XXVII
VIELÄKIN METSÄTORPASTA
Niin, Albert Kron lähti astumaan alas kukkulan eteläistä rinnettä, eli samaa tietä, jota hän oli tullut ja joka johti Noraan, missä hänellä oli kotinsa.
Hän kulki uneksien.
Nuoruudestaan huolimatta hän oli jo siksi paljon saanut taistella hätää ja kurjuutta vastaan, ettei hänelle tähän mennessä ollut jäänyt aikaa kiinnittää huomiotaan kauniimpaan sukupuoleen. Sen johdosta häntä ei ole surkuteltava, sillä kuten tunnettua, ei kenelläkään miehellä ole oikeutta rakastua naiseen tai täyttää luonnon ihaninta käskyä, ennenkuin hän on hankkinut itselleen niin monen sadan riikintaalarin vuotuiset tulot kuin tarvitaan kahden suuren suun sekä piankin ilmestyvien useiden pienempien suiden tyydyttämiseksi, mitkä viimemainitut tavallisesti seuraavat avionjumalaa, kuten kupidot lemmenjumalatarta.
Tänä päivänä oli hänelle alkanut uusi ajanjakso. Tänä päivänä oli häneen luotu katse, joka oli, niinkuin runoilija sanoo: »silmäys, jot' eipä vaan kuningaskuntaan vaihtaiskaan». Ne vasta olivat onnettomia, nuo silmäykset! Menisi vielä mukiin, jos ne ainoastaan salamoisivat, niinkuin kirjotekoinen tikari auringossa, mutta ne haavoittavat ja tappavat kuten sekin, ja pahinta on, että asianomainen itse pitää kiinni kahvasta ja sysää kaikin voimin terää sydäntään kohti.
Kuten sanottu, kulki Albert uneksien eli unissaan, mikä lienee melkein samaa. Unissakävijän ei tarvitse muuta kuin törmätä tuolin selkänojaan, niin hän herää. Samoin heräsi nyt Albertkin, puskiessaan otsansa päin puuta.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei tuntenut seutua eikä tietä, jota hän kulki. Aurinko oli jo laskenut, mutta sensijaan oli järvestä noussut sumu, joka pimitti silmän ja levitti kaikkialle ympäristöön myrkyllistä hallaa. Ei yksikään lintu livertänyt, ei yksikään lehti kahissut, kaikki oli autiota ja kuollutta, kaikki oli kuin suuri yhteinen hauta.
Elävän olennon on kauheata olla yksinään haudassa varsinkin milloin hän, kuten meidän sankarimme, ei löydä sieltä mitään ulospääsyä. Vaivoin hän saattoi eroittaa niiden puiden rungot, jotka olivat lähinnä sitä petäjää, joka äsken oli koetellut hänen otsaluunsa kovuutta.
Pitikö hänen kulkea eteenpäin vai kääntyäkö oikealle tai vasemmalle, sitä hän nyt tuumiskeli nojatessaan puuta vasten.
Kauan hän oli seisonut siinä tietämättömänä, mikä päätös hänen olisi tehtävä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan ihmisääniä.
Äänet lähenivät, ja hän alkoi eroittaa sanoja. Hän painautui lähemmäs runkoa ja kuunteli.
— Kummullako, sanoit? — kysyi miesääni.
— Niin, varmaankin se on tuolla, — vastasi toinen.
— Kunhan emme vaan takertuisi uuteen suohon, — virkkoi taas ensimmäinen; — siitä lajista jalkakylpyjä minä olen jo saanut tarpeekseni.
— Minä vakuutan, että siellä se on, — intti toinen; — pitäkää suunne kiinni ja menkää eteenpäin!
— Sopimuksemme mukaan, — kuului nyt kolmas ääni, joka oli naisen, — te ette tule mukana ylös … minä menen sinne yksin.
— Samantekevä, — myöntyi ensimmäinen.
— Mutta, — huomautti toinen, — jospa teillä onkin piruja mielessä ja te aiotte livahtaa kokonaan tiehenne?
— Niin juuri, hittoko sen tietää!
