XXXVIII
VIHDOINKIN HYMYILY
Oli maaliskuu vuonna 1829, yksi vuoden kauneimpia päiviä.
Lumi oli äskettäin sulanut, katukivet olivat kuivat, ilma lenseä, ja leivot lauloivat korkeudessa.
Erään portin luona kaukana Södermalmin syrjässä pysähtyivät vaunut, joista astui maahan nuori, hienosti puettu nainen, joka harvinaisen kauniine ja jaloine kasvonpiirteineen oli hyvin ihastuttava ja miellyttävä, siitä huolimatta, että hän näytti kalpealta ja syvästi surevalta.
Hän seisahtui hetkeksi portin ulkopuolelle, missä oli rautainen vaivaistukki, jonka yli oli kiinnitetty riippumaan seuraavalla kirjoituksella varustettu puutaulu:
Vaeltaja
Täällä
Näet
Kuvan maailmasta
Missä
Vähäisin Hullu on viisas.
Jos
Kaikkia mielettömiä
Kohdeltaisiin
Samalla tavalla
Muodostuisi usein
Oppineen lukuhuoneesta
Hekumoitsijan salista
Kaunottaren kammiosta
Rikkaan aarreaitasta
Hulluinhuone.
Kurja ahneus
Onneton rakkaus
Ovat kasvattaneet nämä asukkaat.
Lukija, tunne itsesi!
Tämä taulu kirjoituksineen riippui Danvikin mielisairaalan portilla — ollen siinä vielä tänä päivänä.
Vieras tarttui kellonvetimeen ja soitti, jonka jälkeen portti avattiin.
Sen aukeamaan ilmestyi kyttyräselkäinen ruma kääpiö, ojentaen kätensä tulijalle.
— Onneton olento tuokin, — virkkoi nainen hiljaa itsekseen, rientäen eteenpäin kimmoisin askelin.
— Olipa hän kumman näköinen! — jupisi kääpiö puolestaan. — Ja miten hullunkurisesti hän harppoo!
Ruma ihminen ei koskaan ihaile kauneutta eikä raajarikko ole siron käytöksen ystävä. Melkein samaan tapaan arvostelee köyhä rikasta. Toinen ei saanut mitään senvuoksi, että toinen sai kaikki. Alituista vääryyttä, alituista sortoa toisen kustannuksella.
— Ja kuitenkin, — jatkoi nuori nainen itsekseen — on hänellä ehkä äiti, jota hän rakastaa, ja joka rakastaa häntä.
Rampa olisikin todella voinut kertoa niin olevan, sekä saada siitä runsaasti lohduttavaa korvausta, jos hän olisi tiennyt, mitä vieraan mielessä liikkui. Kuitenkin hän hymyili tyytyväisesti auringonsäteelle, joka samassa erään rikkoutuneen pilven raosta paistoi hänen päähänsä.
Auringonsäde kosketti myöskin kaunista naista. Mutta hän ei hymyillyt, sillä tällä hetkellä oli suru hänen sydämessään taivaan sädettä voimakkaampi.
Vieras oli jo ehtinyt mielisairaalan kynnyksen sisäpuolelle, ihmisyyden syvimmän kurjuuden kotiin.
Tätä kynnystä koskettaa usein yhdeksännentoista vuosisadan jalka, mutta jälkiä yhdeksännentoista vuosisadan ihmisyydestä saa sieltä hakea turhaan. Se näyttää kokonaan eksyneen vankilan muurien sisäpuolelle, rikosten pakolliseen asuntoon, niinkuin ei säälivällä ihmisrakkaudella olisi arvokkaampaa hoideltavaa kuin rikoksen mustasta lähteestä pulppuava kärsimys.
On tosin kaunista koettaa tehdä lain rankaisemasta rikollisesta hyvää ja hyödyllistä yhteiskunnan jäsentä, mutta ihmisystävää ei halventaisi sekään, jos hän muistaisi ajatella tai häneltä riittäisi tunnetta sellaisiakin olentoja kohtaan, jotka turhaan painavat kuumeisia otsiaan mielisairaalan kammion kylmää seinää vasten sekä hyödyttömästi huutavat polttavia tuskiaan vankkojen muurien sisäpuolella. Monta heistä voitaisiin lempeämmän ja huolellisemman käsittelyn avulla parantaa ja antaa takaisin sille yhteiskunnalle, josta heidät on karkoittanut useammin onnettomuus kuin oma syy.
