KUUDESTOISTA LUKU
Kuolleiden valtakunnassa
Ester Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä sisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu. Kuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa hautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin, jonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki hänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän sanoi "näkemiseksi", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän meni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet sillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet erosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat kärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli jatkunut vuosikausia.
Ester nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi, mutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri vaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin turvallinen.
Hetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti Esteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen kanssaan.
— Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.
— Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt minut tänään?
— Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin niin, että luulin puhelevani kanssasi.
— On "tapahtunut" paljon viime näkemästä?
— Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.
— Kuinka niin?
— Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet salaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.
— Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta luulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit meidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta vuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat ihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä särjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa ruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman syytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne korjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta; joutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.
— Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on kaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi aivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä ja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman näkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No niin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en nähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei minun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä silmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka päivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten selitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan. Muutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut — eikä sitä voi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota minusta?
— Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen päivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin kaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa me käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi toisiaan.
— Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun aurasi seuraa minua, ja etäältä tunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi on minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja se voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja hulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä toinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen epäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä enkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia aineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä tunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi; kun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten saa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja hiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä suhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni, kaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi suussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni sinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä ihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme, ja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. — Niin, ystäväni, maailmankaikkeudessa on arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät sokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. — Ken sinä olet, ken minä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin syleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen… en tahdo sanoa kenen.
— Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että minua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on, johon olemme joutuneet?
— Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien arvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein huomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin sanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin riemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia. Mutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen, että olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. — Ja kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä puolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä, jotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin toinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun itsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten ja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny väärinymmärryksiä.
— Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä sinä tunnet sen…
— Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta, sillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee epävapautta ja on senvuoksi kiduttava…
Samassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän harteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.
— Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan tuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi saa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän ei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut, eikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. — Hän käänsi ensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen. Kaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti rinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja arvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo ylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme humbuugin aikakaudessa.
— Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!
Nyt tuli saattojoukko sisään; ja Max kumartui Esterin puoleen alentaen äänensä, jotta tohtori ei olisi kuullut hänen sanojaan.
— Näetkö, tuolla kulkevat kuolleet! Nykyään elossa olevat hengittävät oman aikansa ilmaa, elävät nykyisyydestä; nuo tuolla alhaalla elävät 1850 elämää kuten vainajakin; he ovat syöneet tuhkaa ja luita, senvuoksi he ovat tuhkankarvaisia; kaikki jo ennen nautittu ja sulatettu, jäännökset, elottomat jätteet ovat heidän ravintonaan; varjojen valtakuntaan he kuuluvat, ja elävään, kasvavaan kaikkivaltaan uskomatta he tekevät itselleen savesta epäjumalan ja panevat sen hopeajalkaiseen arkkuun; mutta vainaja ei ollut heidän; ei tee mitään, sillä he tekevät tyhjästä; hän oli heidän aran, verettömän jälkikaiku-aikansa lapsi, ja he tuntevat omansa; he ovat aikanaan taistelleet häntä vastaan, he ovat voittaneet hänet, ja nyt he kantavat ruumista riemusaatossa; taistelua Patrokloksen ruumiista, Patrokloksen, joka makasi vuosisatoja toimetonna ja heräsi viimein, jolloin itse Apollon löi hänet sokeudella ja Hektor hänet surmasi.
