Koston henki: Romaani

by August Blanche

XXXV

HETKIÄ GUNILHOLMASSA

1. Kohtaus

Kahdeksan päivää tämän ikävän illan jälkeen pölähti keskipäivän aikaan ilmoille paksu tomupilvi valtamaantiellä olevan ahteen ylimmältä jyrkänteeltä noin neljännespenikulman päässä Guhilholman suuresta sukukartanosta Västmanlandissa.

Tomupilvi laskeutui ja hälveni vähitellen ja pian saattoi eroittaa täplikkään juoksijan, jonka selässä istui tummaan, liehuvaan ratsastuspukuun puettu kevyt, solakka olento, päässään musta silkkihuopahattu, johon kiinnitetty tiheä, viheriäinen harso leijui kuin lippu tuulessa.

Mäeltä näkyivät tulevan suuret umpivaunut monine livreijoilla koristettuine ajajineen ja palvelijoineen.

— Skinnskattebergin vapaaherratar, — virkkoi majesteetillinen amatsooni hiljaa itsekseen, poiketen mäeltä metsään, jonne hän piiloutui hevosineen, kunnes vaunut olivat ehtineet ahteen päälle, jatkaneet matkaansa ja häipyneet näkyvistä.

Senjälkeen ratsasti nainen jälleen esiin tiheiköstä, asettuen entiseen asentoonsa. Hetkisen odoteltuaan lähti hän kiitämään mäkeä alaspäin, sillä hän oli huomannut eräät talonpoikaiskärryt, jotka kauempana lähestyivät mäkeä. Täplikäs juoksija lähti nelistämään, kunnes se saavutti äskenmainitut ajoneuvot.

— Kaikkien hyvien enkelien nimessä tervetuloa! — huusi ratsastajatar, käännyttäen hevosensa ja pysähtyen.

Kärryissä istui tavallinen kyytipoika sekä muuan nuori, pölyiseen matkapukuun puettu, auringon rusketuttama nuorukainen.

Iloisesta yllätyksestä huudahtaen hyppäsi matkustaja kärryiltä maahan, lähestyen naista paljastetuin päin, käskettyään ensin kyytipojan jatkaa matkaa mäen päälle.

— Niin, tervetuloa! — toisti ratsastajatar, tarttuen matkustajan ojennettuun käteen, ja kumartui hänen puoleensa, painaen suudelman hänen otsalleen.

— Tämäpä iloinen kohtaus! — huudahti nuorukainen ihastuneena. — Minä varmaan tulen hyvin onnelliseksi Gunilholmassa.

— Poika parka, teidän kasvonnehan ovat aivan pölyn peittämä, — virkkoi nainen leyhytellen häntä valkoisella, pitsillä somistetulla batistinenäliinallaan.

Ratsastajatar piti edelleen matkustajan kättä omassaan, hänen hevosensa verkkaan astuessa mäkeä ylös. Hän katseli nuorukaista kauan sanaakaan sanomatta ja hänen syvästä katseestaan ilmeni pelokas kysymys, jonka nuorukainen ymmärsi.

— Hän on poissa ja luultavasti varmassa tallessa, — sanoi viimemainittu melkein kuiskaten sekä tähystäen kummallekin puolelle tietä, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun kolmannen kuulleen hänen vastauksensa.

Syvä kärsimyksen huoahdus puristui esiin solakan tytön ruusuisilta huulilta, ja hänen äsken niin loistavat kasvonsa tummenivat, niinkuin auringon sädekehä, kun pilven musta käsi sen pimentää.

— Olin suuresti pahoillani, kun täytyi häiritä teidän rauhaanne, — virkkoi nuorukainen. — Kirjeeni varmaankin pahoin huolestutti teitä?

— Huolestutti kyllä, — vastasi tyttö, — mutta sitä enemmän olen teille kiitollinen… Minä olen nyt valmistautunut kaiken varalle… Tietääkö hän minun oleskelevan täällä?

— Sitä en luule… Muuten hän ei nyt näytä erittäin innokkaasti haluavan tavata teitä… Syyksi siihen, miksi hän ei heti ensikerralla sopimuksemme mukaan lähtenyt maasta, hän ilmoitti, että hän sitä ennen halusi saada tietää teidän oikean nimenne ja paikan, missä te tavallisesti oleskelette, voidakseen kirjoittaa teille. Nyt saatuaan tietää kaiken tämän, selitti hän olevansa valmis matkustamaan, koskaan enää tahtomatta nähdä teitä.

— Hän seuraa minua niin kauan kuin hän ja minä elämme… Lähtihän hän heti Noraankin minua etsimään, kun arveli minun olevan siellä.

