XXXIII
MYÖHEMMIN PÄIVÄLLÄ
— Vai niin, siinäkö kaikki? — huudahti luutnantti Gustaf Ell samalla kertaa surullisena ja vihaisena, heittäen komean vartalonsa pitkäkseen sohvalle sisarusten huoneessa; — vai siinä kaikki!
— Niin, tervehdä veljeäsi, sanoo hän, — ilmoitti Therese silmäillen aukaistua kirjettä, joka oli kirjoitettu mitä kauneimmalla käsialalla hyvin hienolle silopaperille.
— Entä mitä on sinun kirjeessäsi? — kysyi luutnantti, kääntyen toisen sisaren puoleen, joka hänkin luki kirjettä; — no, mitä hän kirjoittaa sinulle?
— Tervehdä veljeäsi, on tässäkin, — ilmoitti puolestaan Laura.
— Eikö muuta?
— Ei, kiltti Gustaf!
— Peijakas periköön kaikki naiset! — ärähti luutnantti, hypähtäen ylös sohvalta.
— Hyi, kuinka sinä puhut! — huudahti Therese.
— Äiti sanoi, että Julia käyttäytyi hyvin sopimattomasti, — huomautti veli.
— Nyt et puhu totta, Gustaf, — väitti Laura vastaan; hän sanoi, että mikä sopii Julialle, ei sovi muille tytöille, sillä Julia on suuri taiteilijatar sekä sitäpaitsi tarpeeksi järkevä olemaan menemättä pitemmälle kuin on sopivaa.
— Minusta hän marssi jo kyllin pitkälle, — jupisi luutnantti; — minun puolestani saakoon hänet lempo!
— Hän ei saa Juliaa etkä sinäkään! — virkkoi Therese.
— Puhutko minun saamisestani, senkin tyhmyri? Luuletko, että minä menisin naimisiin taiteilijattaren kanssa, joka maalaa tauluja?… Luuletteko minua todellakin sellaiseksi pässinpääksi?
— Tuomari Arenius ei ole pässinpää, mutta hän suree vielä tänäkin päivänä Julialta viime vuonna saamiaan rukkasia, — vakuutti Laura.
— Arenius on kelpo mies, — lisäsi Therese, — ja hänellä on suurin tuomiokunta koko maassa, on isä sanonut.
— Eivät ne olleet ainoat rukkaset, jotka Julia on antanut, — virkkoi
Laura.
— Eivätkä liene viimeisetkään… Varo itseäsi Gustaf!
Uusi kirous huulillaan tarttui luutnantti hattuunsa ja ryntäsi ulos sisarusten huoneesta.
Hän lähti portaita alas, mutta tapasi keskiportailla hienon herran, joka oli sotilaallisen näköinen ja jolla oli kultasankaiset silmälasit.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi! — lausui vieras, nostaen kohteliaasti lakkiaan; — neiti Julia Palm kai asuu täällä?
— Kyllä hän asuu, — vastasi luutnantti Gustaf, uteliaasti tarkastaen vierasta.
Sotilaat käyttävät harvoin silmälaseja, ja vielä harvemmin kultasankaisia.
— Voiko häntä saada tavata tähän aikaan? — kysyi jälleen tuntematon.
— Hänet voidaan tavata minä vuorokauden aikana tahansa, — vastasi luutnantti, — nimittäin kun hän on kotona.
— Hän ei siis nyt ole kotona?
— Ei.
— Tuleeko hän pian?
— Ei.
Luutnantti Ellin vastaukset olivat hiukan teräviä, sillä ensiksikin suututti häntä Julian kirjeissä olleet niukat terveiset hänelle, toiseksi hän oli vihainen sisariensa äskeisistä puheista ja kolmanneksi kiukustutti häntä se, että kukaan muu upseeri kuin hän uskalsi kysyä Julia Palmia. Siihen tuli vielä lisäksi, että vieras herra usein käänsi kasvonsa pois, niinkuin hän olisi pelännyt tulevansa tunnetuksi, mikä seikka herätti kaartinupseerissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta.
— Vai niin, vai ei hän tule kotiin pian? — virkkoi vieras jälleen ilmeisesti pahoillaan.
— Ei!
— Hän kai sentään saapuu kotiin yöksi?
— Ei!
— Onko hän matkustanut jonnekin?
— On.
— Onko hän lähtenyt maalle?
— On.
— Sepä ikävää! — huokasi silmälasi-herra.
— Anteeksi, onko se muka ikävää että saa oleskella maalla tähän vuodenaikaan?
— Tiedetäänkö, minne hän on matkustanut?
— En ainakaan minä.
— Ehkä hän on matkustanut…
— Minne? — kysyi luutnantti Ell entistä uteliaampana ja mustasukkaisempana.
— Ehkä hän on matkustanut Noraan? — tiedusti tuntematon hiukan vapisevalla äänellä.
— Herra siis tietää, että neiti Palmilla on tapana käydä Norassa? — kysäisi luutnantti.
