XXI
VALTIOMIEHEN MURHEET
Oli seuraavan päivän aamu.
— Vangittu ase kädessä!… Sehän on vallan merkillistä, — lausui kreivi V. poliisimestarille, joka aikaisin oli saapunut hänen luokseen.
— Onko herra kreivi lukenut raportin, joka minulla oli kunnia lähettää herra kreiville?
— Olen. Saavuin kotiin linnasta vasta keskiyöllä, ja silloin huomasin sen pöydälläni… Olin väsynyt, uninen … mutta sellaiset uutiset kyllä karkoittavat uneliaisuuden.
— Luonnollisesti, herra kreivi.
— Vangittu ase kädessä! — toisti kreivi.
— Niin, herra kreivi.
— Ja kellari oli täynnä aseita?
— Kuten minulla on ollut kunnia ilmoittaa … iskuaseita, kiväärejä, kovia patruunia…
— Yksi vartijoistako haavoittunut?
— Luoti sattui miehen jalkaan, niin että hänet heti täytyi viedä sairashuoneeseen.
— Ja kaikki se on kreivi Lejonborgin työtä?
— Epäilemättä, herra kreivi.
— Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, salaliittolainen hallitusta vastaan?
— Kaikesta seikoista päättäen ei sitä voi vähintäkään epäillä.
— Tuo narri, tuo itsessään niin yksinkertainen olento?
— Hän on ehkä vähemmän narri ja vähemmän yksinkertainen kuin luullaankaan.
— Mistä sen päätätte?
— Vaikka hänet tavattiin itse teossa, näytteli hän viattoman osaa kerrassaan mestarillisesti.
— Mestarillisesti?… Hän, hänkö?
— Niin, herra kreivi … hän koetti häikäilemättä sälyttää kaiken syyn jalkavaimonsa niskoille.
— Kuka hän on?
— Hänen nimensä on Anna Jolanta Bränner.
— Sen nimen olen kuullut ennenkin.
— Siitä olen varma… Hän oli läheisessä suhteessa siihen setelinväärentäjään, joka hirtettiin viime vuonna… Viimemainitun vankeuden aikana aiheutti tuo nainen paljon huolta kuninkaalliselle poliisille, kuten herra kreivi ehkä muistanee.
— Niin muistelen.
— Kaksi kertaa hän on ollut vangittuna sen johdosta, että hän on tehnyt itsensä syypääksi mainitun väärentäjän vapauttamiseen vankilasta.
— Sen muistan.
— Hän on harvinaisen kaunis nainen.
— Kuuluu olevan… Ja hänenkö luotaan löydettiin…?
— Niin, löydettiin sekä asevarasto että niiden hankkija, kuten raportissa on mainittu.
— Kuka johdatti teidät jäljille?
— Kreivin oma metsästäjä.
— Sekö pitkä, musta mies?
— Niin… Otin hänet toispäivänä kuulustelun alaiseksi, mikä päättyi vapaaseen ja täydelliseen tunnustukseen hänen puoleltaan, sekä kullan ja hopean lupauksiin minun puoleltani.
— Siitä ette olekaan ilmoittanut minulle, — huomautti kreivi, rypistäen otsaansa.
— En tahtonut vaivata herra kreiviä sillä tiedolla, ennenkuin olin saanut ilmiannon täydellisesti todistetuksi, — vastasi poliisimestari hieman nolostuneena, nähdessään rypyn kreivin otsalla.
— Vai niin … ja kreivi Lejonborg on siis tunnustanut?
— Ei, hän kieltää edelleen.
— Entä miten hän tahtoo puhdistautua raskauttavista asianhaaroista?
— Hän väittää, että nainen ja palvelija ovat liitossa keskenään syöstäkseen hänet turmioon.
— Millä syillä hän perustelee väitettään?
— Ei millään … ja sitäpaitsi, herra kreivi, mitä mainitut henkilöt hyötyisivät hänen kukistumisestaan?… Nainenhan on hänestä riippuvainen ja näyttää vielä kaiken lisäksi suuresti rakastavan häntä… Minulla oli suuri vaiva saada hänet kertomaan totuus. Ja mitä palvelijaan tulee, niin oli hän toisten palvelijain puheiden mukaan aina kreivin suuressa suosiossa ja nautti hänen täyttä luottamustaan.
