XXIII
ISO NENÄ
»Kullatun Sarvikuonon» ravintola Blasieholmenilla oli hyvin suosittu, ei juuri sen vuoksi, että se olisi ollut muita tarjoilupaikkoja parempi, vaan pääasiallisesti sen isännän, Kristoffer Pungin, nenän vuoksi, sillä ihmiset ovat aina olleet hyvin taipuvaisia kaikkeen, mikä on merkillistä. Ravintolassa kävijät olivat parhaastaan käsityöläisiä ja laivureita sekä muita heidän vertaisiaan.
Kristoffer Pungin ravintolassa alettiin juuri sytyttää valoja, ja muutamia vieraita istui jo punaisiksi maalattujen pöytien ääressä.
Kaksi tarjoilijaa juoksenteli pöytien ja tiskin väliä, jonka viimemainitun takana istui isäntä kylmää ruokaa kukkuroillaan olevien lautasten ja kulhojen keskellä, jotka kärpästen suureksi kiusaksi olivat kansilla peitetyt.
Ovi avautui, ja Bruno Starkin kookas olento ilmestyi saliin. Hän näytti tänä iltana tavattoman iloiselta ja riemastuneelta. Livreijan hän oli vaihtanut tavalliseen pukuun.
Mutta sen sijaan synkkenivät ravintolan isännän kasvot, nenää lukuunottamatta, jonka hohtava puna uhmasi kaikkia mielenliikutuksia.
Bruno Stark oli tosin yksi »Kullatun Sarvikuonon» parhaita kävijöitä, sillä hän ei säästänyt rahoja, ja hänen nälkänsä ja janonsa menivät yli kaikkien muiden tarpeen; mutta hän oli sen ohella ilkein ivailija, joka koskaan oli asettanut Kristoffer Pungin nenän maalitaulukseen.
Mustalaisen kunnioittaessa tätä tarjoilupaikkaa läsnäolollaan, syntyi salissa aina naurua ja iloisuutta, mutta sitävastoin suuttumusta ja pahaa mieltä tiskin takana, missä oli isännän paikka.
Siksi kävi isäntä hyvin vaiteliaaksi joka kerran kuin pitkä »murjaani», joksi Pung sanoi häntä takanapäin, saapui ravintolaan, sillä silloin joutui varmasti hänen nenänsä läsnäolevien vieraiden pilkan ja naurun esineeksi.
Bruno meni suoraan tiskin luo ja ojensi kapakoitsijalle kätensä.
— Hyvää iltaa, herra kellarimestari! — tervehti hän kohteliaasti, ottaen samalla taskustaan esiin nuuskarasian; — saanko tarjota hyppysellisen nuuskaa?
— Kiitän nöyrimmästi, herra hovimestari! — vastasi kapakoitsija niin kohteliaasti kuin taisi; hänen tarkoituksenaan oli siten heti tehdä vihollisensa aseettomaksi.
Hovimestari on hienon talon ylin palvelija ja siis sangen kaunis nimitys tavalliselle metsästäjälle.
— No, eikö saa olla hyppysellinen oikeata Hamburger-Rappea? — jatkoi Bruno, pitäen tällä kertaa nuuskarasiaa aivan lähellä tuota koko kaupungissa kuulua nenää.
— Kiitän kaikkein nöyrimmästi! — lausui Pung ja otti todellakin hyppysellisen ruskeata jauhetta ojennetusta rasiasta, päästäkseen eroon vaarallisesta tarjoojasta, sillä hän ei ollut mikään nuuskan ystävä, ehkä tosin vain taloudellisista syistä, hänen ison nenänsä tyydyttämiseksi kun olisi tarvittu ainetta aika määrät.
Mutta tuskin oli kapakoitsija vienyt nuuskan tarkoitettuun paikkaan, kun hän alkoi aivastaa, — ja voi Bakkus, minkälaista aivastamista se oli!
— Terveydeksi! — huusi Bruno.
— Terveydeksi! — yhtyivät häneen muut vieraat, nauraa kikattaen.
— Sehän on — atshi.. se on pipp … atshi!… a … atshi … pippuria, herra!… atshi! athsi! — tuskaili onneton kapakoitsija.
Hänen silmänsä muuttuivat vihasta sinisen punaisiksi, hänen sopertaessaan yllämainittuja sanoja.
— Jumala auttakoon! — ilvehti iloinen »hovimestari».
— Jumala auttakoon, setä Pung! Terveydeksi vaan! — melusivat vieraat, ympäröiden tiskin.
Setä Pungin nenä alkoi kuitenkin vähitellen rauhoittua ja saada takaisin entisen arvokkaan ja kunnioitusta herättävän ulkonäkönsä.
Mutta setä Pungin veri alkoi kuohua yli äyräittensä.
Tiskillä lähellä isäntää oli karkeatekoinen sitroonanpuristaja, joka oli vielä kostea mehusta.
Kapakoitsija tarttui tähän aseeseen, joka hyvin soveltuikin viinin jumalan ylipapille, ja hyppäsi kuudentoista vuotiaan nuorukaisen notkeudella tiskin yli, rynnäten suoraan »hovimestaria» kohden.
Irvistelevät vieraat tulivat äkkiä totisiksi, sillä he muistivat, että Pung entisaikoina suuttuessaan oli raju ja voimakas kuin karhu, vaikkakin hän viimeisinä kymmenenä vuotena, jotka olivat hopeoineet hänen päälakensa, oli esiintynyt jokseenkin rauhallisesti ja kärsivällisesti.
Muutamat vieraat tahtoivat hyväätarkoittavasti pidättää raivostunutta vanhusta, mutta jotkut heistä hän työnsi kumoon, ja toiset taas vetäytyivät syrjään, peläten hänen kädessään heiluvaa sitruunanpuristajaa, joka nyt näytti vaaralliselta muillekin kuin ainoastaan pehmeille sitroonille.
Kapakoitsija muistutti todellakin sarvikuonoa rynnätessään herkulesmaista mustalaista kohden, joka nauraen, joskin katse kohdistettuna tuohon epätavalliseen aseeseen, vetäytyi taemmas.
Ukko Pung näytti tällä hetkellä kerrassaan kunnioitettavalta, ja hänen raivokas vimmansa uhkasi käydä vaaralliseksi hänen vastustajalleen, joka oli häntä paljon nuorempi.
Mutta hyödyttääkö kuusitoistavuotiaan tulisuus miestä, joka jo kuitenkin itse asiassa on kuudenkymmenen vuoden ikäinen, ja joka sitäpaitsi on lakkaamatta palvellut viininjumalaa?
Mustalainen pysähtyi keskellä salia, heittäytyi hieman syrjään, kiersi sitten käsivartensa ukon ruumiin ympäri ja laski hänet permannolle kuin lapsen.
Sen jälkeen istuutui hän kahareisin voitetun kapakoitsijan vatsan päälle ja väänsi ukon kädestä sitroonanpuristajan, jonka hän asetti ukon nenään, ikäänkuin tarkoittaen sille samaa kohtaloa kuin sitroonillekin.
Tätä kohtausta seurasivat tietysti katsojain meluavat suosionosoitukset sekä suin että käsin.
— Tarjoahan nyt kaikille punssia, pikku setäseni! — huusi Bruno; — muutoin muuttuu sedän nenä yhtä litteäksi kuin kärpäsen siipi.
— Niin, niin, kaikille punssia! — huusivat vieraat.
Ukko päästi vastaukseksi vain mölähtävän äännähdyksen.
Saada ensin pippuria nenäänsä ja sitten tulla heitetyksi lattialle kuin käsine, sekä vielä päällepäätteeksi täytymys tarjota punssia suurelle miesjoukolle, se on jo enemmän kuin voi vaatia keneltäkään kuolevaiselta, varsinkin jos tuo kuolevainen sattuu olemaan ravintoloitsija.
— No, miten on, isä Pung, puristanko nenänne litteäksi? — jatkoi mustalainen kyselemistään.
