XIX
SYVEMMÄLLÄ LUOLASSA
Sitten kun kreivi Karl Gustaf Lejonborg oli onnellisesti astunut alas nuo kapeat ja kosteat portaat, huomasi hän lyhty kädessä seisovansa paljaalla, hieman vetisellä maalla, joka oli vähemmän sovelias hänen hienoille, käännetyille nahkajalkineilleen.
Kaunis lyhty oli sellainen, että se valaisi ainoastaan alaspäin, joten kreivi ei ollenkaan nähnyt kattoa eikä seiniä.
Hän pysähtyi viimeiselle askelmalle, aikoen olla enempää syventymättä tähän uuteen ja pimeään maailmaan, jonne hänet oli sysätty niin nopeasti, mutta ei lainkaan hauskasti.
Kellari oli niin matala, että kreivin päälaki kosketti kattoa, vaikka hän koetti seisoa niin koukussa polvin kuin mahdollista.
Hän pakoitti itsensä tyytymään tilanteeseen ja istuutui portaalle.
Hän kuuli useiden henkilöitten ääniä, mutta ei voinut eroittaa, mitä puhuttiin.
Pian kääntyi hänen huomionsa muuhun, paljon epämiellyttävämpään seikkaan.
Useat ihmiset ovat, niinkuin sanotaan, pimeänpelkoja, joko siksi, että he uskovat kummituksiin tai pelkäävät levottoman omantunnon merkillisiä kuvia. Kreivi Lejonborg ei uskonut kummituksiin, eikä hänen omatuntonsakaan kärsinyt mistään erityisestä pahastateosta; mutta hän pelkäsi rottia, ja kuten tiedetään, ilakoivat rotat juuri pääasiallisesti pimeässä.
Eipä ole senvuoksi ihmeteltävää, että kreivi säikähti, kun muuan tuollainen pimeänlapsi luikahti hänen jalkojensa välitse, luultavasti lyhdyn valosta säikähtyneenä.
Samalla kertaa hän oli kuulevinaan useita vinkuvia ääniä kellarin muilta puolilta, joiden laajuutta hän ei vielä tuntenut.
Kreivi tiesi hyvin, että rotat ennen kaikkea pitivät ruokatavaroista, mutta hän muisti myös lukeneensa, että ne joskus kävivät elävien ihmistenkin kimppuun, erittäinkin n. s. valtiovankien, joita etupäässä säilytettiin maanalaisissa vankiloissa. Kertomukset siitä olivat aina häntä suuresti huvittaneet, sillä henkilöitä, jotka uskaltavat sekaantua ruhtinaitten asioihin tai käyvät jalosukuisten hallitusmiesten erioikeuksien kimppuun, ei hänen mielestään koskaan voitu tarpeeksi kurittaa.
Mutta nyt, kun hän itse oli joutunut melkein samanlaiseen asemaan, hän alkoi vakavasti ajatella, kykenivätköhän nuo mainitut raatelijaeläimet eroittamaan oikeauskoisen aatelismiehen ihmisten huonoimmista. Hänen miettimisensä tulos ei mitenkään ollut tyydyttävä.
— Mikä aasi olinkin! — ajatteli hän, — kun annoin sulkea itseni tällaiseen luolaan!… Mitä olisi tehnyt, vaikka olisinkin jäänyt ylös!… Halventaako se korkeasukuisen aatelismiehen mainetta, vaikka hänet tavataankin nuoren, kauniin naisen vieressä?… Ei ollenkaan … päinvastoin on se jotain sellaista, mitä hyvän käytöstavan säännöt eivät tosin suorastaan säädä, mutta eivät ainakaan millään tavoin tuomitsekaan… Jospa lähtisinkin jälleen ylös… Mutta pelkäänpä näyttävän merkilliseltä, että minä ensin olen kömpinyt piiloon … niin, hullunkuriselta se näyttäisi … naurettavalta … ja minä en saata tehdä itseäni naurunalaiseksi… Olisipa se soma historia seurapiirien kuulla: kreivi Lejonborg on maannut lymyillen rojukuopassa tahi kellarissa tahi miksikä tätä voi sanoa… Minun täytyy siis jäädä tänne vähäksi aikaa… Hitto, kun minua viluttaa!… Olisipa ylläni edes päällysvaippani … minä kylmetytän itseni… Saakelin rotat!… Siunatkoon, mikä tuolla on?… Mitä minä näen tuolla etäämpänä?
