NÄIN UNTA.
Näin unta, että olin rampa ja istuin huoneessani omassa… Ma lampun punaisessa valossa näin ihmisparven, tutun piirteiltänsä. Ma lamppuun tuijotin, mut silmä vasen pianiinon luona näki soittajan; hän soitti, mutta säveltä en kuullut, vain kuuntelijain kasvonpiirteistä ma saatoin nähdä, kuinka vaihteli sävelten soinnut tummat, räikeät, mut ainoastaan soittoniekan selän ja hänen päänsä varjon liikkuvan näin nuoteilla ma hänen edessään. Mun huomioni kiintyi nuotteihin: etäällä niiden mustat ristit, kaaret muuttuivat kiemurrellen piirteiksi, joit' eroittaa ei voinut vieraistani. Ja hänen soittaessaan yhä kertyi vain ihmisiä täyttäen huoneeni sohvat, pöydät, hyllyt.
Käy huone helteiseksi; ovi aukee eteiseen, se on pimeä; viel' aukee ovi ulkoeteiseenkin; näin kaasuliekin himmeän, mi heitti hohteen shakkilaudan tavoin tehdylle ruutupermannolle. Ja taempana kiemurteli portaat mahonkikaidepuineen ohitse taustan kaidan porrasikkunan. Portailla seisoi nainen solakka peitossa mustan harson, liikkumaton ja kumara kuin suru vallannut ois hänet taikka syvin epätoivo…
Mun uutta uteleva silmäni luo katseen porrasikkunasta ulos… On piha pimeä, mut vastapäätä ma näen huoneuston valaistun… Damastiuutimia, loistoesineitä, ja ruokasali pöydin katetuin, vain kahdelle, mut hopeata on astiat ja kultaa pienemmät; Japanin-maljakoissa nuokkui syreeneitä tarjoilupöytä oli kukkurallaan puutarhan, meren, metsän tuotteita, mut yhtään ihmistä ei näkynyt. Langaksi punoutui katseeni, se lanka veti minut perässään, mun koko olentoni, itseni, ja tuossa tuokiossa olin siellä! Ovelle ruokasalin sokaistuna, mut arkana kuin murtovaras, jäin. Ma katsoin rääsyjäni kurjia, ja asuani sekä — sauvojani… Ma olin niinkuin vioitettu varis, min jalat roikkuu alla lentimen. Ma häpeästä itkin… Salin ovi samassa aukeni ja nainen astui sieltä; se sama, joka seisoi portailla… Hän morsian nyt oli, säteili nuoruutta, kauneutta, hyvyyttä. Hän antoi kätensä ja katse haastoi: nyt olet mun ja minä sun. Ma polvistuin ja tunsin tuokiossa, kuink' olin kurja, perinpohjin kurja, en naisen rakkauden arvoinen. Hän hymyili ja käski nousemaan.
Ma nousin, ajatelkaa, nuorena, ja terveenä, en enää rampana! Sa ootko koskaan onnest' itkenyt, kun sielu paisuu, suurentuu, ja tulvii kiitollisuustunnetta, mi kantaa kauas, tähtitarhain taa, ja kauemmaks, ei rajaa ole sillä? No niin, ma istuin vieress' armaani. Kaikk' oli mieliksein, me synnytimme, lausuimme aatteita ja sanoja, ma olin säkenöivän sukkela, me joskus aatteen lentoon kohosimme, taas sukelsimme syiden syvyyksiin; maailma, luonto, oudot onnenvaiheet selkeitä olivat kuin kirja avoin… Kaks sielua siin' yhdeks vihkiytyi…
Ma mainitsin, ett' oli moitteeton armaani käytös sekä ulkoasu. Näin jotain mautonta kaikess' sentään, mi koko ajan mua kiusasi. Punainen nauha hänen olkapäätään koristi, harmillinen nauhanpätkä. Ma väkivalloin itseäni hillitsin, mut puhellessa äkkipikaa tartuin ma vastoin tahtoain ja harkinnatta punaiseen nauhaan, ilman ilkeyttä… Mut silloin, yhdell' erää, muuttui armaani, kun alta naamion hän kasvot paljasti ne julmat oli kuin Medusan, joissa jokainen piirre muuttui käärmeeksi, ja käheällä äänellä hän huusi: — "Vai niin, sa olet turhantarkkailija, mi arvostelet, etkä ihaile?" — "En, mutta täydelliseks sinut tahdon, jos tahran näen, niin sen pyyhin pois." — "Sa tahranpuhdistaja, tiehes suori, jos mieleises en ole, muita saan!" — "Sen kyllä uskon, katu avoin on! Saat sieltä monta muuta, mua et…" Nyt alkoi sanasota loppumaton, ei toinen toisen mieltä tajua; ja siitä hirvittävä riita syntyy, päämaaliton, mi taisteluksi muuttuu… Me päivät, viikkokaudet riitelimme, ja vuodet vaihtui, sammui kynttilät, aurinko yleni ja sekunnissa kuunvaihteet toinen toistaan seurasi… Havahduin toisinaan, mut nukuin taas, ja uni sekä riita alkoi jälleen. Lopulta tappelimme, sitten itkimme niin katkerasti suurta häpeäämme… Lepyimme, suutelimme, vannoimme valoja lemmen, taistelimme taas… Ma silloin ääneen huusin: "milloin loppuu, milloinka loppuu tämä helvetti?" Ei loppunut se, mutta joka yö uudistuu uni, toinen elämäni!