— Kurista minut mieluummin, sinä musta lurjus! — kuului vihaisen ukon vastaus.
Sillä hetkellä näytti kuin äijälle olisi ollut hänen nenänsä kalliimpi hänen koko elämäänsä tai tiesi ukkeli liian hyvin, ettei hengen vaaraa ollut olemassa.
Ympärillä seisovien naurunremahdusten kiihoittamana raaka mustalainen asettikin nyt ravintoloitsijan tavattoman suuren nenän sitroonanpuristajaan ja likisti.
— Minä tarjoan! — kirkaisi ukko äänellä, jota olisi vaikea kuvata.
— Suuri maljallinen rakuunapunssia, — saneli mustalainen, päästämättä nenää puristuksesta.
— Suuri maljallinen rakuunapunssia, — toisti Pung surkealla äänellä.
— Kokonainen kannullinen, pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, — jatkoi mustalainen.
— Pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, — toisti kapakoitsija kyyneleet silmissä.
— Ja lisävarmuudeksi minä merkitsen tämän kuninkaallisella sinetilläni, — selitti säälimätön voittaja ja tarttui vasemmalla kädellään ukon nenään läimäyttäen sen pullistunutta kärkeä oikean kätensä lattealla puolella.
Sen jälkeen hän auttoi ukon ylös ja päästi hänet.
Röhkien kuin karju ja silmäten voittajaansa sammumattomalla raivolla, hän ontui takaisin tiskinsä taakse ja istuutui tavalliselle paikalleen, antamatta tarjoilijoille käskyä punssin tarjoamiseen, vieraiden joka minuutti toistuvista huomautuksista huolimatta.
Ajan mittaan saapui yhä useampia vieraita, ja Bruno, jolla heidän joukossaan oli monta tuttavaa, siirtyi toisesta toisen luo; mutta kaikkialle seurasi häntä ravintoloitsijan raivokas katse.
Saapui tuores iltalehti, ja vieraat alkoivat sitä tavoitella, kunnes se viimein jäi erään käteen.
— Oletko kuullut tätä uutista? — kysyi onnellinen sanomalehdenlukija pöytätoveriltaan.
— Mitä sitten? — kysyi viimemainittu, maistaen totilasistaan.
— Eräs ylhäinen herra on tullut hulluksi.
— Se ei koske minua … milloin joku ylhäinen herra on ollut viisas?
Mustalainen terästi kuuloaan.
— Kuka hän oh? Kuka hän on? — huusivat useat uteliaat.
— Kuulkaa, mitä tässä seisoo! — kehoitti sanomalehdenlukija; — minä luen teille.
Hän luki seuraavaa:
»Suuresti valitettava tapaus on sattunut eräässä ylhäisimmistä ja jaloimmista aatelisperheistämme. Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, hänen majesteettinsa kuninkaan ent. kamariherra ja suuren, Skoonessa olevan Bastholman sukukartanon omistaja, on havaittu aivoiltaan niin sairaaksi, että hänet on täytynyt viedä Danvikin hospitaaliin. Tämä onneton on saanut sellaisen päähänpiston, että hän on Ruotsin kruunun tavoittelija. Toimiakseen hyödykseen hän on pitkän ajan kuluessa ostellut joukon aseita, joita hän on säilyttänyt eräässä kellarissa ja jossa hänellä on ollut tapana oleskella öisin, manaten esiin niitä henkiä, joiden kanssa hän on aikonut toteuttaa vallankumouksen. Siinä tapauksessa, että onneton kreivi kuolee, joutuu sukukartano Skoonen husaarirykmentissä palvelevalle ratsumestari Fritz Lejonborgille, joka on heikkomieliseksi tulleen kreivin serkku.»
Useat vieraat, tietäen Starkin olevan kreivi Lejonborgin palveluksessa, käänsivät luonnollisesti katseensa häneen, ja mustalainen olikin heti valmis täydentämään sanomalehti-uutista monilla lisäyksillä, joita vieraat kuuntelivat mielenkiinnolla, samalla kertaa kun hän toi esiin sen surun ja osanoton, jota kunnon ja kiitollisen palvelijan aina tulee tuntea hyvää ja anteliasta isäntää kohtaan, kun tälle tapahtuu onnettomuus.
Mutta ihmisten mielenkiinto ei yleensä kohdistu kauan lähimmäistensä onnettomuuksiin, ei ainakaan kapakassa, jonka vuoksi nytkin keskustelu siirtyi toisiin päivän uutisiin, joiden joukossa oli myös jotakin kivalteri Kronin vaimon murhasta.
Sekin uutinen luettiin ääneen ja kuului seuraavasti:
»Vaimonsa murhasta epäiltyä ja vangittua poliisikivalteri Kronia kuulusteltiin tänään kuninkaallisessa poliisikamarissa. Kron, joka yhä edelleen jyrkästi kieltää syyllisyytensä ja osallisuutensa mainittuun kamalaan tekoon, pysyy samoin edelleen väitteessään, että palvelustyttö Katarina Link, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta heti vaimon kuoleman jälkeen katosi, on tehnyt tämän rikoksen, ja siitä seikasta Kron sanoo nyt olevansa entistä varmempi, koska hän nyt muistaa muutamia vaimonsa ennen kuolemaa lausumia sanoja hänelle ja pojalleen. Kuoleva olisi nimittäin epäillyt, että piika oli hänet myrkyttänyt, vaikkakaan mies suuren surunsa vallassa ei sillä hetkellä ollut käsittänyt vaimonsa sanojen merkitystä. Kron epäilee myöskin, että samainen palvelustyttö toimeenpani murhapolton, jolloin se talo, jossa hän asui, paloi kokonaan. Sitä ennen kuitenkin varasti tyttö sen rahasumman, jonka kuoleva oli miehelleen ilmoittanut kätkeneensä alikerrassa olevan makasiinin lattiapalkin alle, mikä makasiini sisälsi vaimon erinäisille henkilöille antamien rahalainojen pantiksi jätettyjä vaatteita ja talouskapineita, sekä arvelee Kron palvelustytön kuunnelleen viereisessä huoneessa, kun vaimo oli miehelleen ja lapselleen kertonut rahasumman olemassaolosta ja sen kätköpaikasta; tämän ohella Kron aikaisemman lausuntonsa mukaisesti selitti, että hänen taskustaan löydetyn myrkkypullon oli mainittu palvelustyttö sinne hänen huomaamattaan pistänyt. Juttu lykättiin seuraavaan päivään, jolloin kuulustellaan Kronin poikaa, ja sen jälkeen kun syytetyn anomus päästä vapaalle jalalle hylättiin, passitettiin Kron takaisin vankilaan. — Mitä muuten tulee Kronin tähänastiseen elämään, on hän aina käyttäytynyt mitä parhaiten niin virantoimituksessa kuin sen ulkopuolella, ja jutussa kuullut todistajat ovat lausuneet hänen eläneen vaimonsa kanssa erinomaisessa sovussa ja yksimielisyydessä.» — —
— Isä Pung! Miten on punssin laita? — kysyi mustalainen paikaltaan.
Kapakoitsijalla ei ollut tähän mitään vastausta, mutta hänen katseensa oli kiinnitettynä mustalaiseen, jolle hän sisimmässään oli vannonut vihaa ja kostoa.
Nolompana kuin tänä iltana ei ukko Pung ollut koskaan ennen istunut pöytänsä takana, sillä ihminen on aina silloin hyvin nolo, kun hän tahtoo jollekulle kostaa eikä löydä siihen tyydyttävää keinoa.
— Kovaa on miehen istua vankilassa, jos hän on syytön, — huomautti muuan vieraista, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut viimeisen uutisen lukemista; — sillä se ei ole minusta ollenkaan uskomatonta, että palvelustyttö on kyllä voinut ottaa eukon hengiltä … sellaista on tapahtunut ennenkin …. emännät ja palvelijattaret ovat harvoin sovussa keskenään.
