XXIV
PUHUVA NUKKE
Ettemme enää väsyttäisi lukijan ehkä jo kovasti koeteltua kärsivällisyyttä enemmillä kuvauksilla tämän rikosjutun kaikista yksityisseikoista, siirrymme nyt kertomuksessamme vuoden eteenpäin.
Mustalainen Bruno Stark mestattiin syksyllä v. 1818. Häneltä tavatun lompakon, jossa oli myrkkypullo, tunsi kivalteri Kron kuuluneen vaimolleen tämän eläessä, ja tämä oli tietysti mustalaista vastaan hyvin raskauttava seikka, mihin tuli vielä lisäksi hänen rikostoverinsa, Katarina Linkin täysin totuudenmukainen tunnustus. Starkiin kohdistuneen pitkäaikaisen oikeudenkäynnin aikana ei lausuttu sanaakaan, joka olisi aiheuttanut vähänkään epäilyksiä, että Anna Bränner olisi ollut osallinen Katarina Linkin Brunon yllytyksestä tekemään rikokseen. On vaikea ratkaista, pitikö Stark Annalle tekemäänsä valaa sitovana, vai antoiko mustalaisnainen, joka väliin kävi häntä vankilassa tervehtimässä, hänelle toivoa armahduksesta, mutta luultavasti vaikuttivat tässä molemmatkin seikat. Hänellä oli vieläkin silmillään sama side, joka aikaisemminkin oli estänyt hänet näkemästä rikostoverinsa sieluun. Rohkeasti kulki rikollinen tuon pitkän matkan mestauspaikalle, mutta saavuttuaan vartioidun piirin sisäpuolelle, hän loi levottomia silmäyksiä ympärilleen ja mutisi katkonaisia lauseita.
Mestauksen toimeenpanijan kertomuksen mukaan oli pahantekijä viimeisenä hetkenään muiden muassa lausunut: »eikö minua armahdeta, eikö minua armahdeta?» niinkuin hän olisi ollut täysin vakuutettu armon saamisesta, arvatenkin sen suuren palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt viranomaisille paljastamalla kreivi Lejonborgin petolliset puuhat, mihin luuloon mustalaisnainen aivan varmaan oli hänet saattanut. Viimein täytyi vartijain väkisin laahata hänet mestauspölkylle. Tämän viivytyksen aikana kuultiin lähettyviltä naisäänen huutavan seuraavat merkilliset sanat: »kuusi hyvää pyssynluotia, kuusi hyvää pyssynluotia!» Silloin kuolemaantuomittu oli joutunut aivan vimmoihinsa ja päästänyt huuliltaan hirveitä sadatuksia, huutaen monta kertaa nimeä »Anna!» sekä jatkanut raivoamistaan siksi, kunnes häntä päänsä putosi maahan.
Mitä tulee kreivi Lejonborgiin, pidettiin häntä todellakin Danvikenin mielisairaalassa kaksi kuukautta, jona aikana hänen luokseen pääsivät ainoastaan ne, joilla sitä varten oli erityinen poliisin lupa. Sen jälkeen siirrettiin hänet eräälle Tukholman lähellä olevalle maatilalle, missä hänet pidettiin mitä ankarimman valvonnan alaisena. Miten hän mukautui onnettomaan kohtaloonsa, sitä emme tiedä; yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hänen järkensä oli vialla. Eräänä päivänä, niin kerrotaan, hänen istuessaan yksinäisessä huoneessaan maantielle antavan avoimen akkunan ääressä, oli saapunut muuan tamineistaan päättäen nuori matkustava herra, joka oli jättänyt vaununsa maantielle odottamaan, tirkistänyt sisään akkunasta ja huutanut vanki-raukalle: »Kreivi Lejonborg, muistakaa Odeliuksen velkakirjoja!» — jonka jälkeen vieras oli kadonnut. Silloin oli kreivi syöksynyt akkunalle ja pyrkinyt vimmatulla kiihkolla siitä ulos, lähteäkseen ajamaan takaa vierasta, jonka hän väitti olleen mieheksi pukeutuneen naisen, saman, joka oli syypää hänen onnettomuuteensa; mutta hänen yrityksensä oli kuitenkin estänyt paikalle kiiruhtanut vartija, joka ei ollut nähnyt vierasta ja siksi ensin luullutkin kreivin saaneen vain uuden hulluudenkohtauksen. Tosin kyllä pian tämän jälkeen toiset kertoivat ulkonäkönsä ja pukunsa puolesta sellaisen henkilön kuin kreivi oli kuvannut ajaneen talon ohi, mutta enempää huomiota ei ollut häneen kiinnitetty. Bastholman suurta sukukartanoa hoiti kreivin serkku, ratsumestari, mutta jätämme päättelemättä, rukoiliko hän Jumalaa suomaan sukulaiselleen takaisin hänen terveytensä.
