Koston henki: Romaani

by August Blanche

XXXIV

SAMAN PÄIVÄN ILTANA

Noran tilan ruokakello soi illalliselle. Laajoilla tiluksilla työskentelevä väki ojenteli työssä koukistuneita jäseniään, pannen ne sitten päivän hauskimpaan liikkeeseen, nimittäin matkaamaan kotiin.

Konttoristi Albert Kron, joka juuri oli saapunut kotiin työmaalta, heittäytyi väsyneenä ja hikisenä konttoripöydän ääressä olevalle puutuolille.

Pehtoori Ström astui sisään konttoriin.

— Minulla on herralle kerrottavana hauska uutinen, — virkkoi hän
Kronille.

— No, herra pehtoori?

— Minä lähden tästä talosta huomenna.

— Ja sitä pehtoori sanoo hauskaksi uutiseksi!

— Niin … se on hauska minulle ja luullakseni teillekin.

— Kuinka niin?

— Minut on asianomaisesti nimitetty Djursholman pehtooriksi Stenmanin jälkeen, joka on lähtenyt tiehensä, ja herra on määrätty toistaiseksi minun seuraajakseni.

— Onko se mahdollista? — huudahti Kron, iloissaan unohtaen väsymyksensä.

— Ja jos kreivi edelleenkin on tyytyväinen herraan, — lisäsi pehtoori, — niin koroitetaan herra suosiollisesti ennen vuoden loppua Noran vakinaiseksi pehtooriksi… No, eikö kelpaa sellaiselle, jonka ei tarvitse ajaa partaansa useammin kuin kerran viikossa?

— Minäpä tunnen erään hyvin kunnollisen pehtoorin, joka ajaa partansa vain kerran kolmessa viikossa, — vastasi Albert, luoden katseen Strömin partaiseen leukaan.

— Niin, niin… Mutta olinpa unohtaa… Milloin herra on alkanut olla kirjevaihdossa prinsessojen kanssa?

— Prinsessojen! — toisti Albert kummastuneena.

— Niin, on saapunut kirje, joka…

— Kirje! — huudahti konttoristi, hypähtäen seisaalleen, sillä hän aavisti, kuka prinsessa oli; — kirje!… Voi, antakaa tänne, antakaa tänne!

— Se on sellainen paperi, että siitä voisi leikata itselleen irtokauluksia, — virkkoi Ström, kopeloiden taskujaan; — siinä on oikein kultareunukset ja sinettikin, hitto soikoon, ja käsiala on kuin englantilaista kaavakirjoitusta.

— Hyväinen aika, herra pehtoori, antakaa minulle se kirje! — pyysi
Albert, ojentaen molemmat kätensä esimiestään kohti.

— Mutta olipa se nyt vaikka kultakirjaimin täytettyä hopeapaperia, — jatkoi pehtoori, kopeloiden toista taskua toisen perästä, — niin minä olen sen nyt joka tapauksessa unohtanut polttimoon.

— Hyvä Jumala, miten voikaan sellaisen unohtaa polttimoon! — huudahti konttoristi, rientäen ulos huoneesta.

Korkealta sakka-astian päältä löytyi vihdoin »prinsessan» kirje, jota Albert kiiruhti lukemaan portaille paloviinatynnörien ja -mittarien väliin.

Hän luuli kuitenkin istuvansa pilvien välissä Jaakopin tikapuilla, ja polttimon rengit, joiden täytyi päästäkseen ulos ja sisään kavuta hänen ylitseen, olivat ylös ja alas kulkevia enkeleitä.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

»Hyvä, vilpitön ystävä!

On suloista saada lausua ne sanat, ja vielä suloisempaa on tietää teidän kuulevan ne mielellänne. Voi, teitähän minun on kiittäminen siitä, etteivät ilo ja vapaus ole enää minulle vieraita. Ennen olivat ajatukseni kiintyneet vain hirveihin kuviin — kuviin, joissa näkyi isänne palava talo ja kuoleva äitinne, minun isäni häpeällinen kuolema ja minun äitini pitkäaikainen vankeus, joka sulki luotaan katumuksen ja sovituksen.