— Te siis luulette hänen kaikessa tapauksessa seuraavan teitä?

— Luulen. Hän menee toisen kerran hovioikeudenneuvoksen asuntoon sekä hankkii sieltä tietoonsa minun nykyisen olinpaikkani.

— Hyvä Jumala, eikö siinä tapauksessa olisi ollut parasta jättää hänet oikeuden kynsiin! — huudahti Albert syvästi mielipahoissaan.

— Se olisi kyllä ollut parasta minun turvallisuudelleni, mutta rauhaani en sillä olisi saavuttanut… Täytyykö ja voiko tytär toimittaa äitinsä vankilaan ja kuolemaan?

— Sellainen äiti!

— Tietäessäni, että minä itse jollain tavalla olisin avustanut hänen vangitsemistaan sekä aiheuttanut sen johdosta hänelle uusia kärsimyksiä, en milloinkaan saisi hetkenkään rauhaa.

— Mutta jos hän joutuu kiinni ilman teidän myötävaikutustanne! — huudahti nuorukainen kiihkeästi.

— Mitä tarkoitatte, Albert? — kysyi Julia, katsoen häneen terävästi.

— Voisihan sattua, että hän kaikesta viekkaudestaan huolimatta tunnetaan ja vangitaan. Silloinhan saisitte olla turvassa ja rauhassa.

— Albert, minä luen sielunne ajatukset… Te siis saattaisitte pettää sen onnettoman … minun tähteni kyllä, sen tiedän … mutta kaikessa tapauksessa pettää hänet.

— En kiellä, että sellainen ajatus minussa todellakin heräsi.

Julia päästi Albertin käden, kääntäen kapeat kasvonsa toisaalle.

Puhellessaan he olivat tulleet kyytipojan luo, joka jo oli ennättänyt ahteen päälle ja jäänyt siinä heitä odottamaan.

— Julia, antakaa minulle anteeksi! — pyysi Albert pysähtyen. — En enää ajattele sellaista; olkaa armelias, älkää kääntäkö tuolla tavoin kasvojanne pois minusta!

Julia ei vastannut, vaan antoi hevosensa verkkaan astua edelleen, joten hän erkani yhä kauemmaksi nuorukaisesta, joka jäi seisomaan siihen, mihin oli pysähtynyt.

— Hyvästi, hyvästi! — huudahti nuorukainen tuskallisesti hänelle, nousten sen jälkeen takaisin kärryille.

— Käännä ympäri! — virkkoi hän kyytipojalle rajusti sykkivin sydämin.

Tämä katsoi matkustajaan kummastuneena.

Albert tempasi ohjakset pojan kädestä ja käänsi ajoneuvot.

Julian katseen mukana oli kadonnut hänen loistava tuulentupansa, eikä odottavan pehtoorirakennnuksen todellisuus enää suonut hänen nähdäkseen mitään korvausta.

— Ei, ei! — kuului hänen takanaan, juuri kun hän aikoi lähteä ajamaan mäkeä alas, ääni, jonka sointu oli samalla kirkas ja valittava.

Nuorukainen katsoi taakseen, kohdaten Julian katseen samalla hetkellä, kun tämä oli kääntänyt hevosensa ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

Tuulentupa kohoutui jälleen näkyviin, ja Albert juoksi nyt toisen kerran tyttöä kohti.

— Te aioitte siis todellakin lähteä takaisin! — virkkoi hän hieman katkerasti.

— En kestänyt nähdä teidän olevan tyytymätön minuun.

— Mutta sensijaan voimanne kyllä riittivät rikkomaan lupauksenne kunnialliselle miehelle, joka luottamuksella on teitä odottanut ja odottanut, — virkkoi tyttö ankarasti.

— Minä menettelin väärin, minä häpeän heikkouttani, — vastasi Albert, luoden katseensa maahan.

— Olen huomannut, että monet, melkein kaikki ihmiset ovat heikkoja, mutta teistä en olisi koskaan sellaista odottanut!

— Te muserratte minut kokonaan! — huokasi nuorukainen, uskaltamatta katsoa häneen. — Voi, — virkkoi hän sitten hetken kuluttua, — olisihan minun pitänyt muistaa, että jos tuo onneton joutuisi kiinni, saisi maailma heti paikalla tietää teidän läheisen suhteenne häneen… Olin sokea, kun en sitä käsittänyt!

