SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Sovintojuhla
Ester ja Max kulkivat pitkin Strandvägeniä matkalla näyttelyyn, jota eivät olleet vielä nähneet. Molemmat kun olivat syntyneet Tukholmassa, muistivat he Djurgårdenin vanhat ääriviivat niin tarkasti, että olisivat voineet piirtää sen pimeässäkin. — Nyt, kun he keskusteluihinsa vaipuneina olivat kulkeneet katse sisäänpäin tähdättynä, pysähtyivät he äkkiä ja loivat ylös silmänsä. He näkivät edessään valkean, siintävän kaupungin, joka oli kuin juhlaan pukeutuneena.
Max pysähtyi, ja tuijotti eteensä, ylös kuin hurmiossa:
— Valkeus on jälleen koittanut!
Ja he vaelsivat edelleen Maxin puhuessa:
— Pelko valkeaa kohtaan on kadonnut. Silmät eivät sietäneet valkeita taloja, senvuoksi terveysoppi kielsi kalkkikiilloitukseni, ja meidän nuoruutemme talojen seinät olivat sivellyt noella ja ruosteella; ja viranomaiset määräsivät käytettäväksi kimröökin ja rautamullan sekaista kalkitusta. Ja vihreä, toivehikkaan vihreä, jonka estetiikka oli julistanut pannaan siksi, ja senvuoksi että… vihreä on viettänyt jälleen paluujuhlaansa; valkea vihannoi, ja vehreys kullataan. Itse kansallislippu on valjennut koleasta indigosta lempeäksi koboltiksi, paksusta munanruskuaisesta kelmeäksi kullaksi. — Me olemme vaeltaneet pimeydessä, mutta se oli vain auringonpimennystä, jota täytyi aikansa kestää. Muistan, miten lapsena ollessani pikku siskoilla oli valkeat sukat kuten heidän äideilläänkin; ja muistan ajan, jolloin heidän säärensä kävivät mustiksi; minusta he muistuttivat demooneja, jotka laskeutuivat alas savupiipuista; valkea muuttui mustaksi, ja oli muutamia naisia, jotka keikailivat surupuvulla, vaikka heillä ei ollut surua. Nyt alkaa taas valjeta; sukka on käynyt värikkääksi, ja kenkä kadottanut mustuutensa; nainen on saanut jälleen pitkät hiuksensa, paljastanut kaulansa ja povensa — nyt saamme jälleen — äitejä — joiden kaulakoruina ovat lapset!
He olivat joutuneet sillankorvaan ja astuivat valkeaan kaupunkiin. He eivät nähneet ihmisiä; heitä ympäröi heidän oma suojeleva auransa, joka teki heidät ikäänkuin näkymättömiksi. Rakennuksia ja esineitä he eivät tutkistelleet, vaan pitivät niitä kuin omien aatekuviensa koristeina. Kuin kisaten he kulkivat ohi koneiden, mineraalien, aseiden, huonekalujen ja kaikenlaisen rihkaman. He vaipuivat vanhaan Tukholmaan; viihtyivät muinaisajan unhossa hetken; mutta tunsivat ahdistusta ja riuhtautuivat siitä irti takaisin nykyisyyteen! Elää nykyisyyden elämää, ei silloista! Ei päivääkään taaksepäin, pikemmin eteenpäin, itsensä ja aikansa edellä.
Lopuksi he istuutuivat siniseen luolaan. Max jatkoi puhettaan.
— Nyt ajattelen sinistä, nyt näen sinistä, tiedän missä olen, mutta olen unhoittanut sen, enkä ole täällä. Tiedän nimesi, mutta en tahdo mainita sitä, sillä et ole se, ken olet. — Tiedätkö, mitä "Gudsivalag" oli? Se oli henkistä sukulaisuutta, jota luultiin olevan saman lapsen kummien välillä. Uskon siihen, sielujen itsenäiseen olemassaoloon ruumiiden ulkopuolella, henkiseen sukurutsaukseen. Lienemme sisaruksia jollakin tuntemattomalla tavalla, ja senvuoksi emme saa lapsia; siksi olemme syyllisiä rikokseen, tunnemme häpeätä, jota emme voi selittää. Sinä et ole se, ken olet, sillä kun et ole luonani ja minä koetan muistella sinua, niin muutut toiseksi…
— Keneksi sitten muutun?
— Milloin äidikseni, milloin sisarekseni, milloin… Tiedätkö, uskon sielujen elävän niin riippumattomina ruumiista, että voivat ruveta versomaan toisen rungossa, ja elää saprofyyttien lailla toisten varassa. Jäkälä, joka kasvaa puissa ja kivissä, on levän ja sienen yhteiselämää, pesäyhteyttä, jota sanotaan symbiokseksi. Se on avioliittoa, henkistä tarkoitan, ja avioyhtäläisyys on sielun vielä tuntematonta muovailukykyä, joka voi muodostaa aineen toiseksi. Olin nähnyt isäsi, mutta en milloinkaan äitiäsi, kun kerran teatterissa, edessäni monta penkkiriviä, näin naisen niskan, joka veti huomioni puoleensa. Käännyin seurani puoleen ja sanoin tahtomattani: Tuon naisen niskasta muistuu Gustaf Borg mieleeni! — Nainen on hänen vaimonsa, vastattiin minulle. Jos ne olisivat olleet kasvot, olisi saattanut käsittää seurustelusta johtuneen mukautumisen vaikutuksen, mutta niska. Sehän tuntuu satumaiselta.
