KAHDEKSAS KOHTAUS.
VESTERKVIST. KUMMELLUND.
Kummellund (erikseen). No tuhannen tynnyriä! Eikö hän ole täällä taas!
Vesterkvist. Nöyrin palvelianne, herra majuri; toivon että voitte hyvin.
Kummellund. Oh, kyllä minä voin — mutta minulla on niin hiton kiire — enkä koskaan saa minkäänlaista rauhaa.
Vesterkvist. Samoin on minunkin laitani — — — muuten on siellä hyvin kaunis ilma ulkona ja mahdottoman paljon väkeä kävelemässä.
Kummellund. Vai niin — oikein on synti olla sisällä tänään. (erikseen) Millä saakelin tavalla pääsisin hänestä? (Kovaa). Aiotte varmaan eläintarhaan tänään?
Vesterkvist. En aijo — kun on niin kuuma siellä ulkona, niin minä mieluimmin pysyn huoneissa. Miten tällaiset pohjoiseenpäin olevat huoneet sentään ovat vilpoiset ja hauskat. Minä viihdyn niin erinomaisen hyvin täällä.
Kummellund. Mutta herra, minä pyydän anteeksi, odotan muutamia ystäviä tänne illaksi.
Vesterkvist. Sepä hauskaa! Pyydän, olkaa huoletta — minullahan on myös kunnia laskea itseni ystäväinne lukuun.
Kummellund (itsekseen). Hitto vie, kutsumatta.
Vesterkvist. Minä arvasin, että tulee vieraita, koska palvelijoilla oli niin paljon hyörinää siellä ulkona; ja majurin palvelija käyttäytyi hiukan kömpelösti, mutta minä autoin hänet jaloilleen taas; minä näin että palvelijat kantoivat sokerihyytelöjä edes ja takaisin — miten on, ottaako majuri hyytelöt Pol'ilta vai Davidson'ilta?
Kummellund (erikseen). Täytyy todellakin löytyä jäätä vatsassa, voidakseen olla noin hävytön. (Kovaa). Tässä seison ja pidättelen herra Vesterkvistiä. — Teillä on varmaan hyvin paljon tehtävää näin iltapäivällä. (Aikoo mennä).
Vesterkvist. Ei laisinkaan, herra majuri. Iltapäivät kulutan huvituksissa ja aamupäivät samaten.
Kummellund. Niin, niin, mutta! Teillä on varmaan jotain erityistä asiaa minulle, koska olette noin vartavasten vaivanneet itseänne. Mutta eikö sopisi tulla jonain toisena päivänä, koska minulla nyt on niin — suokaa anteeksi — suokaa anteeksi, että minä — (aikoo taasen lähteä).
Vesterkvist. Ei mitään erityistä asiaa, vaan kun kuulin, että majuri on jälleen saanut lankonsa kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, pistäysin sentähden ohikulkeissani sisään onnittelemaan. Se on varmaan hänen tähtensä kun tämä juhla tänään pidetään?
Kummellund. Saanko kysyä, oletteko hullu?
Vesterkvist. Mitä herra majuri pitää baijerilaisesta oluesta? Se ei ole niinkään hullumpaa.
Kummellund. Herra varatuomari!
Vesterkvist. Se on oikeastaan humala, joka — —
Kummellund. Nöyrin palvelianne, herra — suokaa anteeksi, ett'en voi ottaa teitä vastaan tänäpäivänä — — nöyrin palvelijanne! (Lähestyy toista sivuovea).
Vesterkvist. Ei se mitään! Ei se mitään! Mutta unohdin kokonaan käydä tervehtimässä rouvasväkeä, he ovat varmaankin täällä sisällä? (lähestyy toista sivuovea).
Kummellund (juoksee hänen jälkeensä tarttuen hänen takkinsa liepeeseen). Nyt menette kovin pitkälle. Kuulkaa nyt hyvä herra: puhuakseni suoraa puhetta, eikö herra ole huomannut, että hyvin epämielelläni näen teidät luonani?
Vesterkvist. Ei, sitä en ole huomannut, enkä tahdo sitä uskoakaan, sillä minä en usko muuta kun hyvää lähimmäisistäni.