— Ystävä hyvä, vielä ette tunne minua! — sanoi Julia. — Mitä pelkäämistä on minulla, joka olen viaton!… Jos ympäristö, tullen tuntemaan minun suhteeni murhaajaan, sen vuoksi tuomitsisi ja halveksisi minua, ei se saattaisi minua ollenkaan murheelliseksi… Maailma saisi silloin puolestaan osakseen minun halveksumiseni!

Näitä sanoja lausuessa säihkyi ylpeys Julian tummista silmistä.

— Jos hänet uudelleen suljettaisiin vankilaan, — jatkoi hän hieman hellemmin, — paatuisi ja kovettuisi hänen sydämensä entistä enemmän, sillä siellä, missä pakko levittää varjonsa, ei koskaan kasva lempeitä ruusuja — ne aukaisevat limppunsa ainoastaan vapauden auringon paisteessa… Kuka tietää, vaikka hän vielä kerran, kun hänellä ei ole enää mitään uhmattavaa, alkaisi tuntea katumusta ja sovituksen kaipuuta?

— Mutta, — virkkoi Albert, — eikö hänen, voidakseen sovittaa rikoksensa, täydy alistua lain kostoon?

— Täytyy, — vastasi Julia, painaen kädellään sydäntään ja katse kohotettuna korkeuteen… Vasta silloin hän saavuttaisi sovituksen maailman ja Jumalan edessä.

2. Pehtoori

Eräänä iltapäivänä, neljätoista päivää Albert Kronin saapumisen jälkeen Gunilholmaan astui tämä erääseen linnamaisen herraskartanon komeaan huoneeseen.

Suurella leposohvalla, joka oli verhottu ruusullisella kankaalla sekä varustettu kullatulla selkänojalla, istui kolme henkilöä, nimittäin Gunilholman kreivi ja kreivitär ja Julia Palm.

Kuten jo kävi selville Julian kirjeestä Noran konttoristille, rakastivat alustalaiset suuresti tätä kreivillistä pariskuntaa, jollainen suhde yleensä ei ollut lainkaan epätavallinen vanhojen aatelisperheiden omistamilla maatiloilla. Voidaan mielihyvällä unohtaa heidän ankaran ylimyksellinen ja vanhoillinen ajatustapansa, kun muistetaan, miten inhimillisen hyvin he yleensä kohtelevat alustalaisiaan ja niitä, jotka ovat heistä riippuvaisia.

Gunilholman kreivillinen pariskunta oli myös tunnettu korkealle kehittyneestä taiteentuntemuksestaan, mikä ominaisuus taas ei ollenkaan ole tavallinen rikkaiden ja ylhäisten ihmisten keskuudessa. Kartanon eli linnan muurien sisäpuolella oli kokoelma tunnettujen mestarien maalaamia tauluja, joiden lukua lisättiin joka vuosi ostamalla kotimaisia maalauksia, jolloin otettiin yhtä paljon huomioon taiteilijan aineellinen avustaminen kuin taideteoksien arvo. Kreivitär itse oli taitava piirustaja, ja linnan kauniiseen taidekokoelmaan kuuluikin useita hänen mustalla liidulla tekemiään piirroksia. Kreiviä taas kiitettiin hyvästä aististaan ja arvostelukyvystään kaunotaiteiden alalla, ja mikä oli parasta, hän todellakin omasi sen, mistä häntä ylistettiin.

Kreivin ja kreivittären talvisaikaan oleskellessa Tukholmassa oli Julia Palm päivittäinen vieras heidän kodissaan, eikä omaa tytärtä olisi voitu kohdella hellemmin ja rakkaammin kuin häntä. Kreivi ja kreivitär, joilla ei ollut lapsia, olivat monasti tarjonneet tuolle kauniille ja lahjakkaalle tytölle tyttären asemaa perheessä; mutta Julia Palm oli aina kieltäytynyt sitä vastaanottamasta, joko ylpeydestä tai rakkaudesta elämään, joka riippui hänen omasta kyvystään. Kuitenkin oli kreivi tehnyt nuoren taiteilijattaren kanssa sopimuksen, jonka mukaan viimemainittu sitoutui tarjoamaan hänelle kaikki valmistamansa maalaukset, joista rikas ostaja kunnioituksesta hänen taidettaan kohtaan maksoi sellaisen hinnan, että itse Rafael olisi sen johdosta joutunut epätoivoon. Muuten arveltiin yleisesti, että kreivi ja kreivitär olivat testamentissaan suurehkolla summalla muistaneet kauniin taiteilijattaren vastaista toimeentuloa ja onnea.

— Herra kreivi on suvainnut kutsua minua, — virkkoi Kron, kumartaessaan leposohvalla istujille.