Asia oli siten, että kreivi, joka oli kohottanut lyhtyä, oli sen valossa huomannut jotain kiiltävää kellarin perällä.
— Jokin välkähti tuolla, — jatkoi hän ajatuksissaan; mikähän mahtaa kiiltää täällä pimeässä?… Oh, varmaankin käärme!… Hyvä Jumala!
Kauhukseen kreivi muisti, että sisiliskoilla ja käärmeillä oli tapana pitää asuntoaan tällaisissa loukoissa.
Hänen pelkonsa oli tavaton hänen siinä istuessaan portaalla, kykenemättä liikkumaan vähääkään.
— Mutta, — tuumi hän hetkisen tuskallisen hiljaisuuden perästä, — jos se on käärme, miksi se pysyy noin liikkumattomana yhdellä paikalla?
Kreivi kohotti jälleen lyhtyä ja tuijotti eteensä.
— Ei käärme kiillä tuolla tavalla … sehän on kuin jonkunlainen hopeinen kaula!… Jaa, kas nyt minä tiedän. Nehän ovat minun sampanjapulloni, jotka mainio emäntäni on sinne asettanut riviin… Ja minä tässä turhanpäiten säikähtelen… Kuinka ikävä onkaan, että minulla on niin vilkas mielikuvitus! Eipä olisi hullumpaa tehdä lähempää tuttavuutta noiden ukkojen kanssa… Niin kunniallisessa seurassa voi viihtyä missä tahansa… Suloinen emäntäni suo minulle varmaan anteeksi, jos minä häneltä kysymättä lyön kaulan poikki yhdeltä omia pullojani.
Kreivi tunsi jälleen olevansa paremmalla mielellä — sekin todistus viinin jumalallisesta vaikutuksesta.
Hän laskeutui alas epämukavalta portaalta ja alkoi, pitäen lyhtyä koholla, varovaisesti astua, tahi oikeammin sanoen ryömiä kiiltäviä esineitä kohti, sillä, kuten jo olemme maininneet, oli mahdotonta seisoa suorana tuossa kurjassa kellarissa.
Tämä vaivaloinen ja sanan laajimmassa merkityksessä — kun ottaa huomioon hänen korkeasti vapaasukuiset koipensa ja selkänsä — nöyryyttävä vaellus läheni kaikeksi onneksi pian loppuaan, mikä ei kuitenkaan ollut niin lohdullinen kuin kreivi oli kuvitellut.
Välkkyvät samppanjapullot muuttuivat hänen silmissään sapeliksi, joka oli seinän vieressä maassa.
— Sapeli! — mutisi kreivi nolona ja suuttuneena. — Sapeli!… Miten se on tänne joutunut?… Mitä sillä on täällä tekemistä?… Tämäpä merkillistä!
Kreivi valaisi seinää korkeammalle.
Uusi hämmästys.
Kreivi nimittäin huomasi pyssyn piipun, toisenkin, vieläpä kolmannenkin, perineen, lukkoineen.
— Aseita! Oikeita kiväärejä! — jatkoi kreivi; — tämä menee yli minun ymmärrykseni … sapeleita ja pyssyjä näin lähellä Jolantan makuuhuonetta!… Kuka kuolevainen voi tämän ymmärtää?…
Siinä oli kreivi kieltämättä oikeassa. Sapeleita ja pyssyjä aivan rakkauden temppelin vieressä, se oli totta tosiaan kerrassaan ihmeteltävää ja käsittämätöntä!
Kreivi Lejonborg tutki seiniä edelleen, ja kaikkialla hän näki jos jonkinlaisia aseita. Kellari oli todellinen, hyvin varustettu asekammio.
— Olenko minä joutunut ryövärien luolaan? — huudahti hän lopuksi ja oli tästä ajatuksesta pelästyneenä vähällä lyyhistyä maahan.
Samassa hän sattui koskettamaan erästä laatikkoa, joka oli hänen vieressään kellarin nurkassa. Hänen sysäyksestään putosi sen kansi maahan, ja kreivi valaisi lyhdyllään laatikkoa nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Se näytti olevan täynnä pieniä paperirullia. Kreivi otti yhden sellaisen käteensä ja alkoi lyhdyn valossa sitä tarkastella.
