Ätsäristä ja Virroilta Poriin.
Helpotuksen huokauksella tervehdin junan lähtömerkkiä, kuin aamulla 8 päivänä kesäkuuta viimeinkin istuin matkaan valmiina vaunussa. Toukokuu oli ollut lämmin, kesän kaltainen, ja kaunis oli ilmoiltaan kesäkuun alkukin; pääkaupunki tuntui jo sietämättömältä. Nyt olin vapaa ja riensin taas kanoottimatkoilleni. Muutamain viikkojen viettäminen kanootissa oli edellisistä kesistä muuttunut oikeaksi tarpeeksi. Tällä kertaa oli matkaohjelmana meno Vaasan radalla Hämeen vesistön pohjoisimpaan päähän ja sitte lasku sitä ja Kokemäenjokea myöten merelle. Minä olin siis ostanut lipun Ätsärin asemalle, jonne kanootti oli muutamaa päivää ennen lähetetty tavarajunassa.
Ahdasta oli junassa, pääkaupunki muutti maalle. Ystäviä ja tuttuja oli kaikissa vaunuissa, muuttomatkalla huviloihinsa tai talonpoikaisseutuihin. Ja minä sain vastata tuhansiin kysymyksiin matkani tiedustelijoille: kanoottipukuni ilmasi, että aikeeni eivät olleet ihan tavallisia. Kyllä kymmenestikin olin jo ehtinyt kertoa samat asiat: että kanootti ei ole vaarallinen, että kanootti on oivallisin kulkuneuvo sisämaassa matkailijalle, että kanootti tuottaa enemmän virkistystä kuin makaileminen kesäasunnossa — kuin pysähdyimme Riihimäelle. Siellä tapasin yhden matkakumppaneistani, Itä-Suomen edustajan, viipurilaisen. Meitä oli nyt kaksi vastailemassa kysymyksiin: hän, ollen ensikertalainen, ei voinut vahvistaa minun sanojani omilla kokemuksillaan, mutta ehkä paljaalla läsnä olollaan, sillä hän ei ollut vielä koskaan istunut kanootissa, eipä edes nähnytkään käytettäväänsä venettä, joka oli sekin edeltä päin lähetetty tuonne ylös, ja kuitenkin hän oli kyllin rohkea heti antautumaan laajaan selittelyyn. Jos hän olisi kolme viikkoa myöhemmin tavannut niitä, jotka nyt niin epäuskoisesti kuuntelivat minun käännytysyrityksiäni, niin hän olisi ihan varmaan paremmin kuin minä saanut heitä käännetyksi, hän olisi silloin ollut elävänä, pitkältä matkalta palaavana esimerkkinä minun mietelmistäni.
Toijalassa tuli kolmas triumviraatin rengas, Länsi-Suomen edustaja, turkulainen.
Ätsärin asema on kuuluisa luonnonihanasta paikastaan, eikä ainoastaan sen tähden, että se on ikään kuin virkistävä kosteikko Vaasan radan seutujen yksitoikkoisuudessa, vaan myöskin verraten mihin hyvänsä ylistettyihin sisämaan paikkoihin. Täydestä sydämmestä yhtyen siihen lausuntoon päätimme päivämme. Mutta yöllä tapahtui ilman vaihdos. Jäätävä pohjatuuli karkoitti pois lämmön, taivas oli peittynyt pilveen, kaikki oli harmaata ja autiota. Ja me saimme edellisen illan mietelmiimme liittää sen vanhan lisäyksen, että auringon paiste ja tyyni ovat välttämättömät, ennen kuin sisämaan luonto voi viehättää. Auringon paiste ja tyyni, niin, niistä meillä ei ollut merkkiäkään, kuin läksimme vesille ensi kerran tällä matkalla. Eipä mieli suinkaan ollut iloinen soutaessamme ensimmäistä selkää, ja ensikertalainen meistä vakuutti ihan jyrkkään, että hän olisi luopunut koko yrityksestä, jos meillä olisi myötätuulen sijasta ollut vastatuuli. Näin nuristen pääsimme järven suuhun ja Inhan rautatehtaalle, ensimmäisen kosken niskaan. Ystävällinen kutsu viehättävälle aamupäivän kahville viivästytti alaslaskua, ja kuin viimein taas kävimme veneihimme, näyttivät kahvipöydässä lausutut onnentoivotukset heti toteutuneen, taivas selvisi ja samalla koko mieliala. Hyvä onnemme oli alkanut ja se seurasi meitä uskollisesti aina Poriin saakka. Kaikkialla, missä kävimme maissa, vakuuteltiin, että meidän tulopäivämme oli ensimmäinen poutapäivä pitkään aikaan, ja me puolestamme saatoimme vastata, että me tuskin olimme edes kastuneetkaan sateesta. Epävakainen sää vaihteli aina meidän eduksemme. Se oli minun vanha onneni kanoottimatkoilla tai ehkä ei minun, vaan yleensä kanootin.