— Olen, ystäväni, — vastasi kreivi. — Haluan teille ilmoittaa, että lähden ylihuomenna Tukholmaan, matkustaakseni sieltä Ranskaan, missä luultavasti tulen oleskelemaan puolitoista kuukautta… Samalla tahdon myös huomauttaa, että vaikka te vasta niin vähän aikaa olette hoitanut pehtoorintointa Gunilholmassa, minä kuitenkin olen teihin siksi tyytyväinen, että lähden matkaan vähääkään huolestumatta tilani menestyksestä poissaoloni aikana.

Albert kumarsi uudelleen kunnioittavasti.

— Pidän sovittuna, että te jäätte tänne, — jatkoi kreivi. — Hoitakaa tehtävänne samalla tavalla kuin tähänkin saakka, osoittakaa samaa vakavuutta, järjestystä ja ahkeruutta, katsomatta omaa hyötyänne, niin saatte nähdä, että ette ole palvellut kiittämätöntä isäntää.

Suuresti ilostuneena kumarsi pehtoori jälleen. Kuinka ihanaa onkaan kuulla itseään ylistettävän, varsinkin rakastettunsa läsnäollessa!

— Haluaisin vastaisuudessa entistä varmemmin kiinnittää teidät Gunilholmaan, — jatkoi kreivi, — mutta voidaksenne viihtyä täällä tulee teiden mennä naimisiin… Niin, niin, tarkoitan täyttä totta, ja ystävänänne kehoitan teitä ajattelemaan sitä asiaa.

Hämmästyneenä ja punastuen hypisteli pehtoori hattuaan.

— Ehkä jo olettekin tehnyt valintanne? — kysyi kreivi. — Olen sentään melkein varma, että niin ei ole asian laita, sillä vaikka olettekin hyvin nuori, niin te mielestäni kuitenkin olette niin ajattelevainen ja ymmärtäväinen, ettette ole tuuminut mennä naimisiin, ennenkuin olette saanut sellaisen toimeentulon kuin on tarpeen vaimon ja perheen elättämiseksi… Mutta nyt, kun tämä este on poistettu, niin… Kuulkaahan, ystäväni mitä pidätte pappilan tytöistä?… Somia neitosia, luulemma, ja minä vastaan siitä, että ette ainakaan saa rukkasia.

— Rakkaani, sinähän saatat nuorukaisen aivan hämilleen, huomautti kreivitär.

— Kas, — jatkoi kreivi, jatkaen leikinlaskuaan, — tehän punastutte kuin tyttö… Huomaan selvästi, että jo olette satimessa… Järjestäkää asiat vain niin, että heti kotiinpalattuani saan olla häissänne isän sijaisena!… Mutta seuratkaa nyt minua työhuoneeseen, saadaksemme hieman keskustella rakkaasta Gunilholmastamme, jota te ette suinkaan saa unohtaa pappilan tyttöjen vuoksi.

Senjälkeen kreivi nousi ja meni erääseen sisähuoneeseen, nolostuneen pehtoorin häntä seuratessa.

— Me panimme poikaparan pään vallan pyörälle, — virkkoi kreivitär, — huomasitko, rakas Julia, miten kauniit ruusut kohosivat hänen poskilleen?

— Huomasin, — vastasi Julia, hypistellen ahkerasti kädessään olevaa kultaista piirustuspuikkoa.

— Mieheni ehdotus ei ollut niinkään hullu, — jatkoi kreivitär. —
Rovastin tyttäret ovat aika miellyttäviä, Lotta on ehkä liian hento…
Minusta Maria sopisi hänelle parhaiten, vai miten sinun mielestäsi?…
Sinun täytyy auttaa kelpo pehtooriamme… Koska kerran olet toimittanut
hänet tänne Gunilholmaan, täytyy sinun myöskin hankkia hänelle Gunilla!

— Nuori pehtoori näyttää pystyvän itsekin puhumaan puolestaan, — huomautti Julia punastuen, vaikka hän kovasti koettikin sitä estää.

— Mistä nyt niin äkkiä sait verta poskipäihisi, Julia Palm? — kysyi kreivitär, katsoen nuorta ystävätärtään kasvoihin. — Näytät olevan hieman liian hartaasti kiintynyt lapsuudenystävääsi… Ha, ha, ha!… Ajattele, jos sinusta tulisi Gunilholman pehtoorin rouva!… Ha, ha, ha!

— Mitä armollinen Clémentine tarkoittaa? — kysyi Julia, kätkien hymyn synnyttämään kuoppaan nolostuttavan punatäplän, joka ei ollut lainkaan tervetullut.

