KAHDEKSASTOISTA LUKU
Uudenvuodenyö
Vuosia oli vierinyt; vuosisata oli todellakin lopussa; puuttui vain muutamia tunteja. Borgin suvun piti kokoontua Götalaisissa huoneissa, ja lähteä sydänyön tienoissa Skansenille. Elämä kuluu nopeasti, eikä tämä huoneusto ollut enää muodissa, vaan oli johto kirjallisen "Rydbergin" käsissä; ja kun joku puhui Punaisesta Huoneesta, kaikui se kuin menneisyydeltä, sitä sekoitettiin Vihreään Ruutuun tai johonkin muuhun sentapaiseen…
Oltiin koolla, ja vanha toimittaja Borg, nykyään yli kuudenkymmenen, oli mukana. Päivän kunniaksi oli saatu aikaan näennäinen sovinto. Ester, joka lopetteli juuri tutkintojaan, oli seuran ainoa nainen; kaikki muut olivat joutuneet syrjään ja siirretyt takaisin koteihin, sittenkuin toverielämä kapakoissa oli osoittautunut kestämättömäksi. — "He liikkuivat toistensa vaimojen kanssa, niin ettei tiennyt, kenen kanssa he olivat naimisissa." Tuhkatiheään he erosivat ja menivät naimisiin, niin että lopuksi keksittiin se, että naiset pitivät tyttönimensä. Elämäkerran kirjoittajat lakkasivat mainitsemasta, kenen kanssa suuruus oli naimisissa, ja aateliskalenteri keksi eufemismin eronneille, jotka olivat menneet uudelleen naimisiin: "Toisissa naimisissa." Viimein ehdotettiin myöhemmin eräässä naapurimaassa, että tyttöjäkin sanottaisiin rouviksi, he kun enimmäkseen eivät olleet enää tyttöjä, vaan kävelyttivät lapsiaan.
Kuitenkin, Götalaisten huoneiden pöydällä oli lista, johon kerättiin allekirjoituksia. Kaikki olivat piirtäneet nimensä paitsi tohtori Borg, joka kuitenkin oli sepittänyt adressin Zolalle, lausuen siinä ihailun, jonka tämän rohkeus Dreyfus-jutussa oli synnyttänyt, ja toivomuksen, että uusi vuosisata näkisi hänen suojattinsa täydellisesti hyvitettynä. "Oikeutta, mutta ei armoa!"
— No tohtori, sanoi Isak Levi, etkö sinä pistä siihen nimeäsi?
Ehkäpä luulet häntä syylliseksi?
Kysymys oli vielä niin polttava, ettei mainittu kernaasti Dreyfusin nimeä, nimeä, joka oli viime vuosina jakanut ihmiskunnan kahteen osaan.
Tohtori tarttui kynään ja allekirjoitti oman adressinsa muutamin ripein vedoin.
Kunpa nyt en olisi menettänyt kunniaani ja mainettani, hän sanoi.
— Kas niin vain! huudettiin kuorossa.
— Niin, pojat, puuttui tohtori puheeseen, minun on täytynyt muuttaa mieltä neljä kertaa jutun kestäessä, enkä tiedä vielä onko minusta tullut Dreyfuslainen samoin kuin Wagnerilainen.
Kaikki loivat alas silmänsä, toiset salatakseen, toiset osoittaakseen mieltään, ja tohtori huomasi syntyneen äänettömyyden syytteeksi, johon hänen täytyi vastata. —
— Nähkäähän, ensinnäkin on melkein mahdoton päästä totuuden perille vakoilujutussa, kaikki osalliset kun ovat olleet vakoojia ja tekemisissä valheen, petoksen ja väärien paperien kanssa. Toiseksi on ihan luonnotonta, että kolmen vuoden kuluttua tarkastetaan oikeudenkäyntiä, ihmisen muisti kun on niin puutteellinen, näkökohdat kun ovat muuttuneet vuosien kuluessa, uudet harrastukset herättäneet uusia intohimoja; kun todistajat ovat hävinneet, paperit hävitetyt tai joutuneet hukkaan…
— Niin, mutta asiaa käsitteli salainen tuomioistuin, väitti iäkäs
Gustaf Borg vastaan.
— Niinpä kyllä, miksikäs ei? Meidän vapaamielinen valamiehistömme on myös salainen…
— Taidat pitää kenraalien puolta? tokaisi Gustaf.
— Siinä sitä nyt ollaan! vastasi tohtori. Sehän nyt on vallan hittoa, että ihmiset kadottavat järkensä, kun vaan syntyy puhe tästä saatanan oikeusjutusta.
Isakista oli sääli tohtoria, joka syyttä oli joutunut väärään asemaan. Ja koetti inhimillisen osanottavasti auttaa häntä; jos se nyt siitä sitten johtui:
— Myönnän, että asia ei ole selvä, puuttui hän puheeseen. Mielestäni siinä on kolme hämärää kohtaa, joita en voi mitenkään selittää. Ensinnäkin: Miksi Dreyfus pyysi sinihappoa kuultuaan, että asiaa alettaisiin uudelleen tarkastaa? Miksi se ei ilahuttanut häntä? — Toiseksi: Hän luuli silloin heti, että kenraalit olivat asettuneet hänen puolelleen ja pyysi rouvansa etsimään apua Boisdeffre'lta. Kuinka hän saattoi ajatella niin hyvää Boisdeffre'sta, jonka hän tunsi? Sehän on pirullinen asema. Kolmanneksi: Lukiessani kenraalien syytteet Rennes'ssa, niin, hyvät herrat, silloin tulin vakuutetuksi Dreyfusin syyllisyydestä; mitä siitä sanotte? Ja siihen määrin, vallankin kun kenraalit selittivät, ettei bordereau ollut vaikuttanut ratkaisevasti; niin vakuutetuksi heidän kaikki todistusaiheensa saivat minut, mutta enin heidän selvät sanansa ja ylevä käytöksensä, että mietin mielessäni: Ammu itsesi, Labori! Kun sitten Laboria ammuttiin ja hän kieltäytyi ottamasta vastaan oman parisilaisen lääkärinsä apua; kun murhamiestä ei koetettu etsiä; kun haavasta otettua kuulaa ei tutkittu, jotta sen avulla olisi päästy murhamiehen jäljille, niin ajattelin: tässä on arka kohta! Asia on epäselvä.
Nyt tapahtui, kuten usein sattuu, että yhden ihmisen osoittaessa jalomielisyyttä, toiset alkavat paisua yli äyräittensä jalomielisyydestä. Holger iski heti kiinni kuin hammasratas, ja jalomielisyyden pyörä alkoi pyöriä.
— Samaa olen minäkin ajatellut kuin Isak; ja mestari Demange'n puolustus, josta ei tullut mitään, on johtunut siitä kauhusta, joka valtasi hänet nähdessään suojattinsa Rennes'ssa. Labori ja Piquart ovat tainneet hyljätä hänet nyt…
Huutokauppa oli alkanut, ja turhamaisuus saada näyttää uusia näkökohtia vanhassa asiassa valtasi kaikki.
— Niin, keskeytti Kurt, minäkin olen huomannut muutamia hämäriä kohtia. Vallankin heidän logiikkansa on minusta perin surkea. Saksan valtakunnan kansleri on selittänyt valtiopäivillä, ettei hän tiennyt mitään Dreyfusin vakoiluista. Eipä suinkaan, kuinka hitto vie hän tietäisi kaukana Berlinissä siitä, mitä Parisissa tapahtui. Mutta loistavaa on, että Bülowin yksinkertaista lausuntoa, joka ei ole minkään arvoinen, pidetään todistuksena! Edelleen kun kersantti Depert on vankilassa kuullut Dreyfusin selittävän: "Olen syyllinen, mutta en yksin", niin jäävätään tämä todistus sillä, että vankilan johtaja ei ole kuullut sitä. Onko se vain totta, mitä joku vankilanjohtaja on kuullut? Ken ottaa huomioon sellaisen verukkeen, hänen aivonsa ovat pehmenneet. — Ajatelkaa: se on väärä senvuoksi, ettei johtaja ole kuullut sitä. — Edelleen sanotaan ja vaaditaan väitteelle pätevyyttä: Dreyfusia ei ilahduttanut se, että asia otettiin uudelleen käsiteltäväksi! — Ei! Se oli ylpeyttä! — Voitteko käsittää sitä ylpeyttä? — Silloin hän olisi ollut ylpeä, jos olisi kieltäytynyt pyytämästä armoa! Mutta kieltäytyä ottamasta vastaan oikeutta? —
Kiihko kasvoi ja kuume kohosi. Sellénkin tahtoi viskata kalikkansa tuleen:
— Niin, logiikka, niin! Nojautumalla siihen, että Henry ammatti vakoojana on väärentänyt erään asiakirjan, tehdään johtopäätös, että oikeiksi todistetut oikeatkin olivat vääriä. Onko se johdonmukaista? Tunnustan sitäpaitsi, että…
— Älkää hiidessä, jos jatkamme näin, keskeytti tohtori, niin saamme Dreyfusin syylliseksi, eikä se suinkaan ollut tarkoituksemme, vai mitä Max tuumii?