Kummellund. Herran toiveet tyttäreni suhteen — —
Vesterkvist (keskeyttäen). Luultavasti herra majuri jo tuntee tarkoitukseni Tildan suhteen. Se on kyllä totta, että omaiseni ja toverini toivovat minun hakevan itselleni puolison korkeammasta aatelista, voidakseni siten paremmin saavuttaa päämaalini rouvan nimen kautta; mutta minä en ole laisinkaan sukuylpeä — enkä ensinkään halua hienoja sukulaisia — luulen olevan parasta, että aatelittomat pysyvät yhdessä ja koska Tilda on vaatimaton tyttö ja paremmin kasvatettu kuin voisi odottaa, niin olen aikonut tarjota hänelle käteni.
Kummellund (erikseen). Sepä vasta elävä! (Kovaa ja tulistuneena). No kuulkaa nyt mitä sanon: minä vakuutan kunniasanallani, että ennen tulee kuun keisari maan päälle pyhäkoululehteä toimittamaan, ennenkuin te saamaan minun tyttäreni. Sentähden kiellän teitä tämän perästä käymästä minun tai tyttäreni luona, ja että — —
Vesterkvist (on kaatanut vettä lasiin ja tarjoaa sitä Kummellund'ille). Herran nimessä, juokaa — — — juokaa, herra majuri!
Kummellund. Miksi minun pitää juoda?
Vesterkvist. Juokaa — olette kalpea kuin ruumis.
Kummellund. Olenko minä kalpea?
Vesterkvist (kastaa sormensa vesilasiin ja hieroo K:n ohimoita). Juokaa! Herra majuri puhuu epäselvästi — huulet ovat siniset ja silmät pyörivät kuin kaniinilla.
Kummellund. Ka — kaniinilla!
Vesterkvist. Jumala varjelkoon teitä halvauksesta! — Onko majurilla ennen ollut halvausta? Olisi hyvä, jos olisi ennen ollut, sillä silloin se ei tule niin ankarana enää.
Kummellund. Mitä tarkoitatte, herra? (rauhoittuen). Säästäkää tämä ilveily! Olkoon tämä viimeinen kerta kun puhuttelemme toisiamme.
Vesterkvist. Mutta sanokaa sitte, hyvä ystävä, mitä teillä oikeastaan on minua vastaan?
Kummellund. Mitä teillä on palkkaa? — — Tullivahtimestari ansaitsee vuodessa enemmän kuin varatuomari kymmenessä. Millä aijotte elättää vaimonne?
Vesterkvist. Milläkö aijon elättää vaimoni? Hm, aamiaisella, päivällisellä ja illallisella.
Kummellund. Tiedättekö, mitä talous maksaa? Lasketaanpa hiukan: huoneisto maksaa ainakin 300 riksiä, sillä ette suinkaan tahdo, että tyttäreni asuisi tuolla vuorella kaupungin ulkopuolella?
Vesterkvist. Miksikä ei? Sieltä on kaunis näköala — ja mylly, joka siellä on, voidaan hyvin helposti sisustaa asuinhuoneeksi; myllyn siipiä voidaan käyttää voimistelemiseen; ja läheisyydessä aivan löytyy muuan kesähuvila, jonka majuri voisi vuokrata.
Kummellund. Seitsemän syltä puita menee vuodessa, jotka ajettuina ja hakattuina maksavat ainakin 70 riksiä, siis: summa summarum 370.
Vesterkvist. Mitä minä puilla teen, kun en minä aijo lämmittääkään. Luuleeko majuri, että minä aijon tappaa itseni, vaimoni ja lapseni häkään.
Kummellund. Sitten mausteita ja muita herkkuja!
Vesterkvist. Minä olen homeopaatti, enkä siis kärsi mausteita ruuassa.
Kummellund. Mutta teillä ei ole mitään palkkaa ja olette velassa aikalailla.
Vesterkvist. Minä en mielelläni kerskaile. Kyllä minulla on velkaa muutamia tuhansia, mutta ajatelkaapa, hyvä herra, eihän minun tarvitse maksaa minkäänlaisia verojakaan. Onko se mielestänne vähäinen asia? Hä?
Kummellund. Herra on hullu!
Vesterkvist. Sitä en tahdo uskoa! Hyvin viisaasti aijon minä nyt toimia. Luuletteko, että minä olisin niin puolihassu, että naisin tytön, jolla ei olisi varoja laisinkaan? Tildan äidinpuolelta tuleva perintö ei ole pieni sekään ja isä jättää myöskin jälkeensä pienen omaisuuden, jos hän vaan ei ole tyhmä ja pane kaikkia varojansa viinayrityksiin. Minä tahtoisin mielelläni, niinkuin hyvä ystävä talossa, antaa sen neuvon majurille, ettei majuri kovin paljon uhraisi rahojaan viinaan.