Kulkuväylä Inhasta aina suureen Toisveteen Virroille, 30 tai 35 kilometriä, on vaivalloinen kanoottitie. Vesistö on täällä joukko pikku järviä, välillä viriäviä jokia ja ne täynnä mataloita kivikkokoskia. Meillä ei ollut täällä perattua "ruunun kulkua", jonka tähden meidän, vaikka kosket eivät olekaan korkeat, useimmiten täytyi kantaa kanootit pahimpain paikkojen ohitse. Rannat sitä paitsi olivat enimmäkseen vielä sopimattomat kulkea, niin että maamatka tuli erittäin vastukselliseksi; kanootti olalla täytyi hyppiä kiveltä kivelle, kiipeillä kaatuneiden puiden päällitse tai kaalella suota. Sen tähden me, missä vain suinkin soveltui, annoimme kanoottien tyhjinä lipua alas koskista. Kaksi miestä tarvittiin nyt kuten kantaessakin kuljettamaan kutakin kanoottia. Toinen piti nuorasta, toinen airolla pysytteli kanoottia ulompana rannasta, että se ei kolahtelisi kiviin. Miesten täytyi kulkea tasan virran nopeuden kanssa, sillä jos kanoottia pidätettiin, tapahtui helposti, että aalto vähitellen painoi sen veden alle, taikka kaatui se jossakin pyörteessä. Kaikki irtonaiset tavarat sen tähden koottiin pois istuinsijasta. Sen laiminlyöminen voi tuottaa arvokasten tavarain vahinkoa. Niinpä tapahtui kerran (toisella matkalla), että kenkä kanootin kaatuessa jäi koskeen; toisen kengän onnellinen isäntä sai sitte paljain jaloin tallustella, kuin saavuttiin lähimpään kaupunkiin, jossa pukuvarasto voitiin täydentää.
Monta oli kuitenkin sellaistakin koskea, joista voimme laskea alas, tulipa niitä yhtä enempikin, kuin oikeastaan olisimme toivoneet. Se oli erään sillan alla, me emme luulleet siinä olevan edes mitään virtaakaan, mutta ihan yht'äkkiä pudota tuiskahdimme alas pienestä köngäksestä toinen toisemme perästä. Kanootti pysähtyi äkisti köngäksen alle ja päälle pakkautuva vesi huuhteli takaa päin ja painoi kanootin syvälle ennen, kuin ehdittiin saada sitä jälleen vauhtiin. Tällä kertaa päättyi kaikki ainoastaan oivalliseen istumakylpyyn, mutta kyllä on kartettava laskemista jyrkistä köngäksistä, vaikkapa ne olkootkin mataloila.