— Kovaa on myöskin noin vain silmänräpäyksessä menettää kaikki omaisuutensa, — virkkoi muuan toinen; — niin, niin, ymmärtäkää minua oikein, en tarkoita eukkoa, vaan muuta poroksi palanutta.
— Niin minustakin, — tarttui puheeseen mustalainen; — mutta saattaahan olla niinkin, että tyttö oli liitossa miehen kanssa, koska viimemainitun taskussa oli myrkkypullo.
— Oliko palvelustyttö nuori?
— Hän oli vasta kahdenkymmenen, — vastasi mustalainen.
— Oliko hän sievän puoleinen?
— Hän oli jokseenkin kaunis, — vastasi taas mustalainen hieman varomattomasti.
— Hitto! Tunsiko herra hänet!
— En … olen vain kuullut kerrottavan, — virkkoi Bruno äkisti ja kalveten.
— Mutta aika peijakas hän oli, kun hän sitten tekonsa tehtyään vielä sytytti talonkin palamaan… Jos kivalterin eukko oli vanha noita, niin noidan tavoin hänet poltettiinkin.
— Mutta sillä eroituksella, — lisäsi eräs vieras, — että tämä muija poltettiin vasta kuolemansa jälkeen, kun sitävastoin entisaikaan noidat poltettiin elävältä.
— Miten käy ruumiinavauksen, kun ruumis kärventyi tulipalossa?
— Ei haittaa … vatsa ei koskaan pala, selitti muuan rikkiviisas, — joten ei ole mitään vaaraa …. lääkärit kyllä saavat itselleen huvia.
— Mutta missähän mahtaa tuo soma tyttönen nykyisin oleilla?
— Jotkut luulevat hänen hukuttaneen itsensä… Pitäköön paholainen hyvää huolta hänen suloisesta sielustaan!
Saliin saapui nyt muutamia uusia vieraita, jotka puheenlaadustaan päättäen olivat laivureita, ja istuutuivat sanomalehdenlukijaa lähinnä olevan pöydän ääreen.
— Ei, mutta kuulkaa, hyvät herrat! — jatkoi tämä; — toissayönä on ongittu ylös muuan tyttö Norrströmin virrasta.
Bruno sävähti ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen.
Tämän huomasi kapakoitsija, jonka katse yhä oli kiinnitettynä mustalaiseen. Tämän kasvot karahtivat tulipunaisiksi.
— Miksi hän noin tuijottaa minuun alinomaa! — jupisi Bruno itsekseen, kääntäen katseensa poispäin.
— Oliko kala elävä vai kuollut? — kysyi sanomalehdenlukijan toveri.
— Elävä se oli, mainitaan tässä, — vastasi edellinen.
— Lempo soikoon, veli Stark, sinä kaadoit punssilasisi minun hihalleni! — huudahti muuan vieras, jonka pöydän ääreen mustalainen oli istuutunut ja jonka kanssa hän ahkerasti ryyppäsi.
— Kaadoinko? Suo anteeksi, veli! — pyysi Bruno; viinuri, uusi lasi!
— Nuottaanko vai rysään tyttö oli tarttunut? — kysäsi eräs.
— Ei, koukkuihin, näihin viiteen koukkuun, — vastasi muuan laivureista, kohottaen karkeata kättään ja liikutellen kankeasti sormiaan.
— Mitä?… Tekö hänet ongitte? — huudahtivat kaikki melkein yhteen ääneen.
— Minä, — vastasi laivuri, silmäten itsetietoisena ympärilleen.
— Kertokaa, kertokaa! — kuului kaikista pöydistä.
— Kertokaa, kertokaa! — kehoitti mustalainenkin, jonka ääni oli hiljainen, mutta haudankolea.
— Niin, minä makasin, nukuin, mutta äkkiä heräisin … ukkoseen, luulette ehkä!… Ei, jumala varjelkoon … ei minua herätä ukkonen eikä myrsky … olinpa kerran Ahvenamerellä ja…
— Ei, te olitte satamassa, — oikaisi muuan utelias.
— Vai niin, no, mutta älkää nyt kuitenkaan minua keskeyttäkö, — murahti laivuri; minä heräsin siihen, että kellot kumahtelivat kaupungin tornissa … piru olkoon palovartijana!
— Siunatkoon, silloin saisimme palaa kekäleeksi joka sorkka!
— Edelleen, edelleen, herra kippari!… Anteeksi … herra kapteeni, piti minun sanoa!
— Aivan oikein, en minä aina ole purjehtinut pelkästään saaristovesillä, — vakuutti laivuri, kouraisten tärkeän näköisenä leukaansa.
— Jatkakaa, jatkakaa!
— Minä kiirehdin ylös kajuutasta katsomaan, missä tuli oli irti … kaupungin koillispuolella leimusikin aika roihu, ja kaduilla oli vilkasta liikettä.
— Silloin paloi kivalterin talo.
— Siinä sitten parhaillaan tulipaloa töllistellessäni kuulin kimakkaa avunhuutoa, aivan kuin rotan vinkunaa, silloin kun se jo on kissan suussa.
Mustalainen tarttui kiivaasti naapurinsa lasiin ja tyhjensi sen pohjaan saakka.
— Maistuuko punssi paremmalta minun lasistani, veli Stark? — murahti naapuri, silmäten tyhjää pikariaan; — montako pisaraa jätit pohjalle?
— Ai saakeli! Minä erehdyin, — virkkoi Bruno; — viinuri, enemmän punssia!
— No, — jatkoi laivuri, — minä tietysti käänsin silmäni sinnepäin, mistä avunhuuto kuului, ja silloin näin erään esineen vierivän alas virtaa … väliin se meni veden alle, väliin taas seilasi pinnalla … ja että se oli ihminen, sen minä äkkäsin oitis.
— Sitten, sitten?
— No, minä kumarruin reelingin yli ja tartuin kiinni tuohon vaateriekaleeseen … aivan niin, ei hän paljoa muutakaan ollut kuin pelkkä vaateriekale. Sitten minä vedin hänet kannelle.
— Ja hän oli kuollut?
— Miten lienee ollut hänen laitansa aluksi, sitä en voi oikein sanoa, mutta sain minä häneen lopulta eloa, joskin minun täytyi häntä hieroskella hyvin kauan.
— Kuka hän oli?
— Vaateriekale, olen jo sanonut … hento kuin harso ja nenän alta hieno kuin mamselli.
— Mitä hän sanoi?
— Siitä en päässyt oikein selville, sillä hän houraili ja puhui jos jotakin sekamelskaa … mutta niin paljon minä ymmärsin, ettei hän omasta tahdostaan ollut joutunut virtaan, vaan oli tuon itikkavaivaisen joku lurjus sinne heittänyt … siitä lyön vaikka vetoa.
— Oletko sairas, Stark? — kysyi hänen naapurinsa; — sinä olet kasvoiltasi keltainen kuin vanha kellotaulu.
— Ryyppää pari kulausta vettä, niin pahoinvointi menee ohi, — neuvoi muuan lähelläistuja.
— Vesi ei vahingoita koskaan, — tuumasi eräs toinen — paitsi jos ken on sattumalta joutunut Norrströmin virtaan.
Mustalainen käänsi jääkylmät kasvonsa saliin päin, mutta heti kohtasivat hänen katseensa ravintoloitsijan vakoilevat silmät, jolla oli se vaikutus, että Brunon kalpeille kasvoille siinä silmänräpäyksessä nousi tulinen puna.
— Hitto, kun täällä on kuuma! — puhkui hän, kääntyen naapurinsa puoleen; — juo, veli! Älä anna lasisi odottaa!
— Kun sinä vain mainitset juomisesta, niin heti sinä paranet — virkkoi naapuri ja kilisti hänen kanssaan. — Kippis! Nyt on minun vuoroni tarjota.
— No; minne tyttö sitten joutui? — kysyi muuan kuulijoista.
— Hän makasi koko yön minun kajuutassani, — vastasi laivuri.