Kummellund. Kiitän nöyrimmästi! Vai niin, vai puhuu herra Tildan perinnöstä! — hm — hm, mutta siitäpä ei tule mitään. Ei teidän pyydyksenne sattuneet minun lintuuni tällä kertaa.
Laulu n:o 2
Nyt, herrani, kuulkaa, mitä ma lausun:
Se kirjurin huoli,
Kun vaatetuspuoli
On komea vaan!
Työ ainoastaan
On seuroissa juoksu,
Ja hajuvesi tuoksuu,
Mut päivänsä päättää
Hän trallalallaan, j. n. e.
Jos tyttönen kuinka kaunis se onkin,
Saa silmät sen loistaa
Ja säihkyä, noista
Hän huolivi viis'.
Kas, siinä on hiis',
Kun sillä ei rahaa,
Ja tuopas on pahaa,
Ei lausu hän sanaa,
Vaan tyttösen manaa
Ain, trallalallaan j. n. e.
Mut entäs jos isä häll' tyttären antaa!
Nyt kaikkien nähden
Vain rahojen tähden
Tuo lempeä saa
Kovin leimuavaa;
Ja hemppunsa kanssa
Hän hyppää ja tanssaa,
Kun onni se nappi.
Mut mennös sa, appi,
Ain, trallalallaan j. n. e.
Vesterkvist. No, mutta kuulkaa nyt mitä minä sanon: huolimatta teidän vastustuksistanne nain minä tyttärenne kuukauden kuluessa.
Kummellund. Herra!
Vesterkvist. Niin, herra majuri; — mutta teiltä en ajattele häntä pyytää, teidän kovuutenne ainoaa lastanne kohtaan riistää teiltä isän oikeudet.
Kummellund. Oho!
Vesterkvist. Kaikeksi onneksi on Tildalla vielä elossa muitakin omaisia, kun isänsä, ja ne ovat taipuvaisempia. — Hänellä on muuan eno, joka rakastaa häntä, ja on luvannut, että minä saan tyttärenne.
Kummellund Ja tämä erinomaisen hyvä eno on?
Vesterkvist. On Job Kurk!
Kummellund. Haha, tuo jätkä! Voin nauraa itseni kuoliaaksi.
Vesterkvist. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan henkilöistä, jotka köyhinä raukkoina ovat jättäneet isänmaansa, mutta palanneet takaisin, koottuaan miljoonia?
Kummellund. No, entä sitte?
Vesterkvist. Job Kurk matkusti täältä viisitoista vuotta sitte Etelä-Amerikaan ja avasi Rio Janeirossa pienen kaupan; nyt hän on rikkain istutusmaitten omistaja siellä.
Kummellund. Satuja, lasten satuja, herra!
Vesterkvist. Puettuna köyhäksi merimieheksi astuu hän rikkaan sukulaisensa kynnyksen yli koetellakseen tämän sydäntä. Hän ajetaan ulos. Köyhän sukulaisen ulos ajaminen käy hyvinkin helposti, mutta miljoonien omistajan kun ajaa ulos, saa aina vähän hapanta jälestäpäin.
Kummellund. Todellakin?
Vesterkvist. Minä olen hänelle kertonut kaikki. Hän vihaa teitä, mutta rakastaa sisarensa tytärtä. Kun tyttö oli vielä lapsi, kertoi tämä oiva setä tuuditelleensa häntä polvillaan ja nyt maksaa hän kullassa jok'ainoan taivaallisen hymyn, jonka hän silloin sai tytöltä osakseen.
Kummellund (itsekseen). Voisikohan tuo olla totta? Ei, se ei voi olla mahdollista!
Vesterkvist. Luuletteko, herra majuri, että jos en olisi varma asiastani, olisinko silloin uskaltanut puhutella teitä sillä tavalla kun nyt sen olen tehnyt? Luuletteko, että köyhä kirjuri uskaltaisi ruoska kädessä kosia rikkaan miehen tytärtä — rikkaan miehen, joka sitäpaitsi on majuri ja ritari? (kuuluu kolinaa ulkopuolelta ja Jobin ja Tuomaan rähisevät äänet.)
Kummellund. Mitä ihmeen elämää se on?
Vesterkvist. Niin, mitä ihmeen elämää se on? Aa, se on majurin renki, joka heittää 100 tynnöriä kultaa alas portaista.
Job (huonoissa merimiesvaatteissa, lykkää ovessa Tuomasta, niin että tämä kaatuu takaperin).