XX
VIIMEINEN HÄMMENNYS
Kreivi Lejonborg tuli pian jälleen tajuihinsa ja avasi silmänsä; hän huomasi makaavansa leposohvalla Annan kammiossa sekä havaitsi mustalaisnaisen osoittavan häntä kohtaan aivan erikoista huolenpitoa ja osanottoa. Tämä hieroi hänen ohimojaan hajuvedellä ja piteli hänen nenänsä alla pulloa, joka oli täynnä hyvin väkevää nestettä.
Mutta kaikista eniten elvyttivät hänen kuoleutuneita elinvoimiaan ne mitä lämpimintä hellyyttä todistavat katseet, joita tulvehti Annan silmistä, ja sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan. Paremmin ei äiti voi hoitaa lastaan, kuin hän sillä hetkellä hoiteli kreivi-raukkaa.
Mustalaisnaisen kallis silkkihame oli rypistynyt ja hänen pitkät, kultakampojen kytkeistä irtautuneet hiuksensa kiertyivät mitä suurimmassa epäjärjestyksessä hänen kasvojensa ja hartioittensa ympäri.
— Rakas Karl Gustaf, — puheli hän, nojautuen hänen puoleensa; — virkoa … herää, voi herää!… Taivas!
— Jolanta! Jolanta! — sammalsi kreivi huumauksissaan.
— Hän elää! Hän elää! — riemuitsi Anna; — ja kuitenkin olisi hänelle onnettomalle ollut tuhat kertaa parempi, jos hänen silmänsä olisivat sulkeutuneet ainaiseksi… Voi, hyvä Jumala!
— Mitä? — jupisi kreivi; — missä minä olen?… Olenko nähnyt unta?
— Antaisin elämäni, jos se olisi vain unta, — vastasi mustalaisnainen, painuen hänen puoleensa ja puristaen häntä lujasti rintaansa vasten, samalla nyyhkyttäen rajusti.
— Kas niin, neiti, — virkkoi muuan vieras miesääni aivan leposohvan vieressä; — rauhoittukaa nyt vähän … kreivi on jo siksi tajuissaan, että hänen täytyy voida vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle teen.
— Armoa! Antakaa hänelle armoa! — rukoili mustalaisnainen, painaen päänsä niin kovasti kreivin rintaa vasten, että viimemainittu oli vähällä tukehtua tästä hellyydenosoituksesta.
— Mitä … mitä … mitä tämä on? — huudahti kreivi; — minä … minä … minä menehdyn … minä…
— Armoa! Armoa! — jatkoi Anna huudahtelujaan; — jos hän onkin rikkonut, niin hän on tehnyt sen ajattelemattomuudesta … hänkö olisi sielustaan syyllinen, hän, joka on niin hyvä … ei, ei, se on mahdotonta!
Vieras, keski-ikäinen herra, jolla oli jalot, mutta ankarat kasvonpiirteet, irroitti Annan käsivarret kreivin kaulasta ja veti hänet pois leposohvan luota, huolimatta hänen rukouksistaan ja ponnistuksistaan jäädä paikalleen.
— Teidän tulee rauhoittua, naisparka, — sanoi vieras herra; — mitä hyödyttävät teidän valituksenne?… Valmistautukaa sensijaan antamaan niitä tietoja, joita teiltä vaadin, jos haluatte säästyä siltä ankaralta vastuunalaisuudelta, joka kieltämättä uhkaa omaa itseännekin… Herra kreivi, olkaa hyvä ja nouskaa!.. Rohkenen olettaa, että te minut tunnette.
Kreivi Lejonborg tuijotti kauan ja tarkkaan vierasta herraa, jonka kasvot hän arveli nähneensä ennenkin ja jonka ääni oli sama, mikä oli kaikunut hänen korviinsa alhaalla kellarissa, ennenkuin hän oli menettänyt tajuntansa.
— Nouskaa, herra kreivi! — toisti vieras; — mitä siinä tuijotatte?… Ettekö tunne minua enää? Täytyykö minun ehkä kantaa teidät pois sohvalta?
— Poliisimestari! Poliisimestari! — huusi kreivi viimein, nousten kiivaasti leposohvalta ja katsellen levottomana ympärilleen.
— No, saittehan jo suunne auki! — lausui poliisimestari, siirtyen pois sohvan luota ja istuutuen erään pienehkön pöydän viereen, jolla oli papereita ja kirjoitusneuvot.
Tällä aikaa kreivi katseli ympäri rakastajattarensa kammiota, jolloin hän havaitsi: 1) kaksi kaartilaista, jotka paljastetuin sapelein seisoivat vartijoina avoimen salaoven luona; 2) kaksi kaartilaista, samoin paljastetuin miekoin seisomassa etuhuoneeseen johtavan oven kummallakin puolen; 3) näiden lähellä tumman kookkaan olennon, jonka kreivi tunsi omaksi metsästäjäkseen, Bruno Starkiksi, sekä Anna Jolanta Brännerin, joka nojautui toilettipöytää vasten, valkoisella nenäliinalla peittäen itkettyneet, ihmeen ihanat silmänsä, ollen kalpean surun elävä kuva, ja hänen vierellään Stiina-muorin, joka lohdutteli ja rauhoitteli emäntäänsä.