Kaikista vastuksista huolimatta saatoimme kuitenkin olla varsin iloiset, että olimme valinneet Ätsärin lähtöpaikaksi. Kiemurteleva kulkuväylä tarjosi alinomaa katseltavaksi vaihtelevia maisemia; täällä meillä ei ollut Saimaan yksitoikkoisia metsärantoja, ympärillämme näkyi viljavia vainioita ja vauraita taloja. Viljelys tuotti elävyyttä kaikelle sille kukoistukselle, jota luonto on levitellyt näihin syrjäisiin seutuihin. Elvyttävänä valtimona on vesiväylä, me siis matkustimme juuri sitä tietä, jolla oikein on tilaisuutta oppia tuntemaan seutua, ja kulkuneuvomme, kanootti, oli ainoa mahdollinen päästä yhtä mittaa järvestä järveen. Veneellä matkustaessa olisivat koskei olleet voittamattomina esteinä. Maantiet harvoin käyvät pitkin rantoja; niitä kulkiessa matkailijalta jäävät paraimmat paikat näkemättä. Kanootilla täytyy matkata, oppiakseen tuntemaan Ätsäriä ja Virtoja. Siitä olimme ihan selvillä, kuin toisen päivän iltana laskimme viimeisestä koskesta Toisvedelle, ja samoin siitäkin, että täällä oli matkailijoille tie, joka luonnon kauneudella kilvottelee sisämaan kuuluisimpien seutujen kanssa. Matka Kahilanjärvestä virtaa myöten Volanterin muhkean kartanon ohitse Toisveteen on tavallansa ihan verraton. Muutaman kilometrin alalla on siinä koossa oikeita helmiä sisämaan eri näköaloista.
Volanterissa saimme katsahtaa näiden seutujen varakkaaseen talonpoikaiskotiin. Päärakennus oli siinä, kuten yleensä kaikkialla Ätsärissä ja pohjoisosassa Virroilla, kaksinkertainen. Tosin se päärakennus on enimmäkseen tyhjänä, sitä käytetään ainoastaan juhlatiloissa. Meidän siellä käydessämme oli siinä paraillaan ompeluseuran kokous, niin että saimme hyvän tilaisuuden tarkastella rakennustapaa. Huoneet olivat 15 jalkaa korkeat, ovet — kaksipuoliset ja lukot, rivat ja muut tarpeet parasta lajia — 10 jalkaa korkeat ja kaikki muu samaan tapaan. Ei kuitenkaan huonekalusto, joka oli yksinkertaisempaa lajia. Jonkun seinän täytteenä saatiin joskus nähdä kaksi suurta kakluunia vierekkäin, tai sänky ikkunain välissä suuressa salissa, usein vallan uus'aikaisesti viistossa seinää vasten, tai kiikkulauta sohvan paikalla j.n.e.
Ompeluseuraan kuuluu tietysti kahvi ja kahviin lavertelu kaikesta eikä mistään, niin täälläkin. Nautittuamme kylliksemme kaikkea tätä virvoitusta läksimme taas vesille ja saavuimme illan tullessa Ikkalan taloon, taaskin kaksinkertaisen, punaiseksi maalatun kartanon opastuksella, johon rakennukseen meidät sijoitettiinkin. Täällä oli kaikki yksinkertaisemmassa kaavassa kuin Volanterissa. Vaan tämä isäntämme ei ollutkaan pitäjän mahtavia, hän oli rengistä vaurastunut itsenäiseksi isännäksi ja kovassa työssä säilyttänyt yksinkertaisemmat periaatteet. "Nämä rakennukset ne juuri ovat meidän köyhyytemme", sanoi hän, "niitä on kyllä hyvä katsella, mutta ne tuovat kalleita tapoja, eikä niistä ole mitään hyötyä." Mainion hyvän yösijan me saimme ja meitä kohdeltiin kaikin puolin erittäin hyvästi. Ja mitä tässä huomasimme, ei ollut poikkeuksena, vaan yleisenä sääntönä tällä matkalla. Nämä seudut ovat kerrassaan toisenlaiset kuin Itä- ja Keski-Suomi, mitä talojen vauraasen elämään tulee. Me pääsimme kaikista Marian huolista. — Kahvia tai teetä tarjotaan