ULOMMAISELLA NIEMELLÄ
Huvilassa ken yksin kulkee yössä yli permannon palkkien kirkuvien, ja katsoo kuiluihin vetten vyössä? Mitä polkevi, haamu valkoinen, siro jalkasi, kaunis ja karkeleva? Sai ennen se säälittä tallata sydänverta, mi tiellesi merkkejä loi. Oi!
Kätes värjyvän alla miks kosketin kaikuu niin tummasti illan tuulessa, talo autio että vuorella raikuu? Karun rannikon vaimo valkea? Ah, haudasta mustan soittimen oma itsesi nousee murheellinen. Iloks muille murheesi sittenkin soi. Oi!