— En voi kieltää, vastasi kreivi harkitsevasti, että asia on hämärä. Muodostettiinhan Dreyfus-ministeristö, Waldeck-Rousseau etunenässä, jonka määränä oli vapauttaa Dreyfus; tämä ministeristö määräsi hallituksen edustajaksi Carrière'n, joka ei ollut kenraali, ja jonka piti vapauttaa Dreyfus, koska hän oli vakuutettu tämän syyttömyydestä. No niin: sittenkun oli kuulusteltu kenraaleja ja todistajia Rennes'ssa, ja huolimatta Esterhazyn bordereau'sta ja Henryn väärennyksestä, hänen mielensä muuttui oikeudenkäynnin aikana. Se on ihmeellistä! Sitten on viitattu bordereauhon, aivankuin taikuri viittaa kattoon ottaessaan jotakin pöytäliinan alta. Bordereau kelpaa yhtä vähän todistukseksi kuin Esterhazyn todistukset; mutta vaikkakin asiantuntijat nyt ovat vannoneet, että bordereau ei muistuta hituistakaan Dreyfusin käsialaa, niin on Dreyfus itse tunnustanut näiden yhtäläisyyden huudahtaessaan: "He ovat varastaneet käsialani!" Ristiriitaisuuksia on niin paljon, että meillä tuskin on oikeutta muodostaa asiasta mitään mielipidettä. Se ei merkitse mitään, ettei Dreyfus ollut enkeli, mikä hänestä tehtiin, hän kun näet oli ihminen, mutta Zolan ja Björnsonin ei olisi pitänyt mennä valalle hänen kunniastaan. Dreyfus on saatu kiinni kymmenestä valheesta. Ensinnäkin hän väitti, ettei tuntenut itäisen radan järjestelyä. Hän tunsi sen! Hän väitti, ettei tuntenut keskityssuunnitelmaa! Hän tunsi sen! Hän kielsi olleensa läsnä kenraali Ransonin neuvottelussa! Hän oli läsnä. Hän väitti, ettei ollut milloinkaan tuntenut Picquart'a! Hän tunsi hänet! Hän sanoi ennen, ettei ollut milloinkaan ollut Mülhausenissa! Nyt hän tunnustaa olleensa siellä joka kesä. Hän väitti, ettei ollut milloinkaan nähnyt ampumataidon käsikirjaa. Hän oli nähnyt sen! Hän vakuutti, ettei ollut milloinkaan nähnyt tykkiä T20. Hän oli nähnyt sen. Hän kielsi tavanneensa ulkomaalaisia sotilaslähettejä Bodsonin luona. Hän oli tavannut heitä. Björnson, tuo, tuo… meni valalle Dreyfusin siveellisyydestä! Dreyfus tunnusti, että hänellä oli naimisissa ollessaan ollut rakastajattaria, mutta että se ei kuulunut kehenkään, koska hänellä oli varoja. Olkoon niin, eikä se kuulukaan kehenkään. Mutta Björnsonin todistus! La verité! Zola syytti kenraaleja konnamaisuudesta! Mutta Dreyfus kiitti kenraaleja, uskoen heistä parempaa. Totuus, Zola! Mutta oikeudenkäynnissä esiintyy muitakin kammottavia yksityiskohtia. Dreyfus kutsuu avukseen majuri Curé'n. Tämä tulee — ja todistaa häntä vastaan. Dreyfus luottaa eversti Cordier'n apuun! Tällä ei ole mitään sanottavaa. Mutta entäs sitten tämä: eversti Munier, jonka piti tuoda tärkeitä sähkösanomia, kuoli junassa. Chaulain-Sauvinière kuoli junassa, majuri d'Attel, kuoli junassa. Entäs nämä salaperäiset kuolemantapaukset: Lemercier Picard, Guenée, Ressman ja muut! Ja nyt myöhemmin on Schneider kuollut Wienissä, Scheurer-Kestner on kuollut, yleisesikunnan päällikkö on kuollut! — Tämä ei ole rehellistä peliä, ja tämä valhettelusota saa ihmisen kaipaamaan ruutia ja kuulia! Mutta minusta tuntuu kuin jumalallinen oikeus olisi puhunut ja tuominnut kaikessa tässä. Dreyfusille tuomittiin kymmenen vuotta Rennes'ssa, siksi että hän oli juorunnut, ja kavaltanut siten uuden isänmaansa; mutta hänet armahdettiin, oikein kyllä, lieventävien asianhaarain takia: oikeutettujen tunteittensa vuoksi vanhaa isänmaatansa kohtaan, lapsuutensa ensimmäistä. Henry sai vanhurskauden väärentäjänä surmata itsensä; Esterhazy valehtelijana menetti kunniansa ja joutui maanpakolaiseksi; Felix Faure sai varoituksen mairittelustaan; kenraalit kehoituksen, etteivät kärsimättömyytensä ja heikkouskoisuutensa vuoksi luottaisi ruhtinaisiin ja heidän kaltaisiinsa. Ja kansakunta sai tietää, että siihen kuului jo niin monta vierasta ainesta, ettei se voinut ajatella kostoa, josta voisi syntyä veljessota; ja kun sotajoukko on menettänyt maineensa, niin se saa sijaan uuden ja samalla uudemman tehtävän. Se toimii tällä hetkellä kaukana idässä rinnan saksalaisten kanssa, jota se ei olisi milloinkaan tehnyt, ellei "oikeudenkäyntiä" olisi ollut! Ranskan portit ovat auki! kuten Kiinan! Mutta "oikeudenkäyntiin" sekoitettiin myös uskonnollinen kysymys, jonka sekoittamista tähän yhteyteen en ymmärrä; mutta se joutui siihen senvuoksi, että Dreyfus oli juutalainen. Ja nyt aukaisevat protestantit ja juutalaiset parhaillaan luostareita ja päästävät vapaaksi pari sataa tuhatta elinkautista vankia. Aivankuin kruunajaisissa tai uuden kuninkaan astuessa valtaistuimelle; mutta se on myöskin vastaus Bartholomeuksen yöhön, vaikkakin paljon sävyisämpi; nehän ovat pelkkiä hyviä töitä palkkana pahoista töistä; se on puhdasta kristillistä rakkautta, vaikkakaan tahto ei liene hyvä; mutta näemmehän niin usein, miten paha saa palvella hyvää; eikä Dreyfus ollut hyvä mies, mutta hän on tehnyt palveluksensa, kuten me kaikki!
— Niin, puuttui tohtori Borg jälleen puheeseen. Tehtyämme kaikki nämä myönnytykset, jotka vastustushalu lienee synnyttänyt, tai uteliaisuus nähdä asian nurja puoli, pidän kevytmielisenä tämän kirjelmän lähettämistä Zolalle, joka luulee yksin löytäneensä totuuden. Muutamia jyväsiä hän löysi, mutta enemmän akanoita, ja hiukan pehkuiseksi hänen selkänsä on kyllä käynyt. Jospa sensijaan onnittelisimme häntä uudestisyntyneenä uskovaisena, Parisin ja Työn tulevaisuuteen luottavana tekijänä; sosialisti Emile Zolalle? Teemmekö niin?