— Sepä olisi hemmetin hienosti tehty, kuten sanotaan, sen jälkeen kun me olemme nähneet hiivatinmoisen vaivan nuuskiessamme selville ämmän asunnon ja varastaessamme teille sellaiset vaatteet, että te nyt olette oikein ryökkinän näköinen… Kautta Kiesuksen, niinhän ne ovat kuin teitä varten ommellut!
— Älkää olko huolissanne! — vastasi naisääni, — minä tiedän, mitä olen teille velkaa, enkä halua pitää teitä kauemmin velkojinani.
— Selvä on, sanoi sepän emäntä, kun äijä kuoli, — virkkoi ensimmäinen, — mamselli ehkä häpee seuraansa.
— Se ei kuulu meihin, — murahti toinen; — kunhan me vaan saamme saatavamme, niin menköön hän niin pitkälle kuin tietä riittää!
— Oletteko varma siitä, että eukko tietää, minne te olette ne kaivanut? — kysyi mies.
— Aivan varma, — vastasi nainen.
— Mutta näin pitkän ajan perästä, — huomautti toinen miehistä; — kymmenen vuotta, sanoitte … akka on saattanut tuhlata ne jo kauan sitten, ja silloin me saamme hänen sormiensa pituiset pitkät nenät.
— Hänellä on ne jäljellä, sitä en ollenkaan epäile; hän on kätkenyt minua varten … minä tunnen hänet, minä … olkaa rauhalliset.
— Ja te ja'atte kristillisesti?… Ette vie itse suurinta osaa, suloinen mamselli?
— Minä pidän lupaukseni, ja sillä hyvä!
— Jumala siunatkoon mamsellia ja kääsejä, joilla hän matkustaa!
— Vaiti!
— Meidän täytyy olla tiessämme täältä, ennenkuin aurinko pistää esiin punaisen nenänsä.
— Oli puhetta ajometsästyksestä huomiseksi.
— Niin, meidän peräämme tietysti.
— Ota minut sanoi kettu, kun metsästäjä meni nenälleen ja pyssy laukesi suuhun.
— Ha, ha, ha!
— Hiljaa!
Äänet vaikenivat, mutta sen sijaan alkoi kuulua askelia, kun puhujat raivasivat itselleen tietä puiden ja kivien välitse.
Albert tempasi pyssyn olaitaan, viritti sen hanan ja valmiina ampumaan lähti sinnepäin, mistä äänet kuuluivat.
Näin hän tuli kulkeneeksi samaan suuntaan, josta hän äsken oli tullut.
Itsessään hyvinkin valoista keskiyötä, joskin se nyt oli usvan samentama, virkistytti samassa raikas tuuli, joka alkoi hälventää sumua metsän ahopaikoilta.
Saavuttuaan tiheämmästä metsiköstä tällaiselle aukiolle kävikin nuorelle konttoristillemme mahdolliseksi eroittaa kolme edellä kävelevää henkilöä, kaksi miestä ja yksi nainen, jonka viimeksimainitun puku oli kuin sivistyneen neidin, kun sitävastoin edellisillä oli yllään sellaiset vaaleanharmaat vaatteet, joita tavallisesti vangit käyttävät.
Albert tulikin sen vuoksi yhä enemmän vakuutetuksi, että nämä kolme henkilöä olivat kruununmiesten etsimiä karkureita, ja että juuri he olivat varastaneet nuoren tytön vaatteet hänen ollessaan uimassa.
Nuorukainen tuumi, pitikö hänen nyt suoraa päätä käydä heihin käsiksi, vai oliko parasta hiipiä heidän jälessään ja sitten yllättää heidät itse teosta. Myöskin mietti hän heidän keskustelunsa merkitystä ja sitä, mitä yhteyttä heillä mahtoi olla Metsätorpan eukon kanssa, jolla tavallisesti ei voitu tarkoittaa muuta kuin Stiina-muoria.
Hänelle ei kuitenkaan jäänyt paljoa ajattelemisen aikaa, sillä avoimelle paikalle tultuaan hän ei ollut ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin epäilyttävät henkilöt äkkiä katsahtivat ympärilleen ja samassa pysähtyivät.