— Pentele sinua, laivuri!
— Huutia! — murahti viimemainittu; — näytti siltä kuin minulla olisi ollut kajuutassa tusinanverran märkiä luutia, tai kuin olisi aallokko lyönyt peräkannen yli.
— Ha ha … mutta sinä kai varoitit päästämästä aallokkoa virtaamaan takaisin veteen.
— Se raukka makasi koko yön tulisessa kuumeessa.
— Ja houraili?
— Houraili ja … puhui murhasta ja palosta ja pahasta hengestä ja äidistään … teki oikein sydämeen pahaa sen poloisen yniseminen.
— No, kun sitten valkeni aamu…
— Minä annoin viedä hänet parmaajalle, missä hän lepäsi muutamia tunteja.
— Entä sitten?
— Sieltä kuljetettiin hänet Serafimerlasarettiin.
— Ja sen jälkeen ei laivuri ole kuullut hänestä mitään?
— En.
— Kun hän pääsee jälleen jaloilleen, saapuu hän tietysti kiittämään laivuria viimeisestä.
— Hän on tervetullut … hitto soikoon, hän ei näyttänyt hullummalta … ja kunhan hän saa hieman väriä poskiinsa, niin…
— Aivan niin, — lausui muuan vieras, — ja sen päälle kippis tulevalle mitalinkantajalle.
Vieraat kohottivat lasinsa ja kilistivät reippaan laivurin kanssa.
— Veli Stark, — virkkoi hänen pöytätoverinsa, — etkö sinäkin tahdo kilistää kunnon laivurimme kanssa?
— Tietysti, tietysti, — vastasi Bruno, tarttuen kiireesti lasiinsa; — kippis, kippis, herra kapteeni!
Mutta hänen äänensä ja lasia pitelevä käsi vapisivat.
Sen jälkeen haki hänen katseensa tuota isoa nenää, joka hallitsi tiskin toisella puolen. Sekä nenä että sen yläpuolella olevat silmät näkyivät edelleen olevan kääntyneinä häneen päin.
Laivurimme, joka oli innostunut ajatellessaan mahdollisuutta saada mitalin hengenpelastuksesta, vastasi maljaan iloisin sanoin.
— On kunniakkaampaa kantaa sellaista mitalia, — lausui hän puheensa lopuksi, — kuin käydä koristettuna nauhoilla ja tähdillä, joita annetaan henkilöille, jotka eivät mitään ole tehneet.
Hilpeyden juuri ollessa korkeimmillaan avautui ovi ja »Kullatun
Sarvikuonon» ravintolaan astui kaksi uutta vierasta.
Ne olivat kivalteri Ek sekä muuan toinen poliisipalvelija, joiden tarkastuspiiriin tämä kapakka kuului.
Kivalteri loi katseen yli salin, lähestyen sitten sitä pöytää, jonka ääressä ystävämme laivuri vallitsi ja naureli.
— Hyvää iltaa, Blom! — tervehti kivalteri puristaen laivurin kättä; — mitä kuuluu?
— Kiitos kysymästä, arvoisa veli! — vastasi laivuri; — sinähän tulet kuin kutsuttu … paina puuta … mitä sinä haluat? Ryypyn vai oluttako?
— Viinuri, tuo minulle suuri ryyppy, — oli kivalterin vastaus. — Minä muuten tuon sinulle terveisiä toissaöiseltä makuutoveriltasi.
— Soo!… Miten hän jaksaa?
— Lemmon hyvin!… No, missä se ryyppy viipyy?
— Onko hän vielä lasaretissa?
— Hän on vankil — Otanko minä nyt ryypyn ilman painiketta! — lisäsi kivalteri, kääntyen viinurin puoleen; — palanen makkaraa ja rinkilä… Kiirehdi!
— Sanoitko vankilassa? — kysyi hämmästynyt laivuri.
— Sinnepäin, veli Blom! — vastasi kivalteri Ek; — korean kalan sinä ongitkin … myrkynsekoittajan ja murhapolttajan!… No, oletko tyytyväinen?… Viinuri, olutta, … ei portteria … mutta sitä lajia göteborgilaista, jota ei valmisteta Tukholmassa.
— Myrkynsekoittaja! Murhapolttaja! — huudahti laivuri vallan hämmästyneenä.
Kaikki vieraat, mustalaista lukuunottamatta, kerääntyivät kysyvinä ja meluavina sen pöydän ympärille, jonka ääressä kivalteri illasti.
— Niin on kuten sanoin, — selitti kivalteri; — juuri hän on pysäyttänyt käynnistä Kronin muijan lörpötyskoneen ja toimeenpannut toissaöisen ilotulituksen.
— Entä Kron?… Kron?
— Päässyt pois häkistä… Minulla oli juuri äsken ilo laskea hänet
ulos, samoin kuin minulla oli toissapäivänä ilo sulkea hänet sisään…
Oh! Portteri on sentään juomien parasta!… Kiitos portterista, isä
Pung!
Mustalainen kätki kasvonsa sanomalehden taa, jota hän oli lukevinaan. Mutta ei hän erittäin ahkerasti lehteä silmäillyt, ja jos hän yleensä mitään luki, hän tutki omaa sieluaan, tuota mustaa kirjaa, jonka kirjaimet olivat veripunaiset.
Väliin hän vilkaisi oveen päin katsoakseen, oliko pakotie vapaa; hän tahtoi kuitenkin jäädä kuulemaan lisää tuosta pelastetusta naisesta, voidakseen sen mukaan määritellä menettelytapansa.
— Arvasin sen etukäteen, kun Blom kertoi tuon naisen kohtalosta, — vakuutti muuan vieraista.
— Minäkin olin arvannut, että jotain yhteyttä hänellä on ollut Kronin perheen tapahtuman kanssa, — selitti eräs toinen.
Jälestäpäin on tavallisesti jokainen arvannut kaikki, ja kukin on täysin varma asiasta.
— Jumala tietää, miten käy hengenpelastusmitalin, — ilkamoi joku, irvistäen laivurille vasten naamaa.
Laivuri alkoi nyt vahvasti kiroilla, sillä hän rupesi täydellä syyllä uskomaan, etteivät viranomaiset anna mitalia myrkynsekoittajan ja murhapolttajan hengen pelastamisesta.
— Saadaanpa nähdä, milloin tyttö saapuu laivurin luo kiittämään häntä viimeisestä, — kiusoitteli muuan koiranleuka.
— Minä viskaan hänet sinne, mistä hänet onginkin, — ärjäisi siihen laivuri, iskien nyrkkinsä pöytään.
— On hyvin ikävää, kun tarvitsee katua tekoa, joka on tehty puhtaasta ihmisrakkaudesta.
— Mutta tyttö ei ole kuitenkaan yksinään toimeenpannut noita kolttosia, niin paljon minä sain häneltä puserretuksi ilmi, — kertoi kivalteri itsetietoisesti, mikä piirre yleensä on ominainen ylimielisille luonteille; — hänellä on ollut rikostoveri, se on varma.
— Kukapahan se lienee?
— Tyttö ei ole vielä tahtonut päästää kielensä kanniketta, mutta vartokaa… Roomaa ei rakennettu päivässä … minä kyllä otan selvän asiasta.
— Mahtaneeko hänen rikostoverinsa olla sama, joka sysäsi hänet veteen? — virkahti laivuri, jonka suuttumusta punssi alkoi vähitellen vaimentaa.
— Siitä olen varma, — selitti kivalteri; — toinen roisto tahtoo päästä toisesta, saadakseen pitää yksinään saaliin, jolloin hänellä ei myöskään ole mitään pelättävää… Päävahdissa vartiossa ollut kaartilainen on kertonut samana yönä kuulleensa hätähuutoa rannasta ja heti sen jälkeen nähneensä kookkaan miehen juoksevan sillalta päin torin yli Hallituskadulle… Muuta minun ei tarvitsekaan tietää.
