XXVIII
RANNALLA
Sanakaan virkkamatta tervehti nuori konttoristimme sitten aamulla Metsätorpan tyttöä, sillä nähdessään tytön itkettyneet kasvot hän piti kokonaan sopimattomana lausua tälle »hyvää huomenta».
Ystävällisesti, mutta totisesti vastasi tämä hänen tervehdykseensä.
— Tässä on jossain lähellä tuulen kaatama koivu, — sanoi tyttö; — luonnossa tapahtuneet hävitykset eivät ole kauniit katsella; — mutta ne voivat kuitenkin olla hiukan hyödyllisiäkin … etsikäämme tuo kaatunut koivu ja istuutukaamme sen rungolle.
Sen jälkeen hän lähti rantaa pitkin oikealle.
Albert meni hänen jälessään ja istui pian hänen rinnallaan varjossa kaatuneen puun päällä, jonka kuolleen veljensä yli muutamat elävät koivut surren kurkoittivat käsivarsiaan.
— Pyytäessäni teitä tulemaan kohtaamaan minua voidakseni häiritsemättä kertoa teille surkean salaisuuden, — alkoi tyttö, — tein sen siksi, että tahdon vapautua niistä varjoista, joihin eilispäivän tapahtumat varmaan minut verhosivat… Teidän hyvä käsityksenne minusta on minulle suuren arvoinen monista syistä, enkä minä tahdo sitä menettää nytkään kun eroamme.
— En ole koskaan hetkeäkään epäillyt teidän mielenne puhtautta, — lausui Albert. — Minulla ei tosin ole vielä paljoa elämänkokemusta, mutta ainakin niin paljon tiedän, että voi olla seikkoja, joiden vuoksi viattominkin olento joutuu maailman silmissä huonoon ja epäilyttävään valoon … olen sen huomannut omasta elämästäni, joka sekään ei ole kulunut merkillisyyksittä.
— Minä tiedän sen, — virkkoi tyttö, katsoen nuorukaiseen mitä lämpimimmällä osanotolla.
— Te tiedätte! — huudahti viimemainittu hämmentyneenä.
— Niin, mutta suokaa minun ensin puhua hiukan itsestäni … monta sanaa ei tarvita, sillä miten vähän puhunkin, on se kuitenkin tarpeeksi vaikuttamaan surullisesti meihin molempiin… Te ette ole vielä kysynyt nimeäni … sanon itseäni Julia Palmiksi, ja siksi kutsuvat minua muutkin.
— Julia Palm! — virkahti Albert; — olen kuullut sen nimen monta kertaa ennen.
Se olikin totta. Julia Palm oli nuori taiteilijatar, jonka öljyvärimaalaukset ja akvarellit saivat osakseen suurta suosiota sen ajan taidenäyttelyssä.
— Olette luultavasti nähnyt nimeni sanomalehdissä, — sanoi tyttö; — jo varhaisesta nuoruudestani saakka olen harjoittanut taidemaalausta … se työ on ollut minun ainoa suojani monia surullisia muistoja vastaan… Kuinka epätoivoinen lieneekään sellaisen ihmisen elämä, jolla sukulaisten ja ystävien puutteessa ei ole tilaisuutta polvistua taiteen alttarille saamaan lohdutusta ja suojaa maallisille kärsimyksilleen!
— Teillä ei ole ystäviä? — huudahti Albert — te olette varmaan kadottanut omaisenne; mutta kuinka ei teidän laisellanne tytöllä olisi ystäviä … tehän olette niin lahjakas, niin kaunis, niin…
— Niin onneton, pitäisi teidän sanoa, — keskeytti hänet tyttö; — tietäkää, että minä olen onnettomampi kuin moni muu, joka on maailmassa yksinään, sillä minä en edes uskalla etsiä ystävyyttä ja rakkautta.
— Ette uskalla!
— En … pelosta, että ne, jotka minua rakastavat, voisivat kerran hävetä minulle osoittamaansa ystävyyttä tai rakkautta.
— Mahdotonta, elävän Jumalan kautta mahdotonta!
— Varokaa, — virkkoi tyttö, uhaten häntä sormellaan; — varokaa, ett'ette te, joka olette osoittanut minua kohtaan niin paljon myötätuntoa ja nyt luulette minusta parhainta, ett'ette te seuraavassa hetkessä pakene minua, niinkuin paetaan petoeläintä tai niiden heimolaisia.
Albert tuijotti häneen säikähtyneesti.
— Jo nyt te pelästytte, — sanoi tyttö, hymyillen katkerasti; — niin, niin, se on aivan luonnollista.
— Ette te minua pelästytä, — vastusti Albert; — ainoastaan teidän sanojenne sävy ja kasvojenne ilme…
— Ne saattavat teidät kauhistumaan, — keskeytti tyttö; — ja sen mainitsette te sanalla ainoastaan!… Kun tuntee pöyristystä jotain Salvator Rosan taulua katsellessaan, eivät sitä aiheuta värit, sillä mitkään eivät ole viattomampia kuin ne, vaan se ilmaisumuoto eli henki, mikä väreillä tehdään havaannolliseksi.