tultua ilman eri pyyntöä, tavallisesti "talon puolesta" tervetuliaisiksi. Aamukahvin kanssa tuodaan lasi raikasta vettä, useimmiten jäämuruja seassa. (Jääkellari on tarpeen järjellistä maitotaloutta varten.) Ruoka laitetaan katetulle pöydälle, veitsi ja kahveli on joka lautasen vieressä ja ruokalista on vaihtelevampi kuin ainoastaan hapanta leipää, piimää ja suolakalaa. Yölevolle sitä paitsi voidaan vaaratta asettua huoneihin, joissa on tarjona puhtaita vuoteita valkoisine lakanoineen. Sänkyeläimistö ei ollut sama kuin Savossa ja Karjalassa. Yksi meistä oli, elävästi muistaen Itä-Suomen sängyt, teettänyt itselleen erinäisen yöpuvun, saman kaltaisen kuin pohjoisnavalle matkustajain makuusäkki, voidakseen siinä, suu kurenauhalla kiinni vedettynä, olla rauhassa kaikilta rynnäköiltä. Kyllä se säkki oli aatteellisesti ihan moitteeton kalu, mutta sen käytöllistä tarvetta ei tullut tällä matkalla: kanootin pohjapainona sai se kulkea pitkin Kokemäenjokea alas ja käyttämättömänä palata kotimaahansa lakaisin.
Ihana virta Toisvedestä Vaskiveteen oli viimeinen muistutus siitä luonnosta, joka meillä oli viime päivinä ollut ympärillämme. Me olimme nyt suurilla järvillä. "Kaunista kuin Virtain järvillä", lausui nuorin meistä, innostelija, ja me muut saatoimme yhtyä siihen, kuitenkin tekemällä pienen ehdon. Matkailija näillä seuduin paha kyllä supistaa useimmiten matkansa siihen, että purjehtii höyrylaivalla Tampereelta Ruoveden kaulia Jähdyspohjaan tai Härköseen Virroille. Paljo hän silloin on kyllä nähnyt, mutta ei kuitenkaan parasta; hän on tehnyt matkan, mutta jättää näkemättä matkan pään. Helmenä Virroilla on eittämättä äsken mainittu matka veneellä maantien sillalta Zarlundin virtaa myöten ja Virtain kirkolle. Ja vaikka häntä ei, kuten meitä, kirkkorannassa tervehdikään rippikoulunuoriso kolmenkertaisella hurraa-huudolla, niin hän kuitenkin riemuiten laskee satamaan. Hän on nauttinut kauneinta, kuin luonto täällä voi näytellä.
Lakkaamaton myötätuuli oli meillä ollut ja se antoi minulle hyvän tilaisuuden koetella jotakin uutta, purjettani. Ensin se levitettiin ihan vaatimattomasti vienoon tuuleen, vähitellen tulin rohkeammaksi enkä viimein ottanut sitä pois kovassakaan tuulessa. Se ei tosin ollut suuri — 25 neliöjalkaa — mutta kuitenkin riittävä tarkkojen kokeiden tekoon. Päätökseksi tuli, että purje kohta käärittiin kokonaan pois. Melakanootti ei ole mikään hyvä purjehdusvene. Vastatuulessa voidaan kyllä risteillä, mutta voittamatta juuri mitään, sivutuulessa on lakkaamaton tasapainon piteleminen väsyttävä ja myötätuulessa jäädään jäljelle jo kohtuullisellakin soutuvauhdilla kulkevasta. Sanottakoon tässä, että meidän kanoottimme olivat soutua varten, siis ilman varsinaisia köliä ja ilman peräsintä. Minä ohjasin airolla enkä siis voinut yht’aikaa soutaa ja purjehtia. Mutta vaikkapa oltaisiinkin varustetut tuulen käyttämistä varten, niin enpä luule purjehduksen tuottavan suurta hyötyä eikä juuri huviakaan; lakkaamaton ohjaileminen väsyttää ja riistää melkoisesti vapautta, joka juuri tekee kanootin niin viehättäväksi. Sitä paitsi vielä kaikki purjehdusajatukset ovat uusia esteitä kanootti-urheilulle, jota jo ennestäänkin katsellaan epäluulolla.