Mustalainen ei jaksanut enää kauvemmin kuunnella keskustelua, joka koski häntä niin läheltä; hän nousi kiireesti ja meni tiskin luo maksaakseen, mitä hänelle illan kuluessa oli tarjoiltu, aikoen sitten asianhaarain vaatiessa pitää huolta turvallisuudestaan.
— Mitä olen velkaa? — kysyi hän, katsomatta kapakoitsijaa kasvoihin, sillä illan kuluessa hän oli useat kerrat huomannut tämän vaanivat silmäykset sekä tuntenut itsensä sen johdosta hyvin levottomaksi.
— Lasken heti paikalla, — vastasi ravintoloitsija; — mutta minun täytyy ensin antaa laivuri Blomille takaisin tästä setelistä … lasken heti … tulen paikalla.
Tämän sanottuaan kapakoitsija lähti tiskinsä takaa ja lähestyi laivurin pöytää.
Mustalainen jäi siihen seisomaan kaikkea muuta kuin rauhallisena, mutta kun ukko Pung hänen mielestään vaihtoi rahaa kauvemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja koska hänestä sitäpaitsi tuntui merkilliseltä, ettei tällä ollut kädessään rahaa mennessään vaihtamaan, heitti hän sivukatseen kyseessäolevaan pöytään.
Silloin hän näki suureksi pelästyksekseen, kuinka ravintoloitsijan tavaton nenä kokonaan peitti kivalteri Ekin pään yläosan, samalla kun hänen huulensa vilkkaasti liikkuivat poliisimiehen korvan tasalla.
Brunon säikähdys ei suinkaan vähentynyt siitäkään, että kivalterin vasen silmä vähitellen kääntyi saliin päin, kunnes se lopulta kiintyi häneen, joka seisoi tiskin vieressä.
Päällepäätteeksi mustalainen oli kuulevinaan tuolin liikkumisesta aiheutunutta kolinaa, jonka jälkeen hän selvästi havaitsi kivalterin aikovan nousta paikaltaan.
Nyt katsoi Bruno parhaaksi lähteä luikkimaan tiehensä. Mutta ollakseen herättämättä huomiota hän antoi hattunsa jäädä tiskille, ja alkoi sitten, osoittamatta kuitenkaan mitään kiirettä, hiljalleen lähestyä pelastavaa ovea.
Näin liikkuessaan, vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, hän tunsi äkkiä itsensä pysäytetyksi, jonkun tarttuessa hänen takinhihaansa.
— No, minne nyt? Miksi pidätte kiirettä, parahin herraseni? — kuuli hän sanottavan selkänsä takana.
Se oli kivalterin ääni.
— Luulenpa herran aikovan poistua maksamatta — kuului samassa toinenkin ääni, äskeistä hieman käheämpi.
Se oli kapakoitsijan.
Sen sävy oli yhtä vähän lohduttava kuin edellisenkin.
Mustalainen tointui kuitenkin siinä määrin, että hän kääntyi päin ja koetti antaa kasvoilleen ja liikkeelleen sellaisen ilmeen, mikä parhaiten niille sopi näin kiusallisessa tilanteessa. Siinä hän onnistuikin osaksi; mutta kasvojensa kalpeutta ja silmiensä levottomia eleitä hän ei voinut niin äkkiä saada muuttumaan. Myöskin hänen hengityksensä oli kiivaampaa kuin mitä saattoi odottaa niin lyhyen matkan astumisesta kuin tiskin luota ovelle.
Selittäkäämme nyt lyhyesti, miten ravintolan isännän päähän oli pälkähtänyt kuiskata kivalterin korvaan tällaisen vaikutuksen aikaansaaneita sanoja.
Kapakoitsijan häviö, josta hänen nenänsä vieläkin oli hellä, oli täyttänyt hänen sielunsa mitä rajuimmalla vihalla, ja koko ajan istuessaan tiskin takana, kuunnellen äänekästä keskustelua salissa, hän ei ollut ajatellut muuta kuin kostoa.
Väliin hän tuumasi sekoittaa vihtrilliöljyä punssiin, jota vietiin tuolle kirotulle vieraalle, väliin taas hän aikoi tarttua tiskillä olevaan suureen, terävään juustoveitseen, hiipiä salavihkaa sen pöydän luo, jonka ääressä mustalainen istui ja yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä valoksella leikata palan viimemainitun nenästä, nähtävästi voidakseen saavuttaa vastauksen siihen sielutieteelliseen kysymykseen, kumpi on valitettavampi olio, sekö, jolla on nenää liian vähän, vai se, jolle sitä on siunautunut liikaa.
Mutta ajatuksen ja toiminnan väliin ilmestyi aina muuan peikko, joka herpaannutti hänen kätensä ja sai hyvän tahdon horjumaan, nimittäin vaara, johon hänen itsensä täytyi suunnitelmaansa toteuttaessaan antautua.
Niinpä hän istui hiljaa ja miettiväisenä, kuitenkin korva teritettynä kuulemaan jokaisen hänen vihollisensa lausuman sanan ja silmä huomaamaan hänen pienimmänkin liikkeensä, ja kapakoitsija oli sydämessään vakuutettu siitä, ettei maailmassa ollut sellaista onnettomuutta, jota hän ei olisi toivonut tuolle »pitkälle murjaanille».
Senvuoksi, kun hän kuuli sanomalehdestä luettavan, että muuan henkilö oli sinä päivänä viety mielisairaalaan, ei hän toivonut mitään hartaammin, kuin että »herra hovimestari» olisi ollut mainittu sairas, sillä hän tiesi, että hullut Danvikin mielisairaalassa saivat vähän ruokaa, mutta runsaasti selkäänsä, sekä että heitä kohdeltiin huonommin kuin järjettömiä luontokappaleita.
Kun hän edelleen kuuli erään henkilön olevan vankina, epäiltynä ja syytettynä vaimonsa myrkyttämisestä, ei hänellä voinut olla hartaampaa toivomusta kuin että mainittu henkilö olisi »hovimestari», hyvin tietäen, ettei sellainen rikollinen ainoastaan saisi kuolemanrangaistusta, vaan koska hän oli täydellisesti parantumaton ja turmeltunut sielu, häntä odottaisi myöskin kadotettujen ikuinen kärsimys.
Ja vielä, kun laivuri Blom kertoessaan tytöstä arveli jonkun lurjuksen sysänneen hänet Norrströmin virtaan, ei kapakoitsijan mielestä sopinut kenenkään niin hyvin kuin »pitkän murjaanin» olla tuollaisen rikoksen tekijä; lopuksi, kun kivalteri Ek varmasti vakuutti »myrkynsekoittajalla ja murhapolttajalla» olevan rikostoverin, jota sitä paitsi kuvattiin kookkaaksi mieshenkilöksi, ajatteli ravintoloitsija ehdottomasti verivihollisensa persoonaa.
Mainitut vihan pätsissä hehkuneet ajatukset ja toivomukset muodostuivat vähitellen täydelliseksi varmuudeksi jonka kypsymistä osaltaan auttoivat myöskin ne monet värivivahtelut, jotka hän vieraiden keskustelun aikana oli ollut huomaavinaan mustalaisen kasvoilla. Viha ja kostonhimo olivat tehneet muuten niin heikkonäköisestä kapakoitsijasta pöllön, joka pimeässäkin havaitsi sellaista mitä tarkkanäköisinkään ihminen ei olisi voinut huomata keskellä kirkasta päivää.
Senpä tähden ei kukaan, vaikka hänellä olisi ollut miten selvät todistukset tahansa, olisi saattanut olla varmempi asiastaan kuin »setä Pung» hiipiessään kivalterin luo ja kuiskatessaan hänelle, että kreivi Lejonborgin metsästäjä oli juuri se suuri rikollinen, jota kuninkaallinen poliisi etsiskeli.
Milloinkaan ei ollut sokeampi kana löytänyt jyvästä.
