Kymin uittoväylä.
Laskien myötävirtaan olimme joutuneet hiljakseen uiskentelevien tukkien sekaan, jotka eivät täällä ole enää lauttoihin kiedottuina, vaan valloillaan joessa, joka niitä hitaasti, vaan varmasti kuljettaa alas mereen. Me olimme nyt seuranneet metsää sen matkalla etäisimpien järvien rinteiltä. Olimme nähneet talvella hakattuja puunrunkoja vieritettävän veteen ostajan puomien turviin ja, nuorakelan yksitoikkoisesti, valittavasti naristessa, vähitellen etenevän kotirannoilta. Siellä nyt ainoastaan paljas kannokko oli muistona tilan entisestä muhkeudesta, sen metsästä, vaan ehkä se myöskin oli merkkinä talon alkavasta vauraudesta, jos huolellinen vakavuus osasi pitää vaaria metsästä helisevän rahan uudessa muodossa. Mutta eipä aina oltu osattu kultavirran paisumis- ja laskeumis-vaihtelussa säilyttää keskikorkeuden vakavaa rantarajaa. Talo jäi paljaaksi, kuin virta kuivi; siellä oli luodeaika alimmillaan, kuiva metsäkangas ei enää vetänyt puoleensa tulvia.
Mutta tukit, se pääoma, menivät edelleen, tanssivat alas koskista, ne koottiin jälleen puomien sisälle, hinattiin yli järven, ne pulikehtivat taas seuraavassa kuohussa, yhtyivät toisilta tahoilta tuleviin lauttoihin ja jatkoivat yhä suurenevissa joukoissa matkaansa läpi maan. Tuhannet olivat kasvaneet kymmeniksi tuhansiksi ja kymmenet tuhannet sadoiksi tuhansiksi. Nyt oli päästy Kymijokeen, kahleet oli taas päästetty auki, virtaava vesi hoiteli kuljettamista ilman köysiankkuria ja hevoskiertoa. — Näiden lukemattomain omiin valtoihinsa jätettyjen tukkien kanssa me nyt saimme jonkun aikaa kulkea samaa tietä.
Ihan vieraita nämä matkakumppanit tosin eivät olleet meille, mutta tuolla ylhäällä järvissä olivat ne aina olleet tarkasti vartioituina, meidän tarvitsi vain kiertää säännöllisiä lauttoja, ja aina siellä oli hyväntahtoisia tukkimiehiä aukomassa tietä ahtaissa paikoissa. Yksin koskissakin voitiin tukkien laskeminen keskeyttää meidän matkamme turvaamiseksi. Tässä oli toisin. Meidän kumppanimme seurasivat nyt omia ja virran lukemattomia oikkuja, niihin täytyi meidän mukautua, ja kohta huomasimme tarvittavan suurinta valppautta.
Uittoväylä kulkee keskellä uomaa, jossa vesi on viriävin. Estämään tukkeja ajautumasta maalle tai tarttumasta mataloille rannoille on kiinnitetty yhtämittainen puomi pitkin kumpaakin rantaa, muutamain sylien päähän maasta; siinä on tukkien kujoset. Siellä täällä on aukkoja uivassa aidassa, joka on kiinnitetty pohjaan lyötyihin paaluihin, niin että liike rannalta toiselle ei ole kokonaan keskeytetty. Niistä porteista päästään tukittomaan kulkuväylään pitkin rantaa. Mutta voidaanpa puomin päällitsekin rohkeasti soutaen päästä sinne vaarattomalle vedelle. Soudetaan vain suoraan puomia kohti, se painuu kanootin alla, ja niin luistetaan ylitse. Jos temppu ei onnistu, vaan kanootti jää tukille, sysätään vain melalla puomista, niin heti taas ollaan irti. Mutta sukkeluutta siinä tarvitaan, että virta ei saa venettä valtoihinsa. Jos perä ehtii painua virran mukaan, jää kanootti pitkin sivuansa puomille, ja se tila ei enää ole turvallinen. Välistä ei päästä tämän uivan karin päällitse ilman apua, mutta kahden tai kolmen kanootin alla painuu se aina.
Rantaväylän edut ovat kuitenkin hyvin vähäiset. Aidat ulottuvat kauas veteen, oksaiset, tuulen kaatamat puut ja terävät seipäät kavalasti väijyvät matalassa vedessä, jysäys niihin ei ole mieluista kanootille eikä siellä muutenkaan ole virrasta kulun apua. Me kuljimme siis yleensä samaa tietä kuin tukit.
Missä nyt istuimme veneissämme, juoksi joki tyynenä ja leveänä vetisen niittymaan keskitse. Tukit uinailivat auringon paahteessa ja jo hiljaisellakin soudulla kuljimme me pikavauhtia, noihin hitaihin kumppaneihin verraten. Joitakuita niistä oli väsynyt matkustamaan ja painunut pystyyn, niin että vain päätä hiukan näkyi veden päällä, varoittaen meitä lähelle tulemasta. — Sellaista se oli kulku, kunnes seutu muuttui.