He olivat kuulleet, että heitä seurattiin ja huomasivat nyt hänet.
— Seis! Ei askeltakaan edemmäs tai minä ammun! — huusi nuorukainen, ojentaen pyssynsä heitä kohti.
Huutajan uhkaavasta liikkeestä pelästyneinä nuo kolme eivät liikkuneetkaan paikaltaan, vaan katsoivat levottomasti toisiinsa.
— Minä tiedän, mitä joukkiota te olette, — jatkoi konttoristi; — te olette paenneet Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta, ja tuon naisen päällä olevat vaatteet te kaksi olette varastaneet aamulla järven rannalta… Minulla on kaksi luotia pyssyssäni teitä kahta varten, ja pyssynperästä saa kolmas, ellette antaudu hyvällä… Siis mars oikealle!… Minä kyllä näytän teille tien, vaikka tulenkin perässä… Mars!
Käsky ei kuitenkaan näkynyt tehonneen. Nainen ja miehet katselivat vuoroin uhkaavaa pyssynpiippua, vuoroin toisiansa, mutta heillä ei ollut halua lähteä oikealle eikä vasemmalle.
— Eihän herran aikomus voi olla ampua meitä, — virkkoi viimein yksi miehistä.
— Onpa niinkin, — vastasi konttoristi; — pienempiäkin lintuja olen pudottanut, ja vieläpä koko lailla pitemmän matkan päästä.
— Ettäkö ampuisitte aseettomia, turvattomia!
— Aivan oikein, turvattomia, — myönsi Albert; — juuri sen vuoksi minä aionkin jättää teidät kruununmiesten turviin… Totelkaa siis minua silmänräpäyksessä… Tai onko teidän sitten keveämpi kävellä, kun olette kumpikin saaneet kuulan koipeenne?… Mars oikealle, sanon minä!
— Tottakai me tottelemme noin nuorta ja kaunista herraa, — virkkoi nyt nainen äänellä, joka teki nuorukaiseen kummallisen vaikutuksen, sillä se kuulosti hänestä tutulta.
— Minua ilahuttaa, — sanoi Albert, — että teidän joukossanne on edes yksi järkevä… Älkää siis viivytelkö kauemmin, vaan lähtekää heti oikealle!
— Nuori, kaunis herra on päinvastoin hyvin kohtelias, kun tahtoo näyttää meille tien täältä, sillä me olemme joutuneet eksyksiin sumussa, — jatkoi nainen, lausuen heti sen jälkeen miehille muutamia sanoja, joita Albert pitkän välimatkan vuoksi ei tietystikään voinut kuulla.
Nämä sanat aiheuttivat pikaisen toiminnan.
Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet oikealle, niinkuin Albert oli käskenyt, he erosivat nopeasti toisistaan ja hyökkäsivät sitten, paljastetut puukot käsissä, eri tahoilta nuorukaista kohden.
Albert, joka oli huomannut heidän liikkeensä laukaisi pyssynsä.
Toinen roistoista vaipui sadatellen maahan, sillä luoti oli sattunut hänen jalkaansa, ja toinen, joka oli saanut pyssynperästä iskun päähänsä, tuupertui konttoristin jalkoihin juuri samalla hetkellä kun hän oli aikonut syöstä puukon tämän rintaan.
Hyökkäys ja häviö oli tapahtunut nopeammin kuin olemme sen tässä ehtineet kuvata.
Panematta enempää huomiota kumpaankaan ruohikolla verissä viruvaan karkulaiseen konttoristi kiiruhti naisen jälkeen, joka tappelun aikana oli lähtenyt pakosalle ja riensi nyt villikauriin nopeudella ylös kukkulan rinnettä.
Albertin oli vaikea nähdä häntä sumun vuoksi, joka kävi sakeammaksi, mitä korkeammalle hän ehti; mutta hän kuuli kivien rapinan, kun nämä pakenijan kiivaista askelista liikehtimään lähteneinä tuiskuivat häntä vastaan.