Kaikki paitsi ukko Borg, vastasivat myöntävästi; ja niin päätettiin asia.
Ester, jonka piti viran puolesta olla hourujenhuoneella, poistui
Maxin saattamana.
He kulkivat kauan äänettöminä katuja, viimein sanoi Max:
— Oletko huomannut, että hän muistuttaa Hioja nimistä antiikista kuvapatsasta?
— Olet oikeassa; enin leuka, joka alkaa korvista.
— Muistatko nyt Parisin ankaraa tuuliaispäätä 96, joka alkoi S:t Sulpice'n luona, upotti la Revanche'n, hävitti oikeuspalatsin ja päätti tuhotyönsä Saint Louis'n sairaalan kohdalla, mullistettuaan ensin Saint Louis'n Pyhän kappelin? Uskotko nyt vertauskuvallisiin tuuliaispäihin?
— Mihin herran nimessä on uskottava? Minua alkaa peloittaa!
— Mutta eräs toinen salaperäinen seikka, toisin sanoen vieläkin selittämättömämpi kuin tämä: Suuren vallankumouksen aikana, päivää ennen Bastiljin rynnäkköä, raivasi Royal Allemand Tuilerian puutarhan. Upseerien joukossa oli muuan Reinach ja Esterhazy. Uskotko sattumiin?
— En! Entäs sitten yhteys?
— En tiedä! Yhteyden tietämisessähän olisi selitys, ja sitä me emme saa. Ja senvuoksi kaikki selitykset käyvät naurettaviksi. Entäs sitten tämä? Bædecker, joka ei ole mikään salaperäinen kirja, kertoo ihan viattomasti: kuninkaanhautoja hävitettäessä Speyerissä 1689 johti toimenpidettä eräs Hinz niminen henkilö. Kun Saint-Denis'n kuninkaanhaudat ryöstettiin 1789, pani ryöstön toimeen myöskin eräs Hinz.
— Mitä se merkitsisi?
— En tiedä!
— Kuulehan, oletko tuntenut Dreyfusin? Tässä kreivi Max pysähtyi, ja silmäili Esteriä, ikäänkuin olisi tahtonut nähdä, tekikö tämä pilaa:
— En, en ole tuntenut häntä… mutta jos kohtaamme toisemme kahdenkesken monen vuoden päästä, niin kerron erään jutun… Niin, kaitselmuksen mies hän oli, mutta mikään kärsivä Kristus hän ei ollut.
— Oletko kristitty?
— Olen kristillinen vapaa-ajattelija… Ja kummallista on, että kun nyt olemme raastaneet kristinopin, niin katosi sen kera niin paljon viisautta ja niin paljon inhimillisyyttä. Olemme käyneet raaemmiksi ja tuhmemmiksi… Jos nyt tahtoo tavata hienon ihmisen, niin on häntä etsittävä heränneiden joukosta, kunhan he eivät vain puhu Jeesuksesta ja kysele sielusi tilaa. Jos tahdot nähdä hillityn, puheiltaan ja ajatuksiltaan huolestetun, arvosteluissaan inhimillisen, surun nöyryyttämän ihmisen, jonka katse on aina korkeammalle tähdätty, joka henkevöi kaiken, mihin koskettaa, kavahtaa loukkaamasta ja haavoittamasta toista, pitää kurissa ruumiinsa, niin katso herännyttä! Hän pyrkii yli-ihmiseksi, mutta epäonnistuu usein, myönnettäköön. Mutta, näethän, se on pyrkimystä… Kunpa hän ei vain puhuisi siitä. Uskonto omiksi tarpeiksi, sisällisesti, mutta ei…
— Mutta elämänilo?
— Mitä iloa se tuottaisi?
— Näehän, siinä meidän tiemme eroavat.
— Miksi niin? Tunnen omalla tavallani hiljaista iloani… Muistutat mieleeni Chopinin 2:sen nocturnen ja ensi kohtaamisemme tyttöjen tykönä, jotka elivät ilossa… se korvasi heille…
— Mikä on sinun suurin ilosi?
— Uuden ajatuksen synnyttäminen! Silloin olen yht'aikaa isä ja äiti, eikä minun tarvitse jakaa kunniaa naisen kanssa, joka lähtee tiehensä mukanaan lapseni, ja sanoo, että se on hänen…
— Max, nautitko minun kärsimyksestäni?
— En, kärsin niistä kärsimyksistä, joita muille tuotan, mutta kuulen kysymyksestäsi, että sinun laitasi on päinvastainen…
— Nähdessäni sinun kärsivän, rakastan sinua; se pukee sinua. Mutta kun olet iloinen, niin vihaan sinua; käyt arkipäiväiseksi, ylimieliseksi, ylpeäksi. Muutoin säikähdän aina iloista ihmistä; ken nauraa, hän näyttää hampaansa, eikä puutu paljon, ettei hän pure…
Molemmat vaikenivat, Ester sen vuoksi, että huomasi iskeneensä omaan nilkkaansa, ja Max senvuoksi, ettei tahtonut loukata paljastamalla hänen harhaiskuaan.
* * * * *
Götalaisissa huoneissa oli mieliala käynyt eloisammaksi. Gustaf Borg oli saanut kirjeen Anders pojaltaan Amerikasta, ja luki otteita siitä:
— Tunnusmerkillisintä uudelle elämälle täällä Amerikassa on kaiken liikkuvaisuus, vaihtelevaisuus. Ei ole mitään lepoa; kaikki muuttuu niin nopeasti; varallisuus ja köyhyys vaihtelevat, niin ettei luokkia ja sukuja ennätä muodostua; rikas on ollut köyhä ja voi tulla siksi jälleen, sen hän tietää; köyhä on ollut rikas ja voi tulla siksi jälleen. Senvuoksi he ymmärtävät toisiaan; ovat varovaisia ja harkitsevaisia. — — — Päivä on liian lyhyt, ja yön lepoon riennetään kuin siihen ainoaan suureen nautintoon, joka ei maksa mitään; ja herätään pyhän työn totisuuteen, jonka tunnollisesta suorittamisesta ihmisen olemassaolo riippuu. Täällä on työn saanti armoa, ja joka hetki on muistutuksena siitä, ettei ole mitään oikeutta elämään, vaan että kaikki on armoa. — — — Tämä kova koulu kasvattaa sukupolven, joka käy hirvittäväksi, kun se kerran on lähettävä parviaan maailmalle. Pidän jo Europaa kuin kukoistuksestaan kuihtuneena Hellaana: hyvin kauniina, mutta heikontuneena ja todennäköisesti tyhjentyneenä; mietiskelee elämää, mutta ei elä sitä…
— Niin, poika on oikeassa, keskeytti tohtori, joka tapansa mukaan tahtoi johtaa puhetta. Tiedättekö, että viimeisen selonteon mukaan on 250,000 henkeä muuttanut Ruotsista jälkeen 1890; ja useimmat ovat olleet iältään 15 ja 35 välillä. Maan asutuksen muodostavat lopulta pelkät lapset ja vanhukset…
— Onko sitten ihmeellistä, että naisten täytyy ryhtyä työhön? puuttui Gustaf Borg puheeseen, joka otti kernaasti tilaisuudesta vaarin.
— Sinäpä sen sanoit! Niin, lasten ja eläkettä nauttivien muodostamassa yhteiskunnassa hänen täytyy ruveta tekemään työtä, miehiä kun ei ole, joiden kustannuksella elää… Se oli uusi näkökohta! Mutta jos hän myöskin on hallitseva, niin vyöryköön Aasia ylitsemme, ja mieluummin hallitkoot barbaariset miehet meitä kuin ylhäisön naiset, aspasiat ja emansipissat. — — —
— Nyt lopetamme ja lähdemme Skansenille! komensi Gustaf Borg.
— Niin, lähtekäämme Kapitoliumille ja kiittäkäämme jumalia kuluneesta vuosisadasta, joka loppui Dreyfusiin ja alkoi Napoleonilla, jonka veljet ainakin tuntuvat olevan Israelin lapsia.
* * * * *
Ester ja Max olivat joutuneet tullin ulkopuolelle, jossa hämärissä kohosi tuo yksinäinen linna valkeana, korkeat ikkunat sisäpuolelta kynttilöin valaistuina.