Tohtori Borg keskeytti tässä: — Kuulkaahan! Nyt puhuu heidän jättiläisneronsa, mies, joka ei ole koskaan tehnyt mitään, mutta tuli entiseksi valtioneuvokseksi kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä, ei saanut milloinkaan mitään valmiiksi, paitsi muutamia keskeneräisiä lentokirjasia. Lentokirjanen, dosenttikirjoitus, se oli ajan muoto. — Hän pelkää jälkimaailman arvostelua kuolleen elämäntyöstä, ja senvuoksi hän vakuuttaa hänet sen tapaturman varalta. Kuulkaa! — Hänen, vainajan, ajatukset olivat niin valtavat, että vasta tulevien vuosisatojen sukukunnat kykenevät käsittämään niitä! Sepä vasta peto. — Nyt tulee Kristuksen seuraaja, joka ei kainostele istuutua antikristuksen valtaistuimelle. Sovinnollisuus on kaunista, mutta kun se ostetaan maailmallisesta kunniasta ja maallisesta kunnianosoituksesta, niin se on roskaa! — Kuulkaahan, kuinka hän tasoittelee uskonoppia, sovittelee sääntöjä — — — ja nyt! Nyt muuttui musta valkeaksi! — Luonne! Lujaluonteinen! Luonteen lujuus! Ja nyt: vapaamielinen, vapaa, — miksi ei vapaa-ajattelija? — Ei kiitos!
Kreivi Max kääntyi Esterin puoleen.
— Hän oli mukana tuomitsemassa Holgeria majesteettirikoksesta. Tämä on merkillinen näytelmä! — Nämä tuhkaihmiset muistuttavat lemuureja ja toukkia, jotka tahtovat varastaa Faustin ruumiin! Muistatko? — Ja tuntuu siltä kuin Mefistofeles seisoisi alttarin takana ja kääntäisi heidän silmänsä! He näkevät vainajassa kaikki ne ominaisuudet, joita tällä ei ollut. Aivan kuin Auerbachin kellarissa:
Falsch Gebild und Wort
Verändern Sinn und Ort.
— Puhutko Oopperakellarin kuvista? keskeytti tohtori, joka oli kuullut väärin.
— He näkevät viinamäkiä ja rypäleitä! kuiskasi Max Esterille.
Betrug war alles, Lug und Schein!
Mutta ylimmäinen pappi on minusta pahin; hän on sokeudessaan kammottava; häntä on nähtävästi kohdannut "väkevä eksytys", niin että hän luulee valhetta totuudeksi. Muistatko, että hän syytti Akselia valheesta kuolinvuoteella, jolloin tämä puhui totta?
— Niin, nyt Ruotsi sai yhden pyhimyksen lisää! lopetti tohtori Borg. Hän oli ruotsalainen sielultaan ja sydämeltään, heidän perikuvansa; diletantti, joka ei saanut mitään valmiiksi; kuivakiskoinen ajattelija, joka filosofoi tyhjää; laulaja, jolla ei ollut ääntä; kirkui äänensä ensimmäisestä bassosta tenoriksi; alkoi vastustuspuolueen miehenä, päätti päivänsä Ruotsin Akatemiassa; oli alussa espanjankärpänen, lopuksi valkea laastari. Barrabashan se on, joka makaa hymyillen laatikossa; mutta pappi luulee häntä ristiinnaulituksi! — — — kuulkaa, miten hän suostuttelee uskonkappaleita; mutta kuulkaa, kuinka kuudestoista tuoli narisee; liukkaita sanoja kuin sokerivesi kynttilän valossa. He itkevät! Aivankuin Voltaire'n kortinpelaajat, jotka itkivät Homeroksen kuolemaa! Tiedätkö, että tuollainen jäte nimitti äskettäin vainajan meidän Homerokseksemme, vaikka tämä ei ollut kirjoittanut Iliadia eikä Odysseiaa; hänen elämänsä oli kyllä Odysseia siinä suhteessa, että hän oli poissa niin kauan, ja hänen kotia tullessaan olivat kosijat valloittaneet hänen talonsa. — Toivotammeko rauhaa hänen tomulleen onnitellen itseämme siitä, että yksi aikakausi hänen hahmossaan on saanut kolme lapiollista multaa; aikakausi, joka oli suuren vallankumouksen vihollinen; jonka kielteisenä ja vähemmän kunniakkaana tehtävänä oli ehkäistä.
Tohtori läksi urkujen soiton alkaessa, sillä hän ei voinut kärsiä sitä soittokonetta.
Ester ja Max jäivät paikoilleen.
