XXII
ERÄÄT JÄÄHYVÄISET
Päivällisen aikaan samana päivänä me löydämme mustalaisen ja mustalaisnaisen tuossa useasti käydyssä kammiossa.
— Sanot, että hänet vietiin mielisairaalaan? — virkkoi nainen.
— Niin, hänet vietiin sinne puoli tuntia sitten, — vastasi Bruno.
— Minä arvasin sen.
— Sinä arvasit!
— Niin, hetki sitten oli poliisimestari luonani ja selitti minulle, että kreivi on mielipuoli… Hän näki paljon vaivaa, se hyvä mies!
— Ja sinä luonnollisesti uskoit sen?
— Siitä uskosta en sano mitään pahaa … mielisairaala on pahempi kuin vankila.
— Kotona tapahtui hauskasti.
— Minä olen utelias … ystäväni, kerro!
— Kun kreivi tuli kotiin Kaupungintalosta, — alkoi Bruno, — oli kreivi V. jo siellä meillä… Sillä aikaa kun me vartosimme isäntäämme, koetti kreivi V. vakuuttaa myöskin minua isäntäni mielipuolisuudesta.
— Sinullekaan ei kai ollut sitä vaikea uskotella?
— Ei, minä ajattelin samoin kuin sinäkin … mielisairaala on pahempi kuin vankila.
— No, edelleen!
Kun sitten isäntäni tuli, näytti hän todella mielipuolelta, — jatkoi mustalainen; — kreivi V. vei hänet erilleen ja puheli hänen kanssaan kahdenkesken kokonaista kaksi tuntia umpeensa.
— Kuulitko mitä he puhuivat?
— En minut ja muut käskettiin poistumaan eteiseen, ja ovet lukittiin sisältäkäsin.
— Entä sitten?
— Kahden tunnin kuluttua saapui hovilääkäri G., joka meidät oli käsketty laskea sisään.
— Hän siis pääsi?
— Luonnollisesti… G. oli kauan noiden molempien kreivien luona.
— Lääkärin piti kai tulla vakuutetuksi kreivin hulluudesta?
— Siitä hän oli selvillä jo ennen tuloaan.
— Tutkimatta sairasta?
— Niin … on tauteja, joita varten tarvitaan lääkäreitä, mutta ei sairaita, — huomautti Bruno nauraen.
— Olet oikeassa, Bruno … mutta tiedätkö, mikä on tavallisesti tällaisen sairauden loppu?
— No?
— Lopuksi saadaan hänestä potilas, mutta hänelle ei tuoda lääkäriä … ja hyvä niin, rakas Bruno!
— Kreivi V:n sitten viimein tultua ulos, — kertoi mustalainen, — näytti hän äkäiseltä ja vihaiselta kuin susi, taitettuaan hampaansa navetan seinään kuitenkaan pääsemättä sisään… Ja kun tuo korkea herra astui alas rappusia, jupisi hän itsekseen jotain, minkä ainoastaan minun kuuloni eroitti.
— Mitä hän sanoi?
— »Hän oli uppiniskaisin jukuripää, mitä koskaan olen avannut,» — niin hän suunnilleen puhui itsekseen.
— Tarkoittiko hän lääkäriä?
— Sitä en luule, sillä vähän ajan kuluttua tuli ulos hänkin ja käski meidän sulloa isäntämme liinavaatteet matkalaukkuun, koska kreivi matkustaisi.
— Danvikeniin?
— Niin, Danvikeniin.
— Ja hän matkusti?
— Hän matkusti.
— Näitkö hänen lähtönsä?
— Näin, sillä minähän autoin hänet vaunuihinkin.
— Miltä hän näytti?
— On helppo kuvitella, miltä hän näytti nähdessään minut.
— Sanoiko hän mitään?
— Hän puristi nyrkkiään ja puri hampaitaan … mikä kaikki kohdistui minuun.
— Entä sinä?
— Minä kumarsin ja vaikenin… Täytyy aina kunnioittaa isäntäänsä onnettomuudessakin.
— Minä olisin tahtonut olla siinä läsnä!
— Silloin olisit varmaan saanut osasi hänen kohteliaisuuksistaan.
— Olisi hauska tietää, mitä hän oikeastaan ajattelee meistä kahdesta.
— Mitäkö hän ajattelee?
— Niin, onko hän vielä tullut huomanneeksi, miksi hänestä ensin tuli valtionkavaltaja ja sitten hullu.
— Epäilen sitä.
— Ja miksi hän saa kiittää juuri meitä kahta noista molemmista ylennyksistään.
— Sitä hän ei tule käsittämään koskaan… Tosin hänen aivonsa ovat terveet, mutta niin syvälle ne eivät jaksa ajatella.