— Tosin synnytään kaksoisina, jatkoi Ester, mutta siksi voi myöskin tulla. Äidilläni oli kaksoissisar, jakun tämä leikkasi kerran käteensä, niin äitini tunsi tuskan pitkän matkan päähän. Sinusta ja minusta on tullut kaksoiset, mutta meidän täytyy lakata olemasta sitä.
— Luulen, että kuolemme sinä hetkenä kuin side katkaistaan. Erosta johtuva tuska on kärsimyksistä suurin, mutta me emme voi välttää sitä!
— Voitko ajatella loppua?
— En! Ja mitä ei voi ajatella… sitä ei ole. He läksivät vaihtaakseen jälleen paikkaa; ja joutuivat Skansenille.
Koirat tervehtivät haukkuen heitä, ja Max kutistui kokoon tuskasta:
— Nuo eläimet täällä? Eikö sitten Ruotsissa ole ihmisiä?
— Et ole eläinten ystävä?
— En, vihaan kaikkea eläimellistä, kuten tiedät, etenkin itsessäni. Ja nuo eläinten ystävät — niin, sinähän tiedät, että itse johtajatar oli tappaa lapsensa rusinoilla ja manteleilla (hän oli kasvissyöjä), mutta ei voinut kuulla puhuttavan lampaan teurastuksesta. Ne, jotka ovat niin alhaisella eläinasteella, että tuntevat myötätuntoa eläimiä, mutta eivät ihmislapsia kohtaan, ne pitäisi rankaisematta voida lähettää eläinlääkäriin sinihappoa haistamaan, Kuilut, joita tuollainen ihmisen kaltainen sielu kätkee, pitäisi sen oikeastaan koettaa salata. Olen kuullut, että ratsuväki ja paimenet… Ei, nyt jätämme tämän paikan. Täällä on ilkeätä, ja ilkeätä on aina siellä, missä pidetään eläimiä häkeissä! — Lähtekäämme Swedenborgin huvimajaan.
— Oletko lukenut Swedenborgia?
— Swedenborgia ei lueta, hänet saadaan, tai ollaan saamatta. Häntä voi ymmärtää vain se, joka elämässään on kokenut samaa kuin hän. Senvuoksi ei ole vaarallista lukea häntä; syrjäiselle hän on suljettu kirja.
He kulkivat kulkemistaan.
* * * * *
Pääravintolan edustalla istui konsuli Levi tohtori Borgin kanssa.
— No, vikojen löytäjä, mitä sanot kaikesta tästä?
— Tahtoisin mieluimmin vaieta ja säilyttää juhlan kauniin vaikutuksen.
— Ei, sinun tulee ihailla, ihailla Ruotsin teollisuutta ja keksintöjä.
— Mitä keksintöjä?
— No, kas niin!
— Vanhempien ideoiden pientä sovittelua, aiheet toisten, muutokset omat!
— Mutta entäs sitten separaattori? Ruotsin kunnia ja rikkaus.
— Se juuri! Sentrifuugin tehtävänä on aina ollut eroittaa malmeja, sokereja ja sokerinestettä; nyt se eroittaa kermaa, siinä kaikki!
— Puhut joutavia! Se juuri on uutta, että sitä käytetään maidon erottamiseen.
— Ei, maitoseparaattorin keksi 1864 Prandtl Baijerissa, mutta keksintöä kehitettiin Ruotsissa.
— Siinäpä vasta poika! Entäs sitten höyryturbiini? Kelpaako se?
— Kyllä, mutta se on vanha! Lasketaan sisään höyryä veden asemesta, siinä kaikki! Akseli on uusi! Ei, ken laskee höyrykoneeseeni toista nestettä kuin vettä, nestettä, jonka kiehumapiste on alhaisempi, kuten esim. eetteriä, jonka kiehumapiste on 45°, hän on säästänyt voimaa; hän on keksijä. Silloin kun voidaan lämmittää veturi väkiviinalampulla, olen minäkin mukana palkitsemassa. Tai kun tehdään ilmapallo, joka nousee typpikaasulla täytettynä ja paloöljykamiinalla lämmitettynä.
— Typpikaasulla?
— Niin, typpi, jonka ominaispaino on sama kuin valokaasun eli 0,9, on luonnollisesti nostava pallon. Kun typpi ei syty eikä räjähdä, voidaan sitä lämmittää, joko bentsiinilampulla, paloöljykamiinalla tai asetyylillä. Silloin istun lämmössä ja hoidan ruuvia; nousen ja laskeudun mieleni mukaan, saatan poistua pallostani tyhjentämättä sitä, ja silloin voin nousta ja laskea etsimään sopivia tuulia.
— Entäs tulenvaara?
— Typpi ei ole tulenvaarallista eikä kyllästetty kangas syty! Sellaisen voit tilata joltakin insinööriltä, kuten regulaattorinkin eetteri- tai bentsiinihöyry-koneeseeni!
