XXXVII
RINTA
Paratiisin kuutamoita, autuaitten vainioita, valoenkeleitä taivaan et sä nää, vaan vaivut vaivaan.
Tämä laulu kuului eräänä syyskuun päivänä metsästä Skansenin tullin luota vinkuvan tuulen ja roikuvan sateen keskestä.
Laulua kuunteli muuan hauska vanhus, joka hiljaa asteli tuuheiden kuusien välissä, puettuna paksuun karvanuttuun ja leveälieriseen hattuun, jaloissaan jykevät rasvanahkasaappaat.
Hän oli sama »hauska vanhus», jonka nyt jälleen tapaamme yhdentoista vuoden kuluttua. Hänen huulillaan oli yhä vieläkin entinen hymy, huolimatta monista uusista, vuosien varrella suun ympärille syntyneistä rypyistä.
»Hauska vanhus» meni sinnepäin, mistä laulu kuului. Viimein hän pysähtyi pienelle aukeamalle keskellä metsää, sillä hän oli huomannut erään naisolennon, joka lakkaamatta kiersi vähäistä, tuoreiden sammalien peittämää multakasaa, mutta sellaisin askelin, kuin hän olisi kävellyt hehkuvilla hiilillä.
Tuo pieni kumpu ei ollut »hauskalle vanhukselle» mikään uutuus. Hän oli huomannut sen muutamia päiviä Odeliuksen mestaamisen jälkeen. Ensi vuoden aikana hän oli usein nähnyt tullipuomin eteen pysähtyvän vuokravaunut, joista hyvin kaunis nainen, joka myöskään ei ollut hänelle outo, oli astunut maahan ja lähtenyt metsään. »Hauska vanhus», joka salaa oli hiipinyt hänen jälkeensä, oli silloin katsellut, kuinka nainen polvistui kummulle, sekä kuullut hänen sopottavan käsittämättömiä sanoja.
Mutta nainen, jonka hän näki tänään, oli puettu mustaan sateen ja mullan likaamaan pumpulipukuun, ja hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä. Hänen pikimustat hiuksensa olivat leikatut lyhyiksi kuin miehellä, ja kasvot olivat vahankeltaiset, poskikuopissa punaisia pilkkuja, ja vihreät renkaat silmien ympärillä.
Laulettuaan laulun loppuun nainen virkkoi:
— Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
Senjälkeen hän alkoi laulaa samaa laulua, jatkaen kiertämistään kummun ympäri.
— Kuka se niin rauhaton sielu onkaan? — kysyi »hauska vanhus», lähestyen tyynenä kuten aina.
— Älä tule tänne! Älä tule tänne! — huusi nainen. Sinä vaivut haudan ympärillä avautuvaan mereen!… Oletko ennen nähnyt niin raivokkaita aaltoja?… Juuri niiden vuoksi hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
— Nepä vasta merkillisiä aaltoja, — huomautti »hauska vanhus».
— Niin, ne ovat merkillisiä!… Jokainen aalto on äidin rinta, johon on kytketty käärme… Olen repinyt ruumiistani oman sydämeni ja se on nyt tässä minun kädessäni.
— Olisi hauska katsoa sitä kalua hieman lähempää, — virkkoi »hauska vanhus», ojentaen kätensä tarttuakseen pallon muotoon rypistettyyn paperiin.
— Katso, katso vaan! Mutta varo, ettei käärme pääse matelemaan pois…
Ei sentään vaaraa, vedinhän sen ympärille taikarenkaan.
»Hauska vanhus» avasi rypistetyn paperin, joka ei ollut mikään muu kuin edellisen päivän sanomalehti.
— Minä tiesin hänen jäävän, — sanoi nainen, tuijottaen vuoroin paperiin, vuoroin ukon jalkoihin maahan. — Äidin rinta on liian hyvä hyljättäväksi … on, on, on!
»Hauska vanhus» huomasi pian lehden ensimmäisellä palstalla neljä punaista, leveätä viivaa, jotka suorakulmaisesti yhtyivät toisiinsa ja joiden sisäpuolelle oli hienoilla kirjasimilla ladottu ja painettu seuraavat rivit:
»Vihittyjä maaseudulla:
Pehtoori Albert Kron ja neiti Julia Palm elokuun 24 pnä Älfdalin pappilassa Taalainmaassa.»
»Hauska vanhus» ei käsittänyt, mitä varten juuri nämä rivit ansaitsivat enemmän huomiota kuin muutkaan; mutta koska hänellä ei ollut tapana koskaan olla huolissaan siitä, mitä hän ei ymmärtänyt, antoi hän sanomalehden takaisin, pyytämättä lähempää selitystä.
— Oletko nähnyt kauniimpaa käärmettä? — kysyi nainen. — Sen pää on kultaa, silmät tulta, suu aamun punerrusta ja hampaat kuun valoa… Mutta sen pistoa seuraa helvetin tuska… Voi!
Nainen heittäytyi maahan kiemurrellen ja kauheasti voihkien. Sitten hän taas hypähti pystyyn, päästi hirveän naurun ja alkoi uudelleen kiertää multakumpua, rypistäen jälleen paperin palloksi.
— Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
»Hauska vanhus» katseli mielipuolta käsivarret ristissä.
— Tuo on jo saanut kyllikseen, eikä enää tarvitse minun piilukirvestäni, — jupisi hän itsekseen, sillä sen asian hän käsitti.
Mutta lukemattomat rypyt hänen suunsa ympärillä näyttivät nyt tyhjiltä ja synkiltä, sillä se omituinen hymy, joka niissä tavallisesti väreili, oli kadonnut.