CHRYSAETOS.
Mitä parvi kärtyisten varisten syyskankaalla odottaa? Puut tuulessa paljaiksi karisten ne kohta vieraiksi saa. Mitä parvi ärtyisten varisten nyt liitelee väijyen? Talon teurastusmies palan heitti kenties? Haaska jäänytkö on pajupensastohon, tahi tanssitko lie varisten?
Mitä parvi ärtyisten varisten pihamaallani odottaa? Ne oksilla kiikkuvat, tuulessa liikkuvat; yöpuulla ne vaakkuvat, aamulla raakkuvat päin päivää valkenevaa.
Mitä mustat koirat etsien nyt ulvovat naapurissa? Ne laukkaavat halki metsien; ne lienevät vartioina. Mitä mustat koirat laulavat? Ne laulaako kuolemaa? Ne piirissä pyörii, ja vinkuu ja hyörii, kurottaen kaulaa ne ulvoo ja laulaa… Kuonot kuumina vainuu… Nyt ulvonta murinaksi painuu, huhun huuhkat kun alottaa.
Mitä huutavat huuhkajat piirissä nyt latojen harjalla, yön viima kun tuuliviirissä kadon laulavi laulua? Mitä viiri ruostunut laulaa sydänyön surusoitto kun soi? Laulu kuolonko lie? Eessä Tuonenko tie? Murhe mittaamaton? Enne kuolon se on. Yössä vainajat vaikeroi!
Mitä miehet kumarat kulkevat lumikentällä? Permeillään jäniksiltä ne tien kai sulkevat nyt ollessa suojan sään. Ne hakoja viskovat, seipäitä kiskovat, viittoja tuovat; tien auki ne luovat jalaksen juosta, tohtiiko tuosta kulkea ylitse järvien jään?
Mitä miehet kumarat pimeellä edustalla käy kartanon? Talonportin iskulla kimeellä lyö tuuli nyt lukkohon. Hakoja kuusien heittävät hankehen; hiutaleet heijaa, kylminä leijaa jäljet peittäen; hautaan heittäen kaiken, ah kaiken pois! Lumi on kirpeetä niinkuin suolaa se ois! Rekiä saapuu, hoilaa ja laulaa ajurit, lankee äänetön yö. Miehet ne kantaa, miehet ne naulaa… Loppu nyt lyö! Loppu nyt lyö!
Kirkaisu kaikui…
Kirkaisu kaikui silloin portaissa, kumisten pihain poikki kujiin ehti, kätensä risti ohikulkija vavisten paikoillaan kuin haavanlehti. Ylhäällä ikkunassa talon aution, puut paljaat allaan, kantain kynttilätä mies tuijottavi yöhön kolkkohon, ikäänkuin valaista hän aikois tätä; kuin mieletön hän pedon lailla karjuvi, min ahdas häkki veriin raateli: Chrysaetos kuollut on! Ja huuto kiirii vaikertaen kankaan yli, kunnes se kuollen häipyy pohjoiseen, mut huutoon vastaa metsän herkkä syli, nyyhkyttäen, mut lyhyeen: Chrysaetos kuollut on!
Huoneissa tyhjissä hän harhaa yksin, sytyttää lamput, kruunut kaikki palamaan… Seinältä salin kylmin silmäyksin tuijottaa kuva häneen puitteistaan… Huoneista kaikista hän hakee, riehuu, hän turhaan etsii ikimennyttä, vimmasta mielipuolen veri kiehuu; ei muista hän, mit' aikoi etsiä…
Hän laatikot ja kaapit penkoo, vääntää…
Hän keittiöön käy halki käytävän,
ja penkit, pöydät kaikki nurin kääntää…
Eteiseen viimein joutuu hän.
On pikku vaippa jäänyt sinne naulaan,
kulunut turkis paikan osoittaa,
mi hyväellen sattui poskeen, kaulaan…
Nyt palaa muisti, silmä leimuaa!…
Ulos yöhön…
Ulos yöhön ja tuiskuun syöksyen hän juoksee ja hakee, yli ojien hyppää ja aitojen, siks kunnes on eessänsä kangas lakee!