Tämä näky, lukuunottamatta vielä ankaraa, peljättyä poliisimestaria, jonka lähellä sitäpaitsi seisoi kaksi jäntterää poliisipalvelijaa, oli todellakin sellainen, että se olisi säikäyttänyt rohkeampaakin miestä kuin kreivi Lejonborgia.
Kreivi tosin muisti varsin selvään, että hän äsken oli ollut suljettuna kellariin, nälkäkuolema silmiensä edessä, ja että hänet jollain ihmeellisellä tavalla oli sieltä pelastettu; mutta ympärillään olevat uhkaavat varustukset aiheuttivat hänet aavistamaan, että hän ehkä olikin hypännyt tuhasta tuleen.
Mitä mahtoi kaikki tämä merkitä? — Poliisimestari pöydän ääressä ja sotamiehet ovien luona! — Ja mitä merkitsivät lopuksi Jolantan hyväilyt, rukoukset ja kyyneleet?
Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sokkelossa, josta hän turhaan koetti päästä ulos, ja hän tähyili sen vuoksi kaikkea huoneessa, ihmisiä ja esineitä, ikäänkuin hän olisi kaikesta ja kaikista voinut löytää sen Ariadnen langan, jota hän niin tärkeästi olisi tarvinnut.
Sanaakaan virkkamatta hän istui leposohvalla kauan, vääntäen itseään toiselta sivulta toiselle, niinkuin tekee henkilö, jolla on paljon sydämellään, mutta jonka on vaikea saada sanaakaan huuliltaan.
— Kreivi Lejonborg, — aloitti viimein poliisimestari, saatuaan kirjoitustarpeensa järjestykseen; — valmistukaa lyhyesti, selvästi ja kiertelemättä vastaamaan niihin kysymyksiin, jotka minun on velvollisuus teille tehdä.
— Kysymyksiä minulle!… Mitä sillä tarkoitatte, herra poliisimestari? — tiedusteli kreivi kiivaasti ja puoliksi nousten leposohvalta.
— Istukaa hiljaa, herra kreivi!… Selvähän on, että teidät tavattiin tuolla alhaalla kellarissa aseiden ja kovien patruunavarastojen keskellä ja sitäpaitsi ase kädessä…
— Selvä!… Mikä on selvä! — huusi kreivi, silmät yhä suurempina.
— Sitä minun ei tarvitse selittää teille, — jatkoi poliisimestari; — se on, kuten sanoin, selvä.
— Ei piru soikoon olekaan, arvon herra! — ärähti kreivi jokseenkin kovaäänisesti.
— Kreivi Lejonborg! — lausui virkamies vielä kovemmin; — tarvitseeko minun muistuttaa teille, kuka on edessänne?… Onko tarpeellista kehoittaa teitä käyttämään sopivampaa kieltä?
— Mutta mitä minua liikuttavat teidän kysymyksenne?… Mitä yhteyttä minulla on kellarin ja kaiken sen kanssa, mitä siellä on?… Syytetäänkö minua sitten jostakin … pyydän saada sen tietää… Katson arvolleni sopimattomaksi vastata ainoaankaan kysymykseen sellaisen seuran läsnäollessa kuin nyt tässä huoneessa … ja minä pyydän saada poistua mahdollisimman pian … tämä on todellakin kummallista, herra poliisimestari!… Hyvin kummallista, täytyy minun sanoa!
Kreivi Lejonborg, jonka aatelisveri tällä hetkellä kuohahti, nousi ja näytti aikovan ilman muuta poistua.
— Älkää astuko askeltakaan! — huusi poliisimestari, — tai minun täytyy käyttää tarpeen vaatimia keinoja… Olkaa siis hiljaa siksi kuin minä annan teille luvan puhua!… Oletteko ymmärtänyt minut, herra kreivi?
— Rakas Karl Gustaf! — virkkoi nyt Anna, katsoen kreiviin kyyneleisin silmin ja ristissä käsin; — miksi tehdä pahaa pahemmaksi?… Eikö ole parasta tunnustaa kaikki?
— Mitä? — sähähti kreivi, — tunnustaa!… Mitä minun pitäisi tunnustaa?… Mutta, — mutisi hän itsekseen, — onko hän hullu, kun hän sinuttelee minua toisten kuullen?
— Ehkä kiellätte kellarin olevan täynnä aseita? kysyi poliisimestari; onko mahdollista, että todellakin niin teette?
— Onpa kyllä kellarissa aseita, — vastasi kreivi; — mutta mitä se minuun kuuluu?
— Myönnätte kai myöskin, että siellä on laatikollinen kovia patruunia.
— Tietysti minä sen myönnän … olenhan nähnyt sen omin silmin … mutta…
— Teillä oli taskuissanne kaksi pistoolia?
— Oli, pistin todellakin ne taskuihini … olen mies, jonka kanssa ei ole leikkimistä, — lisäsi kreivi urhoollisen näköisenä.
— Niissä pistooleissa on teidän kreivillinen vaakunanne.
— Minun vaakunani!
— Niin, ne siis nähtävästi kuuluvat teille, herra kreivi.
— Kuuluvat minulle, sanotte — huudahti viimemainittu.
— Niin juuri, teille… Kenen muun ne olisivat?
— Mutta minä en käsitä … tällaisestahan tulee aivan hulluksi!
— Ettehän kiellä seisoneenne pyssy kädessä, kun me saavuimme sinne alas?
