XXXIX

PERHETAULU

Eräänä kesäpäivänä v. 1839, eli kymmenen vuotta mustalaisnaisen kuoleman jälkeen, kaksi herraa asteli maantiellä lähellä Gunilholmaa, ja heitä seurasi verkalleen pienen välimatkan päässä kyytihevosen vetämät kääsit, joita ajoi vieressä kävelevä talonpoika.

Toinen herroista — he näyttivät muuten samanikäisiltä — oli vartaloltaan hoikka, ja hänellä oli silmälasit nenällä sekä etupuolella rinnan päällä matkalaukku, kun taas toinen oli lyhyenläntä, mutta leveäharteinen, korkearintainen, ja hänen avoimia, eloisia kasvojansa ympäröi tuuhea, kastanjanruskea tukka sekä tumma, komea poskiparta.

Ensinmainittu, joka nautinnokseen poltteli sikaaria, oli matkatamineissa, puvun kuitenkaan olematta sitä vähemmän huoliteltu, vaikuttipa se melkein hieman keikarimaiselta, jota vastoin hänen seuralaisensa, jolla oli päässään tavallinen olkihattu, asteli paitahihasillaan, kantaen kuitenkin toisella olkapäällään vaaleata kesätakkia sekä kädessään merenvahapiippua.

— Vaimoni tulee hyvin iloiseksi nähdessään sinut, — virkkoi paitahihasillaan oleva mies. — Mutta vallanhan sinä olet ollut merkillinen, kun et neljän vuoden aikana ole voinut tehdä ainuttakaan huvimatkaa Gunilholmaan, missä kuitenkin tiedät saavasi mitä lämpimimmän vastaanoton!

— Tiedäthän, veli Kron, ettei lääkäri saa käyttää aikaansa niinkuin hän itse tahtoo, — vastasi hoikkavartaloinen herra. — Olen nyt kuitenkin iloinen nähdessäni teidät jälleen.

— Laiminlyöntisi rangaistukseksi pidetään sinut nyt Gunilholmassa vehnän tuleutumiseen saakka, sen lupaan itseni ja vaimoni puolesta.

— Rangaistukseni kestän kärsivällisesti… Mutta kuulehan, oli vähällä, ettei matkani Gunilholmaan jäänyt tälläkin kertaa.

— Kuinka niin?

— Tukholmassa kerrottiin sinun ostaneen maatilan Bergslagenista, jopa jo muuttaneen sinne.

— Siitä oli kyllä kysymys… Mutta lähemmin asiaa ajatellessamme en minä eikä vaimonikaan tahtonut muuttaa pois Gunilholmasta niin kauan kuin kreivitär elää… Tiedäthän, kuinka runsaasti me saimme nauttia kreivi-vainajan hyvyyttä, joten olisimme kovin kiittämättömät, jos jättäisimme tekemättä hänen jalolle leskelleen sen palveluksen, jota meillä vielä on tilaisuus hänelle osoittaa, ja sitäpaitsi me viihdymme täällä mainiosti. Muuten minä olen täällä yhtä kaikkivaltias kuin tämä olisi minun taloni.

— Sen arvaan… No, hyvä ystävä, vaimosi on varmaan yhtä suloinen ja kaunis kuin nähdessäni hänet viimeksi?

— Suloisempi ja kauniimpi, veliseni!

— Se on jo enemmän kuin kohtuuden mukaan saattaa vaatia… Sinä olet onnellinen mies, veli Kron, ja mikä vielä parempi, sinä sen onnen ansaitset.

— Hitto tietäköön, jos sen niin ansaitsenkaan, mutta se on ainakin varma, että onneani en vaihtaisi mihinkään maailman aarteisiin ja kalleuksiin!

— Sinullahan on nyt viisi lasta, eikö niin?

— Niin on, veliseni.

— Kahta nuorimpaa ei ollut vielä käydessäni täällä viimeksi…
Luultavasti he kaikki ovat terveitä?

— Varmasti ovat… Täällä minun kattoni alla et mitenkään saa tilaisuutta lääkärin tehtäviin, rakas tohtori.

— Sitä parempi… Ja he kaikki ovat kauniita lapsia?

— Enkeleitä, veli!