— Onko sinulla muita keksintöjä?
— On, meidän pitää sytyttää vesi tuleen. Tiedäthän, että koksi palaa paremmin vedessä kuin ilman sitä! Niinpä valmista joku määrä huokoista koksia tulenkestävästä savesta tai valuraudasta ja kostuta sitä herkeämättä tulistuneella höyryllä saatuasi sytykkeen tavallisesta koksista, joka synnyttää höyryn.
— Tuo kuulostaa hyvältä; onko sinulla näyttelyysi muuta näytteille asetettavaa?
— On, kaukoputki. Nuo vanhat suuret rumilaat ovat aivan tarpeettomia. Katsoin äsken erään magneettisen teodoliitin kaukoputkeen, jonka putki ei ollut puolta jalkaa pitempi eivätkä lasit kahdenäyrin lanttia suuremmat. Se kiikari oli jonkin arvoinen. Nyt on asianlaita niin merkillinen, ettei saa käyttää liian voimakkaasti suurentavia kaukoputkia taivaankappaleita tutkittaessa. Mars ei siedä kuin 50-kertaisen suurennuksen. Tähtiä ei maksa vaivaa katsella, sillä ne vain pienenevät suurennuksen kasvaessa, ovat siis merkillisiä valonlähteitä. Jäljellä on aurinko ja kuu, ja ne näkee yhtä hyvin teatterikiikarilla. Nyt meillä pitäisi olla… Kas tuolla tulee Kurt!
Kurt Borg astui esiin. Hän oli juhlallisen näköinen, mutta samalla hajamielisen:
— Mistä tulet? tervehti tohtori.
— Tulen eräästä suuresta ja kauniista tilaisuudesta; olen ollut ritarihuoneella, uskontokongressissa; ja olen kuullut erään piispan lausuvan kohteliaisuuksia rabbiinille.
Isak Levi näytti vähemmän ihastuneelta kuin arkkitehti oli odottanut, sillä Isak luki uskonnolliset asiat niiden joukkoon, joista ei puhuta.
Tohtori sitävastoin kävi aineeseen käsiksi:
— Niin, sekin on jälkikaikua! Uskontokokous Chicagossa 1893 oli paljon suurempi. Siellä oli maanpiirin kaikki kansat ja uskonnot edustettuina ja seurakunta sai joka aamu siunauksen sen päivän esimieheltä, olipa tämä sitten muhamettilainen, katolilainen tai protestantti, ja itse paavi lähetti onnentoivotuksensa… Meidän kongressistamme puuttuu jotain oleellista, siellä ei ole yhtään katolilaista.
— Kas niin, onko sinustakin tullut katolilainen? vastasi Kurt.
Tohtori ei vastannut tuohon tuhmaan kysymykseen:
— Tässä kokouksessa on jotakin niin yksinomaan luterilaista-ainoaa-autuaaksitekevää, ja siksi se on pöyhistelevää kuin kaikki luterilainen. Sitäpaitsi ette muistane, että Pius IX 1868 kutsui myös kreikkalaiset, protestantit ja muut ei-katolilaiset Vatikaanin kirkolliskokoukseen saadakseen aikaan sovinnon kristittyjen kesken, aluksi. Kutsutut harhaoppiset eivät saapuneet, ja niin kehittyivät asiat sellaisiksi kuin ne nykyään ovat!
— Voi olla niin, puuttui Kurt puheeseen, mutta suurta on tekeillä, ja me saamme nähdä uutta uudella vuosisadalla.
— Ranskan valistus vallankumouksen ajalla oli päässyt paljon pitemmälle kuin me nyt; he repivät maahan kaikki tyynni; ja kongressi koettaa nyt vain kännien hävittää sitä, mitä heidän oma vastarintansa on rakentanut. — — —
Taivas oli mennyt pilveen, ja ilmanrannoilla kiemurteli ruskeanvärisiä hattaroita. Ylhäällä pimeni, mutta valkea kaupunki näytti vieläkin valkeammalta, hymyillen mustaa taivasta vasten.
— Nousee ankara tuuliaispää, virkkoi tohtori.
— Tuuliaispää, niin, muistatteko tuuliaispäätä Parisissa? puuttui Kurt puheeseen. Se riehui syyskuun 10 päivänä viime vuonna, olin silloin siellä ja näin sen. Se oli niin hirmuinen näky, että monet menettivät järkensä kauhusta. Se raivosi Jesuiittaseminaarin luona olevalla Saint-Sulpice'n torilla… jatkoi matkaansa Seine'ä kohti ja särki la Revanche nimisen hiilialuksen…
— Se oli vertauskuvallinen tuuliaispää, puuttui Isak puheeseen.
— Sitten se jatkoi matkaansa Ludvig Pyhän pyhään kappeliin ja repi maahan telineet, ja ryntäsi sieltä oikeuspalatsiin. Siellä istui muuan tuomari käsitellen erästä juttua; silloin ikkunat ponnahtivat yhdellä erää auki ja suuri puu lensi juurineen päivineen oikeushuoneeseen; eräs vahtisotamies lensi vahtikoppeineen sisään ja kiiti halki pitkän käytävän. Oikeuspalatsissa se näytti tehneen, suurimmat tuhonsa. Mutta sieltä pyörre suuntasi kulkunsa Saint-Louis'n sairaalaan ja kaatoi 50 metriä rauta-aitauksesta, joka oli musertaa kuoliaaksi erään Le Courrier de Paris'n aputoimittajan.