Innokkaasti ja nuorekkaalla vauhdilla hän jatkoi takaa-ajamista. Niinpä vähenikin joka hetki hänen ja pakenijan välinen matka. Hän jo eroitti sumun läpi kukkulalla olevan tuvan punaiset ääriviivat, jo ojensi hän kätensä tarttuakseen pakenevaan naiseen, jota hän oli aivan lähellä — kun tämä äkkiä katosi hänen silmiensä edestä, ja hän kuuli oven paiskattavan kiinni ihan nenänsä edessä.
Albert ei ainoastaan ollut suuruksissaan siitä, että pakenija oli päässyt hänen käsistään, vaan hän pelkäsi tuvassaolijain turvallisuutta, jonka vuoksi hän survaisi voimakkaasti oven sisään ja ryntäsi Stiina-muorin asuntoon.
Siellä hän näki näyn, joka samalla kertaa oli kaunis ja kamala.
Avaraa tupaa valaisi kaksi pöydällä olevaa kynttilää huoneen toisen akkunan luona; kierrekaihtimet oli jo laskettu alas.
Keskellä lattiaa seisoi kaunis, komea tyttö puolipukimissa, paljaat käsivarret ristissä samoin paljaalla povella; hän oli kalpea, liikkumaton, eikä osoittanut vähintäkään elonmerkkiä.
Sellaiselta olisi voinut näyttää Pygmalionin patsas, ennenkuin marmorisuonet täytti punainen veri ja marmorin pintaa lämmitti elämän ihanin tuli.
Hänen lähellään seisoi tuvan iäkäs emäntä, onneksi kyllä pukeissaan, mutta muuten näöltään yhtä säikähtynyt kuin tyttökin.
Hämmästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan Albert silmäili ympäri huonetta, kunnes hänen katseensa kiintyi punaraitaisen verhon takana olevaan vuoteeseen.
Hän kuuli rajusta hengityksestä syntynyttä läähätystä, joka tuntui tulevan mainitun vuodeuutimen takaa.
— Minä … minä luulin, — lausui hän viimein, — luulin jonkun juosseen tänne tupaan … jonkun, jota minä ajoin takaa … joka koettaa paeta minua ja siksi riensi tänne turvaan.
— Riensi tänne turvaan! — toisti Stiina-muori, sanoja tavoitellen; — se ei ole mahdollista, herra konttoristi… Kuka olisi voinut tulla tänne näin myöhään illalla?
— Muuan nainen, — vastasi Albert, katsoen eukkoon terävästi, — muuan hyvin epäilyttävän näköinen nainen … hän oli äsken kahden roiston seurassa, joita minun onnistui kurittaa, ja vieläpä varsin vakavasti … mutta hän pakeni, ja minä näin varmasti hänen juoksevan tänne sisään .. tuon naisen täytyy olla jossain suhteessa teihin, muori Stiina, ja te koetatte sen vuoksi salata häntä … mutta siinä te ette onnistu.
— Minä vakuutan herra konttoristille, ettei täällä ole sitä, jota te etsitte, — jatkoi mökin emäntä, kalpeitten kasvojensa muuttuessa tulipunaisiksi.
Konttoristin katse kääntyi jälleen vuodeverhoon.
— Etsimänne henkilö on täällä, — kuului nuoren tytön surullinen hopea-ääni.
Tahtomatta lisätä tytön hämmennystä ei Albert ollut vaivannut häntä katseillaan; mutta nyt hän kääntyi sinnepäin, mistä lumoava ääni kuului.
Kaunotar näyttäytyi nyt mustassa silkkikaavussa, jonka hän oli eukon ja nuorukaisen lyhyen keskustelun aikana onnistunut heittämään ylleen, ja pienet, somanmuotoiset jalat olivat kadonneet suuriin, kullalla kirjailtuihin samettitohveleihin.
— Niin, hän on täällä, — toisti tyttö, — tässä huoneessa … tuolla vuoteessa.
Säikähdyksestä suunniltaan tuijotti eukko puhujaan, ja vuodeverho alkoi kiivaasti liikkua.
