Vuoksella.
Aurinko jo oli alhaalla, kuin viimeinkin loppui pitkä rivi kauneita huviloita, jotka ensimmäisellä peninkulmalla Viipurista lähtein reunustavat Saimaan kanavan laiteita, ja Juustilan järvestä sousimme kauniille Oravansaaren seljälle. Korkea- ja lehtirantaisena kohosi Oravansaari edessämme; siellä täällä välkkyi lainehtiva ruispelto tai äsken niitetty niitty harmaine latoineen; talot, alkumatkasta hyvästi rakennetut ja varakkaat, tulivat yhä harvinaisemmiksi ja muodoltaan yksinkertaisemmiksi, mitä syvemmälle sisämaahan etenimme, ja samalla metsäiset kalliorannat tulivat yhä vakavammiksi ja läpipääsemättömämmiksi. Välistä supistui väylä hyvin kapeaksi ja pujottautui ruohokkoon, josta sitä usein olisi ollut varsin vaikeakin löytää, jos ei ruohon noja-asennosta olisi näkynyt virran ja samalla matkamme suuntaa sitä vastaan. Rannan muodostus oli meillä myöskin ohjauksena. Meloen ihan hiljakseen ehdimme auringon laskeutuessa Rapokosken sahalle, jossa saimme oivallisen yösijan ystävällisen sahanhoitajan luona.
Seuraavaksi päiväksi määrätty matkamme oli hyvin pitkä. Sen tähden me istahdimme aikaisin seuraavana aamuna kanootteihimme ja läksimme melomaan, lyhennellen tietä iloisella puhelulla. Jo kuului ensimmäisen kosken kohina, joita meillä oli useampiakin kuljettavana. Nostettuamme kanootit myllyn tokeiden ohitse ryhdyimme rohkeasti soutamalla pyrkimään ylös pitkästä virrasta. Nopeaan meloen nousimme yhä eteen päin, silloin tällöin otettiin airolla tukea kivistä, työntäen voimakkaalla sysäyksellä kanoottia jonkun karin ohitse tai estäen itsepäisiä aaltoja kääntämästä sitä poikittain ja kaatamasta. Se, joka ensin ehti ylös koskesta, veti kanoottinsa maalle ja riensi auttamaan kumppaniansa vetämällä keulanuorasta, kuin toinen airolla esti kanoottia törmäämästä rantaan.
Tuntikauden soudettuamme saavuimme seuraavalle myllylle ja kohta istuimme, voita ja leipää ja höyryävä kahvipannu edessämme, vilkkaasti keskustellen ystävällisen myllärivanhuksen kanssa. Toinen meistä oli jo ennen matkoilla tutustunut häneen ja hänen mainioon Laguayra-kahviinsa, josta hän kerskailevasti puheli hyvin laveasti.
Ukko tiesi myöskin kertoa pari päivää ennen käyneen siellä muutamia kanoottimiehiä, jotka olivat samalla matkalla kuin me; aikaisemmin oli matkue viipurilaisia kulkenut siitä ohitse, niin että kyllä näkyi, että tämä kulkutie, kerran tehtynä tutuksi, oli vetänyt puoleensa pienen matkailijavirran.
Myllärin avulla kannettiin kanootteja kivenheiton matka sen pikku niemen toiselle rannalle, jossa mylly oli. Me nyykäytimme ystävälliset jäähyväset ukolle ja jatkoimme matkaa ihan tyytyväisinä levähdykseemme, sillä nyt oli ponnistettava kaikki voimat, jos mielimme päästä ylös siitä koskesta, joka oli edessämme. Uusi vastus kohtasi meitä sinne päästyämme. Vesi oli niin alhaalla, että emme voineet ajatellakaan ylös soutamista. Siinä oli vain kaksi ehtoa valittavana: joko kantaa kanootit pitkin oikein pahakulkuista, jyrkkää rantaa taikkapa kaalaten vetää ne ylös. Me valitsimme viimemainitun keinon. Matkalla oli ollut puhetta erilaisten jalkimiemme suuremmasta tai vähemmästä käytöllisyydestä ja tähän asti olivat rasvanahkaiset puolisaappaat vedenpitävyytensä tähden vieneet voiton pieksuilta, koska niillä voitiin vetisillä rannoilla astua pois kanootista jalkojen kastumatta. Mutta nyt näkyi, miten käytännölliset pieksut ovat, sillä yht’äkkiä olivat ne ja sukat riisuttuina rannalle ja niiden isännän ei tarvinnut aristella jalkainsa kastumista hypiskellessään kiveltä kivelle tai kaalellessaan pitkin rantaa auttelemassa kanoottia kivien ohitse, kuin kumppani kiipeillen rannalla yli kivien ja pensaiden veti sitä eteen päin nuorasta. Puuhaileminen kahden kanootin kanssa oli aika väsyttävä työ ja ennen, kuin selvisimme koskesta, juoksi hiki virtoina pitkin kasvoja. Siispä, saatuamme viimein molemmat kanootit turvaan, vaivuimme kuumina ja väsyneinä, mutta iloisina kuin pari koulupoikaa sammaliselle vuoren rinteelle nauttimaan täysin määrin kesäauringon paistetta, aaltojen iloisia leikkiä ja lepoa ulkona luonnossa.