— En, minulla kyllä oli pyssy kädessäni … mutta…
— Ja ette suinkaan kiellä sitäkään, että laukaisitte pyssyn vartijaa kohti, joka tuli teitä vangitsemaan? — jatkoi poliisimestari, vastenmielisyyden sävy äänessään.
— Vangitsemaan minua!… Miksikä?… Miksi hän tahtoi vangita minut?
— Että pyssy oli ladattu kovalla patruunalla, ilmenee siitä, että sotilas, jota tähtäsitte, sai luodin jalkaansa.
— Jumalan kiitos! — huudahti kreivi.
— Jumalan kiitos!… Sanotteko niin? — kysyi poliisimestari hämmästyneenä.
— Jumalan kiitos, että luoti sattui vain jalkaan jatkoi kreivi sellaisella innolla, että se oli kunniaksi hänen hyvälle sydämelleen.
— Vain jalkaan! — huomautti poliisimestari; — herra kreivi, teidän mielestänne lienee samantekevää, onko ihmisellä kaksi jalkaa vai ainoastaan yksi.
— Hän on hirveä … en enää tunne häntä samaksi ihmiseksi! — virkkoi Anna, pyyhkäisten kiharat otsaltaan, jolloin se sieluntuska, mikä siinä kuvastui, näkyi entistä selvemmin.
— Miksi ammuitte sotilasta? — kysyi tutkija.
— Miksikö häntä ammuin?… Kysyykö herra, miksi häntä ammuin?
— Kysyn, — miksi sen teitte?
— Siksi, että minä luulin olevani ryövärien luolassa, — vastasi kreivi.
— Ryövärien luolassa?
— Ryövärien luolassa! — toisti Annakin katsoen kattoon.
— Ja että luulin aiottavan minut murhata, — lisäsi Lejonborg; — eikö siis asian laita ollutkaan niin?
— Murhata teidät?
— Murhata sinut! — toisti Anna; — Karl Gustaf, kuka tahtoi sinut murhata?
— Ettei hän häpeä sinutella minua näin monen kuullen, — mutisi kreivi itsekseen.
— Kuka tahtoi teidät murhata? — kysyi poliisimestari; — ketä te pelkäsitte?
— Ketäkö?… On vaikea sanoa niin varmasti, ketä — vastasi kreivi; — mutta kun huomasin siellä alhaalla olevan aseita, niin…
— Ettekö muka tiennyt ennakolta, että kellarissa oli aseita? — tiedusteli kuulustelija.
— En, kautta kunniani, en tiennyt … kuinka sen olisin tiennyt?
— Etkö sitä tiennyt? — virkkoi rakastajatar lempeästi moittivalla äänellä; — Karl Gustaf, sanotko, ettet sitä tiennyt?
— Taasen sinä ja sinä!… Se nyt on hemmetinmoista sinuttelemista … hiton sopimatonta! — jupisi kreivi jälleen itsekseen, tehden samalla Annalle monenlaisia merkkejä, saadakseen hänet edes vähäksi aikaa jättämään kaiken niin sanoissa kuin käytöksessä ilmenevän tuttavallisuuden.
— Teidän merkinantonne ovat tarpeettomia, herra kreivi, — selitti poliisimestari, jolla oli niistä oma ajatuksensa; — tämä nainen on jo tunnustanut kaikki.
— No, se on hyvä, — lausui kreivi; — mutta siinä tapauksessa en ymmärrä, miksi herra poliisimestari vielä vaivaa minua monilla tarpeettomilla kysymyksillä… Ja koska ei aikani myönnä enää kuunnella niitä lisää, niin saan kai luvan toivottaa hyvää yötä.
Kreivi nousi jälleen lähteäkseen; mutta kun kaksi poliisipalvelijaa poliisimestarin viittauksesta lähestyi, ilmeisesti aikoen väkivallalla pidättää hänet paikallaan, hän istui jälleen, nolona ja hämmästyneenä, yhä vieläkään käsittämättä mitään.
— Te kai myönnätte, että tiesitte tässä talossa ja tämän huoneen lattian alla olevan säilössä aseita? — jatkoi virkamies kyselemistään.
— Sanoin jo äsken, etten sitä tiennyt, — kuului kreivin vastaus; — kukaan muu ei saata paremmin antaa selvitystä siihen asiaan kuin täällä asuva neiti… Siksi kysyn neidiltä, tiesinkö minä, että alhaalla kellarissa oli aseita?… Minähän en tiennyt koko kellarin olemassaolosta … sen vakuutan kunniasanallani… Pyydän siis, että armollinen neiti hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa sen herra poliisimestarille.
Anna Jolanta lähestyi leposohvaa ja katseli Lejonborgia puoleksi surullisesti, puoleksi vihaisesti.
— Kiellätkö sinä siis itse antaneesi viedä aseet kellariin? kysyi hän.
— Mitä pirua hän puhuu? — mutisi kreivi; — ja eikö tuo sinutteleminen nyt koskaan lopu? — lisäsi hän itsekseen hiljemmin.
— Sinä siis vielä päälliseksi väität, ettet tiennyt koko kellarin olemassaolosta! — jatkoi Anna. — Onko se todellakin mahdollista?
— Onko tuo ihminen järjiltä? — huudahti viimein hämmästynyt kreivi.