Albert vaikeni. Tuskallinen hämmästys oli kangistanut hänen kielensä.
Nuori tyttö viittasi hänelle merkityksellisesti ja astui sitten lattian poikki ovelle.
Albert seurasi häntä.
Tyttö aukaisi oven ja meni ulos.
Molemmat seisoivat nyt tuon salaperäisen tuvan seinustalla, ja kylmä sumu ympäröi heitä.
Tyttö katseli kauan ja syvästi tutkien nuorta miestä, joka kärsivällisesti odotti hänen selitystään.
— Te tunnette minua vielä vain vähän, — aloitti tyttö heikolla äänellä; — voinko minä siis pyytää, että te osoittaisitte minua kohtaan täyttä luottamusta!
— Te voitte, — vastasi Albert; — minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta teidän vaikutuksenne minuun on kaikkivaltainen … te käskette ja minä tottelen.
— Uskoisitteko, jos minä sanoisin, että te minun sijassani tekisitte samoin kuin minä nyt?
— Uskoisin.
— Enkä minä sen vuoksi kadota sitä hyvää ajatusta, joka teillä mahdollisesti on tähän saakka ollut minusta?
— Ette koskaan.
— Silloin minä pyydän, ett'ette enää etsi sitä naista, joka äskeisenä vihollisenanne on paennut tähän tupaan.
— Te siis tunnette hänet?
— Tunnen, — vastasi tyttö, katsoen pelokkaasti puoliavoimeen oveen.
— Te siis tiedätte myöskin, että hän kuuluu siihen luokkaan ihmisiä, joiden ilmisaamista vaatii yleinen turvallisuus?
— Tiedän.
— Ettekö pelkää, että tuo henkilö saattaa olla vaarallinen myöskin teille itsellenne?
— Vaarallinen kaikille muille, paitsi ei minulle, — vastasi tyttö melkein kuiskaten.
— Sanoitte, että hän on vaarallinen kaikille muille … enkö minä tee rikosta antaessani sellaisen henkilön saada vapautensa, jota hän voi milloin tahansa käyttää väärin?
— En saata sitä kieltää, enkä tahdokaan, — myönsi tyttö tavattoman epätoivoisesti, — menkää siis!… Täyttäkää velvollisuutenne… Ihmisyys vaatii uhrin mutta se uhri olen minä!
— Hyvä Jumala, mitä te sanotte!
— Sillä aikaa kun jotkut teidän väestänne tulevat viemään häntä kaupungin vankilaan, löytävät toiset tuolta järvestä minun elottoman ruumiini.
— Hän on vapaa… Kaiken minä jätän Jumalan käsiin … hyvästi!
Albert kumarsi ja aikoi lähteä.
— Ettekö siis kerro kenellekään, missä tuo onneton nyt oleskelee? — kysyi tyttö.
— En kerro sitä kenellekään, — vastasi Albert, hänen rukoilevan äänensä liikuttamana.
— Ettekä mainitse kenellekään nähneennekään häntä?
— Minä en ole häntä nähnyt … mutta…
— Mutta?
— Jos hänen rikostoverinsa, jotka minä löin maahan, vielä elävät … jos he tunnustavat hänen olleen heidän seurassaan?
— Silloin hän on päässyt teiltä karkuun, ettekä te tiedä minnepäin hän lähti.
— Mutta minun ei sovi salata teiltä, että kuulin heidän keskustelunsa, ennenkuin näyttäydyin heille… Siitä keskustelusta pääsin selville, että he ovat jossain suhteessa Stiina-muoriin… Mikä estää näitä vankeja kertomasta siitä muille?
— Niin, niin, te olette oikeassa!… Laupias taivas … mitä minun pitää tehdä?
Onneton tyttö väänteli tuskissaan käsiään.
— Huomenaamulla tarkastetaan tupa, — jatkoi Albert; — myöskin kuulustellaan siinä asuvaa mummoa.
— Niin, niin, tietysti niin tehdään … onhan selvä, että niin tapahtuu.
