XIV
KUPPI
Hiukan myöhemmin illalla istuivat kivalteri, hänen vaimonsa ja heidän poikansa yhdessä keittiön viereisessä huoneessa.
Kivalteri laati parhaillaan akkunan luona olevan pöydän ääressä esitysluetteloa niistä jutuista, jotka seuraavana päivänä tulisivat käsiteltäväksi kuninkaallisessa poliisikamarissa.
Vaimo istui sohvalla, edessään pienempi pöytä, jolla oli suuri konttorikirja. Sitä hän tarkasteli ja teki tuon tuostakin kaikenlaisia muistiinpanoja.
Saman pöydän ääressä istui myöskin Albert, lukien Ruotsin historian läksyä seuraavaksi päiväksi. Pöydällä oli äsken tyhjennetty teekuppi.
Jokainen näytti olevan niin syventynyt tehtäväänsä, ettei toinen toistaan huomannut eikä välittänytkään huomata. Kauan aikaa vallitsi mitä syvin hiljaisuus.
— Kymmenen kultaista ja kaksikymmentä hopeista panttia on langennut tänään, — virkkoi vaimo viimein — ne ovat auttamattomasti langenneet, sillä toissapäivänä oli niistä kolmas ilmoitus, ja tänään oli viimeinen lunastuspäivä… Huomenna minä voin ne joko myydä tai pitää, miten vain haluan… Peräti hyvä kauppa!… Vähintään kahdensadan riikintaalarin voitto, korkoa lukuunottamatta… Peräti hyvä kauppa!
Kivalteri kohotti katseensa ja kiinnitti sen vaimoonsa.
— Siunatkoon, kuinka sinä olet kalpea, Greta! — huudahti hän; — miten
Jumalan nimessä on laitasi?
— Todellakin, äiti on tavattoman kalpea! — sanoi Albertkin, työntäen kirjansa syrjään ja katsoen huolestuneena äitiinsä.
— Kummallista! — mutisi rouva Kron, sivellen kädellään otsaansa; — luulenpa tuntevani itseni sairaammaksi sen jälkeen kun join tuon liemen.
— Jumala tietää, mitä keitosta se lienee, — sanoi kivalteri; — minusta sinä olet aina voinut pahoin sen juotuasi… Minä olen aina sanonut, että ken haluaa tulla sairaaksi, hänen on nautittava lääkkeitä… Piru periköön kaikki liemet ja rasvat, joita lääkärit ja apteekkarit laittelevat!
— Mutta asessori on sanonut, että tämä liemi vaikuttaa parantavasti minun rintaani, — väitti rouva Kron; — asessori tietää kyllä, mitä hän määrää, tietää maar.
— Sinähän olet nauttinut sitä jo kokonaisen kuukauden, ja voit huonommin etkä suinkaan paremmin… Sinun sijassasi, rakas Greta, heittäisin hiiteen koko liemen.
— On käsittämätöntä, miten minun rintani on tullut näin kovin kipeäksi, se kun näihin aikoihin saakka on aina ollut niin vahva ja terve… Minun on välisti kerrassaan vaikea hengenahdistuksen vuoksi päästä portaita ylös, ja nytkin, vaikka istun hiljaa, on minun työläs hengittää.
— Muistan sinun joskus valittaneen kipua myöskin vatsassasi.
— Niin on asia; luulenpa saaneeni kuoleman koko ruumiiseeni viime aikoina muuttunut kerrassaan vaivaiseksi.
— Meidän täytyy keskustella jonkun toisen lääkärin kanssa, — arveli kivalteri.
— Ei ole tarvis, rakas Kron!… Asessori Hagel hoitaa monia sairaita.
— Mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan heistä olisi parantunut.
— Nyt sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, — huomautti rouva.
— Aina sinä hankaat vastaan, — virkkoi kivalteri.
— Hoida sinä omat asiasi, Kron … minä kyllä hoidan omani, — sanoi vaimo.
Kivalteri vaikeni ja jatkoi esityslistansa laatimista.
— Mitä sinä nyt luet? — kysyi äiti pojaltaan.
— Minä luen kuningatar Blankasta, joka antoi pojalleen ja poikansa puolisolle myrkkyä… Eikö se ole kauheata, rakas äiti?
— Kirottu nainen! — huudahti rouva Kron; — ellei hän joudu palavaan uuniin, niin ei sitten kukaan… Kirottu nainen!