— Niin, virkkoi Max; kunnon tohtorimme katselee asioita 80-luvun valossa, mutta unohtaa, että elämme nyt 90-luvulla. Hän ei ymmärrä uutta aikaa, joka tekee tuloaan; hän ei ymmärrä meitä nuoria; sillä jos hän olisi kuullut äskeisen keskustelumme, niin hän olisi sanonut sitä — niin, mikä tuo kaunis selittävä sana olikaan?
— Hermostuneisuus!
— Niin, sehän se oli! 80-luvulla sairastettiin vatsakatarria, joka oli pelkkää tyhjää puhetta; nyt vaivaa hermostuneisuus ihmisiä. Kullakin ajalla on omat vammansa, jotka näyttävät riippuvan sielullisista muutoksista, aivankuin lasten selittämättömät sairaudet kasvavassa iässä. "Hän kasvaa", sanotaan. Niin, me olemme kasvaneet, ja olemme senvuoksi sairaita. Mitä on umpisuolentulehdus? Se lienee eläimellisen elimen sairautta, joka on käynyt tarpeettomaksi ja leikataan senvuoksi pois. Toivon, että kaikki eläimellinen voitaisiin leikata pois; ja katsos, senvuoksi en tahdo kieltää, että tunsin toisinaan myötätuntoa vainajaa kohtaan, jonka pieniin voimiin oli yhtynyt hyvä tahto ja ylevä pyrkimys. Tohtorimme sitävastoin — niin, hän oli aikansa lapsi, mutta se aika on ohi, minulle hän on vieras ja jo vainajien joukossa oleva. Hänen nuoruutensa ihanteet ovat osaksi lakanneet olemasta ihanteita, siksi että ne ovat toteutuneet; ja ihanteiden tulee olla edessäpäin. Mutta vaarallisinta tohtorissa on se, että hän on käynyt jo ehkäisijäksi. Hän pelkää nuorisoa, eikä tahdo kuulla puhuttavan uudesta. Hän on vetänyt rajaviivansa; tähän saakka, mutta ei siitä yli. Sensijaan, että koettaisi selittää jokapäiväisen elämän selittämättömiä seikkoja, hän sivuuttaa ne. Hän, joka uskoo lainalaisuuteen ja järjestykseen, uskoo kuitenkin sattumiin; sehän on ajatustavan heikkoutta, että samassa henkäyksessä kieltää väitteensä. Hän, joka uskoo kehitykseen ja kasvamiseen, tahtoo evätä sielunelämältämme mahdollisuuden kehittyä korkeampiin kykyihin. Hän uskoo langattomaan sähkölennättimeen, mutta kieltää sielun kyvyn asettua toistensa yhteyteen välimatkan päästä. Kunnon tohtorimme on hieman yksinkertainen. Holger sitävastoin voi kasvaa; hän näyttää tehneen muutamia havaintoja vankilassa, mutta ei ilkeä puhua niistä, ja arkailee, että häntä hymähtäen sanottaisiin mystikoksi; ja hän tietää sitäpaitsi, että hänen lehtensä kuolisi sinä päivänä, jona hän koskettaisi sitä kieltä. — — —
Tiedät itse; en saa painetuksi sitä, mitä kirjoitan, sillä sitä sanotaan hassutukseksi; ja minä saan varrota, kenties käydä perikatoon matkalla…
Nyt läksi saattojoukko kirkosta.
— On omituista nähdä, sanoi Ester, miten niin erilaiset puolueet ovat yhtyneet kunnioittamaan vainajaa.
— Niin, ystäväni, se voi merkitä sitä, että kaikkien mieliin on painunut muisto Tuonpuoleisesta, ja että ylhäinen vetää luoksensa. Voin lukea hänen elämänsä ristiriitaisuudet ja tehdä yhteenvedon räikeistä ristiriitaisuuksista, mutta siihen vaaditaan kasvatusta ja itsensä voittamista.