Max puhui kuin itsekseen:
— On olemassa sana, joka on joutunut käytännöstä sivistyneiden keskuudessa, ja jota hävetään mainita; se sana on "synti". Filosofoimalla on poistettu syyllisyyskäsite, mutta syyllisyydentunto on jäljellä. Olen saanut syntymässä pahan omantunnon, ja pelkäsin lapsena aina joutuvani kiinni. Sitä ei voi selittää muun kuin jonkin edellisen tuntemattoman avulla.
— Ne ovat sairaloisia tunteita, ja sellaisia tapauksia meillä on monta täällä sisällä, selitti Ester. Meillä on esimerkiksi muuan, joka luulee kirjoittaneensa bordereaun.
— Niin, mistä tiedät, vaikka olisikin?
— Kuulehan! Nyt en enää voi seurata sinua.
— Tiedän sen, enkä pyydäkään sitä sinulta. Olet alati samassa äänilajissa kuin minä, mutta vähintäin yhtä oktaavia alempana. — Tyhjästä ei tule mitään, ja kaikella on riittävä syynsä; siis, jos hän luulee itseään syylliseksi, niin on siihen olemassa loogillinen syy. Kuvitteluilla on korkeampi todellisuus, jonka yhteyttä todellisuuden kanssa en ymmärrä, mutta en uskalla kieltää sitä. Todellisuushan ei voi tunkeutua sisinpääni ja saada jälleen ilmenemismuotoa, ellei sitä ole ollut olemassa mielikuvana tai kuvitteluna. Todellisuuden me tunnemme vain sellaisena, miksi olemme kuvitelleet sen; senvuoksi vaihtelevat esityksemme käsittämästämme todellisuudesta niin suunnattomasti. Sitäpaitsi ei sielulla voi olla olemassaoloa, ellei se ole yhteydessä toisten sielujen kanssa. Nyt minulla on syytä olettaa, että kaikki sielut ovat keskenään yhteydessä; ja on olemassa ihmisiä, joilla on niin herkkä vastaanottokoneisto, että tuntevat koko ihmiskunnan tunteet ja siis kärsivät sen kärsimykset. Mutta on sellaisiakin, jotka välimatkan päästä voivat vaikuttaa toisiin, vieläpä tuntemattomiinkin; tiedäthän sen.
— Sitä en kiellä!
— No niin, mistä sitten tiedät, ettei…
Kreivi Maxille oli tullut tavaksi, ettei lausunut lauseita loppuun, hän kun tiesi Esterin täydentävän ne tai kuulevan hänen ajatuksensa, ja hän katkaisi puheensa aina, kun äänetön ajatus tulkitsi paremmin tuon keskeneräisen kuin arkipäiväistyttävä sana olisi sen tehnyt.
— Uskalsin mainita sanan synti; uskon, että kaikki sairaudet ovat synnin seurauksia. Ruumiilliset sairaudethan parannetaan myös rinnan henkisten kanssa. Ensin täytyy alistua tekemään nöyryyttävät tunnustukset lääkärille (synnintunnustus). Sitten hän tuomitsee katumuksentekoon; katkeria yrttejä, paastoamista, ankaraa vaarinottoa, kieltäymyksiä; ja usein määrätään hylkäämään tapoja, paheita, välttämään mielenliikutuksia, ajattelemaan valoisampia asioita. Kun sitten on elpynyt, täytyy mennä papin (lääkärin) luo kiittämään ja uhraamaan. Ja sitten saa neuvon: Varokaa nyt taudin uudistumista; toisin sanoen: Mene, äläkä enää syntiä tee! — Eikö niin? — Mutta kuinka te kohtelette mielisairaitanne, sielultaan sairaita, jotka tarvitsevat sielunhoitoa? Te annatte heidän ruumiilleen kylmää vettä ja morfiinia! — Muistatko, kuinka Hanne Joel merkillisessä teoksessaan "Hinsides" kuvaa elpymistään? Häväistyään kauan lääkäreitä ja ympäristöään, hän joutui vihdoin eräänä jouluiltana käännekohtaan. Hän puhkesi itkuun ja huudahti: Olen ollut tuhma ja ylpeä! Ja niin hän parani. Rouva Schram oli jäykempi, mutta nöyrtyi lopulta, ja erään sairaanhoitajattaren ystävällisyys paransi hänet. Toisinaan voi niin vähäinen auttaa — hyvä sana! jota niin harvoin kuulee! — Tämä linna ei ole mikään sairashuone, Inferno se varmaan on tai rangaistuslaitos, ja rangaistuksen pahin puoli kyllä on se, että lääkäri ei "ymmärrä" sairasta; helvettiähän on, ellei saa osakseen ymmärtämystä tai joutuu väärinkäsityksen alaiseksi.
— Onhan meillä myös pappi, eli sielunpaimen.
— Eikö asianlaita ole niin, että useammat täällä tuntevat vastenmielisyyttä pappia ja uskontoa kohtaan? Hehän opettavat vain herjaamaan ja pilkkaamaan?
— Miten milloinkin, sillä muutamat joutuvat juuri uskonnollisen mietiskelyn takia tänne.
— Niin, he tahtovat nähdä esiripun taakse ja näkevät sitten näytelmät nurinkurisin kulissein… se on heidän rangaistuksensa.
— Täällähän on runoilija X?
— On, hän on täällä!
— No niin, hän haastoi Herran taisteluun ja vaati hänet taistelutantereelle Hinnomin laaksoon! ken voitti?
— Luuletko sen johtuneen siitä?
— Mitä muuta se sitten olisi? Tupakka- ja alkohoolimyrkytyshän on helposti parannettavissa. Juoppohullut menevät itse sairaalaan, ja pääsevät pois kahdeksan päivän päästä. On omituista, ettei voi nähdä syyperäistä yhteyttä, joka on niin päivänselvä!
— Pakkomielikuvat…
— Sanakirjaan ilmestynyt uusi sana; mutta asia ja syy? Missä pakoittaja? Ken pakoittaa murhamiehet! ajattelemaan rikostaan? Omatunto! Ja omantunnon takana? — Kuitenkin, runoilija joutui lopulta uskonnolliseen järkytystilaan…
— Siitä näet, mitä uskonto on!
— Ole varuillasi! Ole varuillasi! — Uskon nyt, että on kohtuutonta syyttää täkäläistä lääkärinhoitoa. Sairaan lähimmän ympäristön ymmärtämättömyys on kai eristävä hänet täydellisesti; hän on yksin sopiva omantuntonsa kanssa; hänellä ei ole tilaisuutta valittaa eikä tulla vääräksi marttyyriksi. — — — Eikö sinua milloinkaan peloita olla täällä?
— Ei, ei minua, sillä pidän silmällä itseäni. Mutta on kandidaatteja, jotka tekevät itsensä heikoiksi viettämällä epäsäännöllistä elämää, ja rupeavat pelkäämään pimeää, vaikka eivät usko mihinkään muuhun kuin fysiologiaan. Täällähän on ollut professoreita, jotka ovat saaneet kohtauksia; ja meillä on monta palvelijaa…
He astuivat linnaan. Se oli abstraktinen, jäykkä, itkettävä kuin itsemurhahuone hotellissa, huone, joka aina annetaan kaikkein onnettomimman näköiselle vieraalle, huone, jossa on kolme ovea ja yksi ikkuna; jossa vuode on lukitun oven kohdalla, jonka avaimenreikä on päänalaisen vieressä, ja vastapäätä toista ovea sohva, vartavasten siten tehty, ettei siinä voi istua eikä maata; huone, josta näkee vain takapihan ja vastapäätä olevan siistimättömän huoneen, ja joka tuntuu olevan itsemurhaajalle varattu.
Kreivi Max kävi alakuloiseksi; mutta Esterin, joka saapui liian myöhään, täytyi heti tehdä kierroksensa, ja ystävä seurasi häntä. Pitkä käytävä ja alaspäin johtava porras; paloruiskuja, joiden letkut kiemurtelivat kuin pitkät mustat käärmeet pitkin valkeita seiniä, kaasuliekkejä kuin tuliperhosia; vihdoin rautaristikkoikkuna, jonka kohdalla he pysähtyivät. Kopissa, joka muistutti tallia, seisoi vanha alaston mies keskellä lattiaa, ilkialasti kivilattialla, ja hänen käsivartensa olivat kohotettuina ilmaan kuin antiikisen rukoilijan tai pylväspyhimyksen.