— Oletteko kuulustellut vastakkain kreiviä, jalkavaimoa ja palvelijaa?
— Olen. Eilen kreivi puolustautui summittaisin vastaväittein, joihin sekaantui hämmennystä ja pelkoa.
— Mutta tänään?
— Hän kieltää jyrkästi kaikki, kuten minulla äsken oli kunnia ilmoittaa.
— Oletteko päässyt kenenkään kanssarikollisen jäljille?
— En vielä … mutta minä toivon pääseväni perille kaikesta.
— Missä kreivi Lejonborg nyt on?
— Kaupungintalossa.
— Kaupungintalossako, sanotte! — huudahti kreivi V. synkistyneenä.
— Niin, missä hän muualla olisi? — kysyi poliisimestari kummastuneena.
— Eikö olisi vielä nykyisin ollut tarpeeksi pitää häntä vartioituna omissa huoneissaan?
— Omissa huoneissaan!… Niinkö selvien todistusten jälkeen, herra kreivi?
— Ettekö siis huomaa mitään erikoista, herraseni?
Poliisimestari katsoi kreiviä hämmästyneenä.
— Ettekö huomaa mitään erikoista, — toisti kreivi, — huolimatta muuten niin terävästä huomiokyvystänne?
— Minä pyydän nöyrimmin lähempää suosiollista selitystä.
— Te saatte sen…. Uskotteko todellakin, että kreivi Lejonborgin päässä ovat kaikki ruuvit paikoillaan?
— Herra kreivi siis arvelee….
— Että Lejonborgia vaivaa mielenhäiriö; olen siitä varmasti vakuutettu.
— Mutta luvallanne, herra kreivi, jos jokaista lurjusta, joka kieltää rikoksensa, pidettäisiin mielipuolena ja häntä käsiteltäisiin sen mukaisesti, olisi parasta repiä alas kaikki vankilamme ja rakentaa niiden sijaan sairaaloita.
— Niin vanhan ja kunnioitetun suvun jälkeläinen kuin Lejonborg ei koskaan terveellä järjellä vehkeile kuningasta vastaan.
Poliisimestari päästi oudon äännähdyksen ja tuijotti kreiviin.
— Määräykseni on, että te heti annatte viedä kreivi Lejonborgin hänen kotiinsa ja vartioitte häntä siellä, suomatta kenenkään muun kuin minun puhutella häntä…
— Mutta, herra kreivi…
— Edelleen määrään, että kaikille niille henkilöille, jotka tavalla tai toisella ovat olleet tekemisissä tämän tapauksen kanssa tahi saaneet siitä jotain tietoa, ilmoitetaan asian oikea laita.
— Asian oikea laita…
— Toisin sanoen, ettei kukaan saa olla tietämätön kreivin mielenhäiriöstä, mikä ei pitkään aikaan ole ollut salaisuus hänen lähimmille tuttavilleen.
— Luonnollisesti, mutta…
— Mitä tahdotte sanoa?
— Minä pelkään ainakin omasta puolestani, että kreivi on ovelampi kuin olemme tähän saakka luulleetkaan, ja että hän…
— Ehkä vetää meitä nenästä? — kysyi kreivi V., hienosti hymyillen.
— Ne olivat oikeat sanat, herra kreivi.
— Ketä hän vetää nenästä?… Teitäkö vai minua?
Poliisimestari ei tiennyt, mitä hänen tuli vastata, mutta sen kyllä, mitä hänen piti ajatella.
— Huomaatte siis, hyvä herra, — lausui kreivi V. — ettei pidä järkyttää taivasta ja maata yksien sairaiden aivojen vuoksi… Eikö meillä ole tarpeeksi tekemistä niin sanottujen viisastenkin tähden, tarvitsematta tuhlata aikaa ja ajatuksia hulluille.
— Herra kreivi on kieltämättä oikeassa … mutta…
— Kuinka kauan olette hoitanut Tukholman poliisimestarin virkaa, vakinaisen viranhaltijan nauttiessa virkavapautta? — kysyi kreivi äkkiä, ikäänkuin sattumalta.
— Vuoden, herra kreivi, — vastasi virkamies, kummastellen tätä äkillistä puheenaineen vaihdosta.
