RASKAAT, AUTIOT ILLAT
Raskaat, autiot illat vaikein askelin poljin permantoa, kuulin lampun laulun, ja haikein mielin yötä vartosin ma — koetin kiusata itseäni unten onnea etsien — unhoa, jossa mun elämäni liekki lepäisi hetkisen. Kuinka astun ja aika kiitää, ulos yöhön ma tuijotan, jossa varjot väikkyvät liitää, kangas näyttävi loppuvan. Kaukana tuolla, miss' alkaa salo, liekki voimakas loistetta luo, suruisasti sen välkkyy valo, niinkuin kerran tehty ois tuo vilkkutorniksi, vaikka varmaan mielikuvaksi tiedän sen; sillä laidassa kaupungin harmaan taloryhmä on pienoinen. Niin ma mietin, kun kaiket illat valon vilkkuvan siellä nään: kohtalosta käy kohtaloon sillat — toisin ei ole täälläkään. On kuin silmäni kumartuneen olennon siellä nähnyt ois, joka kaikkensa unhoon, uneen vaihtaa kernaasti tahtois pois. Outo mies, joka peität valon, huomaatko lamppuni liekintää? Sulle tervehdys Punaisen talon, sinua katson kuin ystävää. Kulje en yksin, seurasi riittää, toisten luokse on ummessa tie; pimeys meidät yhtehen liittää, mut emme kohtaa. Se parhainta lie!