Julia Palmia oli ankarasti kielletty kutsumasta kreivitärtä »armolliseksi tädiksi», sillä neljäkymmenvuotias nainen ei koskaan ole kolmeakymmentä vuotta vanhempi, ja kolmenkymmenen ikäinen taas on niinkuin hän juuri olisi täyttänyt kaksikymmentä.

— Tarkoitan, että olisi hyvin hauskaa nähdä Julia Palm kuorimassa maitoa, riipimässä herneitä ja leikkaamassa paistia tilan konttoristeille, — vastasi kreivitär.

— Sehän olisi hyvin kaunista ja kodikasta, — selitti Julia.

— Niin, olisihan silläkin puolensa, jollei muuten, niin ainakin siksi, että saisimme pitää sinut täällä… Mutta onneksi käy se sentään päinsä ilman epäsäätyistä avioliittoa.

— No, millä tavalla?

— Nyholmin ruukki on hyvin lähellä Gunilholmaa.

— Entä sitten?

— Nyholmin ruukinpatruunan rouva kävisi varmaan usein hyvän ystävänsä
Gunilholman kreivittären luona.

— Epäilemättä … mutta…

— Sinä et ole käsittävinäsi … ja kuitenkin tiedät, että ruukinpatruuna Detlow koettaa päästä Julia Palmin suosioon.

— Minä ymmärrän.

— Ja sinä suotkin hänelle eniten huomiota … vieläpä asetat hänet etusijalle luutnantti Ellistä.

— Sekin on totta.

— No, mitä sitten tarvitaan muuta?

— Ei mitään, armollinen Clémentine… Mutta jättäkäämme rauhaan sekä ruukinpatruuna Detlow että luutnantti Ell, ja ajatelkaamme sensijaan pehtooriparkaamme!

3. Kysymys ja vastaus

— Neiti Julia, kuulitteko, mitä kreivi sanoi äsken? — kysyi pehtoori
Kron neiti Palmilta, tavatessaan hänet tuntia myöhemmin.

— Kuulin, herra Albert, — vastasi tyttö.

— No, antakaa siis minulle hyvä neuvo!… sanokaa, tuleeko minun kosia jotakuta pappilan tytöistä!

— Rakastatteko heistä ketään?

— Ja sitä kysytte te, te, joka tiedätte… Mutta ettehän te enää olekaan samanlainen kuin ennen… Te olette paljon muuttunut, neiti Julia.

— Millä tavoin?

— Kyllähän minä tiedän sen olevan hulluutta … mutta syy ei ole yksinomaan minussa, sillä te itse olette saattanut minut toivomaan… Kaikki liehakoivat teitä, kaikki teitä rakastavat … ja kaikille teillä on suoda hymyily … ainoastaan minua kohtaan olette totinen…

— Valitatte siis sitä, että minä hymyilen muille, paitsi teille?

— Ruukinpatruuna Detlow…

— Oh, te olette mustasukkainen, herraseni!

— Niin olen.

— Se ilahduttaa minua, hyvä ystävä.

— Ilahduttaako se teitä?

— Mustasukkaisuus on rakkauden narrimainen puoli, mutta kaikessa tapauksessa yksi puoli siitä.

— Hyvä Jumala! — huudahti Albert, tarttuen jalon tytön käteen. — Te ette siis tahdo, että minä kosisin ketään pappilan tytöistä?

— En, sitä en tahdo! — vastasi Julia, vetämättä kättään pois.

4. Pellavatukkainen

Päivä sen jälkeen kuin kreivi oli lähtenyt Gunilholmasta, riensi Julia lehtokujaa pitkin, jonka puiden latvat kaartuivat linnaan johtavan tien yli. Kiivaasta käynnistä ja hikipisaroista huolimatta olivat hänen kasvonsa tavattoman kalpeat.

Äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi, luoden sivulleen ylpeän ja päättäväisen katseen.

Tämä katse kohdistui vaativasti erääseen rengin vaatteisiin puettuun henkilöön, joka oli seurannut häntä lehtokujaa pitkin. Rengin silmät olivat tummat ja säkenöivät, mutta sensijaan hänellä oli pitkä pellavankeltainen tukka, joka riippui otsalla, osaksi peittäen sen. Hänen harvinaisen laihojen kasvojensa hipiä oli hyvin ruskea, mutta oliko tämän värin aikaansaamisessa auringolla osaa, sen jätämme ratkaisematta.

— Te olette siis täällä … olette seurannut minua tännekin! — huudahti Julia.