Me lähestyimme nyt sitä kannasta, joka erotti meitä Vuoksesta. Kapeimmasta paikasta se oli tuskin enemmän kuin kilometrin levyinen, mutta siinä ei ollut mitään tietä eikä polkua tiheän metsän läpi, joka peitti molempain rantojen välistä taivalta. Sen tähden ohjasimme Kääntymän kylään, josta tosin oli 5 kilometriä matkaa Kaltovedenmaahan, Vuoksen lahden rantaan, mutta siitä kävi kuljettaa kanootteja hevosella ja kärryillä hyvää maantietä myöten. Saavuttua rantaan ei kauan kestänytkään, kuin jo olimme saaneet tingityksi veturin aluksille. Täällä oltiin jo tottuneita näihin kanoottiretkiin. Muutamia päiviä sitte oli viety koko matkue — se, josta myllyllä olimme kuulleet — kannaksen poikki, ja aina siitä asti, kuin ensimmäinen kanootti pari vuotta sitte nähtiin näillä vesillä, oli joka kesä yhä uusia matkueita tullut Kääntymän rantaan. Sill'aikaa, kuin hevosta tuotiin niityltä, jossa sitä kyllä olisi tarvittu heinänkorjuussa, vaan josta se ihan vitkastelematta käytiin ottamassa pois tilapäisen ansion lähden — omituinen tapa lahjoitusmaa-seutujen karjalaisilla — istuimme ylhäällä kauppiaan hyvästi rakennetussa tuvassa, syöden hyvällä halulla maitoa, voileipää ja munia; täälläkin oltiin tottuneita ottamaan vastaan kanoottimies-virtaa.
Kohta jouduttauduimme taas kanoottien luo valvomaan niiden sovitusta kärryille. Kyytimiehemme oli jo tottunut sellaiseen kyyditsemiseen. Kaksi vuotia sitte oli hän ollut kuljettamassa ensimmäistä tämän laatuista kuormaa; silloin oli kanootit nuoritettu poikittain nelipyöräisille kärryille, mutta hevonen, peljästyen sivuille kauas pistäviä keuloja, oli laukannut metsään koko kuormineen. Kaikki oli kuitenkin päättynyt hyvin ja viimein saatu kanootit eheinä Vuokselle. Seuraavalla kerralla oli käytetty kaksipyöräisiä kärryjä, kahdet peräkkäin, ja niille nuoritettu kanootit pitkittäin, pistellen pehmeitä heinäsäkkejä väliin suojelemaan niitä hankautumiselta. Nyt koetettiin uutta keinoa; nelipyöräisiin kärryihin sidottiin korin laitoihin poikittain kaksi seivästä ja sille kanootit asetettiin alas suin rinnakkain seipäille.
Viimeinkin olimme valmiit ja pikku matkueemme läksi liikkeelle. Kyytimiehemme, tyypiltään oikea karjalainen, hennon näköinen ja sukkela, kasvot soikeat ja silmät elelehtävät, västisillään ja paitahihasillaan, kuten oikean rahtimiehen sopii, ryhtyi heti puhelemaan meidän kanssamme, kyseli uutisia, varsinkin valtiollisia, ja näytti omasta puolestaan katsovan sotaa yksinkertaisimmaksi kaikkein vaikeuksien selvitykseksi.