— Miksi hän on alasti? kysyi Max.
— Siksi, että hän riisuu vaatteensa ja hänellä on 40 asteen kuume; sitä hän on potenut kolme vuotta, ja tuossa hän on seissut kolme vuotta. Hän luulee olevansa käärmekuopassa.
— Silloin arvaan, ken hän on! Hän se on, joka riisti petoksella leskiltä ja orvoilta heidän omaisuutensa, ryösti vaatteet heidän yltään, mutta laillisilla keinoilla! Huomaatko, että on olemassa muita lakeja kuin raastuvanoikeuden! Mutta, Ester, miksi hän luulee olevansa käärmekuopassa? Ei hän ole lukenut Danten Infernoa, 24:ttä laulua, missä käärmeet kiduttavat varkaita.
— Niinkö? Ei hän ole lukenut Dantea!
— No, mistä luulet Danten saaneen sen? Onko hän keksinyt sen, vai onko hänellä ollut siihen syynsä? Onko näissä rangaistusmuodoissa, joita te sanotte sairauksiksi, mitään objektiivistä, mitään mihin tarttua? On, vastaan minä, ja syystä kyllä… Uskon myös, että uskonnoissa on viittauksia… Jos olet lukenut Swedenborgia, niin olet huomaava, että hänen kuvauksensa helveteistä, jotka ovat mielentiloja eivätkä paikkoja, että ne ovat samanlaisia kuin ne kuvittelut, joiden kanssa olet täällä tekemisissä. On siis olemassa pysyväinen laki: Etsi se, ja moni arvoitus selviää sinulle… jos voit tai tahdot!
He kulkivat eteenpäin. Ester liehuen edellä suuressa kaulaviitassaan ja hiukset vallattomina telmien, jotka välkkyivät kultaisina kaasuliekkien valon hohtaessa niiden läpi. Solakka, tumma, kalpea kreivi seurasi häntä.
Sitten he pysähtyivät erään rautaristikon kohdalla. Sisällä istui nuori tyttö tuolilla ihan toimetonna.
— Puhuttele häntä! sanoi kreivi.
— Mitä teette täällä, neiti? kysyi Ester ollakseen vain Maxin mieliksi.
— Minä kärsin, vastasi tyttö, joka oli niin kaunis, että sielu heijasteli ihan ihoon asti.
— Miksi sitten kärsitte?
— Kärsin isäni pahojen tekojen vuoksi; hänellä ei ole aikaa kärsiä rangaistustaan, sillä hänen täytyy tehdä työtä perheen elatukseksi. Ja minä olen rukoillut Jumalaa, että saisin kärsiä hänen puolestaan. Minä kun olen viaton, ovat kärsimykseni suuremmat kuin hänen olisivat, ja senvuoksi aikaa on lyhennetty. Mutta voi häntä, jos hän on kiittämätön tai ei tee parannusta, silloin hän saa itse kärsiä sen! Hän tietää sen, ja on senvuoksi varuillaan. Hän tietää myös, että seuraan häntä kaikkialla ja pidän silmällä häntä. — Oi, raskasta se on, mutta kerran se loppuu sentään. — Kolmen vuoden päästä pääsen jouluksi kotia!
He kulkivat edelleen.
— Etkö usko, kysyi Max, että tuo enkeli tietää, mitä tekee? Etkö usko, että hän on viisas? Vaivaudu salaisesti ottamaan selkoa hänen isästään, ja tutki onko hän puhunut totta!
— Sellaiseen ei meillä ole aikaa!
— Olet oikeassa! — Mutta huomasitko kenen näköinen hän oli?
— Niin, nyt tiedän, ketä tarkoitat…
— No? Jos hän on hänen sisarensa, niin tunnet isän!… Mutta minne nämä portaat johtavat?
— Alas kaikkein pahimpaan! Siellä asuvat…
— Tiedän; siellä ovat Swedenborgin hekumallisten lokahelvetit…
— Sanooko Swedenborg niin…?
— Sanoo, onko asianlaita niin?
— On! Nyt alan pelätä pimeää!
— Kuulehan! Danten Infernossa kerrotaan varkaista, että he muun puutteessa varastavat toistensa ulkomuodon. Muistatko tuota selvittämättömäksi jäänyttä oikeudenkäyntiä norrlantilaista varasta vastaan, sen yhteydessä olevaa murhaa ja erään naisen unta jostakin tapahtumasta rautatienvaunussa… ajattele sitä. Ajattele myöskin noita kahta salaperäistä oikeusjuttua Norrlannissa ja Itägötanmaalla, joista selveni, ettei mitään rikosta ollut tapahtunut, ei ainakaan aineellista… ja kuitenkin saatiin kärsiä niin paljon… lainsyrjäisesti, "syyllinen ja syytön" näyttää olevan ainoa tuomio… Niin, jos lausuisimme kaikki ajatuksemme… Rousseau oli kyllin epäviisas tehdäkseen sen… Minkä näköinen sisäinen ihmisemme on! Ja toisinaan tuo sisäinen elämä tulee esiin, hämmentää käsitteet, tekee selvät todistukset epäuskottaviksi, ja syyttäjästä tulee syyllinen, Senvuoksi meidän tulisi ensin puhdistaa juoma-astia sisältäpäin… Miten hirvittävää naamiaista elämä on! En voi milloinkaan mennä seuraan, sillä kuulen ajatukset, luen kasvoista ja olen niin ankara itseäni kohtaan, että rankaisen äänettömiä ajatuksiani, jotka ovat toisinaan ihan hirvittäviä, niin etten ole tuntea niitä… Ja huonossa seurassa voin toisinaan olla vastaanottamaton, ikäänkuin suojattu, mutta toisinaan heidän pahuutensa valtaa minut, ja he puhuvat minun suullani… He saavat sen harhaluulon, että olen raaka ihminen…
He kulkivat eteenpäin ja joutuivat viimein suureen kokoussaliin, johon oli järjestetty pieni juhla.
Max ei tahtonut astua sisään, vaan jäi ovelle!
— Tämä muistuttaa elämäni hirvittävinpä näkyä. Ne olivat perversien miesten ja naisten niin sanotut wieniläistanssiaiset Berlinissä. Olin niissä poliisikomisariuksen ja erään lääkärin seurassa. Ajattelehan vain tätä: muuan nuori mies, joka oli rakastunut ja liehi erästä nelikymmenvuotiasta miestä, jolla oli punaiset, karkeat, rumat kasvot, husaarin viikset ja silmälasit. Se oli olevinaan rakastajatar! Kuka oli kääntänyt näiden ihmisten silmät? Mitä siihen on kätkeytyneenä? Täytyy olla olemassa syy! — — — En, minä en tahdo käydä sisään! Minä pelkään mielipuolia; he ovat kuin demooneja, sillä he lausuvat heti julki kaikki salaisuuteni, vieläpä kaikki syntymättömät ajatuksenikin. Ja tässä mielipuolen ekvatsiooni: hän elää äänettömässä aavistuksessa, pääsee meistä selville edeltäkäsin, on niin tarkkanäköinen, että hän tuntuu ilkeältä. Tavattomien matkojen päästä hän kuulee sen, mikä ei vielä ole muodostunut ääneksi; hän näkee ajatuksia ja tunteita; hänen sielunkykynsä ovat tavallaan yläpuolella meidän tavallisia, senvuoksi hän on mahdoton elämän naamiaisiin… kas, tuossahan on runoilija!
— Niin, hän saarnaa nyt siveyttä itseään vastaan!
— Eikä tiedä, että "Sköna Helena" kiertää maailman markkinoita kilvan hänen banaalien laulujensa kanssa?
— Ei, sitä hän ei tiedä!