Gerettet ist das edle Glied
Der Geisterwelt vom Bösen;
Wer immer strebend sich bemüht
Den können wir erlösen.
Und hat an ihm die Liebe gar
Von oben Theil genommen,
Begegnet ihm die selige Schaar
Mit herzlichem Willkommen.
Mutta minä ymmärrän myöskin Mefistofeleen osan, oikeutetun osan.
"Herra" tulkitsee sen näin:
Ich habe deines Gleichen nie gehasst.
Von allen Geistern die verneinen,
Ist mir der Schalk am wenigsten zur Last.
Kuuntele tarkasti nyt!
Der Menschen Thätigkeit kann allzuleicht erschlaffen,
Er liebt sich bald die unbedingte Ruh;
Drum geb ich gern ihm den Gesellen zu,
Der reizt und wirkt und muss als Teufel schaffen!
Siinä kieltäjän tehtävä, pahan oikeutus elämän taloudessa. Siinä tohtorimme ekvatsiooni; vastustajan, vikojen löytäjän, joka hoitaa tehtävänsä kuin mies, ja jota kipeästi kaivataan näinä aikoina, jolloin sovinnon tehneet kilpailevat keskenäisessä imartelussa ja ylistyksessä. — Nyt meidän täytyy lähteä; kirkko suljetaan!
He läksivät, ja suuntasivat askeleensa kuin äänettömästä sopimuksesta Saaria kohti. Heidän yhteiset vaelluksensa olivat heidän parhaita hetkiään. Kulku samassa tahdissa pakoitti heidät astumaan rinnan ja mukautumaan toinen toisensa mukaan; tästä syntyi molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuva sopusointu; ihmisten katseet saivat heidät varomaan lähentelevää lähestymistä; ja kun uusia esineitä aina kiiti ohi, vaihtuivat mielialat ja niiden mukana keskusteluaiheet:
Mutta kun he olivat uupuneet kävelystä, tahtoi Ester istua uudella Oopperaterassilla. Hetken emmittyään Max seurasi häntä. Ja nyt he istuivat kumpikin omalla puolellaan pöytää; lähenivät lähenemistään toisiaan, ja katsoivat toisiaan silmiin.
— Miten suoriudumme tästä, Ester? kysyi Max.
— En tiedä! Toivon sitä, enkä toivo kuitenkaan.
Äkillinen halu puhua jostakin muusta valtasi molemmat; he tahtoivat nähtävästi siirtää tuonnemmaksi tuon tuskallisen leikkauksen. Ester silmäili ympärillään istuvia monia ihmisiä löytääkseen jonkun, josta keksisi puheenaiheen, ja joka synnyttäisi mielikuvan jostakin kaukaisesta. Tuolla istui eräs kapteeni tykkiväen univormussa, ja tästä Ester sai heti tukikohdan pelastaakseen molemmat tuosta alakuloisesta tunnelmasta.
— Muistatko, hän aloitti, viime vuonna tuota ranskalaista tykkiväen kapteenia, joka vietiin siirtovankeuteen syylliseksi todistettuna vakoojana.
— Muistan, vastasi Max hajamielisesti.
— Nyt aletaan huhuilla, että hän oli viaton; mitä arvelet asiasta?
Max ei pitänyt tuollaisista käänteistä keskustelussa; hänestä ne tuntuivat siltä kuin häntä olisi yritetty pettää, houkutella hänen ajatuksiaan radoille, joille hän ei tahtonut. Hän vastasi kuitenkin kohteliaisuuden vuoksi.
— Olin siihen aikaan Parisissa, ja sain sen käsityksen, että hän oli syyllinen, jota pidin sangen luonnollisena, kun mies oli syntyään saksaa puhuva elsassilainen ja tullut valtakunnan alammaiseksi 1871.
