I.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kuin läksimme Puumalan kirkkorannasta. Aamuhetket olivat kuluneet edellisenä päivänä tapahtuneen haaksirikon korjailemiseen. Matkamme oli alkanut huonosti. Hyvin varustettuina ja kanootit paraassa kunnossa olimme lähteneet Viipurista pyrkimään pitkin Saimaan kanavaa sisämaan suuriin järviin, ja kanavamatka oli melkein lopussa, kuin yhden veneistämme ilmoitettiin pahasti vuotavan. Ei ollut ajattelemistakaan saada sitä korjatuksi heti paikalla; sen tähden me mielihyvällä käytimme hyväksemme otollista tilaisuutta ja nousimme ylös päin menossa olevaan höyrylaivaan, joka juuri nousi siitä sulusta, johon olimme pysähtyneet, matkustaaksemme sillä Etelä-Saimaan suuren aukean seljän yli Puumalaan. Sinne olimme nyt saapuneet ja ystävälliseltä maakauppiaalta Konstantin Mutikaiselta saaneet kaikki välttämättömät korjaustarpeet. Uteliaan ja ihmettelevän lapsijoukon ympäröiminä oli meidän onnistunut tuketa kanootin pohjaan tullut reikä.
Pian oli suoritettu se vähäinen työ, jota Puumalan salmen hiljainen vastavirta tuotti, ja me luistimme pohjoista kohti lähimmille seljälle. Tyynenä välkkyi veden pinta edessämme. Silloin tällöin vienoinen tuulen henkäys hiukan väräytti kirkasta peiliä taikka peljästynyt raskaslentoinen kuikka nosti liikkeelle aaltoa. Päivä oli tullut keskikesän koko lämmössä; ainoastaan tuore vihreys ja ehkä myöskin keväinen luonnonlaatu saattoi aavistamaan, että vielä oltiin kesäkuun alussa. Me olimme kaikki kolme vähän ennen, kukin tahollansa, päättäneet pitkän lukukauden ja tunsimme nyt vapauden virtailevan suonissamme, vapauden tuosta uutterasta työstä ja talviolosta pääkaupungissa. Levottoman puuhailemisen olimme jättäneet sinne jälkeemme, nauttiaksemme nyt ihan täysin määrin yksin oloa ja vapaata elämää luonnossa.
Mitään määrättyä kulkujärjestystä ei näkynyt; milloin koeteltiin voimia ja kanootit lipuivat rinnan pitkin selkää, milloin unhottui soutu, airo vaipui ja mieli kiintyi lähirantojen kukoistukseen. Me emme olleet myöskään määränneet mitään varmaa matkan päätä päiväksemme; mitä ei ehditty tänään, saatettiin varsin hyvin jättää huomeiseksi. Edessämme oli kesä, ja se oli meidän, ja ympärillämme oli maa avoinna ja viehättävänä, ja sekin oli meidän. Täällä olimme päättäneet viettää joutopäivämme.
Edellisen päivän vahinko kohta unhottui, varsinkin kuin monella koetuksella saatiin selville, että se oli tyydyttävästi korjattu. Kuitenkin oli se vähän himmentänyt kanavamatkan muistoja, ja nykyään ympärillämme olevat maisemat myöskin puolestaan työnsivät niitä syrjään. Taitotekoinen vesitie on kyllä varsin miellyttävä soudella kanootilla, multa siinä ollaan liian ahtaalla, sillä rantavallit rajoittavat vapautta ja suunta on joka hetki määrätty. Ihan toista oli täällä ulkona, saaria oli kaikkialla kylvettyinä, siinä täytyi sokkeloista selvittäytyä ja joka aironvedolla avautui eteen uusi näköala, uusi salmi, joista saattoi valita minkä hyvänsä. Ja ehkäpä juuri kanavamatkan mielijohteet meissä vaikuttivat, että soudettuamme jonkun peninkulman poikkesimme pois yleiseltä merkityltä Savonlinnan väylällä laskemaan omia teitämme ilman luota purjehdusmerkkien alinomaisia muistutusta "tästä se tie käypi".
Lähdettiin Sulkavaa kohti Saimaan läntisimpiä selkiä pitkin, joka väylä on täynnä luonnon kauneutta. Korkeina kohoilevat rannat kummallakin puolen kapeita selkiä, jyrkkinä supistavat kallioseinät salmia. Seutu on aution näköinen, rannoilla kuuluu ainoastaan tasatahdissa toisiaan seuraavat kirveen iskut jostakin metsänhakkuulta; viljelty alue ei ulotu vesien rannoille asti, se on siirtynyt harjuille ja niiden rinteille; ainoastaan harvoin näkyy vene tai yksinäinen kalastaja.
Kuin purjehdusväylän viimeinen valkoinen kummeli katosi näkyvistämme, olimme joksikin ajaksi irtautuneet kaikesta suuren maailman yhteydestä; höyryveneet eivät kynnelleet näitä syrjäisiä selkiä. Ympärillämme oli järvimaisema kaikessa autiudessaan. Mutta se autius ei herättänyt mitään yksinäisyyden tunnetta. Järkkymätön tyyneys vallitsee perussäveleenä koko luonnossa. Kanootti ei ole täällä mitättömän pieni pähkinänkuori, vaan se vaikuttaa mielessä turvallisuutta ja luottamusta. Jylhän vakava ympäristö ei pelota, se antaa vain lepoa; se oi näytä meren majesteetillisuutta eikä vaadi taisteluun hengen edestä, se on rauhallinen kaikessa autiudessaan, se on lempeä, uinaileva. Tyyneys vallitsee, hiljainen ilta soveltuu paraiten tähän luontoon, ja sellaisen illan me juuri saimme. Me livuimme eteen päin, mieli omituisella tavalla puoleksi uneksivana, ja ainoastaan kalalokin kirkuna tai korkealla ilmassa liitelevä haukka johti ajatusta takaisin puuhiin ja taisteluihin.
Sisämaan luonto on yksitoikkoinen, se täytyy myöntää, yksitoikkoinen matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä paikasta toiseen. Näköalat eivät vaikuta valtaavasti, ei ole suurenmoisia, voimakkaita kuvia, joista hurmaannuttaisiin, taulu on toisensa kaltainen; varjostukset ja vivahdukset saattavat vaihdella, mutta pääluonne on aina sama. Nopealla höyrylaivamatkalla näitä järviä pitkin ei myöskään opita tuntemaan näitä seutuja, siihen täytyy panna runsaammin aikaa. Silloin vasta taulut tulevat eläviksi, tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaiseksi: silloin yksitoikkoisuus haihtuu, kuvan yhtäläisyys jää huomaamatta, sillä eipä silloin enää etsitä silmin katseltavia tauluja, vaan ympäristöä tai kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni luonto herättää.