— Nuori kuningas raukka ja nuori kuningatar raukka! — valitti Albert.
— Jos minä olisin kuningatar, — virkkoi rouva, — luulisin melkein, että minäkin olen saanut myrkkyä … kauheata, mitä tuskia minulla on rinnassa… Mutta myrkytyksiä tapahtuu vain kaikkein hienoimpien herrasväkien keskuudessa… Ainoastaan kuninkaat ja kuningattaret sekä heidän vertaisensa saavat ottaa toisia ihmisiä hengiltä… Taivaan Jumala! Mitä tämä oikeastaan on? — huudahti rouva samassa, painaen kädellään rintaansa.
— Sinä olet hyvin sairas tänä iltana, — lausui kivalteri, työntäen listansa syrjään ja nousten; — sinun täytyy mennä vuoteeseen, ja minä lähetän Karinin hakemaan asessoria.
— Hyvä Jumala, miten sinä olet löyhä, rakas Kron! — sanoi vaimo. — Karinilla on muuta tekemistä kuin juosta pitkin katuja; sillä jos hän kerran lähtee ulos, niin saavuttaa minut kuolema ennenkuin hän palaa takaisin, se lintu!
— No, juokse sitten sinä, Albert, hakemaan asessori Hagelia, — käski isä.
— Ei, Albert lukee nyt läksyjään, — sanoi äiti.
— Ehtiihän hän sen myöhemminkin, — väitti mies.
— Sitä asiaa sinä et ymmärrä, — selitti vaimo; — poika ei saa laiminlyödä läksyjään… Aika on kalleinta kaikesta… Mikä kuluu hukkaan, sitä ei enää saa takaisin.
— Oletpa sinä nyt itsepintainen! — ärähti Kron.
Albert katsahti levottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, sillä hän oli nyt kahden tulen välissä.
— Ei tee mitään, vaikka minä juoksenkin hakemaan asessoria, — virkkoi hän; — kyllä minä vielä ehdin lukea läksyni… Ei sillä ole niin kiire.
— Ei, ei, poikaseni, sinä et saa lähteä luotani, — sanoi äiti, puristaen lasta rintaansa vasten; — vielä olen tajuissani … ehk'en enää kohta… Huu, miten minua viluttaa!
— Varjelkoon, Greta, sinä olet sen näköinen, että sinä kerrassaan pelästytät! — huusi kivalteri, juosten huoneessa ympäri, etsien hattuaan; — minun täytyy itse lähteä hakemaan lääkäriä … ei käy enää viivytteleminen … milloinkaan ennen en ole nähnyt sinua noin huonona … nyt ei ole leikkimistä.
— Tule tänne, Kron! — huusi vaimo; — tule tänne … sinä et saa tällä hetkellä juosta tiehesi … teidän molempien täytyy olla minua lähellä … hyvin … kas niin … tuntuu siltä kuin tuskani lieventyisivät.
Hän kiersi toisen käsivartensa miehensä, toisen poikansa kaulaan, nojautuen siten heihin molempiin. Suuret hikihelmet vierivät alas hänen otsaltaan.
— Parahin Kronini! — virkkoi hän; — oletko minulle vihainen, ukkoseni?
— Miksi olisin sinulle vihainen? — kysyi mies.
— Olen niin monta kertaa ollut äksy ja tuottanut sinulle vastusta … mutta…
— Mistä tuollaiset ajatukset nyt johtuvat mieleesi, Greta?
— Mutta minä olen tarkoittanut hyvää … olen aina sinusta pitänyt.
— Senhän tiedän, rakas Greta… Olenko koskaan väittänyt toisin?
— Olen tahtonut pitää kodissa järjestystä, — jatkoi vaimo, — ja kun joku tahtoo pitää järjestystä, sanotaan hänestä, että hän on häijy… Se on niin tavallista.
— Et ole koskaan ollut ilkeä minulle, etkä muillekaan, mikäli minä tiedän.
— Mutta niinpä onkin kotimme nyt lujalla pohjalla… Sitten kun minä olen kuollut, tulee sinun…
— Kuollut! Mitä sinä nyt lörpöttelet… Ethän aikone nyt vielä kuolla.