— Teillä on halua ja voimia edelleenkin hoitaa teille suotua vaikeata, vastuunalaista tointa?
— Niin kauan kuin hänen majesteettinsa luottamus ja herra kreivin suosio…
— Hyvä… On odotettavissa, että vakinainen viranhaltija pian jättää erohakemuksensa.
— Todellako, herra kreivi? — huudahti virkamies kirkastunein katsein.
— Jos paikka tulee avoimeksi, onko teillä siihen vaarallisia kilpailijoita?
— Olen hyvin hämmästynyt, — sammalsi väliaikainen, — mutta … mutta kaikkihan riippuu…
— Minä ymmärrän, mitä tahdotte sanoa … voitte olla levollinen, herra poliisimestari.
Väliaikainen kumarsi kuin muhamettilainen.
— Onko myöskin nainen vangittu? kysyi kreivi.
— Ei, en katsonut sitä tarpeelliseksi, koska…
— Sitä parempi … myöskin hän ja palvelija saatettakoon vakuutetuiksi siitä, että onneton kreivi on kadottanut järkensä.
— Se on selvä, herra kreivi, — vastasi poliisimestari eloisan taipuvaisena.
— Vielä pari sanaa, herraseni … on tarpeetonta, että kukaan saa vähääkään tietää tästä meidän keskustelustamme … saattaisi levitä huhu, että poliisivallalla on tapana kysyä minulta neuvoja ja ohjeita, vaikkakaan, kuten nyt itse olette huomannut, ei niitä aina sovi halveksiakaan.
— Minä myönnän sen kaikesta sydämestäni … ilman herra kreivin apua olisin nyt kyseessäolevassa asiassa epäilemättä tehnyt itseni syypääksi mitä suurimpaan ajattelemattomuuteen ja tyhmyyteen.
— Olette liian kohtelias, korkeastikunnioitettava ystäväni!… Olen varma, että te uudistetussa tutkimuksessa olisitte tullut ehdottomasti samaan tulokseen kuin minä… Näkemiin, herra poliisimestari!
Virkamies kumarsi ja lähti.
Tuskin oli kuninkaallisen poliisin näkyvä päällikkö lähtenyt, kun näkymätön tarttui seinäkelloon ja soitti kiivaasti.
Muuan palvelija riensi sisään.
— Sinä juokset heti hovilääkäri G:n luo pyytämään, että hän olisi hyvä ja pikimiten saapuisi luokseni.
Kreivi V. heittäytyi suureen nojatuoliin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen ylähuulensa värisi. Näytti siltä kuin hän nyt vasta antaisi valtaa suuttumukselleen, jonka hän poliisimestarin läsnäollessa oli voinut pidättää.
— Minua on vedetty nenästä! — mutisi hän itsekseen; — vedetty nenästä … ja kuka sen on tehnyt?… Onko todellakin olemassa niin ovelia ihmisiä, jotka kykenevät välttämään minun syvälle tunkeutuvia katseitani?… Tuo nöyryys, tuo yksinkertaisuus, kaikki se oli vain näennäistä teeskentelyä minun pettämisekseni!… Se roisto … se konna!… Oh, miten mielelläni minä asettaisinkaan hänen päänsä teloituspölkylle!…
— Mutta, — jatkoi kreivi, nousten äkkiä tuolilta, — minä olen suositellut häntä yhteen vastuunalaisimpia virkoja maassa, ja hän olisi sen viran saanutkin, ellen olisi päättänyt siihen toista… Puolustaa vallankumouksellista, valtionkavaltajaa! Voidaan sanoa, etten minä tunne väkeäni … että minä tahdon ympäröidä valtaistuimen pettureilla… Minut ajetaan hovista ulos tai aletaan minuakin epäillä … kummassakin tapauksessa olen hukassa… Lejonborg! Lejonborg! En voi pudottaa päätäsi jalkoihisi … mutta minä toimitan sinut paikkaan, missä sinusta tulee sellainen, jollaiseksi tahdon sinun tulevan!
Nämä olivat suuren valtiomiehen murheet; mutta suuruuksilla on se onni, että he aina löytävät lohdutuksen siitä, että he ovat välttämättömiä valtakunnan ja valtaistuimen menestykselle.