Hae! Tuollako jäljet on? Hän on suunniltaan, jalat kivihin tarttuu ja viidakkohon, lumi-usva on seinänä vastassaan… Kuin silmitön syöksyy hän tuulta päin, pyry kelmeät posket peittää jäin, vaikk' kiivaasti valtimot lyö! Käy, taikka sun yltää yö, sua kenkään ei nää, rukoustas ei kuule, kun hankehen saat hautasi valkoisen! Sa pelkäätkö jo? On taivas synkkä kuin kalmisto, kivi haudan, min kirjoitusta ei näy. Yhä yö hämärtäy. Luja ole, tai kuoloon käy!
Hän joutunut on kukkuloille liki merta,
miss' solkikoivut kohoo korkeat…
Nyt herää muistot, sydän vuotaa verta…
Tääll' usein rinnakkain he kulkivat…
Puolessa pohjan — silmään voiko luottaa?
talonsa tyhjä, harmaa kohoaa,
kuin juna, joka asemalla uottaa,
sen ikkunoiden rivi kimaltaa!
Ja hän huutaa:
Jo lähtöönkö soi, häämatkalle, oi? Ma morsiamen näin harsoisen, kevätmorsiamein vihervaipassaan, ah, valkoisein, sulotuoksuvan haan olet tuomipuu, kun saapuu kukkien kuu! Elin paahteessa auringon silloin kun Chrysaetos oli mun!
Ja hän laulaa:
Kesäpäivä, lämmin syli sini-aallon, vehreen maan, köynnös tupaa kiertää, yli pöytämme luo varjoaan.
Sylitysten uimme meren
keinuvia aaltoja,
vesi viilee lieskat veren
sammuttavi rinnasta.
Nousit, kauneutesi maahan taivutti mun jalkoihis, kerskailla tän verran saahan — ei sua näe Nemesis!
Chrysaetos!…
Chrysaetos, kultakotka, ah minut säde silmies auringon vangitsi… Yli pilvien nousimme, sieltä sinut alas maahan lauluni houkutti… Sulan tempasin siivestä loistavasta, kultamusteella kirjoitin laulut — noussehet Gehennasta, autuudeksi mi muuttuikin!
Kesä-ilta…
Kesä-ilta tyyni, lauha, vehreydestä pyökkien, mieliss' aurinkoinen rauha… kotiin, varjoon köynnösten…
Syksy, lakkaa laulamasta linnut, metsä vaikenee, kypsä kun on kukka, vasta lehdet sitten varisee!
* * *
Lumikukka lähtehellä, käärme alla lehmuksen, arvoitus on keijukaisen! Se on myöskin sun ja mun!
Ohi muistot kun kiitää…
Ohi muistot kun kiitävät ryöpyten, etemmäksi hän kulkee tuiskusäässä meren rannalle viimein joutuen, miss' auran jäljet näkyvät jäässä — Tie suora kuin viiva, min päätä ei näy, on ulapan halki viitoitettu; tien ylitse musta railo käy… Sen reunalle jää mies masennettu. Pimeästä kuuluu silloin loiskina, jyskinä, huohotus, puuskutus, ryskinä, ja sitten kauhun huuto loputon.
Pimeästä syöksyy esiin musta peto halki jään, nostaa kuohut kylmiin vesiin, viitat tappelevat keskenään. Jää murtuen väistyy tieltä, soi sirpaleet helkkyen kuin tuhannen luutunkieltä soi myrskyssä katketen. Ohi niinkuin haavoitettu valas käy laiva ja savua puuskuttaa, kaikk' aaltojen helmaan syöksyy alas, vesi valkeena aaveena vaahtoaa.
Kun aurinko noussut on….
Kun aurinko noussut on yli jään, niin miehet kumarat entävät meren rannalle tähyämään; ja varikset sinne lentävät, miss' saaliit on maukkahat. Jään reunalla koirat etsien nyt ulvoo kuin helmassa metsien, he totta ennustivat!