— Ole vaiti ja anna minun puhua!… Kun minä olen kuollut, murrat makasiinissa irti yhden lattialaudan … neljännen akkunasta lukien…
Kivalteri katseli vaimoaan suurin silmin. Hän luuli tämän hourivan.
— Laudan alla on kätkettynä pinkka seteleitä, — jatkoi sairas; — ne setelit saadaan käyttää ainoastaan Albertin hyväksi, sillä hänestä täytyy aikaa myöten tulla oppinut ja suuri mies… Minä olen varma, että hänestä se tulee… Pojasta voi silti tulla suuri ja oppinut mies, vaikka hänen äitinsä onkin ainoastaan vaatteiden kaupustelija ja isänsä vain poliisipalvelija… Se ei haittaa mitään.
— Pinkka seteleitä, sanoit?
— Niin, selviä seteleitä… Olen mielestäni puhunut kyllin ymmärrettävästi.
— Ja tästä sinä et ole kertonut minulle ennemmin, eukkoseni!
— Hyvä vaimo ei kirjoita kaikkia asioita miehensä nenänpäähän… Älä ole siitä pahoillasi, rakas Kron!… Eihän siinä ole mitään pahaa… Poikahan joka tapauksessa saa kaiken meidän jälkeemme… Hänen tähtensähän me olemme tehneet työtä ja ahertaneet… Oh, kun minua viluttaa… Minun täytyy nojautua paremmin.
Hän vaipui alas ja vajosi tyynylle, päästämättä kuitenkaan miehensä ja poikansa käsiä. Nämä seurasivat kaikkia hänen liikkeitään mitä syvimmän huolen valtaamina.
— Kron, — kuiskasi hän miehensä korvaan; — joku hiipii tuolla oven takana… Mene sinne varpaillasi ja katso, kuka siellä on.
Kivalteri noudatti kehoitusta ja avasi äkkiä oven.
— Se on Karin, — huusi hän. — Mitä sinä tahdot?
— Sinäkö siellä oletkin, senkin piru! — huusi rouva; — tule tänne sisään … tule silmänräpäykseksi!
Palvelustyttö astui sisään huoneeseen. Hänen kasvojensa ilme todisti suurta levottomuutta.
— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi hänen emäntänsä luoden häneen läpitunkevan katseen. Rouva Kronilla oli sellaisia katseita paljon varastossa.
— Minä luulin … luulin, että rouvalla oli minulle jotain asiaa, — sammalsi tyttö.
— Vai niin, vai luulit sinä sitä, ja kuitenkaan et tullut sisään, vaan pysähdyit oven taakse suu kiinni ja korvat höröllä!
— Kiltti rouva, en minä ole tehnyt mitään pahaa — vakuutti Katarina, silmäten väliin emäntäänsä kasvoihin, väliin pöydällä olevaan tyhjään kuppiin.
— Sinä kuuntelit, senkin peto! — ähisi rouva — sinä kuulit minun sanovan, että minä olen kätkenyt rahoja lattian alle … myymäläkojuun … jota pidän kaupungissa … etkö kuullutkin?… Auttakaa! Auttakaa! huusi hän vaipuen sohvalle, ruumiin suonenvedon tapaisesti nytkähdellessä; — minä kuolen! Minä kuolen… Taivaan Jumala ja luoja!
— Juokse heti asessorin tai kenen muun lääkärin luo tahansa … ensimmäisen, jonka saat käsiisi, — käski kivalteri, työntäen Katarinan ulos ovesta. Vankka mies vapisi kuin haavan lehti.
— Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! — vaikeroi kivalterin vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. — Kron parka! Lapsi raukka! Minun loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen… Kuolema raivoo suonissani … tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!… Jumala minua armahtakoon… Kron! Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat langenneet… Minä olen ollut liian ankara… Oikeus ei aina ole hyvä, vaikka se onkin oikeus… Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta… Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta huolehtii ja pitää sinua puhtaana?… Kron, myy vaatekauppa … älä kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin… Älä unohda neljättä lautaa akkunasta lukien… Tuo palvelustyttö … tyttö … mahtoiko hän kuulla?… Pidä häntä silmällä, sillä… Nyt muistan… Hänen silmänsä … helvetilliset silmänsä!… Kuppi! Kuppi!… Toimita hänet kiinni … oh…»
Vaimo vaikeni — vaikeni ikuisesti. Isä ja poika polvistuivat hänen jäykistyneen ruumiinsa ääreen.