— Sinä olet tehnyt minut rikostoveriksesi ja sen kautta syössyt minut onnettomuuteen, — puhui mustalaisnainen edelleen. — Sen olisin kuitenkin voinut antaa sinulle anteeksi … mutta nyt sinä tahdot tehdä minut valehtelijaksikin … pelastaaksesi itsesi ja kasataksesi koko syyn minun, turvattoman naisen niskoille… Hyi, Lejonborg! Se on arvotonta, raukkamaista, inhoittavaa!… Tästä hetkestä saakka tulee minun halveksia teitä, herra kreivi, ja minä kiroan sen päivän, jolloin sydämeni lähestyi teitä… Niin, Karl Gustaf, se on…
Vuolaat kyyneleet tukehuttivat sanat hänen huulillaan.
Kreivi tuijotti mustalaisnaiseen mykkänä hämmästyksestä ja säikähdyksestä.
— Miksi kiirehditte piiloutumaan? — jatkoi tutkija keskeytynyttä kuulusteluaan.
— Kiirehdin piiloutumaan? — sammalsi kreivi.
— Niin, kun huomasitte, että poliisi oli jäljillänne, juoksitte te kellariin ja kätkeydyitte sinne … miksi sen teitte?
— En tahtonut kenenkään saavan tietää minun olevan täällä.
— Ettepä tietenkään, ette, sitä en epäile… Mutta herra kreivi…
— Mutta, herra poliisimestari? — huudahti Lejonborg, kadottaen kokonaan kärsivällisyytensä, jota seikkaa suinkaan ei kukaan ihmettele.
— No, minkätähden kätkeydyitte? Mitä te pelkäsitte? — kysyi jälleen poliisimestari.
— Siunatkoon, onhan ymmärrettävää, etten voinut … käsitättehän, hyvä herra, etten minä…
— Kyllä, kyllä minä käsitän, — virkkoi poliisimestari; — kreivi, te olette ihailtavan teeskentelemätön!
— Mutta minä vakuutan vielä kerran, — lisäsi Lejonborg, — etten tiennyt kellarista enkä siitä, mitä siellä oli, ennenkuin jouduin sinne.
— Olemmeko sen siis muka tienneet ainoastaan minä ja teidän palvelijanne? — kysyi mustalaisnainen.
— Palvelijani!… Kuka palvelijani? — huusi kreivi; — mitä te puhutte?
— Siis vain minä ja teidän palvelijanne tiesimme, että kellarissa oli aseita, — jatkoi Anna.
— Minun palvelijaniko?… Neiti, oletteko te hullu?… Teitä on ihan mahdoton käsittää!
— Ja loppujen lopuksi olen kai minä yksinäni teidän palvelijanne kanssa kantanut nuo aseet kellariin, teidän siitä lainkaan tietämättä? — sanoi mustalaisnainen vavisten suuttumuksesta.
— Herra poliisimestari, — huudahti Lejonborg, — tehkää loppu tällaisesta… Minua ympäröivät joko hullujenhuoneen asukkaat tai roistot… Mitä pirua te oikeastaan haastatte, nainen?
— Voi häntä onnetonta, onnetonta! — vaikeroi Anna; — hyvä Jumala, millaiselle minä olenkaan lahjoittanut rakkauteni!… Tämä menee jo liian pitkälle … sydämeni särkyy …. oh!
Samassa nainen purskahti uusiin puistattaviin nyyhkytyksiin.
— Tyyntykää, naisparka! — lohdutteli virkamies; — pysykää maltillisena!
— Tämä on pilanäytelmää! — huusi Lejonborg; — mikä on kaiken tämän tarkoituksena?
— Ei, tämä on murhenäytelmä, herra kreivi, — korjasi poliisimestari, — ja siksi se jää, huolimatta kaikista yrityksistänne antaa sille hullunkurista leimaa… Te ette näyttele huonosti viattoman osaa … vahinko vain, että teillä on niin epäkiitolliset katsojat … mutta kaikkein parhaiten te kuitenkin onnistutte kuvaamaan kataluutta ja roistomaisuutta … te käytätte rikoksentekijäin tavallisia keinoja syyn sälyttämiseksi toisten niskoille … todellakin perin ritarillista menettelyä henkilöiltä, jolla on teidän säätynne ja sivistyksenne, herra kreivi!… Teidän tulisi punastua tämän naisen edessä, hyvä herra, jos teissä yleensä on yhtään häpyä!
— Herra, — keskeytti hänet Lejonborg, nousten jälleen, — kuinka te uskallatte…
— Niin, hävetä teidän pitäisi, — jatkoi virkamies kiivastuneena; — mieluummin kuin olisi pettänyt teidät ja siten vapautunut kaikesta vastuunalaisuudesta hän tahtoi antaa laahata itsensä vankilaan … niin, vieläpä hän olisi ollut valmis kernaammin laskemaan päänsä mestauspölkylle kuin ilmaisemaan teidät… Hän ei siis pettänyt teitä, eikä hänen tarvinnutkaan sitä tehdä, sillä, nähkääs, mikään kettu ei ole niin varma omassa luolassaan, ettei sitä toinen kettu sieltä keksisi…. Senvuoksi te olette lurjus, jota ei kukaan saata sääliä ja jonka suhteen on menettely sen mukainen… Herra, tunnustakaa totuus!… Mitä aioitte tehdä niillä murha-aseilla, jotka olitte antanut kantaa kellariin, missä teidät löysimme pyssy kädessä, jolla ammuitte sotilastamme, häntä haavoittaen?… Vastatkaa, älkääkä leikkikö kanssani!… Pitäisihän teidän tietää ettei minun kanssani ole leikkimistä… Oletteko jo unohtanut eilispäivän tapahtuman?… Se oli vierre tänä päivänä tarjoamaamme olueen… Vielä kerran, mitä tarkoitusta varten olette haalinut kokoon ampuma-aseita ja kovia patruunia?