— Olen, — vastasi pellavatukkainen. — Kahden päivän odotuksen jälkeen saan vihdoin kunnian puhutella sinua.

— Oletteko ollut täällä jo kaksi päivää!

— Ja kaksi yötäkin… Minun silmissäni ei öillä ja päivillä ole eroa.

— Missä te onneton, säälittävä ihminen, oleskelette?

— Missäkö oleskelen?… Haa! Jos lapsi tahtoo käydä tervehtimässä äitiään, tai jos hän tahtoo hänet pettää, niin ilmoitan, että minut voi tavata sysimökissä metsälammen rannalla.

— Minä aavistin, olin siitä varmakin, että te etsisitte minut käsiinne täältäkin.

— Vai aavistit sinä, vai olit sinä varmakin, ja kuitenkin pakenet, niinkuin sinut olisi yllätetty… Pikku kyyhkyllä on joutuisat siivet, mutta kyyhkyn äidillä on vielä joutuisammat.

— Mitä te tahdotte?

— Ja sitä kysyy tytär äidiltään!… Julia, etkö tunne äitisi kasvoja?

— Äidin kasvoja peittää rikoksen musta harso.

— Julia, minä olen kantanut sinua sydämeni alla.

— Siksi minua usein kohtaloni vapisuttaakin.

— Lapsi, minulla on sinulle jotain sanottavaa.

— Sanokaa!

— Albert Kron on myöskin Gunilholmassa.

— Niin on.

— Sinä olet toimittanut hänet tänne.

— Niin.

— Mitä varten?

— Mikä oikeuttaa teidät utelemaan minun aikomuksiani?

— Luonnon ääni.

— Te olette tukahuttanut luonnon äänen… Niitä sanoja lausuessanne taivaat ja maat vavahtavat.

— Tyttö … nuorukainen rakastaa sinua.

— Niin rakastaa.

— Kun täällä kartanossa eilen illalla oli vieraita, ja joukko miehiä surisi sinun ympärilläsi kuin kärpäset kynttilän ympärillä, seisoi hän kauempana yksinään, surullisena ja hiljaisena… Hän rakastaa sinua paljon.

— Toivon sitä.

— Viime yönä hän seisoi puutarhassa akkunasi alla, katsellen alinomaa ylös samaan kohtaan… Hän seisoi koko yön samalla paikalla… Lapsi, hän rakastaa sinua tavattomasti.

— Tiedän sen.

— Entä sinä?

— Minäkin rakastan häntä paljon … rajattomasti!

— Te onnettomat!

— Ei, onnelliset!

— Sinun tulee paeta häntä!

— Ei, minä kietoudun häneen niinkuin köynnös runkoonsa… Onnen, jonka te olette häneltä ryöstänyt, äidillisen hellyyden, jonka olette häneltä riistänyt, kaiken sen minä annan hänelle takaisin… Kaiken … kaiken…

— Mutta äitisi kirous…

— Taivaan siunaus tekee sen tehottomaksi.

— Julia!

— Teidän tahtonne on paholaisen, ja paholainen ei saa koskaan voittaa!

— Sinutko saisi omakseen isäsi murhaajan poika, hänkö, joka toimitti oman äitisi monivuotiseen vankeuteen, omistaisi sinut, ihanimman olennon, jota auringonsäteet koskaan ovat koskettaneet? — raivosi pellavatukkainen. — Hänkö herkuttelisi sinun käsivarsiesi syleilyssä, humaltuisi sinun huultesi hunajalla ja sulaisi sinun povesi lämmössä … hänkö, hänkö?… Ajatuskin siitä saattaa minut mielipuoleksi.

— Minusta tulee hänen vaimonsa! — huusi Julia kuuluvasti ja leimuavin silmin.

— No … valitse sitten … valitse!

— Mitä?

— Tahdotko erota elävästä olennosta vai kuolleestako?

— Voisitteko te todellakin…?

— Surmata hänet?… Voin.

— Pieninkin ihmisyyden kipinä on siis tukehtunut teidän sydämessänne, tai oikeammin sanoen teillä ei enää ole sydäntä lainkaan.

— Minulla oli sydän, — vastasi toinen, silmät rajusti välkähtäen, — mutta se kiskottiin minun rinnastani ja ripustettiin petolintujen ruuaksi… Sitten se kaivettiin maahan matojen syötäväksi.

— Ja nyt tahdotte te itse, — ehätti Julia, — matojen ja petolintujen tavoin kalvaa lapsen sydäntä … vaikka tämä lapsi ei koskaan ole tehnyt teille mitään pahaa!… Ei, ette te sentään saata olla niin säälimätön, — lisäsi hän samassa, lähestyen tuota hirvittävää ihmistä ja tarttuen lempeästi hänen käteensä. — Niin kauhea et voi olla, äiti.. Uusilla rikoksilla et saavuta sovitusta ja armoa.

