Nevalla.
Vuoksen matka oli vienyt meitä pitkin jokea Käkisalmeen, jossa nousimme ensimmäiseen Pietariin menevään Laatokan höyrylaivaan. Lähtö tapahtui illalla; kello 4 seuraavana aamuna ajettiin meidät ylös valmistautumaan lähiöön laivasta. Me lähestyimme Slyyssinää ja aikomuksemme oli laskea sieltä kanootilla alas Nevaa myöten. Raskasta sumua ja tiheää sihusadetta oli ilmassa veden päällä, niin että eipä juuri tuntunut viehättävältä tuo mukavain hyttien vaihto avonaiseen kanoottiin. Mutta päästyä Slyyssinän väylälle nousi sumu ja, kuin tullitarkastus oli selvitetty, pilkistelivät jo auringon säteetkin pilvien välistä. Kanootit laskettiin alas laivan sivulle ja, asianomaisesti tarkastetut passit taskussa, astuimme veneihimme, joka tässä ei kuitenkaan tapahtunut ilman vaikeuksia. Suomalaiset höyrylaivat eivät Slyyssinässä laske rantalaitureihin, vaan pysyvät virrassa, vastavirtaan kääntyneinä ja höyrykone lakkaamatta pyörien estämässä laivaa ajelehtimasta alas. Virta oli tässä jotenkin kova, niin että kanootit levottomasti häilyivät sinne tänne nuorassa höyrylaivan vieressä, joka ei pysynyt hiljaa paikoillaan. Viimeinkin istuimme kunnollisesti omissa aluksissamme. Mutta nyt oli pujottauduttava höyrylaivojen välitse, jotka samana hetkenä läksivät Slyyssinästä. Kello löi juuri 6, ja se lyömä näytti olevan koko kolmen matkustajalaivan lähtöaika. Arvaamattomia kaaria tehden kiertelivät ne virrassa, joka niitä painoi alas meitä kohti. Samalla tuli meidän ottaa vaaria alinomaa kulkevista hinauslaivoista, jotka Laatokan kanavan suusta vetivät pitkiä proomu- ja lotjajonoja alas Pietariin päin.
Nevamatkan alku ei siis ollut rauhoittava. Mutta parin virstan päässä kulki liike jo säännöllistä väylää ja matkustajalaivat olivat kohta näkymättömissä. Hinauslaivoja meillä oli matkakumppaneina, niille me kyllä voimme pitää puoliamme ja, milloin halutti levähtää, laskimme vain hinattavien lotjain viereen, joten levähdys ei tuottanut mitään ajan hukkaa. Meitä halutti myöskin nähdä elämää näillä Volgalta tulevilla proomuilla, jotka olivat täynnä Sisä-Venäjän aarteita.
Nuoritettuina kiinni toisiinsa, neljä rinnakkain ja kolme neljä sellaista riviä peräkkäin, hinataan näitä lotjia myötävirtaan. Väestönä oli ystävällisiä "mushikoita" lastin kotiseudusta. Me valitsimme leposijaksemme pataljoonan Vologdasta tulevia jauhoproomuja. Meidän Venäjän kielen taitomme ei sallinut mitään laveaa keskustelua, mutta paperosseilla ja nisukakuilla saimme kohta oikeuden liikkua vapaasti lotjilla. Siinä oli jauhomattoja säännöllisissä pinoissa tuhansittain ja päälle oli tehty jyrkkä lautakatto suojaksi sateelta. Perässä oli kajuutta, jonne meitä kyllä käskettiin sisään, mutta meillä ei ollut rohkeutta eikä kyllin vahvoja hermoja astua alas. Elämä lotjilla oli muuten varsin iloinen, nuoremmat pojat ilvehtivät ja tekivät kaikenlaista kujetta vanhemmille pitkäpartaisille ukoille, jotka tavallisimmin lopettivat vehkeilyt antamalla kaikessa ystävyydessä ja kaikkein näkyvissä pojille selkäsaunan.
Nevan rannat ovat yksitoikkoisia, tasakorkeata hietakangasta, jolla kasvaa vain kuivaa havumetsää; siellä täällä näkyy huvila tai kylä, välillä höyrysahoja tai muita teollisuuslaitoksia. Joki on jotenkin yhtä leveä kaikkialla ja juoksee tasaisen viriävänä. Sitenpä kuljimmekin hyvää vauhtia. Virstapatsaat pitkin rantaa ilmoittivat tulokseksi 8 virstaa tunnissa. Niinpä voimme 7 1/2 tunnissa tehdä koko sen 6 peninkulmaa pitkän jokimatkan.
Noin keskipaikoilla tekee joki äkkimutkan, muuttaen suuntansa lounaisesta luoteiseksi. Joka virstalla, kuin sille lähestyimme Pietaria, olivat rannat yhä tiheämmin rakennettuja, ja viimeisen peninkulman laskettelimme suuren pääkaupungin yhtämittaista esikaupunkia. Siellä oli suuria varastopihoja tavaroille, joita tuodaan jokea myöten; niiden luo pysähtyivät lotjat ankkuriin. Me sitä vastoin jatkoimme matkaa kaupungin keskukseen ja, joutumatta mihinkään tekemiseen joki- tai rantapoliisin kanssa, laskimme Liteinin sillan luo ja sieltä kanootit olkapäällä pääsimme tuota pikaa Suomen rautatien asemalle.