XXXI
MAALAISKEIKARI
Hovioikeudenneuvos Ell asui perheineen Tukholmassa erään kadun varrella, joka oli Norrmalmin leveimpiä ja valoisimpia. Hänen talossaan oli lahjakkuudestaan ja kauneudestaan ylistetty Julia Palm oleskellut jo kaksi vuotta; häntä pidettiin enemmän tämän yleisesti kunnioitetun perheen rakastettuna jäsenenä kuin naisena, jonka nuoruutensa ja turvattoman asemansa vuoksi elämässä oli täytynyt etsiä itselleen suojaa vierasten ihmisten luona.
Oli Noran tiellä sattuneen tapauksen jälkeinen päivä.
— Hyvä Jumala! — huudahti Therese, Ellin neitosista vanhempi, — kylläpä meidän tulee ikävä sinun poissaollessasi!… Mutta sinun täytyy lähettää meille kirje joka postissa, kuuletko, kiltti Julia!
— Julialle tulee kovin hauska, — virkkoi nuorempi tytär, jonka nimi oli Laura; — et voi kuvitellakaan, kuinka Gunilholmassa on kaunista, ja miten kreivin perhe on kohteliasta kaikille.
— Kukaan ei ole sinne niin tervetullut kuin sinä, — arveli Therese; — sinuahan on kutsuttu sinne niin monta kertaa, mutta sinä et ole tahtonut lähteä… Kylläpä se nyt on heille yllätys!
— Mutta kuinka sinä sait päähäsi matkustaa huomenna, kun et koko vuonna ole maininnut siitä mitään?
— Käynti Norassa antoi Julialle halua matkustamiseen.
— Hyvät tytöt, — virkkoi Julia, — muistattehan minun viime viikolla saaneen kirjeen kreivittäreltä Gunilholmasta.
— Muistamme, ja siinä sinua kutsuttiin sinne ainakin sadannen kerran … mutta sinä vastasit, ettei sinulla ollut aikaa tänä kesänä matkustaa sinne.
— Minä olen nyt kuitenkin muuttanut päätökseni, ja minä matkustan.
— No, entä kuinka kauan siellä viivyt?
— Niin kauan kuin minulla on hauskaa.
— Silloin sinä et palaa koskaan … siellä toimeenpannaan tanssiaisia, illanviettoja, huvimatkoja maalla ja merellä, ja ne kaikki yksinomaan sinun vuoksesi… Usko minua, kun he kerran saavat sinut sinne, niin he eivät laske sinua pois koskaan … sinä olet häijy, Julia, jättäessäsi meidät!
— Syystamineita ei ole tarvis panna matkalaukkuuni … saavun takaisin ajoissa.
— Et voi uskoa, miten Gustaf tuli mielipahoilleen päivällä kuullessaan sinun lähdöstäsi!
Gustaf oli hovioikeudenneuvoksen vanhin poika, toisen henkivartiokaartin luutnantti.
— Kuulehan, hän oikein menetti ryhtinsä, — lisäsi toinen sisar.
— Sotilasko menettää ryhtinsä! — huomautti Julia nauraen.
— Niinpä niin, ja useat muut menettävät myöskin, — virkkoi Therese; — minä jo edeltäpäin suren Gunilholman ja ympäristön maalaisherra-parkojen tähden …. ensin he ihastuvat sinuun ja sitten kerrassaan hullaantuvat, niinkuin tähän saakka kaikki muutkin… Voi, miten onnellinen on Julia, jota kaikki niin paljon rakastavat!
Nämä ylistelyt todistavat, kuinka suuresti Juliasta pitivät hänen ystävättärensä.
— Mutta minusta sinä sentään olet hiukan häijy Gustafille, huomautti Therese, — ja tänään olet ollut häntä kohtaan oikein ilkeä … hän kertoi sen minulle.
— Etkä myöskään voi kieltää, Julia, että Gustaf on muita upseereja paljon kauniimpi ja kunnokkaampi!
— Ellen minä olisi Gustafin sisar, niin minä en koskaan voisi rakastua keneenkään muuhun kuin häneen, — selitti toinen sisar.
— Saako tulla sisään? — kuului miehen ääni oven ulkopuolelta.
— Se on Gustaf! — huudahtivat molemmat sisarukset.
— Ole nyt kiltti häntä kohtaan! — pyysi Therese, suudellen Juliaa toiselle poskelle.