Mustalaisen kalpeat kasvot ja levottomat silmäykset hänen kääntyessään odottamattomia vastustajiaan päin ollakseen valmiina puolustautumaan, eivät jääneet huomaamatta ravintolan muiltakaan vierailta, jotka nousivat paikoiltaan ja lähestyivät oven luona seisovaa merkillistä ryhmää.
— Näyttää siltä kuin herra tahtoisi ottaa koipensa selkäänsä, ettei tärvelisi housujaan katuliassa, — alkoi kivalteri, suupielissään hymy, joka kuuluu yksinomaan poliisilaitoksen palvelushengille.
— Herra aikoi lähteä maksamatta, luulenma, — lausui kapakoitsija, yläruumis eteenpäin kumarassa ja hieroen käsiään polvilumpioihin.
— Aioinko? — sanoi Bruno; — suuri erehdys, hyvät herrat!… Olin menossa ulos vain pieneksi hetkeksi ja todisteena siitä, ettei tarkoitukseni ollut lähteä tieheni suorittamatta laskuani, on hattuni tuolla tiskillä.
Samalla osoitti hän päähinettään, joka olikin koreasti rihvelitaulun vieressä.
— Hieno hattu, kallis hattu! — huudahti kivalteri sen huomattuaan; — mutta … mutta jos on pakko valita hatun ja pään välillä, ollaan kyllä valmiita jättämään hattu kun vaan saadaan pitää pää.
— Sanokaa toki, paljonko olen velkaa! — huusi Bruno ravintoloitsijalle; — kello on jo lyönyt kahdeksan, ja minun täytyy lähteä kotiin.
— Aivan oikein, kello on lyönyt, kello on lyönyt, — vastasi viimemainittu, pienimmälläkään ilmeellä osoittamatta haluavansa noudattaa vieraansa kohtuullista pyyntöä.
— No, mitä siinä seisotte! — huudahti jälleen Bruno, joka nyt oli täydelleen entisellään; — kauanko aiotte minua pidättää? Mars tiskinne viereen!
Senjälkeen hän tarttui ukon olkapäähän ja työnsi häntä kassalle päin.
— Hiljaa, hiljaa, hieno herraseni! — varoitti kivalteri; — muistaako herra, missä me viimeksi tapasimme?
— Se ei kuulu minuun, — vastasi Bruno, kääntyen selin kivalteriin.
— Siunatkoon, eikö herra muista?… Sehän tapahtui talvilla pienessä pelihuoneessa Kimstukadun varrella, — selitti kivalteri; — minähän sinne saavuin muutamien ystävieni kanssa aivan odottamatta ja puhalsin hiiteen koko ihanuuden… Ettekö todellakaan sitä muista?
— Ei kuulu minuun sekään … en ole muuten koskaan ollut huvitettu poliiseista.
— Mutta poliisi onkin sitä enemmän huvitettu teistä… Te olitte harras peluri, herraseni, ja joko te voititte tai hävisitte, te olitte aina yhtä hyvällä tuulella.
Bruno Stark oli todellakin ollut ammattipelaaja, ennenkuin hänestä tuli
Anna Jolantan sokea välikappale.
— No, setä! — lausui hän isännän puoleen kääntyen; — minulla oli ryyppy ja palanen ruokaa sekä kuusi lasia punssia… Rihveli esiin, isä Pung, niin pääsette käyttämästä aivojanne!
Samalla hän veti povitaskustaan esiin lompakon; mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen silmätä, ennenkuin hän salaman nopeudella pisti sen takaisin taskuunsa, ottaen sieltä sen sijaan toisen.
Mutta salamannopeuskaan ei ole silmäystä nopeampi, varsinkin kun on kysymys vanhan poliisimiehen katseesta.
— Kaksi lompakkoa, kaksi lompakkoa! — huusi kivalteri; — siinäpä vasta on herra!
Mustalaisen posket lennähtivät tulipunaisiksi, ja hänen huuliltaan kuului tukahutettu kirous.
On syytä ihmetellä tämän roiston hajamielisyyttä, jos voidaan siksi sanoa hänen varomatonta välinpitämättömyyttään jälkiensä peittämisessä, mikä luonteenominaisuus on niin usein ilmaantunut hänessä tämän kertomuksen aikana, samoin kuin hänen kanssaan pidetyssä oikeustutkinnossakin, mikäli pöytäkirjoista käy selville, ja ihmettelemisen syytä on sitäkin enemmän, kun ottaa huomioon hänen polveutuneen mustalaisista, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ovelimpia lurjuksia, kuin myöskin hänen nuoremmalla iällään kehittyneet taipumuksensa, sekä lisäksi sen kylmäverisyyden, jolla olemme nähneet hänen suorittavan mitä hirveimpiä rikoksia ja kolttosia. Tuntuu uskomattomalta, että hän ensiksikin oli vastaanottanut mustalaisnaiselta lompakon, joka niin helposti saattoi ilmaista rikoksen ja rikollisen, sekä toiseksi, että hän, tyydyttääkseen naisen äkillistä päähänpistoa, oli suostunut pitämään sitä taskussaan; ja kuitenkin asia niin oli. Mutta Bruno Stark oli tuota kauheata naista kohtaan leimuavan intohimonsa sokaisema.
Kerran kyllä putosivat suomukset hänen silmistään, mutta liian myöhään.
— Palvelija, jolla on kaksi lompakkoa! — toisti kivalteri kaksinverroin kuuluvammalla äänellä; — vannonpa, että tällaisessa tapauksessa ei isännällä ole lompakkoa ollenkaan.
— Vaikka minulla olisi taskussani tusina lompakoita — sanoi mustalainen, huonosti peittäen hämmennystään, — niin ei kenelläkään ole siihen mitään sanomista.
— Eipä olekaan, jos teillä on lompakoita kaupan, — virkkoi kivalteri; — mutta koska te olette vain palvelija ettekä kauppias, haluan minä ottaa lähemmän selvän asiasta … toivoakseni ette pane sitä pahaksenne … minä olen suora kuin muorin vastakäännetty päällysnuttu.
— Kuinka te uskallatte puhua minulle noin! — huudahti mustalainen, saaden vähitellen takaisin hävyttömän muotonsa; — kuinka uskallatte, herra?… Otan teidät kaikki todistajiksi, miten epäkohteliaasti minua on kohdeltu julkisella paikalla… Kuka te olette?… En tunne teitä!
— Ellette usko minun rehellistä naamaani, — vastasi kivalteri levollisesti, — saan luvan esittää teille tämän pikku koristuksen … varmaankaan ette näe sitä ensi kertaa … senkin asian minä tiedän.
Samalla hän veti esiin laatan, jollainen siihen aikaan oli poliisin virkamerkki. Tavallisen poliisipalvelijan laatta oli tinasta, mutta kivalterin hopeasta.
— Syytetäänkö minua jostakin? — kysyi mustalainen; — sepä olisi hauska tietää.
— Tänään on varastettu muuan lompakko, — saneli kivalteri, — ja minun täytyy saada siitä selvä … velvollisuuteni on siis tarkastaa jokainen, jolla on lompakko enemmän kuin hän tarvitsee… Näyttäkää se nyt vain minulle kiltisti, niin tulemme jälleen yhtä hyviksi ystäviksi kuin olemme olleetkin.
— No, mitä herran mielestä tässä on merkillistä? — kysyi Bruno, näyttäen kivalterille kädessään olevaa lompakkoa.
— Siinäkö?… Ei yhtään mitään, — vastasi kivalteri; — mokomia saa ostaa mistä kaupasta tahansa Tukholmassa … mutta minä näin vilauksen toisesta, jonka ympärillä oli mitä somin punos… Siellä mahtaa olla isoja seteleitä, koska se on ollut niin suuren vaivan arvoinen.
— Vai niin, sekö, — virkkoi mustalainen, päästäen teennäisen, väkinäisen naurahduksen; — vai niin, sekö … ha ha!
— Ha ha ha! — yhtyi häneen kivalteri; — juuri se … ha ha ha!