Paljon suurempi ilo on höyryn käyttämisestä apuvoimana. Niinpä eräänä päivänä saavutimme hinauslaivan, joka oli hinaamassa tukkilauttaa; me laskimme höyryveneen viereen, sidoimme kanootit sen sivulle ja levähdimme tuntikauden katetun pöydän ääressä, yhä kuitenkin kulkien eteen päin, vaikka hitaastikin. Toisen kerran tartuimme kiinni höyryveneen jäljestä viiltävään proomuun ja pääsimme mukaan; tällä kertaa oli vauhti parempi, niin että saimme oikeaa etua siitä kyydistä. Sillä tavalla laskettelimme Muroleella pilkin koko Näsijärven Tampereelle saakka.
Matkamme ensi osa oli suoritettu. Pitkin Ätsärin haaraa olimme saapuneet Ruovedelle, jossa, nauttien viehättävintä vierasvaraisuutta, olimme käyttäneet pari päivää monen kuuluisan luonnonihanan paikan katselemiseen ja sitte jatkaneet matkaa etelään päin. Tampereella, jossa kanootit kannettiin Näsijärven ja Pyhäjärven välisen harjun poikki, olimme nähneet kaiken pohjoisesta päin tulevan veden sulloutuvan kuohuvaan koskeen ja sitte Pyhäjärveä myöten saapuneet Hämeen koko vesistön yhteiseen lähtöpaikkaan, Nokialle. Me olimme Kokemäenjoen niskassa, ensi koskella. Itsestään kokoutuivat mieleeni kaikki muistot aikaisemmalta matkalta pitkin Kymijokea. Oliko täällä tuleva samoja vastuksia, oliko tukit ja kosket joka hetki häiritsevät rauhallista kulkua? Mahtavan Nokiankosken pauhu näytti antavan kyllin selvän vastauksen tähän kysymykseen, ja kuin virran kuljettelemien tukkien välitse laskimme lauttapaikkaan kosken niskaan, täytyi meidän ryhtyä ensimmäiseen veneiden kuljetukseen maitse.
Nokian virran ylin osa on jyrkkä, äärettömän voimakas köngäs, ja siinä juuri on suurenmoinen puunhiomo ja paperitehdas. Veden paljous, kuljettuaan tehtaan rännien ja turpiinein lävitse, kulkee edelleen valkoisessa kuohuvana, korkea-aaltoisena koskena ja tyyntyy vasta 7 kilometrin päässä alempana. Meidän tuli nyt niin vähällä kantamisella maata myöten kuin mahdollista päästä pahimman paikan ohitse, ja se kävi päinsä kapeaa polkua myöten pitkin oikeaa rantaa noin puoli kilometriä. Sitte kävimme taas kanootteihimme, ja hurjaa vauhtia sitä mentiin, vesi kiehui ja roiskui ympärillämme, korkeina ja valkoisina kuohuivat aallot, kosken pauhu hämmensi kaikki muut äänet, kohina sotki kaikki esimmäisen komentohuudot, jokaisen täytyi pitää huolla itsestään. Syvässä virrassa ei kyllä ollut kiviä peljättävänä, mutta tukit seurasivat meitä uskollisesti ja niitä kanssamatkustajia täytyi väistellä. Vähitellen hiljeni vauhti, kanootit voitiin jättää virran valtaan ja me saimme kiinnittää huomiotamme rantoihin. Korkeina, jyrkkinä kohoavat ne kummallakin puolen, vesi on uurtanut tiensä syvälle lujaan vuoripohjaan. Kaikissa halkeamissa rehottaa runsas kasvimaailma ja ylimpänä laiteilla kasvaa muhkeata metsää. Tässä ei ole Imatran yksipuolisuutta, hurjaa, hillitöntä voimaa painiskelemassa alastomia, kovia kallioita vastaan, raivoissaan raastamassa pois kaikkea taimivaa kasvullisuutta. Tässä voittaa elämä, kasvimaailma hiipii yhä lähemmäksi vettä, antautuen viimein tyynesti aaltojen syleiltäväksi. Maisema on koskella kehyksenä, jonka tähden Nokia eittämättä vaikuttaa syvällisemmin kuin Imatra! Tämän arvostelun uskalsin lausua jo pari vuolta aikaisemmin, kuin jalkaisin astuin pitkin rantaa päästä päähän koko kosken ohitse. Kanoottimatkani oli nyt antanut uutta tukea tälle mielipiteelle. Ja ihan varmaan jokainen, kuin tekee saman matkan, myöntää, että tässä on tavallaan verraton kulkuseutu.