Nuorukainen näytti hämmästyneeltä, sillä Albert Kron tunsi yhtä vähän Salvator Rosaa kuin Julia Palm tiesi Lars Olssonin olevan Noran tilan parhaimman muonarengin.
— Osaatteko piirtää tai ymmärrättekö arvostella piirustuksia? — kysyi taiteilijatar hetken hiljaisuuden jälkeen.
Konttoristi katsoi hölmistyneenä kauniiseen taiteilijaan, jonka kysymys tuntui hänestä hyvin odottamattomalta ja kummalliselta.
Tyttö kuitenkin uudisti kysymyksensä.
— Minä olen tietämätön ja sivistymätön ihminen, — vastasi nuorukainen, painaen katseensa maahan; — en ole oppinut mitään. Tuskin täyttäneenä kymmenen vuotta minut otettiin pois koulusta, sillä isäni oli hyvin köyhä ja äitini oli silloin jo kuollut, — lisäsi hän huoahtaen; — olin juuri alkanut käydä maalari-akatemiaa Tukholmassa … mutta silloin tuli kaikesta loppu… Sen perästä olen koettanut pyrkiä eteenpäin miten parhaiten olen voinut.. Konttoristin toimelta Noran tilalla en jouda harjoittamaan mitään hauskempaa työskentelyä … mutta kyllä olen kärsinyt siitä, etten ole kyennyt panemaan paperille — en mitä pientä ja vähäpätöistä olen ajatellut, vaan sitä suurta ja kaunista, jota olen nähnyt.
Se yhteisilme osanottoa, levottomuutta ja tuskaa, mikä nuorukaisen puhuessa näkyi Julia Palmin kasvoilla, olisi ansainnut tulla kuvatuksi Julia Palmin omalla siveltimellä.
Albertin vaiettua veti tyttö kiihkeästi esiin samettisen salkun ja otti sieltä kaksi paperilehteä, näyttäen nuorukaiselle ensin toista niistä.
— Kuten huomaatte, on tämä vain luonnos, — sanoi hän, pitäen piirustusta konttoristin silmien edessä; — mutta voitteko sanoa, mitä se esittää?
— Siinähän on joukko tanssivia lapsia, poikia ja tyttöjä, — vastasi
Albert.
— Niin … mutta kukahan mahtaa olla tuo iäkkäämpi nainen heidän seurassaan?
— Tuoko suurempi olento?… Sitä on vaikea tietää … mutta hän ei ole minulle aivan outo.
— Entä soittaja sitten … mitä pidätte hänestä?
Nämä kysymykset tehtiin kiihkolla, mikä suorastaan hämmästytti tutkittavaa.
— Minusta tuntuu kuin tuntisin hänet, — vastasi Albert; — mutta missä olen nähnyt hänet?… Tuo koukkunenä teräväkulmainen käsivarsi, joka hallitsee käyrää…
— Entä tyttö, joka pitää pitkää, mustasilmäistä naista kädestä … ja tuo sarkanuttuinen poika tuolla … poika, jolla on hopearisti rinnassa?
— Ah! — huudahti Albert, lyöden nyrkillään otsaansa.
Hän oli päässyt kiinni erääseen lapsuutensa jo kauan sitten unohdetuista muistoista ja tahtoi nyt yhdellä lyönnillä tarttua niihin kaikkiin.
Kummallinen taiteilija otti nyt esiin toisen piirroksen ja sijotti sen edellisen päälle.
— Tässäkin näette pojan ja tytön, — lausui Julia Palm; — ne ovat samat kuin äskeisessäkin kuvassa … mutta ken on tuo lasten yllä leijaileva kolmas olento, joka samalla kertaa on elävä ja kuollut … eloton aine ja kuitenkin henki … kasvot ja ruumis kuin nukella … vahakuvalla… Mutta sen päässä näemme kruunun, ja kruunusta pistää esiin käsi ja kädessä on miekka … mutta käsi elää ja miekka välähtelee!… Nuorukainen, se on kohtalo … kohtalo, joka nuken hahmossa etsii syyllistä päätä ja samalla hävittää kahden viattoman olennon paratiisin!… Te kalpenette, vapisette… Niin, kalvetkaa, vaviskaa! Nämä ovat minun lapsuusmuistoni … mutta ne kuuluvat myöskin teidän lapsuusmuistoihinne … ja nyt te tiedätte kuka minä olen!
Sen jälkeen hän nousi koivunrungolta ja kiiruhti rannalle, missä hän seisahtui, jääden tuijottamaan selälle.
Albert oli myöskin ponnahtanut seisaalleen, mutta hän jäi koivun viereen, peittäen käsillään kasvonsa.
Silloin hän kuuli rannalta aaltojen huohahtelujen välistä seuraavat sanat:
— Nuorukainen, minä olen hänen tyttärensä, joka poltti tuhaksi sinun isäsi omaisuuden … hänen tyttärensä, joka murhasi äitisi… Kerran ehkä tulee mestaaja tietämään äitini nimen niinkuin hän tunsi isänikin — — — —