Silloin minä kohtasin teidät, jota minä olin lapsuudestani saakka kuvitellut hengeksi, joka tahtoi ja jonka täytyi tyttäreltä vaatia sovitusuhria hänen vanhempainsa rikosten tähden, sovitusuhria, joka olisi yhtä kauhea kuin syykin; mutta tavattuani teidät ja katsahtaessani teidän sydämeenne, kauheat kuvat särkyivät pirstaleiksi ja paloivat liekeissä, joista nousi nuori, jalo olento, jonka katse oli vapaa ja sydän valmis sovitukseen. Hänet nähdessäni minun sieluni tuli onnelliseksi.

Minä kiitän teitä siitä näystä ja onnestani!

Kohdatessamme viime kerran te valititte, että olette tiedoissa ja taidoissa minua paljon alempana. Voi, ystäväni, tieto ja taito kohottavat ihmisen katseen pilviin; mutta viattomuus ja hyveet kohottavat ihmisen itsensä paljon korkeammalle. Uskokaa minua, Albert Kron leijuu valoisemmissa avaruuksissa kuin Julia Palm, sillä vanhempainsa varjot tummentavat viimemainitun elonpäivät.

Eikö vieläkään ole saapunut mitään tietoja hänestä! — Missä hän on? Mikä turvapaikka lieneekään hänelle avautunut, ja ennen kaikkea onko hänen sydämensä avautunut vastaanottamaan parempia ja jalompia tunteita kuin tähän saakka? Eikö Jumala lapsen rukouksesta voi avata rakoa kovaan muuriin, jotta aamun valo pääsisi lämmittämään ja aamun kaste kostuttamaan kuivettunutta maata, saadakseen itämään joitakin niistä siemenistä, jotka taivas on kylvänyt jokaisen ihmisen sydämeen?

Kiiruhtakaa pikaisesti ilmoittamaan minulle, mitä tiedätte hänestä; älkää salatko minulta mitään. Vaaran hetkenä minä mieluummin valvon kuin uneksin.

Ja nyt pari sanaa tulevaisuudesta. Muutamia päiviä ennen saapumistani Gunilholmaan, missä nyt, sivumennen sanoen, elän paratiisin elämää luonnon ja taivaan parissa, oli täkäläinen pehtoori kuollut. Tämä tapaus sattui sitäkin sopimattomampaan aikaan, kun kreivi Gyllenstjerna oli juuri päättänyt matkustaa ulkomaille muutamiksi kuukausiksi, eikä hän nykyisin tiedä ketään luotettavaa henkilöä, jolle hän voisi uskoa Gunilholman hoidon; tila on suuri ja siihen on sitäpaitsi yhdistetty tehdaskin, joten tämä kaikki vaatii hyvin tarkkaa huolenpitoa, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Silloin minä äkkiä muistin teidän lausuneen, että te kerran tahtoisitte päästä jonkun suuren tilan hoitajaksi — kohtuullinen kunnianhimo, ystävä-parkani!

Minä maalasin heti teidän kuvanne ja lienenkin onnistunut siinä erittäin hyvin, sillä yhtä innokkaasti kuin minä olin työskennellyt, yhtä innokkaasti, 'rukoili' kreivi (käytän todellakin oikeata sanaa) minua heti ensi postissa kirjoittamaan 'lapsuudenystävälleni' kysyäkseni, suostuisiko hän ottamaan hoitoonsa Gunilholman siksi aikaa kuin kreivi oleskelee ulkomailla. Te saisitte sitäpaitsi kreivin lupauksen, että jos hän olisi tyytyväinen teihin ja te häneen, niin teistä tulisi vainajan seuraaja.

Ystäväni, mitä te sanotte tästä ehdotuksesta? — Kreivi ja kreivitär edustavat ihan jaloimpia perheitä mitä tunnen, ja heidän alaisensa kerrassaan jumaloivat heitä. Asian tuntijain lausunnoiden mukaan Gunilholman pehtoorinpaikka on parhaimpia. Edellinen pehtoori oli Gunilholmaan tullessaan köyhä, mutta hän jätti jälkeensä omaisuuden, jolla leski ja lapset tulevat hyvin toimeen. Pehtoorinrakennus käsittää useita kauniita huoneita, ja se on erään joen varrella, joka virtaa tuuheitten lehdikkojen ja rehevien niittyjen keskitse. Minulla on tapana usein pistäytyä siellä, sillä rakennus yhdessä puutarhan ja joen kanssa muodostavat mitä somimman ihannepaikan maan päällä. Albert, te tulette siellä viihtymään ja minä tiedän erään toisenkin, joka myöskin siellä viihtyisi.

Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko heti lähteä nykyisestä paikastanne. Oh, jospa te voisitte! Se tuottaisi onnea teille ja — miksi sitä salata — myöskin minulle, ehkä eniten minulle. Olen luvannut kreiville, että te heti vastaatte. Auttakaa minua pitämään sanani. Olen myös vakuuttanut että vastaus tulee suotuisa. Auttakaa minua pitämään sekin lupaukseni! Antakaa minulle anteeksi kärsimättömyyteni, hyvä, vilpitön ystävä!

Te kai käytte usein kasvatusäitini luona hänen yksinäisessä metsätorpassaan. Tervehtikää häntä ja sanokaa, ettei ehkä enää ole pitkälti siihen päivään, jolloin minä saan aina olla hänen lähellään ja huolenpidollani korvata hänelle ainakin osan siitä hyvyydestä, jota hän on minulle osoittanut. Hän on yksi henkilö siinä onnen ryhmässä, josta minä jo olen tehnyt luonnoksen mielikuvituksen keveälle kankaalle, mutta jonka muuttumista ja täydentymistä todellisuuden pohjalle minä rukoilen Jumalalta illoin ja aamuin.

Miten ikävä, että minun nyt täytyy lopettaa! Linnan piha vilisee täynnään vaunuja, ja minua odotetaan. Kaikki sanovat, että tänään tulee hauskaa; mutta jos he tietäisivät, kuinka vähän iloa he tuottavat minulle vetäessään minut pois kirjoituspöytäni äärestä, niin ei heillä varmaan olisi sydäntä sitä tehdä, sillä kaikki ovat minulle niin hyviä ja kohteliaita.

Jalo ystäväni, minä odotan levottomalla kaipuulla vastaustanne, jossa saan tietoja teistä itsestänne sekä hänestä. Kunpa kaikki kävisi niinkuin toivon! Ehkä se kuitenkin olisi liian paljon pyydetty! Mutta kunhan ette ainakaan te saisi kärsiä uusia suruja ja huolia minun tähteni! Vielä en ole korvannut teille niitä murheita, mitä jo olette saanut kärsiä. Voi, Julia antaisi teille kaikkensa, ja kuitenkin hän itkisi katkerasti, että hänellä olisi niin vähän antamista.

Albert, te olette minulle kallis — minäkin tahtoisin olla kallis teille.

Julia.»

Tämän kirjeen luki Albert Kron kymmenen kertaa, vaikkakin hän jo ensi lukemisen jälkeen melkein osasi sen ulkoa.

* * * * *

Kunnaalla olevan tuvan oven edustalla käveli muuan nuori mies edestakaisin, kärsimättömyydestä hieroen käsiään.

Väliin hän astui toisella jalallaan tuvan portaalle, väliin taas veti sen pois. Kärsimättömyyteen oli yhtynyt epäröiminen.

Näiden onnettomien mielentilojen uhri ei ollut kukaan muu kuin Gustaf Ell, jonka mustasukkaisuuden henki oli iltapäivällä äkkiarvaamatta johtanut kauniin luonnon helmaan pääkaupungin hälinästä.

Sisältä tuvasta kuului kiivasta sananvaihtoa, mikä sai luutnanttimme vetäytymään piiloon tuvan nurkkauksen taakse.

Tirkistäessään piilopaikastaan hän näki kultasankaisia silmälaseja käyttävän herran astuvan kunnaan rinnettä alaspäin.

Luutnantti hiipi hetimiten hänen jälkeensä, eikä ollenkaan huomannut erästä eukkoa, joka seisoi tuvan portailla ristissäkäsin ja kasvoiltaan kuolonkalpeana.