— Mutta kerran hän sen vielä käsittää! — huusi mustalaisnainen, nousten leposohvalta; — kerran hän tulee sen tietämään!… Ja sen sanon hänelle minä … minä itse kuiskaan hänen korvaansa sen kauhean syyn … ha ha!
Vaikka Bruno olikin paatunut rikollinen, pöyristytti häntä kuitenkin
Annan kasvojen raju ilme.
— Mutta jos hän, — virkkoi jälleen Anna, — sitä ennen todellakin kadottaa järkensä!
— Se voi olla mahdollista… Sanotaanhan yleensä, ettei kukaan ihminen ole niin viisas, että hän ei tule hulluksi jos hänet suljetaan Tukholman mielisairaalaan.
— Jollei hän koskaan tule siihen mielentilaan, että hän voi ymmärtää minua … eikä siis milloinkaan saa tietää: minkä tähden, minkä tähden!
— No, mitä merkitystä sillä on, Anna?
— Mitäkö merkitystä, Bruno!… Rangaistus on kärsimystä, mutta kärsimystä vain puoleksi niin kauan kuin rangaistava ei tiedä, miksi hän kärsii.
— Se kaikki on mahdollista, mutta…
— Ja hän, joka rankaisee, rankaisee ainoastaan puoleksi siinä tapauksessa, jos hän ei saa rangaistavalle sanoa, miksi häntä rangaistaan.
— Voipa niin olla, mutta eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa.
— Bruno, miten on Kronin laita?
— Hän istuu siellä missä istuu.
— Onko häntä jo kuulusteltu?
— Tietysti.
— Tiedätkö mitään siitä?
— Vähän.
— Mitä sitten?
— Hän kieltää … kieltää niin, että kunnon poliisimestari on saada halvauksen… Merkillistä, miten tähän aikaan on tullut yleiseksi kieltää, — lisäsi mustalainen, ilkeästi naurahtaen, — mutta tuomarit alkavat jo siihen tottua.
— Mitä puhutaan kaupungissa tuosta kamalasta tapahtumasta?
— Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Kron on surmannut vaimonsa.
— Eikö puhuta mitään kadonneesta palvelijattaresta? — kysyi Anna hitaasti ja silmäten kummallisesti Brunoa.
— Epäillään hänen sytyttäneen talon palamaan.
— Mutta eikö aavisteta, minne hän on joutunut?
— Luullaan hänen paenneen, eikä minulla ole ollut mitään syytä koettaa sitä huhua kumota.
— Ja epäillään myöskin olleen liitossa miehen kanssa?
— Tietysti … en ole koettanut kumota sitäkään luuloa… Ja tehdäkseni asian hauskemmaksi, olen siellä ja täällä viittaillut perheen isän ja palvelustytön rakkaussuhteeseen … kaikki on niinkuin pitääkin… Yleisö on meille todellakin suuressa kiitollisuudenvelassa, että olemme toimittaneet sille puheenaihetta.
— Totisesti, ystäväni, olemmepa antaneetkin sen paljon vaivata aivojaan tapausten johdosta niin mökissä kuin palatsissa, — myönsi mustalaisnainen, ääneensä nauraen.
— Ehkä puhelemme liian kovaa, — huomautti Bruno; — eihän eukko vain liene etuhuoneessa?
Samassa hän avasi oven ja katsoi sinne.
— Ei, olen lähettänyt hänet Julian kanssa kävelemään, koska on niin kaunis ilma, — sanoi Anna.
— Ei suinkaan hän epäile mitään? — kysyi Bruno, näyttäen levottomalta ajatellessaan sitä mahdollisuutta.
— Stiina-muoriko?
— Niin.
— Ole rauhallinen … hän ei epäile mitään. Muuten eivät hänen silmänsä ennätä muualle kuin Juliaan ja kissaansa.
— Eikö hän kummastele minun taajoja käyntejäni täällä?
— Hänhän tietää, että sinä olit minun ja ylhäisen rakastajani salainen sanansaattaja, — vastasi Anna.
— Mutta ennemmin?… Minähän kävin sinun luonasi useita kertoja, ennenkuin pääsin kreivin palvelukseen.
— Hän tietää meidän olevan lapsuustovereita ja sitäpaitsi olen sanonut hänelle, että sinä juuri minun suosituksestani pääsit kreivin palvelijaksi… Ole levollinen … niin, miksi en voisi sitä sanoa … rakas Brunoni!
Mustalaisnainen ojensi arvoisalle lapsuustoverilleen kätensä.
Viimemainittu peitti sen suudelmilla.