Masentuneena Lejonborg vaipui takaisin leposohvalle. Nyt hänelle oli selvinnyt, että sama myrskytuuli, joka edellisenä päivänä oli suurella vaivalla taltutettu, oli uudestaan riehahtanut ja ravisteli nyt kahta vertaa raivokkaammin mustia siipiään hänen edessään.
Näytti siltä kuin ensimmäinen ja toinen hämmennys olisivat olleet vain pikku-asioita tämän viimeisen rinnalla.
Kreivi tosin oli aina ollut liian ylhäinen voidakseen yksinkertaisesti alhaissäätyisten tapaan uskoa Jumalaan, joka johtaa maailman ja ihmisten kohtaloita; mutta nyt tällä hetkellä hän uskoi kohtaloon, kovaan kohtaloon, joka oli peräisin hornan kuilusta ja oli viemässä häntä tuhoon. Hän uskoi helvettiin. Hän oli siis astunut yhden askeleen lähemmäs uskon vuorta.
— Ettekö kuullut kysymystäni? — jylisi poliisimestarin ukkosääni; — minä kysyin, mikä oli tarkoituksenne… Eikö kysymykseni ollut selvä?… Vastatkaa, kreivi, taikka…
— Minun tarkoitukseniko?… Minun?…
— Mitä suunnittelitte tehdä kaikilla niillä ampumatarpeilla, jotka olette haalinut tänne?
— Jotka … jotka olen haalinut … mitä … mitä minä olen haalinut…?
— Te siis yhä edelleen kiellätte … teidän röyhkeydellänne ei ole rajoja.
Poliisimestari viittasi kreivin metsästäjälle, joka tähän saakka oli liikkumattomana seisonut oven pielessä, katsellen vuoroon kreiviä, vuoroon mustalaisnaista.
— Tunnette kai tämän henkilön? — kysyi virkamies, osoittaen metsästäjää.
— Tunnenko hänet?… Hänhän on minun oma metsästäjäni … mitä hän täällä tekee?
— No, viimein yksi totuudensanakin… Stark, toista isännällesi, mitä aikaisemmin olet kertonut minulle, kuten jo on merkitty pöytäkirjaan.
— Mikään ei ole helpompaa tehdä, armollinen laamanni, — vastasi Bruno; — mutta…
— Mutta?
— Mutta minä pelkään…
— Mitä sinä pelkäät?
— Hän on sentään minun isäntäni, — vastusteli Bruno neuvottomana hypistellen kolmikulmaista hattuaan ja nyppien sen vaaleanvihreitä sulkia.
— Mitä sinulla on pelättävissä? — kysyi poliisimestari; — tottele, kerro … selvään ja lyhyesti … no, anna tulla!
— Pitäisihän hänen armonsa tietää, — aloitti Bruno, — että minä kesällä hänen armonsa omasta käskystä olen öisin kuljettanut tänne ne tavarat, jotka nyt ovat tuolla alhaalla kellarissa.
— Minäkö olen käskenyt?… Olenko minä käskenyt sellaista … sanotko sinä niin, senkin lurjus?
— Eihän hänen armonsa voi sitä kieltää, — jatkoi Bruno; — milloin lähetti hänen armonsa minun tuomaan tänne pyssyn, milloin pistoolin, milloin tusinan patruunia ja Jumala ties mitä kaikkea minä tänne kannoin.
— Roisto, sinä valehtelet! — huudahti kreivi, nousten sohvalta.
— Roisto voitte olla itse! — kimmahti Bruno, joka ei saattanut sulattaa haukkumanimeä; — ehkä sekin on valetta, että kreivi lupasi minulle neljätuhatta riikintaalaria siitä, että vaikenisin… Valetta on kai maar sekin?
— Sinä pirunpenikka!! — ähisi kreivi, luoden palvelija-parkaansa sellaisen silmäyksen kuin hän olisi tahtonut hänet niellä.
— Vaiti, ihminen! — huusi poliisimestari; — te siis kieltäneenne tälle miehelle sellaisia käskyjä?
— Kiellänkö … tässähän on ilkeä juoni, on solmittu katala salaliitto! — puhisi kreivi-parka; — senhän huomaa jokainen!
— Todella on ilmennyt salaliitto, — virkkoi poliisimestari; — ja siitä kyllä saadaan selko aikanaan, huolimatta teidän röyhkeydestänne ja paatumuksestanne.
— Muuten ei kukaan voi paremmin kuin tämä neiti todistaa, että olen puhunut totta, sanoi Bruno; — neiti oli aina saapuvilla, kun minä tulin, ja hänen oma siivoojattarensa auttoi minua viemään kantamukseni kellariin. Monta kertaa neiti kysyi minulta, mihin niin paljon pyssyjä ja pistooleja tarvittaisiin, mutta sen asian suhteen minä olin yhtä viisas kuin hänkin… Mutta kyllä neiti oli aika levoton, ja toisinaan minusta näytti kuin hän olisi itkenyt.