— Kaikkeapa sinä keksit. Veli Max sommittelisi siitä ennejutun, mutta onneksi on Parisissa ollut vuoden päivät rauhallista, eivätkä enteet tavallisesti jätä pitämättä paikkaansa vuoden ja vuorokauden kuluessa?
— Keksin? Saat lukea Vossische Zeitungista leikkaamani kohdan, joka on mukanani!
— Ei ole tarpeen! Muistan ilmankin. Jesuiittaseminaari, Saint Louis kaksi kertaa, la Revanche ja oikeuspalatsi…
— Paina se sitten mieleesi, lausui Kurt terävällä, melkein kiihkeällä äänellä; ja jos Parisissa tapahtuu jotakin, tänä tai tulevana vuonna niin…
— Oletko sinäkin käynyt taikauskoiseksi? iski tohtori vastaan.
— Olenpa tai en, mutta täällä tapahtuu asioita!… Näin unta
Parisissa…
— Etsi selitys unikirjasta!
— Laske sinä vain leikkiä, mutta ota tämä sanomalehtiliuska, ja säilytä se, ainakin koetteeksi. Sinähän pidät kokeista. Se on syyskuun 15 päivänä 1896 ilmestynyt Vossische Zeitung. Nyt meillä on 97!
— Hyvä, sanoi tohtori! Lyömmekö vetoa, ettei tuosta tarusta tule mitään?
— Lyödään vaan! Sata kruunua! sanoi Kurt. Isak todistaa.
Isak oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta; ja todistettuaan vedon hän otti esiin lompakkonsa, veti sieltä sanomalehtipaperin, ja asetti sen pöydälle.
— Tässä on todellakin ranskalainen kuvaus tuuliaispäästä, ja se pitää yhtä Kurtin kuvauksen kanssa. Merkitseekö se jotakin? Hm! Sepähän nähdään!
— Mitä hittoja se merkitsisi? Ei voi tehdä tuuliaispäitä, ei vaikka olisi jesuiitta tai salatieteiliä, eikä kukaan ihminen usko yliluonnollisiin tuuliaispäihin.
— Sepähän nähdään! Sepähän nähdään!
* * * * *
Ester ja Max kulkivat taidekokoelmain edustalla. Max puhui:
— Tuntuu siltä kuin ruotsalaiset eivät rakastaisi täällä toisiaan, vaan kokoontuisivat enemmän pelosta, kuin säikkyen jotakin tuntematonta tulevaa; se on kuin sairaan tarvetta tehdä sovinto vihamiehen kanssa; mutta jos hän elpyy, voittaa vihollisuus jälleen.
He pysähtyivät ja katselivat ensin myrskypilviä, siirsivät sitten katseensa taidekokoelmien pylväskäytävään ikäänkuin etsien suojaa sieltä.
— Näetkö? puuttui kreivi jälleen puheeseen. Näetkö tuota rintakuvaa?
— Se on Arvid Falk! Elääkö hän?
— Elää.
— Mennään katselemaan häntä!
He astuivat lasiseinäkuistille; ja kreivi Max aloitti jälleen:
— On odottamatonta, että hänet päästetään tänne, mutta häntä pidetään kuolleena ja vaarattomana.
— Kuka on tehnyt rintakuvan?
— Eräs nainen: merkillistä kyllä.
— Kuinka niin; hänhän on aina elänyt naisten ja lasten parissa, vastasi Ester. — Mutta mitä on jalustaan piirretty?
— Ne näyttävät tulenlieskoilta. Tarkoittaneeko se rikkiä, jonka perille hän väittää päässeensä, vaiko infernoa, jossa hän nyt vaeltaa?
— Hän ei ole pelkurimaisen näköinen, pikemmin hänen kasvonsa kuvastelevat jumalallista ylimielisyyttä, jota jumalat vihaavat.
— Luuletko, että kukaan on ymmärtänyt sitä miestä? Hän väittää, ettei kukaan ole tehnyt sitä, koska hän itsekään ei ole ymmärtänyt Useaan; mutta tuntuu siltä kuin hän joskus aavistaisi elämänsä arvoituksen ja käsittäisi olemassaolonsa jonkin tehtävän suorittamiseksi. Hän muistuttaa minusta min Balzacin Louis Lambert'a, olentoa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Tyytymättömyytensä kaikkeen täällä alhaalla hän johtaa jonkin paremman synnyttämistä muistoista, jotka piilevät hänen sielussaan; hänestä on kaikki huonoja jäljennöksiä alkuperäisistä jotka muistuvat hämärästi hänen mieleensä. Ja hänen häilymisestään itseään kiduttavan hurskauden ja aistillisen jumalattomuuden välillä ilmenee, että hän pitää tätä ajallista elämää rangaistuksena, ja että hänen täytyy toisinaan ottaa katumuksessaan mutakylpy.
— Oletko tuntenut hänet?