— Kuinka silloin käy, jos hän saa tietää sen? Hänen personansa näyttää tosin jo jakautuneen kahtia, mutta onko hän, ollen ristiriidassa entisen minänsä kanssa, selviävä tästä epäsoinnusta kompromissin kautta vaiko taistelemalla itseään vastaan?… Tiedätkö… tämä siveys, oikein käsitettynä, on enemmän hyväksyttävää kuin paheksuttavaa. Kauhistuttavaa on, kun pidetään tuota valtavaa luomisvoimaa leikkikaluna, ja sitä harjoitetaan enin ja pahimmin avioliitossa, jossa se on käynyt ajanvietteeksi. Senvuoksi vaadin siveellisistä syistä avioliiton poistamista. Kaksin maattavassa vuoteessa kadottaa yksilöllisyytensä, oman arvon tuntonsa, ihmisarvonsa. Siinä myö sielunsa, oppii vaikenemaan, jota sanotaan sovinnoksi. Se on hauta, johon Jumalan kuva lasketaan, ja josta eläin nousee! Siinä syntyy tuo rajaton ylenkatse itseään, rakkautta, puolisoa ja kotia kohtaan! Kuulin äskettäin erään kolme vuotta naimisissa olleen miehen, jonka keittiökamari ihan kuhisi sulhasia, vihdoinkin huudahtavan: En jaksa kauemmin olla porttolan isäntänä. — — — Ei, nyt lähdemme Skansenille. Tunnin päästä on sydänyö!
* * * * *
Götalaisten huoneiden vieraat kulkivat pienempiin ryhmiin jakautuneina ja öisiä puheluja pitäen; vanhat ja nuoret, isä ja pojat, setä ja veljenpojat kuin yhdenikäiset toverit konsanaan; ajan tunnussana oli: "kuolema ei ole mikään puolustus eikä vanhuus lisää miehen arvoa". "Isyyttä ei voida todistaa, ja senvuoksi olemme kaikki veljiä."
Gustaf vanhus kulki etunenässä Isakin kanssa:
— Ajattelehan, Anders kirjoitti myös muutaman sanan Amerikan perheoloista, mutta sitä palaa en tahtonut antaa pojille. Hän sanoo, että kodit hajoavat ja että perheet asuvat täysihoidossa. Tunnustan, että meidän perhekomentomme on tuhlausta ja että keittiön liesi oikeastaan muodostaa kodin alttarin. Ruuanlaitto ja astiain pesuhan kestää auringon noususta sen laskuun saakka. — Ja sitten hän sanoo, että avioerot ovat yhtä tavallisia kuin häät, ja että tuntuu siltä kuin tämä personallisuuden uudistuminen rikastuttaisi elämää.
Isak, joka ei pitänyt tällaisten kysymysten käsittelemisestä, väisti ja löysi uuden puheenaiheen:
— Niin, Nobelhan kuoli ja jätti hieman jälkeensä; 30 miljoonan vaiheilla.
— Silloinhan akatemia saa hiukan käyttövaroja; kunhan siitä ei vain tulisi luikertelurahasto, jolla ostetaan valtiollisia vastustajia.
— Virasto siitä varmaan tulee…
Kurt ja tohtori toisessa ryhmässä jauhoivat jotakin naisjuttua; Kurt johti puhetta.
— Sitten se piru läksi tiehensä lapsi mukanaan antaakseen minulle kuoliniskun; mutta minäpäs en lähtenyt perästä, vaan annoin hänen olla, ja sitä hän ei ollut ottanut huomioon. Silloin hän sanoi, etten ollut kunnon mies; ja juoksi sitten asianajajalle ja pyysi avioeroa senvuoksi, etten tehnyt "häntä onnelliseksi". Tiedätkö, mitä merkitsee tehdä nainen onnelliseksi?
— Tietysti sen tiedän: Jos hän saa viedä sinut perikatoon, riistää kunniasi, häväistä sinut, silloin olet tehnyt hänet onnelliseksi; ja ellet siitä häntä soimaa, niin olet kunnon mies!
Holger ja Sellén kolmannessa ryhmässä puhuivat lehdestä: Sellén ei pitänyt selostuksista eikä mieskohtaisista vihjauksista.
— Mutta elämä on käynyt julkiseksi, kuten vanhassa Ateenassa; efoorit ja sensorit arvostelevat yksityisen käytöstä, ja siihen täytyy tyytyä, ottaa se opikseen, ja kun kaikki muutoin saarnaavat personallisuusperiaatetta, niin personallisuudet joutuvat arvostelun alaisiksi, jonka täytyy olla personallinen. Mutta oikaisukeinoksi olemme saaneet haastattelun. Ennen ei käynyt päinsä vastata valheelliseen syytökseen; sanomalehden tuomio oli drakooninen. Nyt saa vähäpätöisinkin vastata ja antaa selityksensä. Se on suuri edistysaskel…
— Niin, mutta kun he tekevät vääryyttä…
— Ei mikään ole tuhmempaa kuin vääryys. Vääryyttä kärsinyt käy marttyyriksi, ja saa usein osakseen ansaitsematonta myötätuntoisuutta… Kyvyn on vaikeata päästä esiin tässä maassa, sillä valitaan mieluummin joku kyvyttömyys ja tehdään jotakin hänestä, joka on luu heidän luustaan: mutta usein tapahtuu, että menestymisen syynä on toisten kateus kilpailijaa kohtaan, ja se tie on tavallinen… Jotta voisivat kukistaa kadehditun, täytyy heidän kohottaa joku toinen… Mutta toitottamisen varaan ei mitään rakenneta, enkä käsitä, miksi ihmiset ilmoittavat! Nähdessäni suuren ilmoituksen pelästyn ja luulen sitä pilaksi! Ei, hyvää tavaraa saaneen ostajan suullinen suosittelu on ainoa keino! — Ystävämme Lundell, maalari, hän toitotti itseään koko elämänsä, mutta hänestä ei tullut milloinkaan mitään, kuoli nimettömänä, ja on nyt joutunut unhoon, vuoden kuluttua!
Isak oli jalomielisellä tuulella ja viskasi nyt luotaan mitä käsiin vain sattui, valtteja ja pikkukortteja.
— Sanottakoon mitä tahansa, mutta ilman Pelastusarmeijaa ja Templareita olisi Ruotsi hukkunut viinaan. Eiväthän he hauskoja ole, mutta…
— Amerikan valmistavana kouluna on heillä kyllä ollut merkityksensä, ja sille yleisölle… Joka tapauksessa, suurimmat uudistukset yhteiskuntaelämässämme ovat tehdyt yksityisestä aloitteesta, valtiopäivien ulkopuolella, hallitushan ei ole milloinkaan tehnyt muuta kuin ehkäissyt Ritarihuoneen kukistamiseen ei suuria vaadittu, ja aateliskalenteri on vielä olemassa, mutta Aftonbladetin neitireformi antoi surmaniskun aatelille. Se oli giljotiini. Samoin ovat templarit luoneet raittiuden ja heränneet kukistaneet valtiokirkon, kirjallisuus muodostanut uudestaan tavat, ja yksityiset pankit uudistaneet taloudellisen elämän.
— Taloudellinen elämä, niin! Tiedätkö, että henkivakuutus on Ruotsin paras liikeyritys. Ei siksi, että ihmiset ajattelisivat kuolemaa, vaan siksi, että vakuutuskirjoja käytetään lainojen vakuutena; ja kaikki kun lainaavat… Mutta suurimman voiton tuottavat mitättömiksi menneet vakuutukset… miten ruotsalaista se on! Saadakseen 200 kruunua he maksavat kuusi sataa vakuutusmaksua ja antavat sitten vakuutuksen mennä mitättömäksi!