Vieras herra ja hänen seuraajansa olivat tuskin ehtineet tasaiselle paikalle kunnaan juurella, kun ensinmainittu äkkiä kääntyi ja pysähtyi.

— Herra! — huusi kultasankaisia silmälaseja käyttävä tuntematon; — miksi te hiivitte minun jälessäni?… Mikä on tarkoituksenne?… Mitä te tahdotte?

— Luulisinpä itselläni olevan oikeuden kulkea minne ja miten haluan, — vastasi luutnantti.

— Onko teillä oikeus seurata minua salaa kuin vakoilija?… Te olette ajanut perässäni kaupungista saakka … olette tullut jälessäni tuonne tuvalle … ja nyt te taas olette minun kintereilläni!… Vielä kerran pyydän teitä jättämään minut rauhaan, tai muussa tapauksessa minun on pakko käyttää väkivaltaa vapautuakseni teidän epämiellyttävästä seurastanne.

— Te uhkaatte, herra kreivi! No, sitä parempi… Teidän käytöksenne on tuntunut minusta sangen merkilliseltä, ja minä vaadin teiltä selitystä!

— Mikä teistä on näyttänyt merkilliseltä?… Mistä minun tulee antaa teille selitys?

Luutnantti Ell hieman hämmästyi näistä kysymyksistä, joihin vastaaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin hän oli kuvitellut. Lähemmin tuumittuaan hän ei huomannutkaan mitään merkillistä siinä, että joku henkilö etsii Julia Palmia puhuakseen hänen kanssaan hänen tauluistaan ja sitten lähtee sinne, missä sanotaan hänen olevan.

— Te olette tungetteleva, sietämätön olento, — jatkoi kultasankaisia silmälaseja käyttävä herra; — ja ellette nyt heti poistu, minä poltan univormuhousujenne hopeanauhat!

— Mitä suvaitsette sanoakaan, herra kreivi? — huudahti luutnantti, astuen häntä askeleen lähemmäs.

— En puhu arvoituksia herra! — huusi toinen, ojentaen samassa kahden pistoolin suut hämmästynyttä kaartinluutnanttia kohti.

Gustaf Ell oli hyvinkin peloton nuori mies, vaikka olikin onnettomasti rakastunut. Hän tosin astahti taapäin, mutta koetti kuitenkin kädellään sitä kohtaa tamineissaan, jossa hän täydessä univormussa ollessaan tapasi miekankahvansa. Valitettavasti hänellä nyt oli yllään siviilinuttu, jonka vuoksi aseeseen tarttuminen jäi pelkäksi vaistomaiseksi liikkeeksi.

— Kuten sanottu, — jatkoi asestettu henkilö, — minä kärvennän molemmat hopeanauhuksenne, jotta en tekisi itseäni syypääksi puolueellisuuteen kummallekaan taholle.

— Te kannatte murha-aseita taskussanne, hyvä herra! — virkkoi luutnantti. — No, hyvä on, jos olette aatelismies ja sotilas, kuten väitätte olevanne, niin antakaa minulle toinen pistooli ja menetelkäämme niin kuin miesten tulee!

— Te tahdotte kaksintaistelua?

— Niin.

— Minkä johdosta?

— Se on minulle samantekevää. Antakaa tänne pistooli, ellette ole pelkuri raukka!

— Te olette kurja vakooja, — vastasi kreivi. — Sellaisen kanssa ei ole tapana taistella … mokoma mies yksinkertaisesti ammutaan ja jätetään kentälle verissään kuin härkä.

— Mitä, uskallatteko…?

— Laittaa vetohaavaukset molempiin raajoihinne?… Tietysti.

Herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit, teki jo liikkeen toteuttaakseen kyseenalaisen yksinkertaisen kirurgisen leikkauksen, kun hän äkkiä tunsi kaksi rautaista kättä tarttuvan kumpaankin käsivarteensa.

Nämä kädet olivat konttoristi Albert Kronin, joka oli rientänyt paikalle lähellä olevasta pensaikosta, mistä hän oli joutunut kuulemaan ja näkemään äskeisen kohtauksen.