Aurinko alkoi lähetä laskuansa. Me istuimme taas kanooteissa, tällä kertaa Vuoksella; nyt laskimme erittäin kapeaan salmeen, jossa rehevällä, kattona yllämme kaarehtivalla rantain kasvimaailmalla tuskin oli tilaa katsella kuvaansa, ja sitte... itsestään vaipui airo veneen laitaa vasten, katseltiin katselemistamme. Edessämme oli pieni, peilityyni selkä tai pikemmin järvi ja ympärillä joka taholla mitä ihanimmat rannat. Vuoksen laskusta 1857 oli alkuperäisen, vanhan, korkean, havumetsää kasvavan rannan alle muodostunut uusi matalampi ranta, josta oli vuosien kuluessa kasvanut leppiä, niin pitkiä ja muhkeita, että ne nyt olivat läpipääsemättömänä muurina ja yhdessä tumman takapohjansa kanssa melkein toteuttivat kuvan, joka kunkin mielessä oli syntynyt ikimetsästä. Viettävää polkua myöten astui alas metsästä muutamia lehmiä ja paimentytön huutelua kuului, muuten oli ihan hiljaista: siinä rauhan ja sopusoinnun viehättävä kuva. Siispä me nyt olimme Vuoksella ja keskellä jokiluontoa! Poissa olivat kivikkorannat, korkeain saarien sijassa oli pieniä, viheriöiviä ryhmiä, jotka kukkakimppujen kaltaisina nousivat vedestä ja lehtevyydellänsä kätkivät rantakivikkoa. Leppien tiheä lehdistö ei päästänyt mitään katsetta ulkomaailmasta tunkeutumaan niiden pimennon lävitse. Viileä iltailma salli soutaa nopeammin; kohta oli suuri Kuparsaaren selkä Antrean pitäjässä jäänyt jäljellemme; kolmepeninkulmainen päivänmatkamme oli tehty ilman ponnistusta ja me laskimme nyt Hopeaniemen ystävällistä rantaa kohti. Otimme kanooteista, mitä tarvitsimme, käänsimme ne alassuin ja astuimme ylös taloon. Se oli harmaa, hyvin suuri rakennus, rumasti ulkohuoneiden keskellä, kuten näillä seuduin aina rakennetaan, ilman puutarhan tai edes kyökkitarhan nimellistäkään. Emäntä kuitenkin otti meitä ystävällisesti vastaan, ollen nähtävästi utelias kuulemaan uutisia; meidät vietiin suureen tupaan. Eräässä nurkassa makasi monta henkilöä suuressa sängyssä, toisia penkillä ikkunan alla; uunin luona asustivat kanat, ja kuinka monta asujanta seinän raoissa piili, oli mahdoton arvata.
Me kuitenkin söimme illallisemme tuvassa. Suuri posliinituoppi maitoa asetettiin pöydälle ja sen viereen kaksi puulusikkaa, siinä koko kalusto. Laittaessa sitte kakao-seoitusta huomattiin puulusikat liian suuriksi kuppeihin ja meidän täytyi hämmennellä puukoilla; talouskaluihin nähden ei olla turmeltuneita näissä seuduissa. Talo on jotenkin toisensa kaltainen tähän katsoen, kestikievarit kuitenkin poikkeuksina. Emäntä oli ihastuksissaan, kuin sai maistaa tuntematonta juomaa, mutta hän nähtävästi pettyi hyvän toivossaan. Tytär, joka oli käynyt lukkarissa ja siellä kerran juonut suklaata, selitteli muka hyvinkin viisaasti, että täytyy tottua siihen ennen, kuin se miellyttää, ja koetti olla näyttämättä vastenmielisyyttä, kuin tarjosimme hänelle kuppisen. Syötyämme kävimme istumaan rappusille aitan eteen, johon olimme laittaneet yösijamme; emäntä asettui ihan taitavasti istumaan viereemme, ja silloin alkoi puhelu. Siinä keskusteltiin nyt kaikenlaisia asioita; tietysti ei unhotettu politiikkiakaan, joka näytti hyvin pitävän mieliä vireillä. Siten puhellen istuimme hyvän osan kaunista heinäkuun yötä.
Leveä, muhkea Paakkolankoski oli jo jäänyt jäljelle. Hiljaa, melkein majesteetillisesti juoksi joki vaihtelevan vihreän kehyksensä keskitse. Oli äsken satanut; metsä imi täysin siemauksin lauhkeaa märkyyttä; veden kalvoa vielä keveästi värähytteli ripsuilla valkopilvistä, joiden takana aurinko piilottelihe, lainaten niille loistoansa, vaan säteilemättä kuitenkaan niiden lävitse. Äänetön hiljaisuus vallitsi koko luonnossa; ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt, oltiin kuin unelmien maassa. Jos Väinämöinen kanteleineen tai Aino olisi näyttäytynyt, olisi se ollut meistä ihan luonnollista; me melkein odottelimme Vellamon tulevan vastaamme ja puiden näkymättömien haltiain ilmestyvän eteemme. Sillä mielellä jatkoimme matkaa pitkin samaa, ainiaan vihreätä rantaa, kunnes kiihtyvä sade pakotti meidät turvautumaan kallelliseen, omituisuudellaan viehättävään pikku venetalaasen.