Tohtori riehui omassa aineessaan, kulkien toisessa ryhmässä:
— Vaimoni tuli eräänä yönä teatterista ja tahtoi voileipää vasikanpaistin ja kurkkujen kera. Paisti löytyi, sittenkuin hän oli haukkuen herättänyt minut, mutta kun kurkkuja ei ollut, suuttui hän ja sytytti kaikki sähkölamput, jotka paloivat aamuun saakka. Kun sitten höyhensin hänet, sanoi hän, etten ollut kunnon mies, ja todistaessani hänelle, että olin ainakin mies, meni hän asianajajalle ja sanoi, etten tehnyt häntä onnelliseksi, aivan kuin sinunkin vaimosi. Sopiiko nyt terveen miehen elää yhdessä mielettömän lapsen kanssa? Antaa nimensä ja kunniansa pahimmalle viholliselleen? — Ketä nainen rakastaa, sitä hän vihaa! — Kiimaa ja vihaa, siinä naisen rakkaus! — Mies rakastaa, ja nainen vihaa! — Kaikki hänessä näkemämme kaunis on vain meidän, projektsioonejamme hänen valkealle kankaalleen, jolla ei ole mitään. — Maailma on hukkuva vihaan! Lapset syntyvät vihassa, kasvatetaan vihassa! On iljettävää elää perversissä ajassa, jossa kaikki on nurinkurista. Jos he näkevät miehen, jolla on miehen tahto, niin he sanovat häntä naiseksi; jos he näkevät Alfonsen, joka puhuu naisen nimessä ja taipuu naisen tahtoon, niin sanotaan: kas siinä vasta mies! Sellainen tulee miehen olla! Runoilija Grönlund, joka prostitueeraa itsensä maksusta ja on maksettu rakastaja, hän on naisten runoilija! Hän kirjoittaa omaa sukupuoltaan vastaan ja panettelee sitä… Gynolatria! — Oi latriini! — Latriini! — Siinä kolmisointu, jonka juuri tein!
— Olet tehnyt yhden Ruotsistakin!
— Niin, tämän: Riita! — Tora! — Viina!
— Ja yhden Grönlundista, väitetään!
He olivat kulkeneet Holmenin ohi ja saapuneet lauttasillalle.
Nyt näkyi yhdellä kertaa Skansenvuori vartiotulien valossa, ja
Bredablickin tuliseppele hulmusi pimeässä…
He pysähtyivät äänettöminä hetkeksi, sitten jatkettiin marssia ja tuo kuusiääninen fuuga kulki jälleen kulkuaan.
— Sellén ja Punainen huone keksivät Skansenin 1870; onhan se mainiota… ja ennen näkötornin rakentamista; silloin maalarit käyttivät mäkeä aiheena, myöskin jonkinlaisena tähystyspaikkana… aina Singelbackeniin saakka.
— En unhoita milloinkaan tuota laivaston ranskalaista, joka vainosi minua kaksi päivää, vieläpä Oopperakellarissakin hokien: "terve Akropolis".
— Maasta muuton syyt? Katso valtiokalenteria ja sotajoukon luetteloa.
* * * * *
— Nyt vaihtuu kaikki niin nopeasti, eikä voida käyttää kymmenen vuoden vanhaa tietoa, sillä se on käynyt vääräksi. — Missä on panslavismi? Pangermanismi? Borussianismi? Ei missään! — Minne on joutunut. Amerikan vehnä, joka sai Europan kauhistumaan? Ja fylloksera? Se on kuollut, eikä Ranska tiedä minne myödä uuden viinin runsauttaan.
— Kaikki näyttää lopulta järjestyvän, mutta ei voi kieltää jonkinlaisen kaitselmuksen vaikutusta. Ennenkuin Dreyfus saattoi päästä vapaaksi, täytyi Bismarckin kuolla. Hänen kuoltuaan tuli tsaarin käskykirje, ja siten oli kostontuuma rauennut, siten saatettiin Kiina avata ja Dreyfus armahtaa, mikä tukahutti Ranskan sotajoukon taisteluhalun…
* * * * *
— Sanottakoon mitä tahansa, mutta Saksan keisari (tuo Berlinissä asuva) on mies; hän on ainoa hallitsija, joka uskaltaa käyttää laillisia oikeuksiaan ja personallista vaikutusvaltaansa. Hänen sähkösanomansa Transwaalilaiselle vaati rohkeutta!
— Perustuslaillisia hallitsijoita, sehän ei ole mitään. Eikö valtamarsalkka voisi avata valtiopäiviä ja vihkiä rautateitä? Ritarimerkit voitaisiin poistaa, niin niitä ei tarvitsisi jakaa.
* * * * *
— Jos tahdottaisiin lausua Mark Twainin ekvatsiooni, olisi se seuraava: Nykyaikaisen ihmisen toimittama kaikkien vanhojen rappeutuneiden arvojen uudelleen arvioiminen! menneisyys nähtynä nyt sähkövalossa; vanhan kultuurin huutokauppa, jossa ei anneta mitään arvoa, eikä säälitä, muuta kuin juuri sen hetken pakosta; täytyy muuttaa rahaksi mistä hinnasta tahansa… ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta! — Kirjastot olisivat poltettavat silloin tällöin, muutoin käy laahattava kuorma liian suureksi. Kiinalaiset ja arapialaiset ovat koettaneet sitä — ja Japani viskasi menemään kokonaisen kultuurin yhdellä kertaa… Japani, niin!
* * * * *
— Kerrotaan, että Holger on elänyt vankilassa sellaista, josta hän ei tahdo puhua… mutta varma on, että hän on kadottanut vanhan uskonsa apinaan ja koneistoon, jolla ei ole koneenkäyttäjää. Niin pitkälle kuin Max hän ei ole päässyt…
— Niin, Max ja Ester! Siihen ei saa sekaantua; sitä on pidettävä salassa ja kunnioitettava. Kahden sielunelämään ei kukaan voi eikä saa tarttua karkein käsin…
— Miksi Tukholma ei kasva merta kohti, vaan lätäköitä kohti? Kuinka saadaan ostella tontteja Lifgedingiltä, mikä edellyttää omistusoikeutta vain elinajaksi, joka on epämääräinen? Ei, Rantatie, Lange linje kaupungin toisesta laidasta Blockhusin tulliin saakka; teollisuus Sicklaöhön, laivasto Vaxholmaan ja Lidingö Tukholman kaupungin yhteyteen… merta kohti!
* * * * *
— Pastori Alroth makaa sairaalassa leikattavana. — Se on hirvittävä temppeli, jossa ihmisiä teurastetaan tuntemattomalle jumalattarelle, joka tahtoo nähdä umpisuolen. Sinne heitä viedään surmattavaksi kuin koiria eläinlääkäriin.
— Koiria, niin! Onhan hävytöntä, että Tukholman kuusi tuhatta koiraa riistää leivän ja kerman lapsilta… Ja isännät, jotka vuokraavat hienot huoneustonsa eläimille ja heidän kaltaisilleen… onko se laillista? Välikirjassahan sanotaan, että tulee viettää hiljaista ja rauhallista elämää… Eläimet ovat siis saaneet suuremmat oikeudet kuin ihmiset; silloin on ihminen kypsä! Jos palvelijat tekisivät lakon ja kieltäytyisivät värisemästä vilusta kadulla koirien voidessa erinomaisesti, silloin saataisiin pian sivistynyt yhteiskunta. — Ajattelehan, että palvelija saa seista häveten portin ulkopuolella! Hyi liitto sellaisia ihmisiä… Armeliaisuutta eläimiä kohtaan! Mutta ensin ihmistä kohtaan!
Fuuga kohosi ylös Skansenvuorelle.
— Akropolis, Pyhä Vuori, Kapitolium!
— Maailmankansalainen ei merkitse sitä, että norjalaiset hallitsevat Ruotsia Blasieholmenilta; ei, kansallinen ja kunnallinen itsehallinto kaikille liittoutuneille.
— Itse Talmud kiroo sen miehen, joka alistuu vaimonsa tahdon alle.
— Kas niin! Nyt hänen koiransa alkavat haukkua, kun kuulevat laulun tapulista; mitään ei voi tapahtua ilman koiria! Toisin on turkkilaisten… ja japanilaisten laita! Heidän keskuudessaan on saastainen eläin saastainen… mutta meillä… jokainen koiranomistaja on cynède… etsi sanan selitys Lombrosolta…
— Katsos, tuolla tuvassa Grönlund johtaa perkeleenpalvelijoita… niin, ne, jotka palvelevat Kaarle XII:tta, ovat perkeleenpalvelijoita, ja niiden, jotka jumaloivat Kustaa Adolfia, tulisi myöskin lukea Swedenborgin Diarium Spirituale…
* * * * *
— Sydänyö saapuu idästä, puhui Max; tällä hetkellä se on Itämeren yllä, ja sylissään sillä on uusi vuosisata.