— Tulehan esiin, eukkoseni, — virkkoi virkamies, kääntyen Stiina-muorin puoleen, joka koko ajan oli ollut niin säikähdyksissään, ettei hän tahtonut jaksaa seisoa jaloillaan, — niinhän asia on, muori hyvä?… Sinä autoit pyssyjen ja pistoolien kantamista kellariin?
— Niin, armollinen laamanni! — vastasi Stiina-muori; — kyllä minä autoin … mutta minä en tiennyt, että se oli niin vaarallista, en!
— Entä mitä kreivi antoi sinulle vaivoistasi? — kysyi poliisimestari.
— Armollinen kreivi pisti minulle tuon tuostakin käteeni upeat juomarahat, — vastasi mummo; — mutta en minä käsittänyt, että siinä oli mitään pahaa!
— Mainitsiko kreivi sinulle koskaan mitään niistä kivääreistä, joita hänen metsästäjänsä kuljetti tänne öisin?
— Sitä en saata tarkoin muistaa, — vastasi jälleen eukko; — mutta kyllä kreivi usein sanoi minulle näin: »minä tiedän, että sinä olet emäntääsi kohtaan hyvin säveä ja huomaavainen», sanoi hän, »ja että sinä myös tahdot palvella minua, ja siksi minä vastapalkkioksi pidän sinut hyvässä muistossa», sanoi hän… Mutta mitä hän sillä tarkoitti, sen Jumala tietäköön!
— No, siinä nyt kuulette itse, — lausui poliisimestari, syytetyn puoleen kääntyen.
— Niin, minä kuulen, ja minä olen kauhusta jähmettynyt! — jupisi kreivi sinertävin huulin.
— Monasti kysyin kreiviltä, — aloitti jälleen Anna, — mitä hän tekisi sellaisella määrällä aseita, sillä olihan luonnollista, että hänen puuhansa minua kummastutti.
— Ja mitä hän vastasi?
— Ensin hän selitti, että hän aikoi lähettää ne Skoonessa olevalle maatilalleen.
— Bastholmaanko.
— Niin, Bastholmaan.
— Miksi ne piti lähettää juuri Bastholmaan?
— Metsästystä varten, sillä Skoonessa oli puute metsästyskivääreistä, — vastasi Anna; — niin muistelen kreivin sanoneen.
— Samoin kertoi kreivi minullekin, — ehätti Bruno, — aivan samoin.
— Mutta, neiti, — jatkoi poliisimestari, — ettekö koskaan kysynyt häneltä, miksi hän ei säilyttänyt metsästystarpeitansa kotonaan, vaan sensijaan lähetti ne juuri teidän luoksenne, ja vieläpä salaa ja öiseen aikaan, minkä seikan heti olisi pitänyt tuntua teistä merkilliseltä.
— Minä kyllä useasti tiedustelin syytä siihen, — vastasi Anna.
— Entä mitä hän vastasi?
— Ettei hänellä ollut tilaa kotona … en muista kaikkia hänen verukkeitaan… Lopuksi heräsi minussa epäilys, etteivät asiat olleet tolallaan.
— Ja silloin?
— Minä vannotin häntä kertomaan minulle kaikki ja vapauttamaan minut siitä pelosta, jonka valtaan olin joutunut… Minä rukoilin häntä itkien ja polvillani sanomaan minulle totuuden.
— Entä kreivi?
— Kerran hän antoi minun ymmärtää, että hänellä oli jotain tärkeätä tekeillä … jotain sellaista, mistä riippui koko valtakunnan menestys.
— Niin, niin kai … mokomat herrat tarkoittavat valtakunnan hyvää aina, kun he parhaillaan ovat syöksemässä sen turmioon … se on vanha veisu.
— Minä varoitin häntä … minä rukoilin häntä, sen Jumala tietää!… Hän lupasi minulle niin paljon … lupasi jakaa minun kanssani kunniansa ja onnensa … voi, en saata kertoa kaikkea!
— Lupauksista rikkaita, köyhiä rehellisyydestä … jaa, jaa, senkin minä hyvin tunnen… Mutta ettekö voi muistaa, lausuiko kreivi koskaan keskusteluissaan teidän kansanne mitään entisestä kuninkaasta?
— En, sitä en voi muistaa.
— Entä mainitsiko hän mitään eräästä eversti Gustafssonista, joka asuu
Saksassa?
— Taisi hän joskus mainita hänestä … mutta minun on vaikea sitä tarkoin muistaa.
— Kuulitteko hänen milloinkaan ilmaisevan tyytymättömyyttään nykyiseen hallitukseen … hänen majesteettiinsa kuninkaaseen tai armolliseen kruununprinssiimme?
— Ei hän koskaan lausunut heistä sanaakaan… Aivan oikein, kerran hän sentään sanoi, että kruununprinssi on ollut vain tavallinen sotamies.
— Vai niin … ja se häntä ei luonnollisestikaan miellyttänyt?
— Hän sanoi, ettei koskaan ennen ollut kukaan tavallinen, halpa sotamies ollut kuninkaana Ruotsissa.
— Hm, hm… No, oliko hänellä täällä käydessään milloinkaan ystäviä mukanaan?
— Ei, hän tuli aina yksinään.