Liian nopeasti virta kantoi meidät pois ihanasta seudusta, puolessa tunnissa oli koko se 7 kilometrin matka kuljettu. Meidät herätti unelmistamme ympärillämme yhä tihenevät tukkijoukot. Me olimme saapuneet joen suuhun, Kuloveden laitaan, jossa puomi oli pingotettu kokoomaan tukkeja. Olipa siinä aika kova työ päästessä lävitse, täytyi pujotellata kapeista aukoista tai airolla tukkeja työnnellen raivata tietä. Kaksi meistä pääsi verraten helposti, multa kolmas joutui pahaan pulaan, kohta oli paluutie kiinni ja hänen edessään oli tiheään sulloutunut lautta. Vasta tuntikautisen ankaran ponnistelun jälkeen päästiin rannalta tulleiden uittomiesten avulla viimeinkin avovedelle vetämällä kanootti hirsien päällitse. Vihdoin viimeinkin soutelimme taas aukeata järveä ja poikkesimme yöksi ensimmäiseen taloon.
Ihanimmalla ilmalla sousimme seuraavana päivänä yli kauniin Kuloveden ja samoin kauniin Rautajärven. Aamulla olimme pysähtyneet Siuruun ja käyneet sieltä käsin omituisella Linnanvuorella, jossa on jäännöksiä pakanuuden aikaisesta muinaislinnasta. Aamiaisettone levättiin kauniissa Kuljussa, jossa vierasvarainen emäntä kohteliaimmalla tavalla osoitti käytöllistä käsitystänsä, mitä kanoottimies tarvitsee maissa käydessään. Illan valaistuksessa ja tyynellä säällä, joka on välttämätön, käsittääksemme järvimaisemia, iloiten katselimme laveaa näköalaa Pirunvuorelta. Illalla tanssimme alas Vammaskoskesta Tyrvään kirkolla ja saavuimme Jaatsin rantaan, jossa meitä otti vastaan siellä asuva piirilääkäri.
Tällä päivänmatkalla olimme oppineet tuntemaan osan tulevan Porin radan tiestä. Meille selvisi, että siitä täytyy tulla matkailijain rata, jollaista meillä vielä ei ole. Joka asema tulee viehättävien matkojen soveliaaksi lähtöpaikaksi: Nokia, Siuru, Karkku, Tyrvää.