Joki tuli virtavammaksi, me kuulimme matkan päästä Mankalan koskien kohinaa ja tukit alkoivat elää. Ensimmäiset olivat jo luistaneet alas koskesta ja ne, joiden vuoro sille ensin oli lähteä, kääntyivät vähitellen pitkin jokea. Väylä näytti sen tähden ihan selvältä, kuin koski alkoi meitäkin vetää. Hyvin säntillisillä aironvedoilla meidän oli helppo ohjata pursiamme alas kiiruhtavien matkakumppanien keskitse. Me kuljimme parempaa vauhtia kuin ne, ja sen tähden meidän ei tarvinnut peljätä mitään sysäyksiä jäljestä tulevilta. Onnellisesti pääsimme itse koskesta, ainoastaan säännöttömät pyörteet ja vasta-aallot sen alla olivat jäljellä. Mutta siinäpä olikin vastuksia ja vaaroja, me olimme joutuneet Skyllasta Karybdikseen. Tukit, jotka koski oli herättänyt unestaan, kiertelivät unen pöpperössä mikä minnekin ennen, kuin jälleen löysivät tietä edelleen. Pyörteen mukaan kiertelivät ne moneen kertaan takaisin pitkin rantaa ylös puoli koskeen, joka ne tempasi uudestaan virtaan aina uusien kumppanien seuraan. Siinä kiehui kuin padassa; monenmoisesti pyörrellen hyökyivät pölkyt rannasta toiseen ja sitte vähän matkaa alas päin, jossa ne taas oikullisesti asettuivat poikki tien. Ne olivat meille kiusana kuin lammaskatras ajajalle maantiellä. Ja siinä sekamelskassa meidän täytyi päästä eteen päin, mutta ei mielin määrin pujotellen. Kanoottia täytyi tarkkaan pitää virran suunnassa, heilahtaminen olisi kaatanut, ainoastaan hiukan saattoi kiertää, ja kuitenkin oli kartettava jysäyksiä, varsinkin vastaantuleviin tukkoihin. Mutta parempi kuin tehdä äkkikäännöksiä, kiertääkseen poikittain edessä kuohuvassa virrassa olevaa tukkia, oli laskea rohkeasti suoraan sitä kohti, se upposi siivosti kanootin painon alla.
Kulkutie muuttui joka sekunti. Mistä toinen kanootti juuri pääsi ihan helposti, siinä toisen piirittivät seuraavana silmänräpäyksenä joka taholta päälle tunkeutuvat hirret. Yht’äkkiä keräytyi tiheä lautta piiritetyn ympärille, ja kanoottimies sai tukeilla hypiskellen vetää jäljestään venettänsä avovedelle. Hienot tukit eivät kuitenkaan kantaneet miestaakkaa, niin että oivallinen jalkakylpy seurasi tuosta tukkilautalle noususta.
Me olimme jo päässeet neljä koskea, suurella vaivalla kantaneet kanootit jyrkkää kalliorantaa myöten viimeisestä viidennestä pahimman paikan ohitse ja taas nousseet venoihimme, kuin virrassa sen alla meitä kohtasi uusi vastus. Rannasta ulkonevalle kalliolle oli ajautunut uivia tukkeja suureen ruhkoon sulkemaan virtaa, joka painoi sille puolelle. Ja joka uusi tukki, joka siihen koski, saattoi tuon säännöttömän sulun horjumaan. Kaikki oli hyvin irrallisessa tasapainossa. Nyt piti päästä tuon uhkaavan paikan ohitse, koskematta siihen. Kaksi meistä oli jo onnellisesti päässytkin suvantoon ja kolmas tuli suoraa tietä ihan jäljestä. Mutta hänen seuraansa yhtyi pari noita epäluotettavia kumppaneja ja yhteiseksi tien pääksi tietysti tuli tuo vaaran paikka. Liian myöhä oli enää päästä syrjään, seuraavana silmänräpäyksenä sukelsi jo kanootti muutamain pitkällä olevien hirsien alle, jotka olivat juuri sen verran koholla vedestä, että kanootti paraiksi sopi uimaan niiden alatse. Ensimmäinen sysäys torjuttiin käsillä. Koska kanootti on niin kevyt, voitiin vauhti pysäyttää, ja kuin tukit olivat lujasti kiinni, oltiin selvittynä myöskin uhkaavasta vaarasta. Muutamalla voimakkaalla sysäyksellä hirsistä vapautettiin kanootti vankeudestaan. Vaan kova virta oli jo alkanut painaa sitä veden alle, niin että istuinpaikka vähitellen tuli täyteen vettä. Puolikylpyyn se seikkailu päättyi, mutta me opimme siitä, että rantaan ruhkoutuneet tukit ovat vaarallisemmat kuin vapaasti uiskentelevat. Näitä satunnaisia, yhä vaihtelevia ruhkoja on kartettava.
Muutamain päivien päästä olimme onnellisesti päässeet alas koko joesta, ja kuin Kyminsuussa otimme jäähyväset puisilta matkakumppaneiltamme, jotka yksitellen lipuivat lajitteluvajaan ja siellä kukin merkkinsä mukaan edelleen eri isäntien lauttapuomien sisään, meillä oli selvillä, että Kymijoki kyllä on oivallinen uittoväylä, mutta vaivalloinen, jopa vaarallinenkin tie kanoottimiehelle. Pienen merenlahden poikki näkyi nyt matkamme pää, Kotka, ja tukit myöskin olivat päässeet turvalliseen satamaan, sillä siinäpä on saha sahan vieressä joka laholla.