— Ainoastaan nuoren Kronin kärsimykset voivat vapauttaa sydämeni pimeyden mahtien vallasta! — vastasi pellavatukkainen, mielipuolen ilme kasvoillaan. — Valitse, valitse, Julia! Joko ero elävästä tai kuolleesta!

— Minä varoitan häntä… Hän on varoillansa.

— Ennenkuin hän ennättää kuulla varoituksen, iskee kuolema hänen sydämeensä! — huusi pellavatukkainen, suonenvedon tapaisesti puristaen kätensä nyrkkiin.

Julia vapisi, mutta häntä ei peloittanut oma kohtalonsa, vaan rakastettuansa uhkaava vaara.

— Ja vaikka sinä ennättäisitkin häntä varoittaa, niin muista, ettei varoitus ole haarniska, johon murhaava luoti pysähtyy.

— Mutta jos eroan hänestä? — kysyi Julia epätoivosta suunniltaan. —
Jos minä matkustan täältä pois…?

— Silloin pelastat hänen henkensä, — vastasi pellavatukkainen. — Rakastettunsa menettäminen on katkerampaa kuin kymmenen kuolemaa… Mitä minä olen kärsinyt, täytyy hänenkin kärsiä!

— Ennen huomisiltaa olen poissa täältä! — huusi Julia lähtien gasellin nopeudella rientämään linnaan päin.

Seuraavana päivänä Julia Palm lähti Gunilholmasta. Kerrottiin, että hän matkusti Etelä-Europaan kehittämään taiteellisia lahjojaan.

5. Sysitupa metsälammen rannalla

Saman päivän iltana kuin Julia Palm matkusti, asteli pellavatukkainen yksinään ja miettien edestakaisin sysituvassa metsälammen rannalla, noin neljännespenikulman päässä Gunilholman herraskartanosta.

Pöydällä tuossa kurjassa tuvassa, jossa paitsi mainittua huonekalua oli ainoastaan vaivainen sänky ja pari vaapperaa tuolia, näkyi kaksi pistoolia ja teräväksi hiottu veitsi.

Kuullessaan lukitun oven takaa kolinaa pellavatukkainen säpsähti ja riensi kiireesti pöydän luo, tarttuen murha-aseisiin, jotka hän nopeasti kätki taskuihinsa.

— Ne eivät ole Ulf Larssonin askeleita, — jupisi hän itsekseen.

Ulf Larsson oli tuvassa asuvan Gunilholman päiväläisen nimi. Hän kuului mustalaisheimoon, ollen senvuoksi ympäristössään huonossa huudossa.

Kopinaa seurasi kolkutus ovelle.

— Onko siellä sisällä ketään? — kuului värähtelevä ääni ulkoa.

Pellavatukkainen hiipi varpaillaan oven luo kuuntelemaan.

— Minä täällä olen, — jatkoi vapiseva ääni, — pehtoori Kron.

Pellavatukkainen työnsi salvan syrjään, astuen sen jälkeen muutaman askeleen taapäin, kädet taskuissa ja katse herkeämättä kiinnitettynä oveen, ikäänkuin sisääntulija olisi ollut joku kauhea vihollinen.

Lieneekö sitten hän, joka nyt näyttäytyi kynnyksellä, ollut vihamies, mutta pelättävältä hän ei ainakaan näyttänyt. Tuo ennen niin voimakas nuorukainen ei enää ollut kaltaisensa. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, leuka oli painunut rintaa vasten ja käsivarret riippuivat hervottomina sivuilla.

— Te olette toimeenpanemalla murhapolton hävittänyt isäni omaisuuden ja myrkyttämällä surmannut äitini, — virkkoi Albert tuskin kuuluvasti. — Nyt te olette murskannut minunkin sydämeni ikuisiksi ajoiksi… Oletteko nyt tyytyväinen?

Pellavatukkaisen katse, joka alussa oli synkkänä ja läpitunkevana tarkastellut nuorukaista, alkoi vähitellen kirkastua.

— Te olette pakoittanut viattoman lapsenne matkustamaan pois maasta, — jatkoi Albert, vaipuen läheiselle tuolille ja peittäen kädellään otsansa ja silmänsä. — Ja niin kauan kuin te elätte hän ei näe sitä maata, jossa hän on syntynyt … ehkä ei koskaan, sillä hän matkusti surma sydämessään… Te olette turmellut tuon jalon tytön tulevaisuuden… Oletteko tyytyväinen?