— Niin, voi, ole kultaseni! — pyyteli Laurakin, painaen suudelman hänen toiselle poskelleen.
— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra Gustaf, — vastasi Julia soinnukkaimmalla äänellään, antaen vastasuukot ystävättärilleen.
Ovi avautui, ja sisään astui nuori, komea upseeri. Laura-sisar ei ollutkaan liioitellut hänen ulkomuotoaan. Herrat kaartinupseerit ovat yleensä kauniita miehiä, joten siis voi kuvitella, millainen Adonis luutnantti Ellin täytyi olla.
— En olisi rohjennut vaivata ainoastaan oman hauskuuteni tähden, — virkkoi luutnantti, — mutta tuolla eteisessä on muuan nuori herra, joka pyytää saada tavata neiti Juliaa … oikea maalaiskeikari! — lisäsi hän nauraen.
— Oh, se on hän, se on hän! — huudahti Julia ja kiiruhti pois makuuhuoneesta, kiitäen seuraavan huoneen läpi sellaisella vauhdilla, että palvelijat ja palvelijattaret olivat vaarassa mennä nurin hänen tiellään.
Luutnantti ja hänen sisarensa katsoivat kysyvinä toisiinsa; mutta vielä suurempi oli heidän hämmästyksensä kun Julia hetken kuluttua palasi johtaen kädestä sisään nuorta, heille aivan tuntematonta herraa.
— Saan tässä esitellä, — virkkoi Julia ilosta säihkyvin silmin, — herra konttoristi Albert Kron Norasta, neidit Therese ja Laura Ell sekä luutnantti Gustaf Ell, kaikki hyviä ystäviäni.
Konttoristi kumarsi useita kertoja. Neidit niiasivat, vaivoin pidättäen nauruaan. Luutnantti kumarsi hiukan, rypistäen otsaansa erityisellä ylevällä tavalla, johon yhtyi ivallinen hymy.
Kaartinupseerit näyttävät yleensä hyvin yleviltä, ja heillä on varastossa runsaasti ivallista hymyä, mutta taivas tietäköön, mistä he ovat niin ylväitä tai minkä vuoksi he ovat muille ihmisille niin ivallisia, mutta keskenään peräti toverillisia!
Mutta Julia Palm ei nähnyt ystäviensä hauskoja nenännyrpistyksiä.
— Ehkä läsnäolomme on haitaksi? — kysyi luutnantti, hieman suuttuneena siitä huomaavaisuudesta, jota Julia näytti osoittavan tuolle äskensaapuneelle maalaiskeikarille.
— Niin, hyvät ystävät, — vastasi Julia, kääntyen luutnantin ja hänen sisartensa puoleen, — totta sanoen on minulla hyvin tärkeätä puhumista tämän herran kanssa… Ehkä te senvuoksi….
— Varmaankin joku malli! — kuiskasi luutnantti hymyillen Julialle; — malli, jonka suuri taitelijattaremme on hankkinut jostain maaseudulta.
Julia hätkähti, luoden pikaisen katseen ensin konttoristiin ja sitten virnisteleviin ystävättäriinsä, kunnes se pysähtyi luutnantti Gustafiin; mutta tällä kerta oli Julian katse salamoiva ja terävä kuin tikari.
— Niin, — vastasi hän kuiskaten, mutta ei hymyillen, — hän on malli, mutta ei ainoastaan taitelijalle, vaan ihmisille… Jos minulla tällä hetkellä olisi sydäntä ilkamoida jollekulle, niin ei ainakaan hänelle!
Kalveten tarttui luutnantti hattuunsa ja poistui. Sisaret seurasivat häntä, levottomina värinvaihdoksesta, jonka näkivät veljensä kasvoilla.
Albert ja Julia jäivät kahden kesken.
— Luulenpa heidän nauraneen minulle, — huomautti konttoristi, katsoen poistuvien jälkeen.
— Pyh, teidän ei tarvitse välittää heistä, — vastasi Julia, sulkiessaan oven.
— Enpä välitäkään, — virkkoi Albert levollisesti; — parempi on voida ihmisille nauraa kuin täytyä itkeä heidän vuoksensa.
— Istukaa, ystäväni! — kehoitti Julia osoittaen hänelle paikan sohvalla vieressään… Miten kärsimättömästi olenkaan teitä odottanut… Sanoitte, että hän on siis lähtenyt?