— En, uskon, ettei yksikään ihminen ole tuntenut häntä. Hänellä on taito kätkeytyä seurustelussa mukautumalla puhujaan, niin että kuulijasta tuntuu ikäänkuin olisi vain kuvastellut itseään tai puhutellut itseään. Senvuoksi on olemassa niin monta merkillistä luonteenkuvausta hänestä, joista tuntuu kuin kuvaajat olisivat piirtäneet omansa, eivätkä hauen kuvaansa! Nykyään on muuan nainen koettanut tehdä selvää hänestä eräässä tutkielmassa, mutta tunnustaa epäonnistuneensa, ja olleensa vahalla menettää järkensä.
— Miksi häntä sitten vihataan niin?
— Koska te ette ole tästä maailmasta, niin maailma vihaa teitä!…
— Samassa kreivi Max tunsi kuin lämpimän läikän selässään; ja kääntyessään katsomaan, hän näki erään epämääräisen ikäisen miehen tarkastelevan rintakuvaa pilkallisesti, melkein ilkeästi hymyillen.
Kreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin puoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.
— Tuntematon poistui kokoelmiin.
— Oliko se hän?
— Niin luulen!
— Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja hänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!
— Mitä se merkitsee?
— Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon tuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen. Ehkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt halveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.
— Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!
— En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla meidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä, "näemme" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä jotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon huomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin "ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi".
— Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? — Niin, hän astunee niin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi ylös. — Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?
— Tiedän! — Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?
— Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain kulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo minussa — voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua ajatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin pahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? — No, uskotko nyt, kun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja että sukupuolitaistelu taukoaa?
— En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet eroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että kaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja senvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden sukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat naista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat lakanneet puhumasta suhteistaan…
— En kuullut mitä sanoit.
— Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten vaikutuksia.
— Silloin kun ne alentavat! — Nyt sinä pimenet jälleen.
He kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä kuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.
— Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin kuluttua täältä lähtiessämme.
— Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me eroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.
— Ystävinä!
* * * * *
Näyttelyn valkea kaupunki kohosi uhkaavan rajuilma-taivaan alla, joka ei tahtonut milloinkaan puhjeta.
Rakennustapa oli improvisoitua, joka ei muistuttanut Ruotsin, vaan enemmän Itämaiden rakennustapaa. Mistä rakennusmestarit saivat tämän vaikutuksen? Auringonnousun maista, jonne maanpiiri nyt käänsi katseensa odottaen ja vapisten, senjälkeen kuin Japani oli antanut iskun, joka jatkoi liikettä länttä kohti, ja joka ehkä oli alkava maailmanhistoriassa uuden ajanjakson, niin uuden, että historioitsijat saisivat nimittää sitä ja kaikkea sitä ennen, meidänkin aikaamme, uudemmaksi ajaksi. Oli puhkaistu läpiä kaukaisen idän suureen ampiaispesään, ja nyt kihisivät keltaiset ja mustat parvissa. Mutta kaukainen länsi auringonlaskun mailla oli myöskin liikahtanut. Maanpiirin kaikki kansat olivat sekoittuneet siellä ja synnyttäneet uusia jälkeläisiä, jotka tunsivat maailmankansalaisuutensa, jotka eivät tunnustaneet Atlantia rajaksi, vaan tahtoivat jakaa muiden kanssa maanpiirin, päästä Europan suurvaltojen joukkoon. Vanha Espanja, hidalgo, Amerikan ensimmäinen valloittaja, oli työnnetty syrjään, ja Columbus oli ensimmäisestä haudastaan Haytilta kostanut kärsimänsä vääryydet. Tässä idän ja lännen välisessä peikon painannassa Europa tunsi olemassaolonsa uhatuksi, ja säikyksissään kuin pikku linnut he yhtyivät pakolliseen ystävyyteen, jonka ensimmäinen ilmenemismuoto oli tsaarin käskykirje, joka sitten aiheutti Haagin rauhankongressin, joka kai lähinnä merkitsi: Europan valtojen yhtymistä yhteiseen puolustukseen yhteistä vihollista vastaan, ei siis mitään maailmanrauhaa. Pansaroitu nyrkki oli särkenyt Kiinan muurin portit, ja Sedanin jälkeisen kostopuolueen miehet olivat luopuneet kostosta taistellakseen yhdessä preussilaisten kanssa. Europalaiset olivat lakanneet olemasta paikallispatriootteja, ja heidän kansakuntansa olivat käyneet muistomerkeiksi, jotka muistuttivat ylioppilaiden osakuntia yliopistossa, jotka kantoivat omia lippujaan juhlatilaisuuksissa, mutta olivat arkioloissa ylioppilaskunnan jäseniä. Ruotsi, tuntiessaan yhdyskuntana käyvänsä perikatoon, oli myöskin yhtynyt, kääntynyt katsomaan muistojaan, siistinyt piironginlaatikot ja poiminut esille sen, mikä oli säilytettävä ja sen, mikä oli poltettava. Oli etsitty kirkoista, linnoista ja tölleistä ja muistot olivat kootut pyhälle vuorelle, Skansenille.