Äkkiä päästi hän rullan kädestään ja hoippui seinää kohti, jonka nojaan hän jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
Hän oli nimittäin pitänyt kädessään kovaksi ladattua patruunaa. Koko laatikko oli täynnä luodilla panostettuja patruunia! Todellakin, kaikki tämä oli sopusoinnussa seinällä riippuvien sotilaskiväärien kanssa!
— Voi minua! Minä olen joutunut murhaajien käsiin! — vaikeroi onneton.
Paljon, mikä tähän saakka oli ollut käsittämätöntä, selveni nyt hänelle. Ne paholaiset, jotka hän astuessaan sisään etuhuoneeseen oli nähnyt pienen tytön ja kissan hahmoissa leikkivän lattiamatolla, palasivat nyt elävästi hänen silmiinsä. Emännän useissa tilaisuuksissa osoittama merkillinen käytös häntä kohtaan kehittyi nyt hänen mielikuvituksessaan mitä kauheimmaksi juoneksi, johon tuli vielä lisäksi hänen alinomaiset vilkumisensa seinäkelloon tänä iltana, mikä seikka todisti osaksi onnettomuutta ennustavaa levottomuutta mustalaisnaisen sielussa sekä osaksi sitä, että hän odotteli jotakuta tai joitakuita, varmaankin rikostovereitaan. Poliisin tunkeutuminen hänen asuntoonsa, palvelijattaren säikähdys sen johdosta, kaikki se antoi tukea sille luulolle, ettei viettelevän ihana Jolanta ollut muuta kuin ryöväri naishahmossa, joka oli kokonaisen rosvojoukon johtaja. Tämä joukkio oli varmaan monilukuinen ja harjoitti toimintaansa kaikissa Tukholman osissa.
Kreivi-raukka varmistui yhä enemmän siinä uskossa, että hänet oli houkuteltu ansaan ryövättäväksi ja murhattavaksi. Oman pelontunteensa vuoksi poliiseja kohtaan, mikä oli aiheuttanut hänen sulkemisensa tähän maakuoppaan, oli hän itse tehnyt pelastumisensa mahdottomaksi.
Löytäisivätköhän poliisit hänen salaisen piilopaikkansa? — Mahdotonta, sillä jos kuolevaisen silmä yleensä saattoi keksiä tähän luolaan johtavan salaoven, niin miksi ei sitten hän, joka oli viettänyt niin monta hetkeä tuossa kirotussa kammiossa, ollut sitä aikaisemmin huomannut? Saattaisivatko henkilöt, jotka ensi kertaa olivat mustalaisnaisen huoneessa, olla tarkkanäköisempiä kuin hän, mustalaisnaisen alituinen vieras, joka sitäpaitsi onnettoman mustasukkaisuutensa aiheutuksesta aina oli vakoillut hänen ympäristöään?
Ei, ei! Tuntemattomaksi jäisi salainen ovi kaikille muille paitsi naisrosvolle ja hänen liittolaisilleen.
Ja siinä tapauksessa, että sisään tunkeutuneet poliisit olisivat vanginneet mustalaisnaisen ja koko hänen joukkonsa, mikä olisi seurauksena?
Tietysti se, että huoneusto lukittaisiin ja hän, kreivi, jäisi suletuksi kellariin kärsimään nälkäkuoleman kauheat tuskat, joutuakseen vihdoin kaikkien tämän maanalaisen kuopan pienten ja suurten raatelijaeläinten himotuksi saaliiksi.
Niin, niin! Hän kuolisi nälkään, ja kellarin lukemattomat rotat söisivät hänet puolielävältä, sillä millä hän täällä saattaisi itseään ravita?
Luodeilla ja ruudillako?
Totta on, että luodeilla hallitsijat ja heidän ylimyksensä hankkivat itselleen elinehdot, mutta syödä niitä suorastaan — mahdotonta! —
Kukaan kuolevainen ei kykene kuvaamaan kreivi-paran tuskaa ja epätoivoa. Ja muisto kaikista rosvoromaaneista, jotka hän oli joskus lukenut, oli omiaan lisäämään hänen hirveätä mielentilaansa.
Mutta rakkaus elämään on tuskaa ja epätoivoa voimakkaampi.
Vangitun hämmentyneissä aivoissa heräsi äkkiä vahva päättäväisyys.