— Tahdotte siis minun näyttävän sen teille! — jatkoi Bruno yhtä iloisesti kuin äskenkin.
— Jos siinä on jotain hauskaa, niin sehän hyvä, — huomautti kivalteri; — ja minä tulen yhä uteliaammaksi.
— Ha ha ha!
— Ha ha ha!
Tähän naurukuoroon yhtyivät ympärilläolijat.
— Nauranpa itseni jo ihan kuoliaaksi, — keskeytti kivalteri, muuttuen totisemmaksi; — mutta ennen kuolemaani haluan kuitenkin mielelläni tietää, mille minä olen nauranut … näyttäkää siis minulle nyt se joutava esine, niin pääsemme kerta kaikkiaan selvyyteen tästä asiasta.
— Kuulkaahan, parahin herra kivalte—, alkoi Stark tutunomaisesti räpäyttäen silmiään.
— En tahdo mitään kuulla, tahdon nähdä, — vastasi taipumaton kivalteri.
— Eikö armollinen herra ole koskaan kuullut puhuttavan rakkaudesta? — kysyi mustalainen, hymyillen tarkoitetun merkityksellisesti.
— Rakkaudesta? — matki kivalteri; — jos herra tarkoittaa isällistä rakkautta, niin voin vakuuttaa, ettei kellään ole kuritettavana niin monta lasta kuin minulla … varokaa joutumasta minun tottelemattomien lasteni joukkoon.
— Minulla olisi todellakin halu ruveta sellaiseksi lapseksi vain saadakseni teidänlaisenne isän, — lausui Bruno kohteliaasti.
— Todellakin kelpo isä! — hymähtivät vieraat virnistäen.
— Todellakin kelpo lapsi! — lisäsi kapakoitsija Pung, hänkin virnistäen; — hyvin kelpo lapsi!
— Kas niin, tehkäämme jo loppu tästä leikistä! — huusi kivalteri, jota eivät kohteliaisuudet näyttäneet lainkaan miellyttävän; — älkää siinä juonitelko, vaan vetäkää esiin lompakko.
Kivalterin innostus ei pääasiallisesti kohdistunut lompakkoon, sillä mustalaisen tuon tuostakin uudistuneista hämmennyskohtauksista oli hän huomannut, ettei ravintoloitsijan kuiskaus ollut niinkään tuulesta temmattu kuin hän aluksi oli luullut; mutta hän aavisti — ja ketkään eivät ole niin herkkiä aavistuksille kuin kuninkaallisen poliisin palvelevat henget — että lompakko, jonka esiinottaminen ja pikainen piiloittaminen oli saattanut sen omistajan silminnähtävään pulaan, voisi olla hänelle jonkunlaisena johtolankana.
— No, minun täytyy siis sanoa suoraan, miten asia on, virkkoi Bruno, edelleenkin näyttäen iloista naamaa; — mutta paljoa ette uteliaisuudestanne hyödy.
— Siis viimeinkin … se kuulostaa joltain … mutta miksi niin paljon kursailua tähän saakka?
— Lompakko, jonka ensin otin, on täynnä rakkauskirjeitä.
— Rakkauskirjeitäkö?
— Niin, erään naisen kirjoittamia.
— Naisen?
— Niin, vieläpä ylhäisen … yläluokan herttaiset naikkoset eivät ole sellaisia Jumalan enkeleitä kuin luullaan.
— Kuka pahus on koskaan kuvitellut heidän olevan enkeleitä! — huudahti muuan.
— Enkeleitä, joilla on kangistetut hameet! — lisäsi eräs toinen nauraen.
— Mutta missään tapauksessa, — selitti mustalainen, — ei kai kukaan voi vaatia minua näyttämään yleisölle, mitä simasuut ovat minulle töherrelleet.
— Eipä tietystikään.
— Mitä se kuuluu sivullisiin!
— Olisipa se hävytön vaatimus!
— Ja ajatelkaa, herrat, — jatkoi Bruno, — naimisissa olevia naisia … rouvia, rouvia, hyvät herrat!
— Tunnetaan, tiedetään … semmoisia juuttaitahan ne ovat … kelpo enkeleitä!
— Mutta kaikessa tapauksessa…
— Niinpä niin, tietysti … eihän voi senvuoksi…
— Ei, Jumala varjelkoon … se on ihmisten oma asia.
— Selvä se … parasta on sellaisten seikkain suhteen vaieta.
— Niin minustakin, — myönsi Stark; — ja nyt minä ehdotan, että me sen jutun lopuksi otamme ryypyt; tiskillähän on täytettyjä laseja … herrat, tehkää hyvin.
— Kiitos, veli!
— Kiitos ja kunnia, herra Stark! — melusi joukko.
— Olkaa hyvät, olkaa hyvät! Juokaa terveydeksenne, herra kivalteri!
Maistakaa, herra kellarimestari!
— Ei mitään luikerteluja, herra Stark! — huusi kivalteri, tarttuen mustalaisen käsivarteen; — luuletteko olevanne tekemisissä kakaran kanssa?
— Mitä te oikeastaan touhuatte, herra kivalteri? — kysäisi muuan vieraista, joka oli kutsuttu ryypylle.
— Mitä tekemistä on kivalterilla toisten lompakkojen kanssa? — tiedusteli eräs toinen.
— Juokaa, herra kivalteri, ja antakaa naamanne loistaa … tai muussa tapauksessa väistykää syrjään!
Kivalteri kirosi ja puri huultaan. Ei tarvitse ihmetellä, jos Bakkusta kunnioitetaan enemmän kuin kuninkaallista poliisia.
Kivalteri vetäytyi pois joukosta. Hän luultavasti pelkäsi riitaa niin suuren joukon kanssa.
— Lompakko esiin! — ärjäisi ravintolanpitäjä korkealta paikaltaan.
— So, nyt alkaa jo setäkin!
— Setäkin tahtoo pistää nenänsä lompakkoon.
— Sedän nenä lompakossa… Luuleeko setä, että se on kapsäkki?
— Ha ha ha!
— Venuksen ja Bakkuksen malja! — huusi Stark; — herrat kai osaavat
Bellmanin laulun Venuksesta ja Bakkuksesta?
— Tietysti.
— Kuka ei taitaisi Bellmanin lauluja?
— Laulakaa!
— Auttakaa siis minua! — kehoitti Stark ja alkoi laulaa meluavan joukon säestäessä:
«Häät hauskat meillä kohta on, kas, Venus miehen saa nyt Bakkuksesta mainion, hei, veikot, hurratkaa! Bakkus sulho :,: jo odottaa, me häihin mennään myös, me häihin mennään myös :,:
Laulun aikana kivalteri hiipi ravintoloitsijan luo ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, minkä jälkeen tämä viittasi tarjoilijalle, joka kivalterin supatettua hänelle muutaman sanan heti riensi ulos.
Lasi tyhjennettiin toisensa perään, ja sama säkeistö laulettiin yhä uudelleen ja uudelleen.
Juomatoverit nostivat Brunon käsivarsilleen ja tältä korkealta paikaltaan heitti mustalainen tutkivan katseen kivalteriin, joka toisella puolen salia keskusteli hiljaa hänen mukanaan samalla kertaa ravintolaan saapuneen toisen poliisimiehen kanssa; tämä ei siihen asti ollut lausunut sanaakaan, mutta vastoin päällikköään ei hän ollut lyönyt laimin käyttää hyväkseen mustalaisen vieraanvaraisuutta.
Korkeasta ja kunniakkaasta sijastaan huolimatta ei Bruno suinkaan tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi. Hän olisi mieluummin vaihtanut sen vaatimattomimpaan paikkaan ulkona kadulla. Hän pyysi senvuoksi riemuitsevia ystäviään laskemaan hänet alas, johon nämä monien vaikeuksien jälkeen vihdoin suostuivatkin.
Päästyään onnellisesti lattialle hän kiiruhti tiskin luo maksamaan.