Yli Leijonakentän valkean maailmankaupungin kohosi Skansenin vuori mustine petäjämetsineen ja maalaisille vanhanaikaisine kellotapuleineen, jotka soittivat hautaan menneisyyden, jonka monet luulivat nyt heräävän uudestaan eloon. Ja runoilijat kutsuivat esiin varjoja, loihtivat ilmoille Kaarle XII:nnen ja muita hänen kaltaisiaan. Pyhän vuoren teille ja poluille oli annettu suuria nimiä, jotta ne herättäisivät kansakunnan omanarvon tuntoa, ja lujittaisivat yhdyssidettä hajaantuneiden puolueiden välillä, joita menneisyyden piti nyt yhdistää.
Sanomalehdistön osastossa istuivat tohtori Borg ja toimittaja Holger yksityishuoneessa ja ottelivat ankarasti. Tohtori raivosi:
— Tämähän on naamiohuvia, etkä sinä saa imarrella maanmiestesi turhamaisuutta, niin että he kadottavat järkensä ja luulevat olevansa Kaarlekahdensiatoista. Nykyhetkellä voimme rehellisesti yhtyä vain tulevaisuutta varten. Hallitsijasukuhan on vuodelta 1809 eikä voi johtaa syntyperäänsä Lützenistä ja Narvasta; puolet aatelista on ulkomaalaisia, ja koko Skåne alkaa vasta Lundin taistelun jälkeen; ethän voi vaatia, että skånelaiset hurraisivat Breitenfeltille, jossa he eivät olleet mukana; näyttelyn edusmies, ystävämme Isak, on muukalainen itäisiltä mailta, eikä voine juhlia Lutheria eikä Kaarle XI:ttä. Te olette tahdittomia, ja loukkaatte toisianne tietämättänne! Itse Skansenin ukko on ulkomaalainen, menen valalle siitä, ja minä neekeripoikana voin yhtä vähän kuin Syrach ja Isak innostua Grönlundin lailla taalaalaistyttöihin ja Jössen kihlakunnan poikiin. Tämä ei ole rehellistä peliä, ja ennen kaikkea sinun pitäisi komentaa: Luokaa silmänne tulevaisuuteen! — Sinä et huomannut rabbiinin oikeutettua hyökkäystä kurjan menneisyyden jumaloimistamme vastaan hänen eilen kongressissa käydessään sivistyksemme kimppuun, jonka pohjana on Hellas ja Rooma. Hän veti paksun viivan Platonin ihannevaltion yli, jota hän nimitti — keskellä ritarihuonetta! — pederastivaltioksi. Jos olisin ollut siellä, olisin hurraten nostanut miehen ilmaan, — Mitä saatanaa meillä on Kreikan, Rooman ja Kaarle kahdennentoista kanssa tekemistä? Te asustatte alhaalla haudoissa ruumiiden parissa, ja nykyaika ja tulevaisuuskin kiitää ohitsenne. Mutta sen aiheuttaa hirvittävä koulu- ja yliopistokasvatus, ja ylioppilastutkinto, joka nykyään vastaa 30-luvun maisteritutkintoa.
— Mitä sitten mielestäsi olisi tehtävä?
— Perustettava ammattikouluja ja valmistettava miehiä heidän toimiinsa. Anna lakimiesten alkaa uransa nelitoistavuotiaina asianajajain puhtaaksikirjoittajina ja juoksupoikina; lähetä medisiinarit saman ikäisinä sairaaloihin hoitajiksi; anna insinöörien aloittaa viilareina työpajoissa, anna pappien, jos sellaisia tarvitaan, alkaa lukkarin apulaisina asettelemalla virsinumeroita ja oppimalla kansliatehtäviä piirimiehen luona. Sulje kaikki neljä tiedekuntaa, ja suorittakoot lapset rippikoulunsa kansakoulussa oppimalla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan: sitten kukin ulos maailmalle ammattiinsa perehtymään. Nykyään täytyy taitaa ammattinsa, muutoin sortuu kilpailussa; emmekä me kykene muuhun kuin salonki-, kapakka- ja kokousjutteluihin. Meidän tulee olla kaikesta perillä ja haastella vaikka mistä naisten kanssa, mutta me olemme vain diletantteja kaikilla aloilla. Mistä saamme valtiomiehiä, kun valtiotiedettä ei opeteta? Pilantekoa on hallituksemmekin. Kesäisin nähdään meriministerin hoitavan kirkkoa ja koulua, kaartinupseeri pitää huolta maanviljelyksestä ja joku entinen asessori johtaa sotajoukkoa ja laivastoa. Onko se valtiotaitoa. Ja toimituspäällikkö ei ennättäne opettaa valtioneuvokselle edes alkeitakaan, ennenkuin tämä saa potkut. Koko maa on senvuoksi täynnä entisiä valtioneuvoksia, ja jos kysyy joltakin koulupojalta, miksi hän aikoo, niin hän vastaa: entiseksi valtioneuvokseksi! Täytyy tuntea perustuslait tullakseen varatuomariksi, mutta päästäkseen osastonpäälliköksi ja ministeriksi ei tarvitse osata mitään. En tahdo puhua äänestävistä valtiopäivämiehistä, heillä on sen verran hävyntuntoa, että tavallisesti ostavat perustuslain, mutta valiokunnanjäsenten, jotka todella laativat lakeja, tulisi tuntea maan kaikki lait ja olla koulutettuja valtiomiehiä. Jos valiokunnan jäsenet olisivat valtiomiehiä, niin he olisivat pysyväisesti koolla ja työskentelisivät yhdessä hallitusosaston kanssa, eivätkä esiintyisi, kuten nyt, muutamia kuukausia häiritsevästi, puuttuen umpimähkään asioihin, ja aina hallituksen vihollisina. Miksi hallitus ja valtiopäivät esiintyvät aina vihollisina, koettavat aina nolata toisiaan! Sehän on suuri ennätys, jos saa läpi jonkin ehdotuksen, ja jos joku ministeri pääsee enemmistöön, niin hän on voittanut palkinnon — päässyt saamasta potkut, taannut itselleen paikan. — Ja mistä valtiopäivillä keskustellaan? P—kasta, varieteista ja oopperakellarista, eläkkeistä ja siltojen rakentamisesta; vieläpä poliisiasioista, kaartilaisten kahakoista, hevosten ruokkimisesta, kaljan käyttämisestä ja tarkastusuhasta, naisten puvuista ja koulupoikien tupakoimisesta. Onko se valtiotaitoa? — Valtiopäiväthän, ovat osoittaneet kyvyttömyytensä, ne kun lykkäävät kaikki tärkeät asiat asiantuntijoista muodostettuihin komiteoihin, mutta itse valtiopäiväinhän pitäisi olla kokoonpantu asiantuntijoista! — Onko se hallitusta, ovatko ne lainlaatijoita?