— Hän lähti viime yönä.
— Ja hän oli rauhallinen, myöntyväinen ja ymmärtäväinen?
— Niin oli, ihme kyllä… Tuskin olitte kadonnut näkyvistä, kun hän kyynelsilmin pyysi anteeksi, että oli haavoittanut minua ja…
— Te siis todellakin haavoituitte! — huudahti Julia tuskallisesti, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä; — miksi ette sanonut sitä minulle heti?
— Mitä se olisi hyödyttänyt? — vastasi Albert; — me työmiehet emme yleensä ole arkaluontoisia.
Tuo ihmeen ihana tyttö nosti hänen kätensä sydämelleen, jota vasten hän painoi sitä kovasti. Albert ei vetänyt kättään pois, vaikka hän tunsi, että sormia poltti. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut maan päällä ja toisella kädellään koskettanut aurinkoa.
— Mutta aikomukseni ei ollut puhua siitä joutavuudesta — aloitti Albert jälleen; — kuten sanottu, hän on lähtenyt… Minä hankin hänelle miehen vaatteet, ja hän itse naamioi muotonsa sellaiseksi, että epäilenpä kenenkään voivan häntä tuntea… Rahaa hän sai mukaansa tarpeeksi… Stiina-muori noukki esiin seteleitä toisen pinkan toisensa perään … pelkkiä vanhoja riikinseteleitä, joita oli yhteensä niin paljon, että hän niillä voisi ostaa kokonaisen verotilan… Lähtevälle annettiin suurin osa, mutta jälellä oleva määrä annettiin minun jätettäväkseni teille … sekä hän että Stiina-muori pyysivät minua toimittamaan summan perille.
— Ei, ei, minä en tahdo niitä!… Piiloittakaa te ne häntä varten!
— Kuten käskette … mutta vastahakoisesti minäkin ne otan huostaani, sillä jos havaitaan tilankonttoristin arkun pohjalla olevan niin paljon rahoja, luullaan varmasti hänen ne varastaneen.
— Minne hän lähti?
— Minä neuvoin häntä matkustamaan ulkomaille, Kööpenhaminaan tai jonnekin muualle, mistä olisi helppo saada hänestä tietoja… Hän päätti lähteä Hampuriin, ja hyvähän sekin.
— Mutta miten hän sai passin?… Eihän hän suinkaan voinut matkustaa passitta?
— Hän sai passin mukaansa, — vastasi konttoristi punastuen.
— Kuinka se on mahdollista?
— Minä matkustin viime vuonna Tanskassa ja Saksassa kreivi Virsénin asioilla… Minulla oli tehtävänä ostaa muutamia kantalehmiä kreivin maatiloille… Passini oli vielä jäljellä, ja minä annoin sen hänelle… Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?
— Voi hyvä Jumala, hän matkustaa siis teidän nimellänne! Se on varomatonta!
— Se oli kyllä väärä teko, — virkkoi Albert otsa rypyssä, — mutta hätä ei lue lakia … kun kerran oli alottanut, ei voinut enää pidättyä … ei ollut muutakaan keinoa.
— Mutta jos se tulee ilmi!
— Siinä tapauksessa minä tietysti olen hukannut passin … se on valhe, se myönnettäköön … mutta se on myöskin ensimäinen valheeni, jos siitä kannattaa kerskata.
— Albert, te olette harvinainen ihminen, — lausui tyttö, katsoen häntä suloisesti silmiin.
Oh, mitä onkaan tehty ja mitä voidaankaan tehdä sellaisesta silmäyksestä!
— Pahinta oli kieltäytyessäni ilmoittamasta hänelle sitä nimeä, jolla te esiinnytte maailmalla, — jatkoi Kron, mutta mehän olimme sopineet, ettei sitä milloinkaan hänelle sanottaisi.
— Niin, niin … kuinka hän minua kiusasikaan saadakseen minun sen hänelle ilmoittamaan!
— Varovaisuus vaatii, että se häneltä aina salataan, sillä eihän voi tietää, mitä tapahtuu… Siksi minä olin jyrkkä, ja samoin oli Stiina-muorikin.
— On hirveätä täytyä piiloitella omalta äidiltään! — huokasi Julia.