— Mainiota punssia! — kiitteli hän, kopeloidessaan lompakosta sopivaa seteliä maksaakseen laskunsa; — herra kellarimestarin punssilla ei ole Tukholmassa vertaa … mutta älkää nyt Jumalan nimessä olko minulle enää vihainen! Tottahan herra kellarimestari ymmärtää leikkiä!
— Kaunista leikkiä! — ajatteli kapakoitsija, jonka nenässä tuntui vielä sekä ulko- että sisäpuolella tuon leikin jäljet.
Kuitenkin rupesi ukko piirtelemään rihvelillä kivitaululle numeroita, joita hän sitten alkoi laskea yhteen, mutta kaiken tämän hän teki paljon hitaammin kuin tavallisesti.
— Ensin oli kaksi ryyppyä ja neljä voileipää, — laski hän; — niinhän?
— Niin, herra kellarimestari!
— Mutta eiköhän voileipiä sentään ollut kuusi — kysyi ukko; — muistan varmaan niitä olleen kuusi.
— Sama se … kellarimestarihan ne paremmin muistaa kuin minä.
— Tekevät siis kaksikymmentä killinkiä … sitten pullo olutta … vai porteriako se oli?
— Se oli … no, sama sekin … olkaa hyvä ja laskekaa nopeasti, sillä kello on jo paljon.
— Tekee siis neljäkymmentäneljä killinkiä …. ei saakeli, eihän se ollutkaan portteria … tekee siis vain kaksikymmentäkahdeksan.
— Oh, se on aivan samantekevä!
— Edelleen tarjoiltiin pöytäänne kahdeksan lasia punssia … mutta maksaako hovimestari ne kaikki?
— Luonnollisesti … kahdeksan lasia punssia kaksi riikintaalaria … kaksi ja kaksikymmentäkahdeksan … edelleen…
— Miten se voi tehdä kaksi riikintaalaria?… Lasi punssia maksaa minun ravintolassani vain yhdeksän killinkiä … minulla ei ole koskaan tapana kiskoa … tekee siis ainoastaan yksi ja kaksikymmentäviisi … hitto muistakoon, oliko niitä kahdeksan lasia … eiköhän niitä ollutkin vain viisi … en käsitä, miten muistini on huono tänä iltana!
— Maksan vaikka kahdestatoista, kun vain saan tietää, paljonko olen velkaa! — huusi mustalainen yhä levottomampana; — lopuksi oli vielä kolme pulloa punssia, jotka juotiin tässä tiskin ääressä.
— Kolmeko pulloa … ei kaksihan niitä oli … mitä herra hovimestari ajatteleekaan?… eihän minun tapoihini kuulu nylkeminen … saakelin rihveli!… se on tylsä kuin kärsä … minnehän olen laskenut veitsen… Kalle, haepa minulle veitsi!… Minun täytyy teroittaa rihveliä … ei ei, herra hovimestari, ei killinkiäkään enempää kuin olen saapa!
Harvoin näkee omantunnonmukaisempaa ravintoloitsijaa kuin setä Pung oli sinä iltana; mutta harvoin myöskään anteliaampaa vierasta kuin »herra hovimestari» tässä tilaisuudessa.
— Veli Stark! Veli Stark! — huusivat hänen juomatoverinsa, jotka olivat istuutuneet erään pyöreän pöydän ympärille, — tulepa ottamaan vielä pieni naukku!… Pieni naukku, veli hyvä!
— Olkaa hyvä ja kiirehtikää, herra kellarimestari! — pyysi mustalainen, jonka jälkeen hän vastenmielisesti noudatti kumppanien kehoitusta.
Samassa ovi aukeni, ja viinuri palasi, mutta hänen seurassaan oli neljä miestä, jotka olivat puetut n. s. »puoliherrasmiesten» tapaan, ja kullakin heistä oli kädessä ryhmysauva.
Siinä hetkessä kirkastuivat kivalterin ja kapakoitsijan kasvot, kun taas näiden viimeisten vieraiden saapuminen teki mustalaiseen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hän oli juuri kohottanut pikarin, mutta unohtikin viedä sen haulilleen. Hän nimittäin oli tuntenut nuo neljä uutta tulokasta poliiseiksi.
Kivalteri antoi miehistölleen merkin, lähestyen sitten mustalaista.
— Annahan jäädä se pikku ryyppy ottamatta … minä tarjoan sen sijaan neljä suurempaa … eivätkö ne näytä maukkailta?
Vieraat katsoivat hämmästyneinä vuoroin toisiinsa, vuoroin ovella seisovaan vartijaan. Mustalainen laski lasinsa pöydälle. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.
— Sanoitte äsken, — jatkoi kivalteri, — teillä olevan lompakossanne hienojen naisten teille lähettämiä kirjeitä… Paholaisen eukko kuuluu myöskin parempiin rouviin … minä tahdon nyt nähdä, onko teillä rakkauskirjeitä häneltäkin … ottakaa siis nopeasti esiin kalliit aarteenne!
Mustalainen viivytti vastaustaan, osoittamatta ilmeelläkään aikovansa totella kivalterin ystävällistä kehoitusta.
Sen sijaan hän napitti kiireesti takkinsa aina kaulaan saakka, astui askeleen taaksepäin ja loi nopean silmäyksen yli salin.
— No, mitä mietit, itsepäinen ihminen? — huomautti kivalteri, laskien kätensä Brunon olalle.
Vieraat nousivat säikähtyneinä paikoiltaan.
— Mitä tämä merkitsee?… Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? — huusivat kaikki.
Syntyneen melun yli kuului pian kimakka valitushuuto. Pitkänään lattialla makasi kivalteri, jota mustalainen oli iskenyt nyrkillään rintaan.
Bruno hyppäsi kaatuneen yli tiskin luo ja tarttui siellä olevaan suureen juustoveitseen.
Muutamat vieraista, joiden järkeä punssi oli hämmentänyt, asettuivat vierasvaraisen mustalaisen puolelle, mutta useimmat, jotka olivat kylliksi selviä käsittämään, ettei ole savua ilman tulta, ja joita sitäpaitsi suututti Brunon hyökkääminen kivalterin kimppuun, yhtyivät poliiseihin.
Tappelu muodostui hirveäksi.
Samassa paikassa, missä äsken olivat raikuneet Bellmanin iloiset laulut, lasit kilisseet ja hurraahuudot kajahdelleet, kuului nyt kirouksia, valitushuutoja ja iskujen läimäyksiä.
Kauan häilyi voitto puolelle ja toiselle.
Useat tappelijat vaipuivat verissään lattialle ja toiset ryömivät heidän vieressään Bakkuksen näkymättömän käden lyöminä. Saattoiko tuo lempeä jumala suvaita sitä ilkivaltaa, jota häikäilemättömästi harjoitettiin hänen vallan toisille urheiluille pyhitetyssä temppelissään?
Lopulta asettui voiton jumalatar oikeuden puolelle, jota tällä kerta edustivat poliisit.
Mustalaisen jättiläisvartalon ympärille oli ylhäältä alas saakka kietoutunut tavattoman paljon käsivarsia, ja hänen kasvonsa ja kätensä vuotivat verta.
Lähellään kuuli raivoisa mies kapakoitsijan käheän naurun, sillä tämä oli lyöttäytynyt niihin, jotka kävivät mustalaisen kimppuun takaapäin.
Bruno tunsi oikeata poskeaan vastaan painuvan pehmeän, hikisen ruumiinosan, ja hän vilkaisi siihen.
Mutta tällä erää, ensimmäisen kerran elämässään, ei hän nauranut »isolle nenälle».
Mustalaisnaisen aikaisemmin päivällä lausumat jäähyväiset olivat nyt siis saaneet selityksen. Stiina-muorilta oli hän jo sitä ennen kuullut, että paenneeksi tai kuolleeksi luultu palvelustyttö olikin pelastettu Norrströmin virrasta ja eli vielä. Anna Jolantan ei siis ollut vaikea aavistaa rikostoverinsa kohtaloa.