— Minkä sille mahtaa?
— Ei mitään! Hajoittaa vaan, hajoittaa! Lumen alla ei voi mitään kasvaa; mitään ei voi rakentaa, ellei ensin ole hajoittanut vanhaa rakennusta. Toimi ainoastaan kielteisesti; älä tee milloinkaan mitään myönteistä ehdotusta, sitä vain pilkataan; kumoa vanhoja lakeja, suo vapautta, ja anna voimien vaikuttaa! Sinun tulee olla herättäjä, eikä uneen uuvuttaja! Terve mieheen, nyt löi kello seitsemän!
* * * * *
Skansenvuoren alapuolella ja ikäänkuin sinne kuuluvana, kohosi musta rakennus, jonka muodosti suurimmaksi osaksi raskas katto; rakennettu vanhasta, lahosta puusta, joka oli valmistettu vartavasten näyttämään laholta; rivi pieniä maan tasalla olevia ikkunoita ilmaisi valon kaihtamista. Se muistutti latoa, mutta saattoi olla kirkko.
Tohtori Borg ja Isak Levi katselivat sitä, ja tohtori puhui tapansa mukaan itse:
— Siinä on Norja! Mustana ja lahona, joka heittää varjonsa meidän valoisan kaupunkimme ylle. Tuo korkea katto näyttää vain kerskailulta, sen alla ei ole mitään; ei ullakoita eikä ylisiä, ei kelpaa mihinkään, pelkkää talonpoikaiskerskailua!
— Vihaatko nyt Norjaa?
— Vihaan, ihan jumalattomasti! — Miksi en vihaisi vihollistani! Miksi en saisi vihata norjalaisia, kun he kerskuvat vihaavansa ruotsalaisia? Saanen kai määrätä vastenmielisyyteni ja mieltymykseni kuten muutkin kuolevaiset. Onko sinulla mitään sitä vastaan muistuttamista?
— Mutta sinähän työskentelet vapaan Norjan hyväksi!
— Tietysti, tunnustan sen oikeutetut vaatimukset, mutta tahdon myöskin vapautua tuosta mustasta hullutuksesta, joka on yltänyt meidät kuin mielisairaus. Pitääkö meidän jumaloida tuota Dovren-ukkoa ja hänen hupsua Nooraansa? Tiedätkö, miksi Zola sanoo häntä? — "Kunnon George Sand'mme kuivettuneiden lanteiden viimeiseksi hedelmäksi." Sardou sanoo häntä "pöllöksi", ja Tolstoi väittää, että hän on hullu. Tuollaista poikaa jumaloidaan Ruotsissa! — No, hän se sentään on pappi. Mutta pahempi on lukkari! Nyt he molemmat ovat kuin kaksi vanhaa gorillaa! ja Isak, eikö sinusta pappi ole kuin unsere Leute?
— Saatatpa olla oikeassa, vastasi Isak. Ei hän vain pelkkä saksalainen ole. Froschmäuleriksi häntä sanottiin Fliegende Blätterissä.
— Ja koko Norjan vapautumispolitiikka on rappeutunut Karolinen karkeissa kourissa taisteluksi Norjan ministerihotellista, josta Norja luulee voivansa hallita Ruotsin hienostoa. En mene milloinkaan enää siihen hotelliin; kyllästyin juomaan Dovren-ukkojen ja Kristianian boheemin maljoja, enkä tahdo kuulla heidän nalkutustaan Andréen ilmapallomatkasta. Tiedätkö eroa Ruotsin ja Norjan välillä? Ero on sama kuin Nordenskiöldin ja Nansenin välillä? Nordenskiöld löysi päämääräkseen asettamansa koillisväylän, mutta hänestä ei tullut kansallissankaria; Nansen ei löytänyt lupaamaansa pohjoisnapaa, mutta hänestä tuli kansallissankari. Ruotsi on kuin äitipuoli, ja senvuoksi se tekee tavallisesti suuruutensa tyhjästä, se etsii mitättömyyksiä ja korottaa ne monenkertaiseen arvoon…
— Mutta sinähän olit julistamassa Dovren-ukkoa pyhimykseksi?