— Kunpa te aina vain pysyisittekin häneltä piilossa! — sanoi Albert. — Lähdettekö siis huomenna? — kysyi hän, katsellen ympärillä hujan hajan olevia tavaroita.
— Lähden… Siinäkin seuraan neuvoanne… Mutta ehkä se nyt onkin tarpeetonta, kun hän on matkustanut, eikä hänen puoleltaan ole enää mitään pelättävissä?
— Eipä se ole vahingoksikaan … sillä jos hän matkalla muuttaa mieltään, niin hän ehkä tuleekin Tukholmaan teitä etsimään.
— Olette oikeassa; minä matkustan.
— Minä en siis saa nähdä teitä pitkään aikaan, — virkkoi Albert raskaasti; — ehkä minä en saa nähdä teitä enää koskaan.
— Teidän tulee kirjoittaa minulle … kirjoittaa oikein usein, — sanoi tyttö.
— Ehkä minäkin joskus saan teiltä muutaman rivin vastaukseksi?
— Saatte … usein, usein!
— Silloin olen hyvin onnellinen! — huudahti Albert, uskaltaen nyt vasta puristaa kättä, joka lepäsi hänen omassaan.
— Jalo ystävä, kuinka paljon te olettekaan tehnyt minun hyväkseni! — lausui Julia kyynelsilmin.
— Olenpa kyllä vähän … olisi tyhmää teeskentelyä sitä kieltää, — vastasi Albert.
— Mutta mitä minä voin tehdä teidän hyväksenne ja millä voin teille kaiken palkita?
— Hm! — jupisi nuorukainen, — eikö siis voida tehdä mitään palkkiotta?… Ja muuten olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt saman… Tehän olette niin hyvä … niin kaunis … teidän kyyneleenne voivat sulattaa vuoria.
— Mutta jos olisin ollut ruma, olisitteko silloin tehnyt samoin? — kysyi tyttö, painaen kasvonsa lähemmäs nuorukaisen kasvoja.
— Olisin! — vastasi Albert vilkkaasti; — varmasti olisin tehnyt … tunnen sen syvästi … se tietoisuus tekee minut iloiseksi, ja siinä onkin palkkioni.
— Albert! — huudahti Julia innostuneesti, tarttuen molemmilla käsillään hänen kasvoihinsa; — Julia ei voi palkita … mutta hän tahtoo suudella sinua!
Köyhä konttoristi vavahti. Hän ei kuullut eikä nähnyt. Hänen ruumiinsa oli kuin äkkiä huumaantunut, herpaantunut.
— Niin, poika! — jatkoi kiihtynyt tyttö; — minä tahdon sinua suudella … paljon ja kauan…
Ja hän suuteli Albertia paljon ja kauan.
Mutta usein kadehtii kohtalo ihmisen onnea. Ovi oli avautunut, ja kynnyksellä seisoi kolme sisarusta, tytöt melkein kivettyneinä, ja luutnantti hoipertaen ovenpieltä vasten kuin juopunut.
Hämmentyneenä ja säikähtyneenä Albert aikoi nousta sohvalta; mutta Julia, tosin hämmästyneenä hänkin, mutta ei pelästyneenä, kiersi toisen käsivartensa hänen kaulalleen ja piti häntä paikallaan, sillä voimakas ihminen ei vähällä päästä onneaan.
— Minä en tee salaa mitään sellaista, jota en voi tehdä julkisestikin! — huudahti Julia kummastuksesta jäykistyneille ystävilleen; — Therese, Laura, suokoon taivas teille kerran suudeltavaksi yhtä jalon suun kuin on tämä!
Ja hän painoi uudelleen kuumeiset huulensa nuorukaisen huulia vasten.
Miten viisaasti onkaan kohtalo järjestänyt, kun ei ihminen, niin lihaa ja verta kuin onkin, sentään pala ja muutu tuhaksi sellaisten liekkien syleilystä! — —
* * * * *
Albert Kronin lähtiessä tunnin kuluttua Julia Palmin asunnosta päihdyksissä ja huumeissaan, seisoi luutnantti Gustaf Ell veräjällä katsoen poistuvan jälkeen.
— Kirottu, naurettava maalaiskeikari! — mutisi hän; — ja kuitenkin olisin antanut kaikkeni maailmassa, jos olisin saanut olla silmänräpäyksenkin hänen vaatteissaan…