Mitä lopuksi tulee kivalteri Kroniin, oli tämä heti vankilasta päästyään uudestaan ryhtynyt toimeensa, mutta suuresti surren vaimonsa ja omaisuutensa menettämistä, ei hänestä enää koskaan tullut samaa miestä kuin hän oli ollut. Vain vaivoin hän voi hoitaa virkaansa, hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, eikä hän vielä aavistanut, mistäpäin isku oli häneen kohdistettu. Poikaansa piti hän tosin koulussa, mutta ei hänestä enää tuntunut mahdolliselta, että Albertista voisi tulla niin suuri ja oppinut mies kuin hänen vaimonsa oli eläissään haaveillut ja sen unelmansa toteutumiseksi kaikin voiminsa ahertanut.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä lokakuussa 1818 palasi kivalterin poika koulusta kulkien Nybron mäkeä, ja silloin hän kuuli nimeään mainittavan. Albert kääntyi ja tunsi eräässä alikerran ikkunassa saman pikku tytön, jonka hän kerran oli tavannut mamselli Vahlgrenin luona, missä hän ei enää ollut käynyt vuoteen.
— Olen nähnyt sinun useat kerrat kulkevan tästä ohi, — virkkoi tyttö.
— Mutta minä en ole huomannut sinua, — vastasi poika.
— Et sinä olekaan katsonut tänne akkunaan yhtään ainoata kertaa.
— En ole tiennyt sinun asuvan täällä.
— Miksi et enää ole käynyt mamselli Vahlgrenin luona?
— Minulla, katsos, on ollut surua.
— Olen kyllä huomannut, että olet käynyt surupuvussa … ketä sinä surit?
— Äitiäni, — vastasi Albert huoaten.
— Olitko hyvin pahoillasi, kun äitisi kuoli?
Poika katsoi ihmetellen tuota yksinkertaista tyttöä, joka saattoi tehdä sellaisen kysymyksen.
— Onko sinulla vielä tallella se pieni risti? — jatkoi tyttö.
— Onpa tietysti.
— Niin minullakin on omani.
— Vai niin, se pieni tikari!
— Minäpä muistan vielä sinun nimesi … sinä olet Albert.
— Ja sinä Julia.
— Kuulehan, etkö tule tänne sisään?
— Mitä minä siellä tekisin?
— Äiti on poissa… Stiina-muorikin on poissa … tule, niin minä näytän sinulle kaikki leikkikaluni … kiiruhda Albert, sinulle tulee oikein hauskaa!
Nuorukaisen, olkoonpa hän miten pieni tahansa, ei ole helppo vastustaa kauniin tytön pyyntöä.
Hetkisen Albert epäröi, mutta äkkiä hän teki päätöksensä ja tytön suureksi riemuksi lähti sisään.
Löydämme sitten nuoren parin mustalaisnaisen salissa tuttavallisesti rupattelemassa pienen pöydän ääressä, jolle pikku tyttö oli asettanut joukon kauniita ja kalliita leikkikaluja.
Niiden joukossa oli myöskin kaksi nukkea, joista toinen oli uusi ja toinen vanha.
— Eikö olekin tämä minun nukkeni kaunis? — kysyi Julia, näyttäen hänelle sitä uutta.
— On, se on hyvin kaunis.
— Mutta tuo on ruma, — jatkoi tyttö, osoittaen sormellaan vanhaa.
— Niin, se on vanha … mutta kyllä minusta vanhalla on kauniimpi hame kuin uudella.
— Niinkö sinusta?
— Niin.
— Tiedätkö mitä?
— No?
— Minun tekee mieleni riisua hame vanhalta nukelta ja pukea se uuden nuken ylle.
Sen jälkeen alkoi Julia riisua vanhaa nukkea.
— Kuule, minä en uskalla kertoa äidille sinun olleen täällä, — virkkoi
Julia.
— Etkö?… Miksikä?
— Äiti on sinulle niin vihainen.
— Onko hän vihainen minulle? Mitä pahaa minä olen tehnyt hänelle?
— Kerran, siitä on jo kauan, sinä kuljit tästä ohi … sinulla oli silloin valkoista käsissä ja rinnassa.
— Minä olin surupuvussa.
— Minä huusin sinulle … mutta äiti nipisti minua käsivarresta ja uhkasi sinua kädellään, vaikk'et sinä sitä nähnyt.
— Miksi hän teki niin?