— Tiedäthän, kuinka se käy: ei saa rauhaa, ennenkuin on viskannut luupalan joukolle. Samoin minusta tuli Wagnerilainenkin, vaikka hän mielestäni on kirjoittanut vain epämusikaalista ja rumaa musiikkia; "kirjoittanut" on oikea sana, sillä sitä musiikkia ei ole kuultu eikä sävelletty; se on kirjoitettua. Mutta me elämme perversissä ajassa, ja demokraattisessa. Tuumiskelen myös toisinaan eikö tämä demokratiakin, jonka hyväksi olemme raastaneet, ole hassua, siinä kun oppimaton jakaa opetusta, neuvoton antaa neuvoja, heikko ohjaa, sorretut sortavat ja joukkio tekee kaiken. Kuitenkin valtiossa sellaisessa kuin meidän, jossa toinen puoli kansakuntaa kirjoittaa muistiin, mitä toinen tekee, jossa valtiokalenteri on suuri kuin kirkkoraamattu, jossa virkamiesten palkat muodostavat kokonaisen kansallisomaisuuden, jossa virat ovat muuttuneet feodaalisiksi, ja virkamiehet vasalleiksi, siellä tarvitaan ehkä alituista kansankiihoitusta vastapainoksi. Mutta kummallisinta nyt on se, että rahvas on kuningasmielistä, akatemiaa suosivaa, aristokraattista, keikaroivaa, Kaarle-kahdestoistalaista, Skansen-isänmaallista, jotavastoin hovi on demokraattinen, kansankiihkoinen, rahvaanomainen. Rahvas on sitoutunut maksamaan puoli miljardia pretoriaanikaartille kahdessatoista vuodessa, mutta kun huomaavat olevansa maksukyvyttömiä, niin pakenevat — Amerikaan. Mutta valtion velkaantuminen ei ilmene vain hypoteekkilainoissa ja pitäjien rappiotilassa, se ilmenee pankkien vekseleissä. Kaikki kauppa käy velaksi ja vekseleissä; se on etumaksun ottoa; ja etumaksu on tekemätöntä työtä. Koko kansakunta elää kuuden kuukauden etumaksun otolla; vuokra maksetaan vekselillä, verot vekselillä, taloustarpeet vekselillä. Mutta vekseliä ei lunasteta kuuden kuukauden kuluttua, vaan uudistetaan se ja maksetaan korko uudella vekselillä. Eletään siis — tekemättömällä työllä. Ja koko kansallisomaisuuden arvioimistapa on väärä. Mehuttomaksi imetty maa ei ole minkään arvoinen: rappeutuneiden linnojen kunnossapito vain maksaa: ruostuneita rautatienkiskoja ja käytettyjä vetureita voidaan myödä vain rautaromuna, mutta ovat ne merkityt varojen joukkoon valtion pääkirjaan; vesiputoukset eivät ole minkään arvoisia, ennenkuin niiden varrelle on rakennettu tehdas, tehdas ei ole minkään arvoinen ennenkuin siinä on työväkeä, ja työntekijä ei ole minkään arvoinen, ellei hän ole taitava: mutta tehtaan tuotteilla ei ole myöskään mitään arvoa, ennenkuin ovat saavuttaneet menekin. Norrlannin rauta pelastaisi meidät, mutta estäjät estävät sen. Mihin joudumme? — — — Kehitys kulkee kulkuaan tehden hyppäyksiä, ja valmistaen yllätyksiä. Voihan jonakin kauniina päivänä sattua, että Norrlannin kultahuhut osoittautuvat tosiksi. Ajattelehan silloin Ruotsia kaiken maailman kansojen kokoontumispaikkana. Väkiluku kasvaa, Norrlantiin ilmestyy kaupunki kaupungin viereen; maa jätetään oman onnensa nojaan ja alkuasukkaat ryyppäävät itsensä kuoliaaksi kuin punaihoiset. Yhdessä miespolvessa joutuu vanha Ruotsi uuden yleismaailmallisen rodun haltuun, ja valtiopäivillä istuu kirjavaa väkeä…
— Luuletko niin?
— En, enpä tietenkään, mutta kaikki on mahdollista. Voihan käydä toisinkin… mutta tätä menoa ei voi kauan jatkua! Ja sinun velvollisuutesi on lausua se julki, kirjoittaa, huutaa, päivät pääksytysten. Kuuroillekin korville.
Hän läksi paviljongista ja häipyi väen vilinään, niissä muukalaisten oudot kasvot ilahuttivat häntä kuten kaukaiset vieraat ilahuttavat korven erakkoa, ja missä vieraiden maiden elävien kielten kaiku johti hänen mieleensä, että hänen oma kielensä kuului kuolleiden kielien joukkoon, koskapa kukaan ei ymmärtänyt sitä hänen maansa rajojen ulkopuolella.