Tyrvään alapuolella oli kevätuitto päättynyt. Lohen ja siian pyynnin aika oli alkanut. Tukkien kanssa meillä siis ei enää ollut mitään tekemistä, mutta koskia oli sitä runsaammin. Tyrvään kylän kohdalla laskimme ensimmäisestä, ja sen alla täytyi meidän vieläkin kovassa virrassa päästä joen poikki maalle, Hardolan köngäksen niskaan. Siitä ei ollut ajatteleminenkaan laskea alas veneellä, mutta maitse kantomatka oli lyhyt, ainoastaan muutamia syliä myllyn ohitse. Ja sitte taas edelleen. Joen juoksu teki soudun helpoksi, siellä täällä kiiruhti vauhtia vielä valkokuohuinen kovempi virta, ja varsinaisista koskista, joita ainakin oli puoli tusinaa, ajaa hurautettiin nuolen nopeudella. Ainoastaan Moisalassa ja Äitsinkoskessa Kiikussa täytyi meidän kantaa kanootit köngästen ohitse. Veden paljous syöksyy siellä melkein pystysuoraan alas kalliolta. Näiden edullisten asianhaarain tähden jouduimme hyvissä ajoin illalla Kokemäelle Vilikkalaan, vaikka olimme vasta myöhään aamupäivällä lähteneet Jaatsista.
Tämän päivänmatkan alkupuoli oli eittämättä juuri koskien tähden hauskempi. Laskettua alas viimeisestä Keikiön virrasta oli meillä edessämme yksitoikkoista suvantoa, pitkin Huittisten soisia niittymaita. Kokemäen pitäjään päästyä muuttui maisemain luonne taas, ja Vilikkalassa oli meillä joen mitä miellyttävimpiä paikkoja.
Tehden jyrkän mutkan kääntyi joki täällä pohjoista kohti ja peninkulman päässä taas etelään päin kapean niemen toista sivua. Meillä olisi siis ollut melkoinen mutka pitkin jokea. Kun hyväntahtoinen Virkkalan isäntä tarjosi hevosia viemään kanoottejamme 5 kilometriä Kokemäen kirkolle, otimme tarjouksen vastaan, varsinkin kuin tahdoimme mielellämme voittaa aikaa maaretkille. Sittemmin saimme sentään kuulla, että juuri se joen osa, jonka nyt laiminlöimme, on ihanimpia.
Kuitenkin saimme runsaan korvauksen tästä vahingosta tekemällä maamatkan Sisä-Satakuntaan. Kokemäeltä ajoimme Köyliönsaaren kartanoon ja sieltä teimme viehättävimmässä seurassa mukavilla vaunuilla retkiä Säkylään ja Euraan. Tämä syrjäretki tosin ei oikeastaan kuulu kanoottielämään. Mutta jos matkustetaan yksinomaan vain pitkin Kokemäenjokea, niin hyvinpä vähä saadaan tietoa seudusta, jonka läpi siten tullaan kulkeneeksi. Korkeat rannat enimmäkseen estävät näkemästä viljeltyjä seutuja. Nyt saimme asiantuntijain johdolla lyhyessä ajassa hyvästi katsella maamme mitä kehittyneintä maanviljelys-aluetta.
Kuin parin päivän päästä taas kävimme kanootteihimme istumaan, oli edessämme joen viriävin osa, Kokemäen ja Nakkilan kirkkojen väli. Me olimme nyt jo saavuttaneet jonkun verran tottumusta koskien laskemiseen ja saatoimme luottavasi! lähteä kohti tulevia vaikeuksia.