Hetkisen päästä paistoi aurinko taas kirkkaasti ja iloisimmalla mielellä vedimme kanootit Pölläkkälän lauttapaikassa maalle ja läksimme ajaen sisämaahan. Me tahdoimme nähdä omituista, Vuoksen laskemisesta puoleksi kuivanutta Äyräpäänjärveä ja myöskin käydä omituisissa vanhoissa venäläiskylissä Muolan pitäjässä. Tällä matkalla kasvoi seurueemme ja, kuin kahden päivän päästä läksimme vesille, oli laivastossamme kaksi kanoottia ja yksi soutuvene. Kanootteja tietysti koettivat vuorotellen kaikki; ja kateellisesti katseli veneväki onnellisia melojia. Veneessä pitivät iloa yllä soutajat, päiväpalkkalainen vaimoineen. He olivat juuri lopettaneet heinänkorjuun ja aikoivat etsiä työtä Venäjän puolella, kuin sallimus toi meidät heidän tulolähteeksensä. Varma ansio ja matkan huvi seuduissa, joita eivät vielä olleet nähneet, oli heistä houkutteleva. Se oli heille melkein kuin ulkomaan matka; he katselivat tarkkaavasti kauneita rantoja, tekivät huomautuksiaan pelloista, niityistä ja rakennuksista, joiden ohitse soudettiin. Enimmän heitä kuitenkin kummastutti meidän erinomainen viisautemme; me, jotka olimme kotoisin Helsingistä ja Viipurista emmekä olleet koskaan ennen käyneet näillä seuduin, me löysimme tien, tiesimmepä myöskin, missä oli kiviä ja kareja, jota vastoin he, vaikka olivat kasvaneet Vuoksen rannoilla, olivat vähän peloissaan, miten osuisivat takaisin kotiinsa.
Poikettuamme Kiviniemeen katsomaan koskea ja sen muhkeaa siltaa, soutelimme pitkin Vuoksen pohjoista suuhaaraa Räisälän kautta Käkisalmea kohti. Kiviniemi oli jo kaukana jäljellä, kuin myöhään illalla pitkässä rivissä astuimme kaikkine kampsuinemme umpimähkään ylös rannasta etsimään yösijaa. Ihan sattumalta osuimme joen itärannalla, Noisniemen vastapäätä olevaan siistiin taloon. Ihmiset olivat jo levolla, mutta ei hätä lakia lue, me kolkutimme, peljäten saavamme äreän vastauksen. Sitä enemmän olimme hyvillämme, kun tulomme näytti saavan aikaan vilkkainta iloa eikä suinkaan suuttumusta. Kaikki nousivat tervehtimään meitä, tulta tehtiin lieteen, emäntä etsi paraimmat makuuvaatteet, laittoi meille tiloja tupaan ja aittaan ja tuli sitte viereemme nurmikolle kuulemaan "uutisia ulkoa maailmasta", ja me, hyvällä halulla juoden höyryävää teetä, koetimme paraan mukaan tyydyttää ystävällisen emäntämme tiedonhalua. — Kutsumattomat sänkyvieraat eivät meitä häirinneet, mutta sen sijaan tuvan kuumuus paljon lyhenteli yöuntamme, vaikka ikkuna olikin auki. Niinpä saimme vielä lisätodistuksen, että aitat ovat paljon paremmat uusiakin tupia.
Laskimme alas sievästä Tuulaskoskesta, joka juoksee Tiurin ikivanhan linnan raunioiden ohitse luonnonkauniissa Räisälässä. Vuoksen lasku on jättänyt sinne satoja lehteviä pikku saaria, joiden välitse vesi pujottelekse kapeista salmista, jotka monesti eivät ole veneen pituutta leveämmät. Aikomuksemme päästä seuraavana päivänä höyrylaivalla Käkisalmesta Valamoon esti paha kyllä meitä kauemmin viipymästä ihanassa Räisälässä, edelleen täytyi joutua. Ikäväksemme täytyi meidän poistaa mielestämme kaikki ylimääräisten huviretkien aikeet ja liian äkisti lähteä vierasvaraisesta Ivaskalasta kiiruhtamaan Uununkoskelle, josta höyryvene lähti Käkisalmeen. Kovasti soudettuamme pääsimme ihan viime hetkellä perille juuri, kuin kolmas vihellys kuului. Uununkosken niskaan nousivat venematkustajat maalle astumaan jalkaisin viimeistä taivalta. Molemmat kanoottimiehet laskivat alas itse koskesta ja kanootit nostettiin hyvin onnistuneen jokiretken päätyttyä höyryveneesen.