Pellavatukkainen painoi katseensa maahan, nähtävästi hieman järkytettynä.

— Ennen lähtöään pyysi hän minua käymään luonanne. Hän ei rukoile, että te säälisitte ja armahtaisitte häntä, sillä mitä hyödyttääkään kyyhkyn rukous silloin, kun hän jo verisenä riippuu petolinnun kynsissä, mutta hän tahtoisi teitä muistamaan niitä tuskia ja kärsimyksiä, jotka kerran tulevat katkeroittamaan viimeiset hetkenne sekä moninkertaisena kauhuna seuraamaan teitä toiseen maailmaan.

Kron vaikeni. Näytti siltä kuin suru olisi kahlinnut hänen kielensä.

Pellavatukkainen katsoi edelleenkin lattiaan.

— Ja kuitenkin te vieläkin voisitte paljon sovittaa tekemäänne pahaa, — aloitti Albert jälleen. — Yksi ainoa sana teidän huuliltanne saattaisi viattoman tyttärenne, jota rakastavat kaikki paitsi hänen oma äitinsä, palaamaan vielä siihen onneen, jonka hän uskoo saavuttavansa rehellisen miehen rinnalla. Ja tämä mies, jonka lapsuuden te olette turmellut, yhtyisi rakastettunsa rukouksiin, anomaan teille taivaan armoa!

— Ei, ei, ei! — huusi pellavatukkainen, kohottaen päänsä ja levittäen kätensä kummallekin sivulle. — Surkeutta ja kurjuutta kylvettiin … surkeutta ja kurjuutta siis myös niitettäköön… Tuntekaa, tuntekaa, mitä minä olen saanut kestää, kärsiä ja kamppailla … tuntekaa, tuntekaa!

Pehtoori nousi tuolilta, lähestyen horjuvin askelin ovea. Pellavatukkainen seurasi helvetillistä riemua säteilevin kasvoin kaikkia nuorukaisen liikkeitä.

— Tyttärenne lausui minulle muutaman sanan ennen lähtöään. Hän sanoi: Älkää kostako onnettomalle, paatuneelle ihmiselle, älkää hylkikö häntä, vaan muistakaa häntä hänen kurjuudessaan… Nämä olivat hänen viimeiset sanansa… Voinko tehdä mitään hyväksenne?

— Ette mitään.

— Tarvitsetteko jotain?

— En nykyisin! — kuului vastaus, jonka jälkeen ohuille huulille ilmestyi hirvittävä hymy.

Pehtoori huoahti syvään, lähtien tuvasta, jonka oven hän sulki takanaan.

Pellavatukkainen meni hänen perässään, aukaisi hiljaa oven ja katsoi pehtoorin jälkeen, joka poistui horjuvin askelin, pää painuksissa.

Kerran hän kääntyi, ojentaen käsivartensa tupaa kohti, niinkuin hän vielä olisi tahtonut vedota tuohon kivikovaan sydämeen.

— Ei, ei, ei! — parkaisi pellavatukkainen, läiskäyttäen oven kiinni, niin että koko tupa vavahti.

— Ha, ha! — riemuitsi hän senjälkeen tuvassa. — Päivisin on epätoivo hänen seurakumppaninsa ja mielipuolisuus öisin hänen vuodetoverinsa!… Vihdoinkin saan kostoni täytetyksi, vihdoinkin sinä lepyt, rakas kärsivä varjo!

Äkkiä heittäytyi pellavatukkainen polvilleen, huutaen:

— Julia, Julia, lapseni!… Pakene, pakene, mutta minä seuraan sinua mihin maailmanääreen tahansa!… Hietajyväsen ja kastehelmen voit pudistaa päältäsi, mutta et äitisi kyyneleitä… Ne eivät erkane sinusta, vaan pakoittavat sinut lopuksi rakastamaan minua… Orjana tahdon sinua palvella, minä imen sisääni myrkylliset tuulet, etteivät ne pääse saastuttamaan sinun terveitä huuliasi!… Julia, Julia, pysähdy, pysähdy!… Äitisi makaa sinun jälkeenjättämässäsi tomussa!

Ja tuo kauhea olento ryömi käsin ja jaloin pitkin permantoa, suudellen karkeita lattiapalkkeja, ikäänkuin hän olisi kuvitellut Julian pienen jalan niitä äsken koskettaneen.

Auringonsäde kimmelsi lammen mustilla aalloilla. Tällä hetkellä oli murhaaja äiti.