— Se minusta ensin tuntui merkilliseltä, — ehätti Bruno, — että kreivi aina käski minun ladata kiväärit, ennenkuin minä ripustin ne tänne kellariin, sillä lähettää sellainen määrä ladattuja aseita niinkin kauas kuin Skooneen, sellaista ei tee kukaan järkevä ihminen … en ollut minäkään niin tyhmä, että olisin sitä uskonut.
— Etkö huomauttanut siitä isännällesi?
— Huomautin kyllä, armollinen laamanni … silloin hän juuri lupasikin minulle nuo neljätuhatta, että pitäisin suuni kiinni.
— Parahin kreivi, olettepa keittänyt itsellenne todellakin kirpeän sopan, — virkkoi poliisimestari; — jos voitte sen niellä, niin, kautta sieluni, teidän sisälmyksenne ovat rautaa ja terästä… No, Stark, kenen luota ja mistä sinä sait ne aseet, jotka kannoit tänne?
— Kreivi säilytti niitä ennen eräässä pienessä varastohuoneessa, joka on siellä meillä pihanpuolella … öisin hän avasi sen aina itse ja antoi minulle ne, mitä siellä säilytettiin.
— Herra kreivi, te olette suurisuuntainen salaliittolainen.
Kreivi Lejonborg, joka kuulustelun viime osan aikana oli töllistänyt milloin yhteen, milloin toiseen, saamatta suustaan sanaakaan, löi nyt nyrkillään otsaansa, ikäänkuin hän olisi tarvinnut sellaisen voimakeinon, saadakseen puhekykynsä kelvolliseen kuntoon.
Se onnistuikin.
— Loruja, valeita, pirullisuuksia! — kirkui hän, iskien molemmat nyrkkinsä pöytään, niin että poliisimestarin kirjoitustarpeet olivat pudota lattialle.
Kaksi poliisimiestä riensi hänen luokseen ja tarttui hänen kumpaankin käsivarteensa.
— Pitäkää häntä kiinni kovasti, sillä tulistuessaan hän raivokas! — varoitti kreivin metsästäjä, joka kreivin vimman kuohahtaessa oli pelästyneenä ponnahtanut paikaltaan.
— Hylkiö, minä mojautan murskaksi kirotun kallosi! — huusi isäntä.
— Karl Gustaf! — rukoili Anna, käsiään väännellen; — älä lisää onnettomuutesi määrää!
— Velho! Minä annan polttaa sinut elävältä! — selitti rakastaja.
— Ja minä annan panna teidät pihteihin, ellette pysy nahoissanne, valtionkavaltaja! — selitti puolestaan poliisipäällikkö, luoden leimuavan katseen poliisipalvelijoita vastaan turhaan ponnistelevaan vallankumousmieheen.
— Voi, miksi hän ei seurannut minun varoituksiani? — valitti kreivin rakastajatar; — jospa hän olisi kuunnellut minun rukouksiani!… Vielä eilen lähetin hänelle kirjeen, jossa pyysin, että…
— Kirjeen!… Te olette lähettänyt hänelle kirjeen! — keskeytti hänet poliisimestari.
— Hän luki sen minulle äsken, mutta liian myöhään, — huokasi Anna; — ei, ei hänellä ole sitä … en lähettänyt mitään kirjettä! — lisäsi hän samassa kiivaasti, ilmeisesti katuen edellisiä sanojaan.
— Sanoitte, että hän luki sen teille äsken… Onko hänellä se sitten mukanaan?
— Ei, ei, ei hänellä ole sitä … olen niin epätoivoissani, etten tiedä mitä puhun! — huudahti Anna tavattomasti tuskissaan.
— Tutkikaa hänen taskunsa! — käski poliisimestari alaisiaan.
Kauniilla leposohvalla syntyi uusi rynnistely. Kreivi potki ja puri ympärilleen kuin hullu. Toisen kaartilaisista täytyi auttaa poliisipalvelijoita.
— Miksi ette heti sanonut minulle, että hänellä on mukanaan jotain, mihin kannattaa kiinnittää huomiota? — kysyi poliisipäällikkö ankarana mustalaisnaiselta.
— Voi, herra laamanni! — vastasi viimemainittu, kyynelten pursuessa esiin hänen kauneista silmistään; — täytyykö minun olla apuna hänen tuhoamisessaan?… Voi häntä onnetonta, onnetonta!
— Hänpä todella on kaunis otus surkuteltavaksi, — huomautti poliisimestari — jos hän saisi määrätä, niin te nais-parka, olisitte pian päätänne lyhempi!
— Niin, hänen alhainen menettelynsä on katkaissut kaikki siteet väliltämme … ja kuitenkaan en voi olla tuntematta hellyyttä häntä kohtaan … saatan tuskin uskoa, että hän on tarkoittanut mitään niin pahaa kuin kuvittelette … pahansuovat ihmiset ovat eksyttäneet hänet sekä käyttäneet hyväksi hänen herkkäuskoisuuttaan ja yksinkertaisuuttaan, omien suunnitelmiensa toteuttamiseksi… Häntä raukkaa!… Hän saa nyt maksaa katkerasti!… Ja te, — lisäsi mustalaisnainen, kääntyen kreivin metsästäjän puoleen, — te olette pettänyt isäntänne, te olette menetellyt yhtä huonosti kuin hän, vieläpä huonommin.