— Niinpä kai… Ehkä he ovat vielä kauniimpia kuin ne kuvat, jotka vaimosi maalasi aikaisemmin?

— Ne viisi kuvaa, joissa minullakin on osaa, ovat ainakin elävämpiä ja puhuvampia, sen voin vakuuttaa.

— Ja vaimosi on heittänyt pesään värilautasen ja siveltimen?

— On, melkein kokonaan.

— Se on kaikessa tapauksessa vahinko.

— Niin on minustakin… Mutta siinä asiassa on vaimoni itsepäinen.

— Taloustoimissaan hän kai on väsymätön?

— Kunpa näkisitkin hänet hääräilemässä ruokakonttorissa ja keittiössä ja…

— Mutta miten on käynyt hänen valkoisten käsiensä, joita sinä niin arastelit?

— Minä tarkastan ne joka ilta, ja jos huomaan pienimmänkin punaisen pilkun, silloin hän saa nuhteita, usko se!… Juliani kädet saavat punastua ainoastaan minun suudelmistani.

— Sinä lienet Ruotsissa ainoa pehtoori, joka suutelee rouvaansa kädelle!

— Niin, mutta kellään pehtoorinrouvalla ei myöskään ole niin kauniita käsiä kuin minun vaimollani.

— Asutte nähtävästi vielä pehtoorinrakennuksessa, koska käännymme tästä.

— Niin. Linnan toinen kylkirakennus olisi kyllä käytettävissämme, mutta me viihdymme parhaiten täällä, missä kaikki on vaimoni maun mukaista… No, vieläkö tunnet tätä paikkaa … mitä pidät rakennuksen julkisivusta? Katselehan sitä nyt tarkkaan sillä aikaa kun minä puen nutun ylleni!… En uskalla näyttäytyä vaimolleni paitahihasillani, sillä silloin hän luulee, että minä, muka pieni poika-parka, vilustun!

— Rakennushan on kokonaan uusittu ja uudelleen maalattukin, — huomautti lääkäri. — Se on todellakin kaunis, aistikas, ihastuttava!… Kautta sieluni, nuo koristukset tuolla ylhäällä olisivat paikallaan somistamassa maalariakatemiaa Tukholmassa.

— Ne ovat vaimoni tekoa… Ei auttanut mikään, hänen täytyi… Minä pitelin tikapuita hänen seisoessaan ylhäällä maalaamassa. Ja minäpä en päästänyt häntä maahan, ennenkuin työ oli valmis… Oli hauska nähdä hänen siellä korokkeella sivelevän edes ja takaisin … ja välisti hän hipaisi väriä minunkin nenääni.

— Sinun vaimosi koristaa kaikkialla, missä hän onkin!

— Kiitän nöyrimmästi!… Kas, tuollahan se koristaja tuleekin alas rappusia!… Kylläpä hänen silmänsä leviävät nähdessään sinut!… Julia, Julia kultaseni!

Portailla köynnöskasvien ja monenlaisten kukkain keskellä näyttäytyi solakka, uhkea naisolento.

Kuten vuodessa on syyspäiviä, joiden lämpöä ja loistoa voi verrata keväisiin päiviin, niin nainenkin; kun hänen syksynsä on saapunut, on useasti ulkomuodoltaan sellainen, ettei siitä näy puuttuvan mitään nuoruuden suloutta. Tätä kutsutaan hänen toiseksi kevääkseen. Onhan punastuva ruusu kaunis, mutta yhtä kaunis on kultainen hedelmä, joka punertuu ja hehkuu taivaan auringon säteissä.

Pehtoorinrouvan yllä oli eräänlainen vaaleansininen, pumpulikankainen nuttu, ja hän oli paljain päin. Kaksikymmenyhdeksän-vuotiaan suortuvat olivat yhtä runsaat ja hohtavat kuin kahdeksantoista ikäisen. Uhkean emännän sivulla riippui kullatussa renkaassa säteilevä nippu hienoiksi kiilloitettuja avaimia.

— Minun ei tietenkään tarvitse vakuuttaa teille, herra tohtori, miten tervetullut olette, — virkkoi hän, viehkeästi hymyillen.

Syvästi kunnioittaen suuteli lääkäri pehtoorinrouvan kättä.