— Roisto, murhaaja! — huusi luutnantti, lähestyen vastustajaansa vihasta raivoten. — Nyt se lurjus jo vapisee.

Se olikin totta, mutta vapisipa myöskin konttoristi, joka oli nähnyt silmälasien takaa leimuavan katseen.

— Hän ei ole mikään aatelismies eikä sotilas, — jatkoi kaartinluutnantti, laskien kätensä kreivin olkapäälle. — Hän on valepukuinen pahantekijä… Kuka te olette ja mistä tulette? Vastatkaa tai muuten murjon teidät!

— Vaiti, herra luutnantti! — virkkoi konttoristi, joka syvään hengähtäen jälleen oli päässyt tasapainoon. — Vaiti!… varokaa, sillä…

Samalla hän työnsi luutnantin käden pois valekreivin olkapäältä.

— Mitä tarkoitatte? — murahti luutnantti kummastuneena. — Asetutteko hänen puolelleen?

— Tämä henkilö on, — vastasi Albert, vääntäen pistoolit pois vangin käsistä, — hän on…

— Mikä hän on?

— Hän on mielipuoli, joka on karannut eräästä naapuritalosta, missä häntä on tänä kesänä säilytetty.

— Mielipuoliko! — huudahti luutnantti, perääntyen pari askelta.

— Niin, häntä on etsitty kaikkialta. Oli onni, että vihdoinkin saimme hänet käsiimme. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen täällä alhaalla, herra luutnantti, — lisäsi hän iskien merkitsevästi silmää viimemainitulle. — Minä vien tämän onnettoman ensin tuolla kummulla olevaan mökkiin, jonka jälkeen heti palaan herra luutnantin luokse.

Sitten hän tarttui kultasankaisia lasisilmiä pitävän herran käsivarteen, lähtien hänen kanssaan astumaan ylös kunnasta.

Luutnantti Ell jäi seisomaan paikalleen. Kuta enemmän hän ajatteli illan tapahtumaa, sitä enemmän hän varmistui siitä, että hän todellakin, kuten konttoristi mainitsi, oli ollut tekemisissä mielipuolen kanssa. Hänen täytyi myöskin myöntää olleensa aika hupsu lähtiessään suinpäin Tukholmasta ja jättäessään häntä siellä odottavan illallisen, juostakseen karanneen mielipuolen perässä kauas maalle tomussa ja pölyssä.

Hän sadatteli itseään ja Julia Palmia, joka tietysti yksinään oli syypää kaikkeen tähän kirottuun seikkailuun.

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että minun on täytynyt antaa herra luutnantin odottaa näin kauan, — virkkoi samassa Albert Kron hänen vieressään, — mutta ei ollut mikään helppo asia saada sairasta nöyrtymään ja rauhoittumaan.

— Hyvä herra, kuka se henkilö oikeastaan on? — kysyi luutnantti.

— Hän on muuan maisteri Upsalasta, — vastasi Albert.

— Joka tietysti on lukenut itsensä hourupäiseksi. Mutta sitä ei kuitenkaan voisi päättää hänen ulkonäöstään. Hänen kasvojensa väri on terve ja ryhtinsä kieltämättä kaunis. Tosiaankin hän näyttä sotilaalta.

— Se on luultavasti seuraus hänen hulluudestaan, — vastasi Albert hajamielisesti.

— Mitä sanotte! — huudahti luutnantti, luoden tuiman katseen Kroniin.
— Mitä oikeastaan merkitsee…?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa, sillä hän huomasi, että nuoren konttoristin tummanruskeat kasvot olivat muuttuneet kalmankalpeiksi.

— Voitte varmaankin pahoin, — huomautti luutnantti hämmästyneenä tästä näystä.

— Mielipuoli teki minuun niin ikävän vaikutuksen. — On tavattoman kauheata nähdä muuten terve ja voimakas ihminen vailla vähääkään järjen rahtua.

— Onpa kyllä, onpa kyllä, — myönsi luutnantti olkapäitään kohauttaen.

Puhellessaan olivat herrat joutuneet Noraan johtavalle sivutielle, jota he lähtivät astumaan edelleen.