Albert käveli, miettien edestakaisin.
— Tiesikö Stiina-muori naisen saapuvan hänen luokseen tänä yönä? — kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Oi ei, sitä hän ei tiennyt!
— Ettekö tekään?
— Minä tiesin, että hän oli karannut vankilasta …. mutta välttääkseni tapaamasta häntä minä matkustin tänne.
— Tällä hetkellä te siis ette voi tehdä muuta kuin koettaa saada hänet lähtemään tältä seudulta vielä ennen aamun valkenemista.
— Niin, hänen täytyy lähteä täältä … sen käsitän.
— Minä puolestani järjestän niin, että nuo miehet, jos he vielä elävät, pannaan sellaiseen säilöön, etteivät he saa tilaisuutta ennen huomispäivää puhua kenenkään kanssa.
— Jumala siunatkoon teitä, jalo nuori mies!
— Voinko mitenkään muuten palvella teitä?
— Ette … palveluksen, jonka jo olette tehnyt, voi ainoastaan Jumala palkita, jos hän säälii viattoman sydämen tuskaa.
— Toivotan teille hyvää yötä, jos sellainen teille nyt on ollenkaan mahdollinen.
— Te siis lähdette, vaatimatta minulta lähempää selitystä?
— Sitä en tarvitse … teidän puhdas katseenne ja kirkkaat kyyneleenne ovat varmasti viattoman sydämen todistuksia.
— Kiitos niistä sanoistanne!… Oh, te ette voi koskaan kuvitellakaan, miten runsaasti ne tällä hetkellä tuottavat minulle lohdutusta.
— Niin nuori, ja kuitenkin jo niin onneton! — lausui nuorukainen syvän liikutuksen valtaamana.
— Kuinka hyvä te olette! — huudahti tyttö, — ja niin jalo!… Te olette parhain ja ylevin ihminen, mitä tähän saakka olen tavannut.
Samassa pisti esiin tumman kaavun aukosta pehmein ja valkoisin käsivarsi, mitä kellään naisella koskaan on ollut, ja laskeutui keveästi nuorukaisen olalle.
— Mutta minä annan teille sen selityksen, jota teidän jalomielisyytenne estää teitä vaatimasta minulta, — kuiskasi hän; — niin, minä annan sen teille, vaikkakin sydämeni sillä hetkellä särkyisi… Minä pyydän teiltä kohtausta.
— Kohtausta! — sammalsi nuorukainen, joutuen yhä suuremman hämmästyksen valtaan.
— Niin, kohtausta … viimeistä…
— Viimeistä!
— Viimeistä … surullisen luottamuksen ilmaisemiseksi ja ikuisiksi jäähyväisiksi!
— Milloin ja missä?
— Samalla paikalla, missä ensi kerran kohtasimme … rannassa.
— Siis rannassa.
— Huomenna aamupäivällä kello kymmenen.
— Minä tulen.
— Siihen saakka ajatelkaa minua osanotolla, niinkuin sellaista, joka ei itse ole syypää onnettomuuteensa … niin, minä kyllä tiedän sen tekevänne … olen nähnyt teitä vasta niin vähän, ja kuitenkin minusta tuntuu, että minä tunnen teidät jo niin hyvin!
Tyttö painoi otsansa käsivarttaan vastaan, joka lepäsi Albertin olkapäällä.
Sillä hetkellä nuorukainen unohti maan ja taivaan ja, tuskin tietäen, mitä teki, hän kiersi käsivartensa tytön hennon vartalon ympäri ja painoi hänet hiljaa rintaansa vasten.
Samassa kuului tuvasta kimakka pilkkanauru.
— Huomenna, — kuiskasi tyttö, irroittautuen Albertin syleilystä ja kiirehtien sisään.
Viimemainittu viipyi muutamia minuutteja paikallaan liikkumattomana ja tuijottaen suljettuun oveen.
Sitten hän lähti vitkalleen astumaan rinnettä alas. Kukaan ei tiedä, mitä hän sillä hetkellä uneksi. Hän ei tiennyt sitä oikein itsekään.