— Tällä hetkellä, — jatkoi viimemainittu, — minulla ei ole sydäntä torua teitä sen johdosta, että olette antanut meidän täällä Gunilholmassa niin kauan turhaan odottaa tuloanne.

— Miten olenkaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä? — kysyi lääkäri.

— Teidän kuvanne väikkyy usein silmissäni, — sanoi kaunis emäntä.

— Minunko kuvani? — huudahti lääkäri. — Jos minä tästä lähin tulen itserakkaaksi ja ylpeäksi, niin älkää siitä, minua moittiko.

— Emme!… Näen teidät vielä hänen sairasvuoteensa vieressä… Olette aikoja sitten sen jo unohtanut, tohtori Hjort, mutta minä en koskaan unohda sitä hellää hoitoa, jota te soitte yhdelle maailman onnettomimmista ihmisistä.

— Tohtori oli aivan ihastunut sinun rakennukseemme maalaamiisi koristuksiin! — huudahti Kron. — Muuten ei hänkään, kuten en minäkään, ole ollenkaan tyytyväinen sen johdosta, että olet hylännyt värilautasi ja siveltimesi.

— Minua todellakin kummastuttaa, — virkkoi vieras, — kuinka rouva
Kron, joka on rakastanut taidetta, on voinut…

— Voi, herra tohtori, — huomautti emäntä, — tietysti minä rakastin paljon taidettani … mutta naisen mielihän vaihtelee… Katsokaahan, minä sain itselleni uuden rakkauden, joka ei enää antanut tilaa vanhalle, ja senjälkeen en tunne mitään kauniimpaa taulua kuin mieheni iloiset kasvot, enkä somempaa ryhmää kuin leikkivät lapseni.

— Eikö tosiaankin luulisi, kuullessaan hänen puhuvan, että hän on aina oikeassa? — huudahti Kron, nojautuen vaimonsa puoleen.

— Olen iloinen saadessani näyttää teille lapseni, — virkkoi rouva Kron. — Nyt he ovat kaikki ulkona vuorilla ja mäillä, mutta pian jo koko rivi saapuu kotiin… Arvaatte kai, että Albert, Fredrik ja Gustaf ovat kasvaneet… Konradia ja Clementineä ei ollut vielä neljä vuotta sitten… Kuten kuulette, herra tohtori, on minulla tytärkin, oikein herttainen tytön typykkä.

— Mutta vaikkakaan he nyt eivät ole kotona, — selitti pehtoori, — niin saa tohtori kuitenkin nähdä heidät heti paikalla.

— Onko sillä nyt niin kiire, Albert? — sanoi rouva; — ystäväsi on varmaan sekä nälkäinen että janoinen!

— Hänen täytyy nähdä, että sinä et sentään ole ollut aivan toimeton, — intti pehtoori, työntäen heidät molemmat pieneen, mutta somaan etuhuoneeseen, jonka yhdellä seinällä riippui suuri öljymaalaus kullatuissa puitteissa.

— Perhetaulu, veli tohtori! — huudahti pehtoori. — Kuvittelehan minun hämmästystäni! Eilen oli näet syntymäpäiväni ja minä tulen sisään tänne huoneeseen… Mutta silmättyäni ympärilleni, mitä saankaan nähdä? Tämän kauniin taulun, jonka Julia on maalannut minun vähintäkään siitä tietämättä… Eikö se ole jumalallinen?

Lääkäri katseli maalausta tuntijan silmällä.

Siinä oli kuvattuna pehtoori, pehtoorinrouva ja heidän viisi lastaan, joista kolme oli vanhempain oikealla ja kaksi vasemmalla sivulla.

— Emmekö ole näköisiämme? — kysyi Kron; — emmekö ole siinä aivan ilmielävinä?

— Mainio maalaus! — ylisti lääkäri, — piirustus on varma, värit ihailtavat, kaikki on pursunut yhtä aikaa kädestä ja sydämestä!… Huomaa selvästi, että maalaaja ei ole ainoastaan taitelijatar, vaan myöskin puoliso ja äiti… Mutta…

— Mutta? — huudahti pehtoori. — Mistä hitosta sinä löydät siihen »mutan»?