— Mikä johdatti herra luutnantin tuon maisteri-raukan seuraan? — kysyi konttoristi hetken vaitiolon jälkeen.

— Se on peräti helposti selitettävissä, — vastasi puhuteltu hetken aikaa yskittyään. — Minusta näytti heti, että tuo onneton oli jossain suhteessa epäiltävä.

— Missä herra luutnantti hänet tapasi?

— Hm, hän tuli meidän luoksemme kotiin, kysyen neiti Palmia.

— Vai niin, vai häntä hän kysyi, — virkkoi Albert surullisesti.

— Mutta koska hän ei ollut kotona, arveli mies itse hänen lähteneen
Noraan.

— Hän ei siis tiedä neiti Palmin olevan Gunilholmassa kreivi Gyllenstjernan luona? — kysyi konttoristi, koettaen turhaan peittää levottomuuttaan.

— Ei, minä annoin hänen jäädä siihen luuloon, että hän on tullut tänne, sillä, kuten sanottu, huomasin heti miehen ruuvien olevan hieman höllässä.

— On hyvä, ettei hän tiedä, missä neiti Palm on, — virkkoi Kron ikäänkuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.

— Ei … mutta kuinka, hitto vie, tuo mielipuoli tuntee neiti Palmin? — kysyi luutnantti.

— Neiti Palmin oleskellessa täällä joku aika takaperin, vastasi Albert, — kävi hän pari kertaa tuon sairaan miehen luona … useat pitäjän säätyhenkilöt pistäytyvät silloin tällöin maisteri-raukkaa katsomassa … luultavasti hän silloin sai tietää neiti Palmin nimen ja olinpaikan.

— Niinpä kai … mutta puhukaamme mieluummin jostain muusta! Kukaan ei viisastu hulluista eikä hullut viisastu mistään … ha ha ha!

— Herra luutnantti ansaitsee kiitoksen siitä, ettei jättänyt sairasta ilman suojaa.

— Miten muutenkaan olisin voinut menetellä … huomasinhan heti ensi silmäyksellä hänen olevan mielipuolen. Pelkäsin, että hän saattaisi tehdä jotain vahinkoa, ja siksi nähkääs…

— Niin, niin, menettelyllänne osoititte suurta ihmisrakkautta.

— No, ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän… Tein ainoastaan velvollisuuteni … mutta puhuaksemme nyt jostain hauskemmasta asiasta niin…

— Se minua ainoastaan kummastutti, — keskeytti hänet Albert, — kun tapasin hänet ja herra luutnantin melkein aikeissa ryhtyä kaksintaisteluun.

Luutnantti punastui, mutta ei jäänyt kuitenkaan neuvottomaksi.

— En voinut muutakaan, — vastasi hän — sillä mies veti esiin pistoolinsa, uhaten ampua minut. Ikävässä leikissä on aina parasta näyttää iloista naamaa, ajattelin minä, ja siksi olin ryhtyvinäni kaksintaisteluun hänen kanssaan.

— Niinpä niin, eipä siinä mukaan auta, — virkkoi Albert luoden luutnanttiin tutkivan katseen.

Luutnantti katsoi maahan, nyhtäen hämmentyneenä napin lievenutustaan.

— Minä annan palttua koko hullulle! — huudahti hän vihastuneena, osaksi siitä, että tuo hävytön maalaiskeikari uskalsi tarkastella häntä, osaksi siitä, että napin repäiseminen saattoi hänen jo ennestään pahasti runnellun pukunsa yhä näkyvämpään epäjärjestykseen. — Ellette pane pahaksenne, hyvä herra, niin pyytäisin saada tehdä teille muutamia omantunnonkysymyksiä.

— Omantunnonkysymyksiä! — toisti konttoristi kummastuneesti.

— Kuulun niihin ihmisiin, — aloitti luutnantti, — jotka vihaavat kiertoteitä ja siksi menen aina suoraan asiaan, maksakoon mitä maksaa, ja samanlaista menettelyä vaadin kaikilta kunniallisilta ihmisiltä.

Nämä sanat olivat täydessä ristiriidassa niiden suunnitelmien kanssa, jotka hän oli tehnyt, levätessään kunnaan juurella; mutta nähtävästi olivat kaikki kietovat kysymykset häipyneet hänen muististaan.