He olivat Swedenborgin huvimajan edustalla, ja Ester katsoi velvollisuudekseen sanoa jotakin tuosta suuresta ruotsalaisesta, joka nyt oli noussut satavuotisesta unhosta ja ansaitsemattomasta halveksumistilasta.
— Et kai uskone, että Swedenborg oli yhteydessä muiden maailmain kanssa; ei voi päästä muiden maailmain yhteyteen, joita ei ole.
— Eikö ole? Kohota katseesi taivasta ja tähtiä kohti! Etkö näe nyt toisia maailmoja?
— Näen, mutta…
— Etkö näe Capellaa, tuota suurta, valkeata tähteä tuolla?
— Näen?
— Koska olet nähnyt sen, niin on sen valo kohdannut silmäsi, ja sinä olet jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa, kun olet ottanut jotakin vastaan siltä.
— Niin, valonsäteen…
— Niin, valonsäteen, jonka otat vastaan. Tiedäthän, että valonsäteen avulla voi lähettää ääniaallon?
— En, sitä en tiedä.
— Etkö tunne Bellin fotofoonia; jolla puhutaan etäältä valonsäteen avulla? No niin, se on olemassa, vaikka et sitä tunne. Sinä voit kuitenkin lähettää ääniaallon Capellan valonsädettä myöten. Sinähän tiedät, että ääniaalto voi kuljettaa ajatusta; lähetät minulle joka päivä ajatuksen puhelimella. Onko perusteluni oikea?
— On…
— Siis, johtopäätös: toisia maailmoja on olemassa, koska näet ne, ja sinä voisit lähettää ajatuksen ääniaaltoa myöten valoaallon avulla, ja päinvastoin ottaa vastaan ajatuksen samaa tietä samalta taholta.
— Perustelu on oikea…
— Silloin olemme yhtä mieltä; ja Swedenborg on voinut olla yhteydessä muiden maailmojen kanssa.
— Sitä en käsitä… ** — Pitääkö minun todistaa vielä kerran? Ei, sitä sinä et tahdo! — Kuitenkin, Holger eli vankilassa yhtä ja toista, jota hän ei voinut selittää, mutta joka teki hänet rauhattomaksi. Niin kauan kuin emme voi selittää jotakin, sanotaan sitä mystiikaksi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Swedenborgia; mutta päästyään vankilasta hänelle tapahtui tämä, jonka todenperäisyydestä voit saada selvän,, jos tahdot. — Päästyään vapaaksi hän eli mietiskelyissä ja luuli tietysti tulevansa hulluksi. Tulee sitten eräänä päivänä toimistoon muuan köyhä nuoruuden ystävä, joka tahtoo myödä Swedenborgin Areana Coelestian ruotsinkielisen laitoksen, mutta hänellä oli vain teoksen 6:s, 7:s ja 8:s osa. Auttaakseen miestä Holger osti ne aikomatta erikoisesti lukea niitä. Mutta selaillessaan niitä yksinäisyydessä hän huomasi, että teoksessa oli — hänen kokemuksensa vankilassa, ja niiden selitys piti paikkansa. Silloin hän rupesi mietiskelemään, koetti manata henkiä hypnotismin, suggestsioonin ja pakkomielikuvien y.m. avulla. — Kuitenkin, hän näki menneisyytensä ja nykyisyytensä uudessa valossa. Neljätoista päivää myöhemmin hän oli Upsalassa, ja meni antikvaariin ostamaan vuoden 1734 lakikirjaa. Hän sai itse etsiä hyllyltä, ja löysi nyt Arcanan 1:sen, 2:sen ja 3:nen osan; mutta ne eivät tietysti olleet osia hänen omistamastaan kappaleesta. Saavuttuaan sitten Tukholmaan hän meni suoraa päätä hankkimaan koko teoksen, mutta sitä ei ollut missään. Hän oli juuri lähtemäisillään viimeisestä antikvaarista, kun hänen päähänsä pälkähti kysyä: Mutta ehkä teillä on irtonaisia osia? — Heillä oli; ja juuri 4:s ja 5:s osa, jotka puuttuivat; eivätkä nekään olleet kummankaan hänen omistamansa kappaleen osia. Jos tahdot selittää tämän sattumaksi, niin voit myös sanoa voitatko arpajaisissa vai et. Kuitenkin kaikitenkin, hän ei ole spiritisti eikä näe näkyjä — — — mutta hän tuntee, saa vaikutuksia ja varoituksia, aivan kuin tuo selväjärkinen Sokrates daimoniltaan. Hänen personansa tuntuu minusta olevan sublimoitu tislausastiassa kärsimyksen hehkuvimmassa tulessa, mutta hän on jakautunut arki-ihmiseksi, joka elää alhaalla aineessa, ja sunnuntai-ihmiseksi, jonka hän laskee lentoon täytettyään uskollisesti velvollisuutensa.
— Oletko sinä lukenut Swedenborgia? keskeytti Ester, joka ei pitänyt näistä keskusteluista.
— Olen lukenut! ja uskon, ettei yksikään ihminen ole saanut tietää niin paljon salaisuuksia kuin hän… Ei ole mikään sattuma, että tämä maja on joutunut tänne vuoreille… ja juuri nyt, kun häntä tarvitaan… Kuuletko nimestä, Sweden borg, mitä hän Ruotsillemme merkitsee. — Minusta tuntuu kuin näkisin hänen istuvan tuolla ovensuussa, Abrahamin lailla, silloin kuin Herra kävi hänen luonaan Mamren lehdossa… Hän palaa jälleen, mutta vapahtamaan ja tuomitsemaan; henkeä vapauttamaan, eläintä sitomaan! En ole oikein ymmärtänyt, miksi kaikki nämä eläimet ja niiden saasta on kytketty tälle vuorelle, mutta ehkäpä siksi, että näkisimme eron niiden ja itsemme välillä, ja että vertailemalla löytäisimme ihmisen! — — — Nyt on sydänyö saapunut, ja minä kuulen vuosisadan tulevan, idästä; nyt se on Värtanin yllä. Vaxholmassa soitetaan… Suhisevatko sen siivet rauhaa, taisteluilla voitettua rauhaa? Ihmiset eivät tahdo rauhaa! Tänään hyväksyi 26 valtiota Haagin rauhankongressin keskustelut! Mutta kukaan ei usko rauhaan; kaikki varustautuvat! — — — Jos puhut hyvää ihmisistä, niin he nauravat sinulle; he tuntevat itsensä, me tunnemme itsemme; mutta jos puhut pahaa heistä, meistä, niin he suuttuvat. Hiukan mainettaan huonompia, ja hiukan parempia, ovat ihmisten lapset!
* * * * *
Nyt kuului soitto molemmista tapuleista, ja kaupungista kohosi kuin kumisevien äänten synnyttämä pilvenpatsas, mikä sai vuoren vapisemaan. Väristys kulki läpi kansanjoukkojen, jotka vaikenivat ja paljastivat päänsä ajattelematta ketä kunnioittivat. Eläimet häkeissä ja luolissa ryömivät koloihinsa ja piiloutuivat, säikkyen kuin pakanat vihittyjen kellojen kaikua; petäjissä kävi humina, joka saattoi olla yötuulen, mutta myöskin pronssin tärisyttämän ilmameren.
Suuri Te Deum nousi kaupungista nousemistaan, ja terävät kirkontornit kohosivat kuin ukkosenjohdattimet johtaakseen pois vihan salamat. Mutta tähtitaivas hymyili, lempeänä, ystävällisenä, anteeksiantavana.
Ja sitten tapulien kellot vaikenivat, kaupungin myöskin, toinen toisensa jälkeen.
— Luuletko, että se kuului tuonne ylös? kysyi Ester,
— Kuului, niin totta kuin sieluni elää! vastasi Max.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
— No, miltä sinusta tuntuu uusi vuosisata, joka on koittanut?
— Entisen kaltainen!
— Jotakuinkin! mutta sittenkin toinen!
— Vaellammeko? Yhdessä?
— Kappaleen matkaa!
— Ylöspäinkö?
— Eteenpäin!
— Mutta alaspäin emme enää!