— Miksi sitten luulet, että hän oli syyllinen? Kreivi koetti muistella asiaa, joka ei liikuttanut häntä, ja vastasi:
— Kapteenista tuli ranskalainen, mutta hänen sukulaisensa Mülhausenissa pysyivät yhä saksalaisina; ja kun Dreyfus, sehän muistaakseni oli hänen nimensä, kävi joka kesä heidän luonaan, niin hän luonnollisesti juorusi. Näin myös, että hänen luonaan olisi käynyt Fontainebleau'ssa tai jossakin muualla hänen saksalainen veljensä, ja että hän olisi näyttänyt tälle joukon uusia keksintöjä, jos hänellä nyt oli yleensä mitään näytettävää.
— No, minkä nojalla hänet sitten tuomittiin?
— Epäilyä herättävien seikkojen nojalla; yhtäpitävien todistusten ja sitovien asianhaarain; nykyaikainen todistamistapa kiinnittää enemmän huomiota tällaisiin kuin aineellisiin; ja todistuksethan ovat aina vääriä siitä syystä, että ihmisen muisti on epätäydellinen. Ja yleinen mielipide riippuvainen harrastuksista ja intohimoista.
— Niin, mutta olen muistavinani, että hänet tuomittiin nojautumalla epätietoiseen todistuskappaleeseen.
— Tarkoitat tuota niin sanottua Bordereauta. Näin sen autografoituna erään Dreyfusin kirjeen rinnalla, ja vielä sen kirjelmän, jonka eversti — mikä hänen nimensä nyt olikaan — antoi Dreyfusin kirjoittaa sanelun mukaan. Näiden kirjoitusnäytteiden nojalla ei voida todistaa mitään, sillä Dreyfus käytti kahta kirjoitustapaa; lapsena oppimaansa saksalaista ja Ranskassa oppimaansa ranskalaista. Bordereaussa on käytetty ranskalaista kirjoitustapaa, numeroissa sen huomaa etenkin 4:stä, joka on merkitty siten kuin sen vain ranskalainen merkitsee, ja samoin myös 5:stä, joka on kirjoitettu ranskalaiseen tapaan.
Hän piirteli marmorilevyyn lyijykynällä.
— Mutta everstin sanelemassa näytekirjoituksessa Dreyfus on käyttänyt saksalaisia numeroita ja saksalaista päivänmäärän merkitsemistä. Kirjoitus alkaa näin: "Paris 15 Oktobre 1894".
Ester ällistyi:
— Näyttää siltä kuin olisit tutkinut perusteellisesti tuon jutun.
— Niin olen, perusteellisemmin kuin minulla on oikeus tunnustaa sinulle; ja… kuitenkin: tässä ovat numerot saksalaisia; hän on sentään muuttanut päivänmäärää, niin että 13 on korjattu 15:ksi. Minkä vuoksi hän kirjoitti ensin 13, kun hän sanelussa varmaankin saattoi kuulla eron quinze ja treize sanojen välillä? Senvuoksi, että kolmantenatoista päivänä oli tapahtunut jotakin, jota sinä et tiedä! Bordereaun käsiala on siis todistukseksi kelpaamaton, kun mies käytti kahta kirjoitustapaa, joista lapsuuden kirjoitustapa esiintyi erinäisissä tilaisuuksissa.
— Etkö sitten usko, että hän on kirjoittanut Bordereauta?
— En tiedä! Mutta kun häntä ei ole tuomittu sen nojalla, vaan useiden epäilyä herättävien seikkojen perustalla, on se yhdentekevää. Omituista on, että löydettiin ote Bordereausta Dreyfusin liivintaskusta häntä Ile de Rez'sta vietäessä. Mistä hän sen sai, kun hänen käytettävänään ei ollut alkuperäistä kappaletta vankilassa; ja mitä hän sillä teki, se kun osoitti hänet syylliseksi? Tiedetäänkö oliko tuo ote alkuperäinen vai eikö?
— Kuinka tämän tiedät?
— Onhan se selostuksessa, eikä hän ole milloinkaan kieltänyt, että ote oli liivintaskussa, se kun tavattiin ihan verekseltä. — Miksi tämä oikeusjuttu kiinnittää niin suuresti mieltäsi?