— Minäkin esiinnyn mielelläni avomielisesti ihmisiä kohtaan, — mutta eri asia on, voiko niin menetellä kaikkien suhteen, ja onko aina oikein tehdä niin.

— Epäilemättä, epäilemättä, — sanoi luutnantti hieman ällistyneenä tästä äkillisen suorasta puheesta.

— Mitä herra luutnantti oikeastaan aikoi sanoa? — kysyi konttoristi tullen jälleen hajamieliseksi ja vilkaisten useasti taakseen.

— Aion tehdä muutamia kysymyksiä neiti Palmin suhteen, — virkkoi edellämainittu. — Tehän olette lapsuudenystävä hänen kanssaan?

— Jos hän on niin sanonut, on se totta, — myönsi Albert.

— Miten tulitte hänen tuttavakseen?

— Ellei neiti Palm ole sitä kertonut, todistaa se, ettei hän ole tahtonut sitä seikkaa koskettaa.

— Kyllä hän on siitä kertonut.

— Koska hän on sen tehnyt, niin on väärin ja epäkohteliasta, herra luutnantti, koettaa tiedustella toiselta henkilöltä, onko hän puhunut totta.

Luutnantti Ell puri huultaan.

— Myöntäkää, herra, että olette ihastunut häneen!

— Ihastunutko?… En, minä jumaloin häntä! — vastasi Albert, painaen kädellään sydäntään.

Jos luutnantti olisi tiennyt, että tämän käden ja sydämen välillä oli kirje Julia Palmilta, olisi hän varmasti saanut sappitaudin.

— Ehkä aiotte kosiakin häntä, te mainio konttoristi? — jatkoi sotilas, voimatta enää hillitä mustasukkaisuuttaan.

Konttoristi mittasi luutnanttia kiireestä kantapäähän. Viimemainittu punastui, sillä hän luuli konttoristin tarkastelevan hänen turmeltunutta pukuaan, odottaen, että tämä hymyilisi hänelle halveksivasti.

Sitä hymyä ei sentään ilmestynytkään, mutta kuitenkin olisi luutnantti raivostunut, jos hän olisi arvannut nuorukaisen ajatukset.

Ne olivat:

Tämä nuori, kaunis ja komea mies rakastaa Julia Palmia, mutta tyttö asettaakin minut etusijalle hänestä… Voi, miten olenkaan onnellinen ja miten onneton on tuo vieras herra!

— Ja tietysti te vihdoin aiotte mennä hänen kanssaan naimisiinkin? — kiljaisi luutnantti.

Voi miten ihminen joutuukaan pahaan verkkoon ollessaan mustasukkainen!

— Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan? — virkkoi Albert heikolla, vapisevalla äänellä. — Kuinka minä voisin ajatellakaan sellaista?

— Se oli sangen ymmärtäväisesti sanottu, — kiitteli luutnantti; — todellakin erittäin ymmärtäväisesti!… Onhan käsitettävissä, että tyttö, joka on saanut sellaisen kasvatuksen, nimen ja arvonannon kuin neiti Palm … sekä teidän asemassanne oleva nuorukainen… Jumala varjelkoon minua koettamasta millään tavoin alentaa teidän arvoanne … mutta te ehkä tiedätte, että neiti Palm on kuin perheemme jäsen … me pidämme häntä tyttärenämme, sisarenamme ja…

— Mihin herran nimessä ovat molemmat kääsit joutuneet? — huudahti konttoristi äkkiä luutnantin suureksi hämmästykseksi.

Kilpakumppanit olivat onnellisesti saapunet taloon, ja heidän edessään aukeni selkeä näköala Noran polttimolle.

— Ja missä ovat miehet sitten? — jatkoi Albert, katsellen ympärilleen kaikille suunnille. — Kas, tuollahan ne makaavatkin maassa… Ylös, senkin ryökäleet! — huusi hän, pudistellen renkejä, jotka kuorsasivat syvään ja raskaasti — He ovat juoneet itsensä humalaan … heihin on mahdoton saada eloa.