Mutta tätä tarkoitusta varten ei vielä ole perustettu yhtään »suojelusyhdistystä», eikä Tukholman kaupunki, sivistyksen ja inhimillisyyden keskus, häpeä pitää vierellään niin huonosti järjestettyä turvapaikkaa syyttömästi kurjuuteen joutuneille kuin Danvikin mielisairaalan täydellä syyllä katsotaan olevan.
Yksityiskohtien valaiseminen ei voi tulla tässä kysymykseen, sitäkin vähemmän, koska yleinen mielipide jo kauan sitten on pääpiirteissään lausunut tuomionsa tästä asiasta. Mutta oikeuden nimessä täytyy tunnustaa, että syy on vähemmän niissä, joiden huoleksi on uskottu sairaiden erityinen valvominen, kuin itse laitoksen järjestyksessä sekä siinä, että sille myönnetty määräraha on liian vähäinen. Tämän vuoksi sellaisia sairaita, joilla ei ole läheisiä sukulaisia tai ystäviä heidän hoitoaan avustamassa, voidaan useimmiten pitää turmioon joutuneina ja menetettyinä.[1]
[1] Tarvinnee tuskin huomauttaa, että edellämainitut rivit, jotka on kirjoitettu enemmän kuin puoli vuosisataa sitten, ollen silloin täysin oikeutetut, eivät onneksi nyt enää pidä paikkaansa.
Vieras nainen tapasi jo eteisessä johtajattaren, ja he tervehtivät toisiaan siten kuin on tapana kahdella henkilöllä, jotka katsovat olevansa jossain tekemisissä keskenään.
— Olipa hyvä, että rouva tuli! — huudahti johtajatar. — Hän huutaa alinomaa rouvaa, ja hänen hetkensä ovat luetut.
— On siis totta, mitä kirjoititte? — virkkoi vieras kiihkeästi. — Hän on huutanut minun nimeäni, hän tahtoo puhua kanssani!
— Niin … sitä mukaa kuin hänen ruumiinvoimansa ovat heikentyneet, on myöskin hänen raivokkuutensa vähentynyt… Viime viikkojen aikana on hän tavattomasti riutunut, mutta sen sijaan hänellä on ollut taajemmin selviä ja valoisia hetkiä… Kirkkoherra on käynyt usein hänen luonaan, ja luulen hänen nytkin parhaillaan olevan sisällä hänen huoneessaan.
— Viekää minut sinne! Missä on hänen huoneensa? — virkkoi nuori nainen, tarttuen johtajattaren käsivarteen.
He menivät kerrosta ylemmäs.
— Lääkäri käy häntä katsomassa monta kertaa päivässä — sanoi johtajatar. — Tohtori Hjort on tavattoman herttainen ja osaaottava lääkäri.
— Jumala häntä siunatkoon!
— Miten toisenlaista onkaan nyt kuin silloin, kun herrasväki kävi täällä viime vuonna. — Herra pehtoori ei taidakaan nyt olla mukana?
— Hänelle sattui esteitä… Minun täytyi matkustaa Tukholmaan yksinäni… Tämän pimeän käytävän varrellahan hänen huoneensa on?
— Ei, meidän täytyy mennä vieläkin kerrosta ylemmäs… Täällä hän asui ollessaan pahimmillaan… Se raukka on kärsinyt kauheasti… Sydämeni on oikein haljeta sitä ajatellessani… Kas tässä, hyvä rouva!
Naiset olivat nyt tulleet toiseen käytävään, joka oli valoisampi kuin alempana oleva.
Heistä hieman loitompana aukeni ovi, ja eräästä huoneesta tuli ulos vanhahko pappi.
— No, herra kirkkoherra? — kysyi johtajatar.