— Sitä en voi selittää.
— Kuitenkin, nyt hän istuu saarella, jolle muutamat ovat antaneet nimen du Diable, toiset taas du Salut. Onhan se merkillistä. Ja kerrotaan risteilevistä aluksista, jotka tahtovat vapauttaa hänet.
— Oliko hän juutalainen?
— Oli tietysti; mutta se ei pahentanut hänen asiaansa valistuneessa Ranskassa, jonka sotajoukossa oli jo kolmekymmentäkuusi juutalaista upseeria, ja jossa Dreyfus, saksalaisesta sukuperästään huolimatta, oli päässyt yleisesikunnan jäseneksi, senvuoksi että hän oli juutalainen. Tahdottiin näet osoittautua valistuneiksi ja ennakkoluulottomiksi. Luulen tietäväni, että siitä munasta puhkee jotakin. Varmasti se on basiliskin muna!
— Uskotko sitten, että hän on syyllinen.
Max katseli Esteriä, ja tunsi hänen kysymyksessään vihan odan, taisteluun vaatimuksen, ansan. Hän vastasi senvuoksi kylmästi:
— Uskon, että hän on juorunnut ja sitä pidän anteeksi annettavana, en tiedä, onko hän kirjoittanut Bordereaun, mutta katson epätodennäköiseksi, että mies pitää luetteloa rikoksistaan. Todennäköisesti hän on syyllinen, mutta ei siihen rikokseen, josta häntä on syytetty. Ja siinä on hänen voimansa! Senvuoksi hän saattoi virka-arvon alennuksen saatuaan huudahtaa rohkeasti Marskentällä: "olen viaton!" (se on: "teidän tuhmaan syytökseenne!")
He kävivät alakuloisiksi ja Esteriä rupesi viluttamaan. Kreivi Maxia alkoi hermostuttaa ja hänestä kävi viereinen seura liian äänekkääksi; pahanilkinen koira kulki paikasta toiseen ja lakasi pöytiä hännällään; vahtimestari töykkäsi Esteriä selkään joka kerran ohi kulkiessaan.
— Luulen, että istunto on lopussa, virkkoi Max. Täällä on ikävää, ja niin käy aina, kun keskustelut alhaisista asioista rupeavat vaikuttamaan. Ilmassa on ilkeä tuntu, kuolleet ympärilläni vaikuttavat minuun vastenmielisesti, ja minä kaipaan pois, ulos; toivoisin voivani ryömiä ruumiistani ja lentää lokkien kanssa merelle, kylpeä suuressa vihreässä laineessa, maata selälläni ja nähdä vaan taivaan; olla jättiläisvalas ja huuhtoa itseni valtameressä, uida kilpaa pursien kanssa ja sukeltaa levämetsiin —.
Nyt alkoivat kirkonkellot soida.
— Ja sitten nuo kellot! Tuo kirkko on aina tuntunut minusta Oopperakellarin apuseurakunnalta, sisäänkäytävä on Österlånggatanilta ja torni Champs de Mars'n salongista. Kun tuolla ylhäällä soitetaan, niin kaikki totilusikat kalisevat terassilla ja punssilasit kilisevät tarjottimilla, laakeripuut värisevät ja niissä on elohopean maun haju, tämä terassi muistuttaa muutoin ranskalaista kirkkomaata istutuksilla koristettuine hautoineen ja tasaisiksi leikattuine puineen. — Huh, miten minua viluttaa; lähdemmekö?
Ester tiesi sen merkitsevän eroa; sillä nyt alkoi vieraantuminen, viha, ilman erikoista syytä, ja jos hän itsepintaisesti jäisi Maxin luo, niin syntyisi tappava äänettömyys, tai puhkeisi järjetön riita.
He erosivat hyvästiä heittämättä molemmanpuolisesta äänettömästä sopimuksesta, mutta kuitenkin varmoina siitä, että kohtaisivat jälleen toisensa, ennemmin tai myöhemmin.