Juopunutta ajorenkiä ei saisi liikkeelle, vaikka johtaisi häneen sähkövirran.

Polttimon palvelija kertoi, että muutamat hänen toverinsa olivat juottaneet ajomiehet humalaan, ottaneet heidän ajoneuvonsa ja lähteneet kukin tyttöineen huviretkelle Djursholmaan, joka oli noin penikulman päässä Norasta.

— Mutta miten minä nyt pääsen takaisin kaupunkiin? — huudahti luutnantti epätoivoissaan. — Enkö voi saada hevosta täältä talosta?

— Mahdotonta, — vastasi konttoristi, — kaikki hevoset on jo päästetty laitumelle, ja sitäpaitsi ei minulla eikä pehtoorillakaan ole oikeutta lainata kenellekään tilan hevosia… Lähimpään kestikievariin on penikulman matka … joten, jos herra luutnantti ei suvaitse jäädä tänne yöksi, niin…

— Mahdotonta, hyvä herra, minulla on harjoitus Ladugårdsgärdetissä huomenna kello kuusi, joten, vaikka minun pitäisikin lähteä kotiin kävellen, niin… Kirottu matka!

Konttoristi ei sen enempää koettanut saada häntä jäämään; päinvastoin hän toivoi vieraan menevän, joskaan ei juuri sinne, missä pippuri kasvaa, niin ainakin Ladugårdsgärdetiin, jossa laakerit lehtivät.

— On hyvin luultavaa, — virkkoi hän lohduttavasti, — että herra luutnantti tapaa tiellä jonkun matkustajan, joka luovuttaa luutnantille sijan ajoneuvoissaan… Pahoittelen, ettei minulla ole tilaisuutta tarjota mitään virvokkeita, mutta täällä ovat jo kaikki menneet levolle … maalla mennään aikaisin nukkumaan… Mutta jos herra luutnantti haluaa lasin maitoa, niin…

— Maitoa! Hyi hitto! — virkahti luutnantti. — Olin aika pässinpää lähtiessäni tänne!

Konttoristilla ei ollut tähän mitään huomautettavaa, jonka jälkeen soturimme, päätettyään lähteä jalan, sanoi jäähyväiset ja lähti liikkeelle.

Mutta minkälainen kävelymatka siitä koituikaan! Joka kolmannella askeleella hänen täytyi pysähtyä pudistamaan kengästään hiekanjyviä, joita pääsi sinne tunkeutumaan pienestä reijästä jalkineessa. Hän ei myöskään voinut kävellä ruohikolla, sillä oli alkanut rankasti sataa mikä tietysti oli hyvin terveellistä maan mullalle ja virvoittavaa vaeltajalle, mutta jolla oli tavanmukainen liottava ominaisuutensa.

Hän tapasi monta kärryillä ajavaa henkilöä ja hänellä olisi ollut tilaisuus päästä heidän mukanaan mihin taloon tahansa tuolla miellyttävällä maaseudulla; mutta kukaan ei suostunut kääntymään takaisin kaupunkiin sellaisen sään vallitessa.

Läpimärkänä ja melkein avojaloin hän vihdoin saapui Stocksundiin. Siellä kokoontui hänen ympärilleen väkeä, jotka nipistelivät häntä poskiparrasta ja viiksistä, minkä jälkeen eräs herra, joka sanoi olevansa nimismies, vei hänet innokkaasta vastarinnastaan ja jyrkistä vastalauseistaan huolimatta lähellä olevaan kapakkaan. Siellä häntä tutkittiin sen johdosta, että luultiin häntä erääksi elinkautiseen vankeuteen tuomituksi, hempeämpään sukupuoleen kuuluvaksi valepukuiseksi naiseksi.

Päästyään viimein vapaaksi hän sai jatkaa matkaansa, ja päivällisen aikaan hän viimein saapui kotiin, tosin enemmän liikkuvan kattoräystään kuin ihmisen näköisenä.

Hänen kärsimyksensä saivat seuraavana päivänä sotamiehet tuntea nahoissaan. Nämä kyllä pian unohtivat luutnanttinsa kovakouraisuuden, mutta viimemainitun mielessä säilyi aina hänen onneton retkensä maaseudulle.