— Tiedätkö, äiti on kovin ankara … koskaan en saa leikkiä kenenkään toisen tytön tai pojan kanssa, enkä minä enää saa käydä tanssimassakaan … mutta Stiina-muori on kiltti … katso, nyt minä olen riisunut hameen tältä rumalta nukelta.
— Hänellepä jäikin nyt ylleen hauskannäköinen hame, — huomautti
Albert.
— Ahaa, sinä tarkoitat alushametta … se on vain paperista, kuten näet … minä riisun siltä senkin … mutta … mutta, — lisäsi hän kiireesti, niinkuin hän olisi muistanut jotain, — sitä minä en uskalla näyttää äidille.
— Kuinka niin?
— Siitä on jo pitkä aika, ja nukke oli silloin vielä uusi ja kaunis … minä tahdoin saada sille alushameen, mutta sellaisen kankean ja kahisevan, jollaisia äitikin käyttää … silloin oli tuo paperi, jonka näet, lattialla … minä otin sen ja ompelin siitä nukelle alushameen … eikö se olekin hyvin ommeltu?
— No, mitä vaarallista paperilapun ottamisessa sitten oli?
— Kas, äiti oli sen hukannut ja kysyi, olinko minä sen ottanut.
— Ja sinä?
— Minä en uskaltanut sanoa, että olin sen ottanut.
— Se oli pahasti tehty.
— Mutta jos olisin sanonut, olisin saanut äidiltä vitsaa … kuule, ota sinä vanhalta nukelta pois se alushame sillä aikaa kun minä puen tämän hameen uuden nuken ylle!
Albert noudatti pikku kaunottaren pyyntöä, ja riisui vanhalta nukelta alushameen.
— Tähän paperiin on jotain kirjoitettu, — virkkoi Albert.
— Osaatko sinä lukea kirjoitusta? — kysyi Julia, ahkerasti puuhaten nukkensa pukemisessa.
— Osaanko minä lukea kirjoitusta? — hymähti Albert hieman ylpeästi sekä alkoi lukea.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt silmätä ensimmäisiä sanoja, kun hän säpsähti ja alkoi tuijottaa pieneen emäntään.
Samassa kuului joku tulevan ylös portaita.
— Äiti tulee! — huusi tyttö pelästyneenä; — mene nyt pian, äläkä sano äidille olleesi täällä … mene, mene!.. Hyvästi, hyvästi!
Albert kiiruhti ulos salista ja oli portaissa juosta kumoon erään vanhan eukon. Hän jatkoi juoksuaan, eikä pysähtynyt ennenkuin kotona.
Kivalteri Kron, saapuessaan kuninkaallisesta poliisikamarista kotiin päivälliselle, tapasi ovella poikansa, joka kalpeana ja levottomana pisti hänen käteensä pienen paperilapun.
Kivalteri luki paperille kirjoitetut rivit, jonka jälkeen hän hypähti kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.
— Poika, mistä olet saanut tämän? — huusi hän, tarttuen Albertin käsivarteen niin kovasti, että tämä äännähti kivusta.
Albert kertoi, mistä hän oli paperilapun saanut.
— Tule kanssani! Tule kanssani! — huusi Kron jälleen ja veti pelästyneen pojan mukanaan alas portaita.
Tämän äkkinäisen hämmästyksen aiheutti puolittain tuhoutunut kirje, jonka osoitteena oli »Neiti Anna Jolanta Bränner»; sen katkonainen ja vaikeasti luettava sisältö oli seuraava:
»… ilmoitan sinulle, että Kronin vaimo, vaatteiden kaupitsija-muija, on nyt saanut tarpeekseen … lepää nenä taivasta kohti … kivalteri on kiinni … löydettiin hänen taskustaan vangittaessa … kävi kuin tanssi … sytytin tuleen … kaivoin lattian alta, kun … 2,000 vanhassa lompakossa … illalla tulee kreivi, laita kellari kuntoon … kylläpä hölmistyy … hauska näytelmä … piru perii kohta kaikki sinun vihollisesi … saavun iltapäivällä luoksesi kertomaan loput.
Bruno.»
Näitä hajanaisia sanoja tosin ei ollut monta, mutta niitä oli enemmän kuin tavallinen nukke osaa puhua.
Tällä ihmeellä oli kuitenkin luonnollinen seuraus, sillä kun mustalaisnainen näki päivän syysauringon laskevan länteen, näki hän sen Smedjegårdin vankilan ristikkojen takaa. Useana vuonna hän näki samasta paikasta auringon nousevan ja laskevan, mutta ei yksikään sen säteistä tunkeutunut hänen paatuneeseen sydämeensä.