Bruno sulki hänet syliinsä. Anna antoi sen tapahtua.
— Bruno, — kuiskasi hän, leväten hänen rinnoillaan, — jos joku onnettomuus kohtaisi minua, jos minua uhkaisi vankila tai kuolema, jättäisitkö sinä silloin minut?
— Kuinka voit sellaista ajatellakaan! — huusi Bruno; — minäkö jättäisin sinut, minä, joka palvellakseni sinua olen vannonut itseni helvettiin!
— En minäkään hylkää sinua! — sanoi mustalaisnainen; — minut saa ennemmin repiä palasiksi kuin petän sinut, Bruno… Bruno, käsitätkö kuinka rajattomasti olen sinulle kiitollinen, kuinka tavattomasti minä sinua rakastan?
— Voi, miten minä olen tällä hetkellä onnellinen! — riemuitsi mustalainen; — jokaisesta sinun sanastasi minulle minä annan tikariniskun sinun vihollisellesi.
— Vannotko kuolemassakin kuuluvasi Annalle? — kuiskasi mustalaisnainen, juovuttaen hänet hengityksellään.
— Vannon, vannon, Anna!
— Etkä koskaan jätä minua…
— Sen vannon!
— Etkä petä minua…
— Vannon, etten sitä tee!
— Ennemmin kuolet, annat itseäsi kiduttaa kuin petät minut…
— Minä vannon sen!
— Vannotko isäsi ja äitisi luitten nimessä?
— Minä vannon isäni ja äitini luitten nimessä!
— Olet vannonut, Bruno… Vannottua valaa ei vielä kukaan heimomme keskuudessa ole rikkonut… Sinä olet vannonut isäsi ja äitisi luitten nimessä, ja ne seitsemän tähteä ja pöllönsilmää kaksi ovat kuulleet sinun pyhän valasi!
Mustalaisille ei ole mikään muu pyhää kuin isän ja äidin luitten nimessä vannottu vala, joka saattaa heidät uhmaamaan kuolemaa ja kidutuksiakin.
— Mene nyt, Bruno, sinä et saa enää viipyä kauemmin, — lausui Anna, irtautuen mustalaisen syleilystä; — Stiina-muori saattaa tulla kotiin millä hetkellä tahansa, ja voisi herättää hänen ja muidenkin ihmisten huomiota, jos sinä nyt viipyisit kauan luonani tuon äskeisen tapahtuman jälkeen… Mene, mene, Brunoni!
— Minä menen, koska sinä käsket, — vastasi Bruno; — mutta milloin saan palata?
— Huomenna hämärissä minä odotan sinua … silloin olet tervetullut,
Bruno!
— Sano minulle, Anna … katsotko, että minä nyt olen täyttänyt lupaukseni?
— Sinä olet täyttänyt!
— Ja että minä olen suorittanut loppuun sen tehtävän, jonka sinä minulle annoit?
— Niin.
— Entä sinun lupauksesi, Anna?
— Anna pitää sen, — vastasi mustalaisnainen; — mutta mene nyt … mene … huomenillalla näemme toisemme jälleen.
Samalla hän työnsi Brunon hiljaa luotaan, siirtyen istumaan ikkunan viereen.
— Hyvästi, Bruno! — kuiskasi hän, katsoen mustalaisen jälkeen tämän poistuessa.
Senjälkeen hän sulki akkunan ja alkoi tapansa mukaan kävellä lattialla edestakaisin.
— Jos on totta, mitä eukko on kertonut, — lausui hän itsekseen, — jos … niin, totta se on … kaikki seikat viittaavat siihen … silloin minä ehkä jään ilman ensimmäistä, mutta tapaan sen sijaan toisen… Ensimmäisen suhteen on minun alettava uudelleen … alettava yksinäni… kirottua!… Mutta pääsenhän joka tapauksessa toisesta… Sattuma pettää minua yhdessä tapauksessa, mutta suosii toisessa … vaan eihän kaikki voi täyttyä samalla kertaa … kärsivällisyyttä!… Pian ovat vaa'at tasassa… Riemuitse, rakastettu varjo!
Hän palasi takaisin akkunan luo, avasi sen jälleen ja katsoi ulos kadulle.
— Hyvästi, Bruno, hyvästi! — kuiskasi hän.
Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, oli jo kauan sitten kadonnut.
Ne olivat siis jäähyväiset ilmaan. Mutta ilma näytti niistä synkistyvän. Ainakin tuntui niin mustalaisnaisesta, koska hän äkkiä riensi pois akkunan luota.
Pelkäsikö hän ehkä, että ilma oli käsittänyt oikein hänen kuiskaamansa jäähyväiset?