Jo matkan päästä ilmoittaa tulevan kosken pauhu uhkaavaa vaaraa, soutu hiljenee, tähystellään ympärillensä. Jos koski on suora ja lyhyt, niin että jo matkan päästä näkyy koko sen juoksu, lasketaan ilman mitään valmistuksia siitä alas, mutta tavallisimmasti noustaan maalle tarkastelemaan ennen, kuin uskalletaan laskea. Varsinkin mutkikkaat kosket pakottavat tekemään tarkastusta edeltä päin. Jos on myllyjä ja sulkuja, täytyy samoin rannalla tarkastella edessä olevia vastuksia. Viimeinkin ollaan valmiit, tällä kertaa uskalletaan yrittää. Lyhyillä, rohkeilla vedällyksillä soudamme päävirtaan. Jo tarttuu virta kanoottiin, se vetää meitä koskeen, liian myöhä on kääntyä takaisin. Airo saa nyt levätä, kanootti pysyy ohjaamattakin oikeassa suunnassa. Katse kääntyy eteen päin virran uomaa pitkin. Katsoa sivulle päin, jäljelle jääviin, tanssiviin rantoihin ei olo luvallinen, täytyy joka silmänräpäys olla valmis torjumaan aavistamattomia esteitä. Terävät kivet huomataan jo etäämpää siitä, että ne synnyttävät pyörteitä tai kuohua. Suunta voidaan sen tähden hyvissä ajoin muuttaa muutamilla voimakkailla aironvedoilla. Petollisemmat ovat litteät paadet, niiden päällitse lipuu vesi tyynesti ja äänettömästi, usein ei niistä tiedetä mitään ennen, kuin ovat ihan keulan edessä. Silloin täytyy sukkeloilla liikkeillä selvitä pulasta; muutamat voimakkaat huopaukset tekevät siinä erittäin hyvää, vauhti hiljenee ja siten on mahdollinen kääntää ohitse. Jos tartutaan kiveen on enimmissä tapauksissa ainoa keino työntää pohjasta sysimällä kanootti karin päällitse; ennen kaikkea pitää varoa kanoottinsa kääntämistä virran poikki. — Onnellisesti olimme päässeet varsinaisesta koskesta ja huimaavalla vauhdilla syöksymme sen alla vasta-aaltoihin. Kanootti hyppii kuohuvilla harjoilla, korkeina ja tiheään käyvät aallot, purskuen kanootin kannellekin ja kastellen meidät kokonaan. Tällä kertaa ei ollut aikaa väistellä pahimpia harjoja. Emmekä myöskään uskalla liian jyrkästi kääntyä tyyneen veteen, sillä jos keula kovassa virrassa sukeltaa sivulla käyvään vastavirtaan, kääntyy kanootti niin äkisti, että se helposti voi kaatua.
Pienemmistä koskisia olimme päässeet ja tulimme pitkälle, polvikkaalle Merstolankoskelle. Perin pohjin punnittuamme asemaa kävimme taas kanootteihimme. Tosin rannalta vanha mies meille varoittaen huuteli, mutta kohta kohina sotki ukon sanat, arpa oli heitetty. Seuraavana silmänräpäyksenä olimme jo keskellä pyörteitä. Mahtavan suuret kuohu-aallot kantoivat kanootteja, oliko se uhoittelemista? Sekunti vielä, ja voitto oli saatu, suurin tähän asti.
Ihastus onnellisesta laskusta herätti uusien koetusten halua. Ikäväksemme sen tähden huomasimme, että Harjavallan kirkolla koski oli mahdoton laskea lohipatojen tähden, joita molemmilla rannoilla ulottui keskelle väylää. Pitkin rantaa koetimme soutaa niin alas kuin mahdollista, lyhentääksemme maitse kannantaa, ja alapäästä sitä lyhennettiin myöskin siten, että laskimme veneemme vesille jo paljon ennen suvantoon pääsemistä. Ainoastaan pahimman paikan ohitse astuttiin maitse, mutta sekin oli tässä pitkä. Toiveet pettyneinä kannoimme samoin kanootit maitse jyrkän Pirilän köngäksen ohitse. Jäännös Kokemäen kymeä oli tyyntä, hiljaan juoksevaa, majesteetillista jokea. Ainoastaan Arandilassa saimme vielä kerran maistaa pienen kosken riemua, ja ilman enempiä vastuksia saavuimme viimein Poriin.
Matka oli päättynyt. Ensikertalainen ei ollut kääntynyt pois kesken, päin vastoin hän jo mietiskeli uusia retkiä. Molemmat toiset kumppanukset voivat nyt verrata Kokemäen- ja Kymijokia toisiinsa. Eittämättä on ensimainittu helpompi kanootille ja ehkä myöskin yhtä viehättävä kuin Kymijoki. Itse jokimatka Tampereelta Poriin suoriutuu helposti neljässä päivässä.