XXXII
KULTASANKAISET SILMÄLASIT
Eräänä aamupäivänä neljä päivää tämän jälkeen seisoi Noran maidonajaja,
Stiina-muori, Heinätorilla.
Tämä eukko, joka kertomuksessamme esiintyy sivuhenkilönä, kuuluu kuitenkin niihin, joiden nimi oli esillä oikeusjutussa mustalaista Bruno Starkia ja mustalaisnaista Anna Jolanta Bränneriä vastaan, mutta kävi silloin selville, että hän oli vain ollut kaikessa emäntänsä uskollinen palvelija, eikä hänellä ollut mitään osaa mustalaisnaisen tekemissä rikoksissa.
Stiina-muori seisoi Heinätorilla maitokärryjensä vieressä, ja hän oli seissyt siinä jo kymmenen vuotta; mutta jos hänellä olisi ollut sellainen venyvä omatunto, jollaisia usein tapaa n. s. »suuressa maailmassa», olisi hän voinut keinua omissa vaunuissa sen sijaan, että hän nyt tärrytteli toisen maitokärryissä, ja varmaan olisi hänellä myöskin ollut monta hienoa huonetta käsittävä asunto, sen sijaan että hänelle nyt kuului vain Metsätorpan pienen tupasen epävarma omistus.
Suurta ihmetystä herätti sekä eukon tovereissa että hänessä itsessään se seikka, että viime päivinä oli muuan nuori, kaikin puolin tavattoman hieno herrasmies joka päivä saapunut mainitulle torille ja seisahtuen vähän matkan päässä Stiina-muorin kärryistä melkein koko ajan katsellut yksinomaan häntä. Lähtiessään torilta, joko palatakseen kotiin maidon tehtyä hyvin kauppansa tahi mennäkseen ostoksille läheisiin kauppapuoteihin, seurasi tuo hieno herrasmies aina hänen perässään, kiirehtien askeleitaan sen mukaan kuin maitohevonenkin suvaitsi lönköttää hieman tavallista nopeampaan.
Toiset maidonkuljettajat kiusottelivat Stiina-muoria kovasti tuosta nuoresta upseerista, ja itsekin hän oli tavattomasti hämmästynyt tästä nähtävästi vielä vanhoilla päivillään tekemästään valloituksesta.
Myöskin tänä aamupäivänä nähtiin tuo loistava herrasmies torilla, ja hänen kultasankaiset silmälasinsa välähtelivät auringon paisteessa perin houkuttelevasti.
Stiina-muori oli myynyt maitonsa ja nousi kärryilleen, jotka sen jälkeen lähtivät liikkeelle, suunnaten matkansa Holländarkadulle, kääntyäkseen sieltä jollekin Roslagin tulliin johtavalle sivukujalle, mistä oli suorin tie kotiin.
Stiina-muori katseli ympärilleen. Merkillistä! Samainen herra juoksi kärryjen perässä melkein gasellin ja siispä tietysti myöskin maitohevosen nopeudella.
Niin sitä sitten kuljettiin, kunnes eukko ehti tullipuomin luo, missä hän pysähtyi sekä juottaakseen hevostaan että tyydyttääkseen omaa uteliaisuuttaan. Mutta katsahtaessaan taakseen näki muori vain ihailijansa selän ja koivet, jotka marssivat takaisin kaupunkiin päin.
Eukko nousi taasen kärryilleen ja jatkoi matkaansa, syystäkin kummastellen sellaista rakkautta, joka rajoittui tullipuomiin.
Koska olemme jo aikaisemmin olleet Norassa, eikä suinkaan ole hauska istua kököttää maitokärryissäkään, seurana seitsemänkymmentä vuotta, kärryjä ja hevosta lukuunottamatta, niin seuraamme me nyt sen sijaan tuota merkillistä rakastajaa, joka astelee tietä pitkin etelään päin.
Hän kulkee laajan Norrmalmin katujen poikki ja sitten Norrbron sillan yli aina yhtä väsymättömän tutkimisintoisena. Hän vaeltaa pitkin Stadssmedjekatua ja kääntyy oikealle Storkyrkobrinkenille päin.
Hän katselee kaikkiin akkunoihin ja sattuu myös luomaan silmäyksen erään kirjakaupan akkunaan.
Hän pysähtyy.
Myymälän akkunalla riippuu muutamia kivipainoksia huomattujen henkilöiden, kuten Tegnerin, Franzénin, Berzeliuksen, Torsslowin y. m. kuvista. Mutta kultasankaiset silmälasit eivät tarkastele niitä. Akkunalla on myöskin joitakuita naisten kuvia, ja hänen huomionsa kiintyy niihin. Hän ei siis välitä muista kuin naiskasvoista. Ruusu tai lilja, paperi tai painomuste on hänelle samantekevä. Hänpä vasta on naisihailija, hän!
Katselijamme kultasankaiset silmälasit siirtyvät lähemmäs hiottua akkunalasia, ja hän nousee varpailleen.
Hänen silmänsä hakevat yhtä ainoata kuvaa: tyttöä, jolla on erinomaisen kauniit ja jalot piirteet.
Kirjakauppias sisällä myymälässään ei ollenkaan kummastele, että ohikulkijat katselevat etupäässä juuri sitä kivipiirrosta ja ostavatkin sen, sillä hän on siihen jo tottunut, ja koska hän on sen jäljennöksen kustantaja, on hän sen menekistä hyvin iloissaan. Toisetkaan muotokuvat eivät näytä olevan tyytymättömiä siitä etusijasta, mikä mainitulle jäljennökselle annetaan. Kuinka saattaisikaan kauneuden voitto närkästyttää kauneuden ylpeitä sotilaita ja puolustajia.
Mainio naisliehittelijämme kultasankaisine silmälaseineen ei saa irroitetuksi katsettaan tuosta ihanasta muotokuvasta. Hän hengittelee niin kiihkeästi ikkunaruutua vasten, että hänen täytyy yhtä mittaa takinhihallaan kuivata silmiensä ja esineen väliin syntyvää hiestystä. Hänen ruumiinsa alkaa vavista kuin vilusta, huolimatta polttavasta keskipäivän auringonpaisteesta, joka yhdessä kiivaan kävelyn kanssa on pusertunut esiin hikipisaroita hänen otsaltaan.
Kultasankaiset silmälasit siirtyvät nyt itse kuvasta tarkastamaan sen alareunassa olevaa, käsialajäljennöksellä painettua kirjoitusta.
Silloin — silloin heltiävät hänen kielensä siteet, ja kaksi sanaa pääsee syöksähtäen hänen huuliltaan.
Ne sanat ovat: »Julia Palm!»