— Niin, minä olen kuullut…
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Onko siis varma, että hän on matkustanut Noraan? — jatkoi herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
— On, — valehteli luutnantti Ell, vain vaivoin hilliten suuttumustaan.
— Pyydän anteeksi, että olen vaivannut herraa! — virkkoi tuntematon, kumartaen ja kääntyen mennäkseen.
— Eikö saa tietää, keneltä voin sanoa terveisiä? — kysyi luutnantti.
— Kysymys on eräästä taulusta… Anteeksi, että olen teitä viivyttänyt! — vastasi vieras, jatkaen menoaan portaita alas.
— Ei haittaa … minä olen juuri lähdössä ulos… Olette varmaankin matkustavainen? — uteli Gustaf.
— Niin, minä olen matkustavainen.
— Nähdäkseni palvelette jossain rykmentissä… Olemme siis tavallaan tovereita.
— Luultavasti.
— Nimeni on Ell, toisen henkivartiokaartin luutnantti.
— Sangen mieluista!
— Entä te, jos saan luvan…
— Kreivi Cronhjelm … luutnantti … luutnantti Skoonen rakuunarykmentissä.
— Nöyrin palvelijanne… Onko kreivi ollut kauan tuttava neiti Palmin kanssa?
— Olen tuntenut hänet lapsesta saakka.
— Hitto periköön kaikki lapsuuden ystävät! — jupisi kaartinluutnantti itsekseen; — mutta, — lisäsi hän ääneensä, — neiti Palm on asunut kaksi vuotta vanhempaini luona, eikä hän ole vielä koskaan maininnut, että…
— Vai niin, vai on hän asunut kaksi vuotta herran vanhempien luona? — virkkoi kreivi silminnähtävästi lisääntyneellä mielenkiinnolla; — mutta … missä hän oleskeli sitä ennen?
— Missäkö oleskeli sitä ennen? — toisti kaartinluutnantti kummastuneesti; — ja sitä kysytte te, herra kreivi, joka olette hänen lapsuudenystävänsä!
Samassa astuivat molemmat veräjästä ulos kadulle.
— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut! — lausui kreivi, — ja minä kiitän kohteliaimmin saamistani tiedoista.
— Tiedoista! — huudahti luutnantti Gustaf; — mistä tiedoista?
— Että … että…
— Ettäkö hän ei ollut kotona?… Ei kiittämistä, herra kreivi!… On kuitenkin hyvin ikävää, ettei…
— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne! — lausui kreivi, poistuen nopeasti.
Luutnantti Ell seisoi hetkisen hyvin ällistyneenä. Kreivin käsittämättömät sanat ja hänen arkaileva käytöksensä olivat tehneet kaartinluutnanttiin epämiellyttävän vaikutuksen. Vielä lisäksi kreivi oli harvinaisen kaunis, oikea »sankariksi puettu Amor-jumala», mikä etuisuus, kun sen kilpailija huomaa, vaikuttaa mustasukkaisuuteen kuin paloöljy tuleen.
Raivoissaan luutnantti Ell puri hampaitaan ja päätti ottaa lähemmin selkoa sekä kreivin persoonasta että hänen mahdollisesta suhteestaan Julia Palmiin.
Sitä tarkoitusta varten hän lähti astumaan eteenpäin, aikoen seurata tuota salaperäistä kreiviä.
— En tee sitä itseni vuoksi, — valehteli hän itselleen, — kysymyksessä on kotini kunnia… Kuka tietää, vaikka Julia, jota kaikki olemme niin rakastaneet ja hänestä pitäneet, olisikin salaperäinen ja pettäisi meitä… Kotini arvo vaatii minua selvittämään vyyhden, ja minä seuraankin lankoja vaikka maailman ääriin saakka.
Toteuttaakseen tämän kiitettävän aikeensa hän marssi toisen jos toisenkin kadunmitan tuon pakoonkiitävän nykyaikaisen lentotähden perässä, kunnes hän viimein näki hänen Brunkebergin torilla nousevan ajoneuvoihin ja ajuri vieressään lähtevän ajamaan Malmin Erottajakatua pitkin.
Luutnantti huomasi pian olevansa ajurien ympäröimä ja vaarassa tulla yliajetuksi, sillä hän ei kuullut heidän varoitushuutojaan.
Hän hyppäsi lähinnä oleviin keltaisiin kääseihin, eikä ajurinrenki suinkaan myöhästynyt seuraamasta häntä.
— Minne armollinen parooni käskee ajaa? — kysyi viimemainittu, tarttuen ohjaksiin ja heiluttaen ruoskaa heidän kummankin pään yllä, samalla kun hän näytti kieltään tovereilleen.
— Seuraa tuota herraa, joka ajaa edellämme punaisissa kääseissä! — käski luutnantti; — häntä, joka juuri lähti tästä… Etkö näe ajoneuvoja tuolla Malmin Erottajakadulla?