— Se on minun asiani, eikä se kuulu neitiin, — huomautti Bruno töykeästi.
— Tässä on hänen lompakkonsa, — virkkoi toinen poliisipalvelijoista; — mitään muuta ei ole hänen taskuissaan.
— Hyvä. Anna se tänne!
Poliisimestari tarttui lompakkoon ja alkoi tarkastella sen sisältöä.
Lompakossa oli paitsi suurehkoa määrää rahaa muutamia kirjeitä, jotka poliisimestari levitti eteensä, silmäten niitä kutakin. Pian sattui hänen käteensä ruusunpunainen kotelo.
— Tarkoitatte varmaankin tätä, — sanoi poliisimestari näyttäen Annalle koteloa.
— Niin … en, en! — vastasi tämä, astuen kiivaasti askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut temmata kirjeen poliisipäällikön kädestä.
— Ei niin kiirettä, pikku neiti! — virkkoi Bruno, pidättäen häntä.
— Varokaa, neiti! — torui poliisipäällikkö tuimalla äänellä; — minä saatan pian unohtaa rehellisyyden, jota te tunnustaessanne osoititte ja jolla voititte osanottoni … sen vuoksi neuvon teitä pysymään hiljaa!
Sen jälkeen hän luki kirjelmän.
Se oli sama, jonka sisällön lukija muistanee ja joka kreivistä edellisenä päivänä oli tuntunut hieman merkilliseltä, mutta poliisimestarin mielestä se kyllä oli varsin selvä ja asiaan soveltuva.
Kirkastunein kasvoin hän kätki kirjeen takaisin lompakkoon, jonka hän sitten pisti omaan taskuunsa.
— Ovatko vaunut jo saapuneet? — kysyi hän, kooten papereitaan.
— Ne pysähtyivät ulkopuolelle äsken, — vastasi eräs poliiseista.
— Hyvä! Viekää kreivi ulos ja asettakaa hänet vaunuihin … minä tulen heti perässä … päänne ovat pantissa siitä, että hän pysyy säilössä!
Poliisit tyrkkäsivät kreivin ylös leposohvalta ja alkoivat laahata häntä mukanaan.
— Minne minut viedään? — huusi vanki, silmät rajusti pyörien; — tästä saatte vastata … saatte tämän vielä kalliisti maksaa … saatte…
— Pankaa hänelle suukapula, jos hän elämöi kadulla! — komensi poliisipäällikkö. — Mars matkaan!
Vanki vietiin ulos. Hän kirkui ja huitoi ympärilleen. Hänen suunsa tukittiin ja kätensä sidottiin.
— Älkää rääkätkö häntä! Älkää häntä lyökö! — rukoili mustalaisnainen niin valittavalla äänellä, että tukit ja kivetkin olisivat siitä heltyneet.
Poliisimestari nousi, kääri kokoon asiapaperinsa ja ojensi käärön eräälle poliisille, käskien hänen pitää siitä huolta.
Sen jälkeen hän kääntyi Annan puoleen, tarkastaen häntä kauan.
— Tosin minun velvollisuuteni olisi, — virkkoi hän viimein, — vangita teidätkin, koska olette tietänyt kreivin suunnitelmista, ettekä ole ilmoittanut niistä viranomaisille, mikä olisi ollut velvollisuutenne … mutta useat seikat saattavat minut teitä armahtamaan … te olette aikananne paljon kärsinyt, nais-parka!… Ensimmäinen suhteenne ei ollut tätä myöhempää parempi…
— Voi, armollinen laamanni!
— Ja sitäpaitsi te olette äiti.
— Niin, lapseni, pikku tyttäreni! — valitti mustalaisnainen. — Mitä tulee hänestä … ja minusta?… Hän oli kuitenkin meidän molempain tuki.
— Te olette nuori, terve ja voimakas, — virkkoi poliisimestari; — teidän tulee rehellisesti ja kunniallisesti pitää huolta itsestänne ja lapsestanne … rehellisesti ja kunniallisesti, ymmärrättekö?
Mustalaisnainen loi vaieten katseensa alas.
— Te saatte nyt jäädä kotiin, ja riippuu siitä, miten auliisti ja rehellisesti esiinnytte poliisivirastossa ja tuomioistuimessa kohta alkavaa valtiopetosjuttua käsiteltäessä, voidaanko sama armo myöntää teille vastaisuudessakin… Koettakaa siis huomispäivään mennessä palauttaa mieleenne kaikki ne seikat, jotka voivat edelleen valaista tätä tärkeätä asiaa… Hyvää yötä!… Muutamia sotilaita on täällä siksi, kunnes asevarasto on siirretty pois, ja sitäpaitsi jää yksi poliisi etuhuoneeseen yön ajaksi… Hyvää yötä, ja painakaa mieleenne ne hyväätarkoittavat neuvot, jotka olen antanut!
Kuninkaallisen poliisikunnan päällikkö antoi kreivi Lejonborgin metsästäjälle merkin seurata itseään, jonka jälkeen hän lähti.
Mustalainen ja mustalaisnainen eivät ehtineet muuta kuin vaihtaa yhden ainoan katseen — mutta se katse oli syvä, synkkä ja ilkkuva, myrskyn riehauttaman, kaamean aallon kaltainen, jonka pinnalla petollinen, kimmeltävä vaahto keinuilee.