— Se koskee ainoastaan ryhmitystä, — selitti lääkäri. — Päähenkilöiden, isän ja äidin asema keskellä on varsin oikea, jos katselemme kuvaa pyramiidimaisen tekotavan kannalta… Mutta nyt on kolme enkelinpäätä oikealla puolen ja vasemmalla ainoastaan kaksi… Vasemmalle puolen ei tietysti voinut saada useampaa päätä, koska lapsia ei ole viittä enempää.

— Ei, sehän on päivänselvää, — virkkoi pehtoori.

— Mutta nyt, — jatkoi arvostelija, — eivät etäisyydet vasemmalla puolen, niin lasten ja vanhempain välillä kuin myöskin edellisten välillä keskenään ole suuremmat kuin oikeallakaan puolella, joten vasemmalle jää tyhjä sija lähelle puitetta, mikä seikka ei ole eduksi ryhmälle, joka nyt minun silmissäni näyttää hieman viistolta.

— Onko hän oikeassa vai väärässäkö? — kysyi pehtoori rouvaltaan.

— Hän on oikeassa, — vastasi viimemainittu, luoden katseensa maahan ja voimakkaan punan lehahtaessa hänen poskilleen.

— Jos ei ole tahdottu hylätä pyramiidimaista tekotapaa ja sijoittaa päähenkilöltä kumpaakin puolelleen taulun sivuille sekä asettaa heidän keskelleen viittä enkelinpäätä muodostumaan kauniiksi yhdyssiteeksi isän ja äidin välillä, olisi voitu joko siirtää päähenkilöt hieman vasemmalle tai myöskin laajentaa etäisyyttä molempain lasten ja vanhempain sekä lasten välillä keskenään, joten olisi helposti tullut vältetyksi se pikku virhe, josta olen rohjennut kohteliaimmin huomauttaa.

— Epäilemättä, — myönsi taitelijatar, kohottamatta katsettaan.

— Mutta asia voidaan vielä auttaa, — jatkoi arvostelija itsetyytyväisin ilmein. — Sovitetaan ainoastaan pieni vaalea pilvi puitteen ja tuon pikku enkelin välille, niin siten tulee tyhjä tila täytetyksi ja maalaus saavuttaa siten tasasuhtaisuuden.

— Oh! — huudahti pehtoori, ikäänkuin joku asia olisi yhtäkkiä hänelle selvinnyt; — olet erehtynyt, tohtori, suuresti erehtynyt! Sinä arvostelet vaimoni taulua vain nykyoloja silmälläpitäen, mutta hän … hän ottaa huomioon tulevaisuuden. Tule, — jatkoi hän voitollisen iloisesti, — tule tänne ensi vuoden alussa, niin näet silloin tyhjän tilan taulussa täytetyksi, mutta siinä ei kuitenkaan ole vaaleata pilveä, vaan uusi vaaleakiharainen enkeli. — Niin, niin, Julia kyllä on tiennyt, mitä on tehnyt… Kuka rohkenee väittää, ettei vaimoni tunne suhdeoppia!

— Albert! — virkkoi viimemainittu nuhdellen sekä punehtuen entistä enemmän.

Kron kiersi käsivartensa vaimonsa marmorivalkeaan kaulaan, suudellen hänen runsaita, kultakiharaisia hiuksiaan.

Samassa huoneen ovi temmattiin auki, ja sisään ryntäsi suurella melulla viisi perhetaulussa olevien enkeleitten elävää vastakuvaa, riuhtoen toisella kädellä isää nutusta ja toisella äidin hametta.

Mutta isä ja äiti tuskin kuulivat tai näkivät näiden viiden lemmikkinsä läsnäoloa, sillä molempien ajatukset ja tunteet olivat keskittyneet siihen kuudenteen, jota uuden vuoden aurinko tulisi ensi kerran valaisemaan.

Epäonnistunut arvostelija katseli vuoroin taulua seinässä, vuoroin taulua lattialla.

Viimein himmensi hänen katsettaan kyynel.

Hän käänsi kasvonsa akkunaan päin, josta auringonsäteet levisivät sisään huoneeseen.

Ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi ääni, joka lausui:

— Niin, niin sen täytyy olla!… Ei ole sopusoinnussa Jumalan hyvyyden ja oikeudentunnon kanssa se käsitys, että lapset saavat kärsiä rangaistusta isäin pahoista teoista!…

Loppu.