— Hän puhui kauan ja järkevästi, — vastasi pappi, — mutta se rasitti tavattomasti hänen viimeisiä heikkoja voimiaan … hänen kärsimyksensä eivät enää kestä kauan… Hän on suuri syntinen, mutta … katuvaisempaa tunnustusta minulle ei ole koskaan tehty.
Nuori rouva syöksyi käytävää pitkin siihen huoneeseen, josta kirkkoherra oli tullut.
Johtajatar seurasi häntä.
Kammio, johon he astuivat sisään, oli mahdollisimman valoisa ja siisti. Perällä oli vuode, jonka pieluksella näkyivät riutuneet kasvot. Niiden koko yläosa oli valkoisen siteen peitossa silmäripsiin saakka.
Nuori rouva osoitti sidettä, katsoen kysyvästi johtajattareen.
— Viime jouluna, — kertoi tämä, — hän repi jokaisen hiuskarvan päästään, ja siitä pitäen on hänen niskansa ollut yhtenä ainoana haavana. Mutta tohtori arvelee sen vaikuttavan edullisesti hänen sielunkykyihinsä… Haava on tuottanut hänelle kuvaamattomia tuskia.
Vieras kumartui kuolevan puoleen, joka makasi silmät ummessa.
— Minä olen Julia, — virkkoi hän puoliääneen aivan sairaan korvaan. —
Julia, Julia!
Kuoleva aukaisi hitaasti silmänsä, mutta ne tuijottivat lasimaisina ja elottomina häntä lähellä oleviin kasvoihin.
Nuoren naisen silmästä putosi kyynel toiseen näistä kivettyneistä silmistä. Se kyynel oli raskas, sillä siinä oli kätkettynä kärsivän lapsen sydän. Kuolon kalvo ei voinut vastustaa tätä painoa, vaan se heltyi hetkiseksi, niin että pakeneva elämä pysäytti kulkunsa. Ja kuolemanenkeli, joka jo oli valmiina kääntämään soihdun, tunsi ihmeekseen käsivarttaan pidätettävän, ja hän kohotti valoliekkiä, ikäänkuin tahtoen päästä selville tästä odottamattomasta vastustuksesta.
Silloin alkoivat sammuvat silmät saada jälleen hohdetta, painuneet kasvonpiirteet elostua, kylmenevä povi kohoilla, ja kaksi aaveellisen läpikuultavaa kättä kohousi tavoittamaan kahta muuta kättä, jotka heti kiirehtivät vastaan.
Kylmät kädet tarttuivat lämpimiin käsiin, nostaen ne jäähtyneille huulilleen, joissa suutelemisen mielihalu värähteli kuin revontulen loimu.
— Äiti, äiti, — kuiskasi Julia, painaen silmänsä niin lähelle kuolevan silmiä, ettei hiekanjyvänenkään olisi mahtunut näiden kahden silmäparin väliin. — Albert antaa sinulle anteeksi ja rukoilee puolestasi!
Silloin Julia tunsi silmäluomellaan kosketuksen, joka ensin poltti, mutta siinä samassa tuntui kylmältä ja jäiseltä. Hän käänsi kasvonsa hieman syrjään ja koetti sormellaan toista luomea. Hän tunsi ylemmän silmäkannen ripsissä helmen, jähmettyneen kyyneleen, joka oli kuolevan viimeinen merkki elämälle. Sillä samassa käänsi kuolonenkeli soihtunsa, ja tämä nainen, jolla oli yksi ainoa hyve, mutta monta rikosta, ei enää hengittänyt…
Polvistuen kuolinvuoteen viereen Julia katseli kauan kuolleen kasvoja, huomaten, että jota enemmän kylmät kasvonpiirteet kutistuivat kokoon, sitä valoisammiksi ja lempeämmiksi ne muuttuivat. Äkkiä kuului hänen huuliltaan kuvaamaton riemun huudahdus, ja ristien kätensä hän rukoili:
— Minä kiitän sinua, ikuinen armahtaja! Tämä oli ensimmäinen hymy, jonka olen nähnyt äitini kasvoilla!