— Minäpä kiiruhdan takaisin niin kauan kuin vielä on aikaa, — huudahti hän; — minä riennän nyt heti ylös portaita ja kolkutuksillani oveen sekä huudoillani herätän koko talon huomion … varmasti minut kuullaan … minun avukseni riennetään ja kauheaan vankilaani johtava ovi murretaan. Pahimmassa tapauksessa minä joudun rosvojen käsiin, mutta rukouksilla, uhkauksilla ja rahoilla sekä vaitiolon lupauksella minä kyllä pelastan henkeni … ja onhan edes parempi kuolla silmänräpäyksessä murhaajan tikariniskusta kuin kitua täällä nälkäkuoleman uhrina.
Hän astui askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi, sillä uusi ajatus valtasi hänen mielensä, ajatus, jonka johdosta esi-isät Bastholman uhkeassa perhehaudassa saattoivat ylpeillä. Rakkaus elämään tekee pelkuristakin sankarin.
— Olen ruotsalainen aatelismies, olen kreivi, virkkoi hän ylpeänä; — jo neljän vuoden vanhana minut merkittiin aliluutnantiksi Skoonen rakuunoihin, ja siinä rykmentissä minä palvelin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka … olen kasvanut aseitten keskellä, minä osaan niitä käytellä, olen ollut varamiehenä kahdessa kaksintaistelussa… Tämä kellari on täynnä aseita … minun tulee kiireesti varustautua… Minä taistelen, satavuotisten perinnäistapojen arvoisesti … kaksikymmentä minä kaadan ennenkuin minut voitetaan … haa! Rosvoja ei liene kymmentä enempää … vaikeuksitta minä ehdin tappaa ne kaikki, ennenkuin itse saan pienintäkään naarmua … haa! He tulevat alas asestamattomina, sillä täällähän ovat heidän aseensa …. minä tapan heidät kuin kärpäset, ennenkuin he aavistavatkaan mitään… Tulkaa, tulkaa! Kreivi Lejonborgin käsivarret ovat kuin kokonainen armeija, ja hänen rinnassaan asuu urhoollinen isäin henki.
Näin puhellessaan hän otti seinältä kaksi pistoolia.
Hän puhalsi niiden piippuihin ja tarkasti sankkireiät, jonka jälkeen hän, varmistuttuaan siitä, että ne olivat ladatut, kätki ne hännystakkinsa taskuihin. Mutta ei siinä kyllin.
Hän otti vielä seinältä toisen pyssyn toisensa jälkeen ja asetti ne lähelle itseään, että ne kaikki hädän tullen olisivat käsillä. Onneksi olivat nämäkin pyssyt panostetut.
Erinomaisen neuvokkaana asetti hän kannen jälleen laatikon päälle, ettei kiväärien laukauksista iskevä tuli sytyttäisi ampumavaroja ja räjähyttäisi ilmaan koko kellaria ja sen sankarillista puolustajaa.
Takanaan seinällä hän huomasi naulan, johon hän heti ripusti lyhdyn siten, että sen valo lankesi suoraan portaille.
Sitten tarttui hän kivääriin ja asettui alimmalle portaalle, valmiina avaamaan tulen, jos ketään ylhäältä ilmestyisi näkyviin.
Näin varustettuna hän jäi hehkuvin poskin odottamaan ratkaisevaa silmänräpäystä.
Tätä silmänräpäystä ei tarvinnutkaan kauan odottaa.
Ylhäältä kuului melua, ja portaille suuntautui valonsäde.
Samassa kuului ääni, joka ei ollut kreivi Lejonborgille suinkaan outo.
Ääni oli Anna Jolantan.
— No, menkää sitten … menkää … minä pesen käteni!
Ylimmällä portaalla näkyi nyt karkeatekoisen saappaan päälle vedetty housunlahje.
Kreivin kivääri laukasi tieten tai tietämättä.
— Jeesus! Luoti sattui minuun! huudahti muuan miesääni, jonka jälkeen kuului raskas putoaminen portaalle.
Kreivi Lejonborg, joka ei ollut luonteeltaan ollenkaan verenhimoinen, oli siis vuodattanut verta. Hänen lempeä luontonsa voitti pian ja hän alkoi koko ruumiiltaan vavista.
— Antautukaa, tai kuolette kuin koira! — kaikui kellariholvissa kauhistava bassoääni.
Kivääri putosi kreivin kädestä. Kellarin valaisivat monet tulet. Mutta kuitenkin pimeni kreivi Lejonborgin silmissä, ja hän vaipui maahan tajutonna.