VIIDESTOISTA LUKU
Oopperakellarissa
Oli kulunut jälleen pari vuotta. Tohtori Borg ja toimittaja Holger istuivat eräänä iltapäivänä uudessa Oopperakellarissa. Holger Borg ei ollut entisellään; nuo kolme vankeudessa viettämäänsä kuukautta olivat vaikuttaneet kummasti häneen. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei tahtonut puhua; ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet niin, että hän ei vainut hymyillä; hänessä oli sisällisesti jotakin jäätynyttä, ja jokin hermo näytti häneltä katkenneen. Mutta virkeissä edistyspyrkimyksissään hän pysyi: ero oli kuitenkin havaittavissa siinä tavassa, jolla hän nyt kohteli uskonnollisia ihmisiä. Hän ei pilkannut enää, ei herjannut myöskään, hänen iloinen uskonsa maailmankoneistoon, jolla ei ollut koneenkäyttäjää, oli haihtunut, eikä hän voinut selittää enää ihmisten kohtaloita eläintieteen avulla.
Vuosi oli sama, jolloin maailmassa alkoi kummitella. Nähtiin merkkejä ja ihmeitä, salaperäisiä kuolemantapauksia, kaukoaavistuksia, ennustuksia. Ja rintaman-muutoksia tapahtui: uskovaiset kävivät uskottomiksi, ja valistusopin miehistä tuli uskovaisia. Itse tiede meni päin mäntyyn: Kockin miljoona-lymfa ei pitänyt paikkaansa; ei keksintöjä eikä edistystä, kähnimistä vain; mutta silloin saapui viesti Amerikasta, että hopeasta ja kuparista tehtiin kultaa, ja että oli muodostettu yhtiö, jonka suojana olivat nuo suuret nimet Edison ja Tezla. Tätenhän kemia oli lopussa ja alkemia tuli sen sijaan.
Kerrottiin, että Parisissa oltiin panemassa vireille noitajuttuja; kääntymisiä katolilaisuuteen huomattiin; kaunotaiteet olivat hyljänneet naturalismin ja kallistuivat mystillisyyteen kuten kirjallisuuskin. Maailmassa kiehui ja kävi, mikä ennusti uutta.
Ystävät istuivat juuri ja laskivat tulevaisuuden mahdollisuuksia, kun
Holgerin katse sattui noihin kuuluisiin kattomaalauksiin:
— En voi nähdä mitään siveetöntä noissa; tuollaisia taulujahan on museo ja Tukholman linna täynnä.
— Niin, mutta mainiointa oli nähdä, miten tuo suuri Faustin-kääntäjä, joka oli siveydenharrastaja ja antinaturalisti 84-luvulla, nyt esiintyi alastomuuden puoltajana ja sellaisella tarmolla, jota häneltä oli turhaan varrottu oikeaan aikaan.
— Hän on nyt kuollut, ja haudataan huomenna. Onpa mieltäkiinnittävää nähdä.
Samassa tuli iltalehti. Holgerin täytyi vilkaista siihen.
Tohtori kuuli ähkinää ja puhkinaa, ja huomasi, että Holger kävi nolon näköiseksi.
— Oletko hävinnyt jotakin? hän kysyi. Lehti kahisi lukijan kädessä, ja hän pudotti sen pöydälle.
— Mitä on tapahtunut?
— Lue!
Tohtori luki; luki ja paisui, luki ja kirkastui.
Hän luki, että Ruotsin naisvapautumisen ylimmäinen papitar oli heittänyt hiiteen koko moskan havaittuaan sen hassutukseksi. Ja hän kehoitti sukupuoltaan ja äitejä työskentelemään sen hyväksi, että nainen kehittyisi naiseksi, äidiksi ja puolisoksi.
— Vihdoinkin! huudahti tohtori. Pannukakku siitä tuli ja pannukakku se oli senvuoksi, että se lähti väärästä edellytyksestä. Mutta ajattele, kuinka paljon työtä, kuinka paljon vihaa, kuinka paljon p—aa tähän on tuhlattu. Hehän tahtoivat surmata Falkin, kun tämä ei voinut käsittää tuon hulluuden hienouksia. Jos olisin uskovainen, niin uhraisin hekatombin jumalille!
Holger ei voinut yhtyä iloon, sillä hän tunsi kadottaneensa uskontonsa, uskon naiseen! Eikä hänellä ollut voimia tunnustaakseen erehtyneensä. Hän suuttui tapansa mukaan, ja hänen jälleen toinnuttuaan nousivat hänen harjaksensa.
— Siksi:, että hän on väsynyt…
— Vai niin? Puhummeko muusta! Miten Ester ja Max voivat?
— Varmaankin he ovat hyviä ystäviä, mutta avioliitto lykkäytyi, kun papit eivät tahtoneet kuuluttaa.
— Ja minkä vuoksi on kuulutettava, että kaksi ihmistä aikoo rakastaa! Salaisin, jonka luonnollinen tunne vaatii peitettäväksi, asetetaan näytteille! Minusta se on kyynillistä! Mutta pelätään kaksinnaimista. Sitä pelätään, mutta tunnetut kaksinnaimiset ja moniavioisuudet tunnetuissa avioliitoissa, ne ovat rankaisemattomia, ovat tulleet tavaksi. Nainen ottaa nykyään miehen saadakseen vain kaitsijan ja laillisen suojelijan — piru tässä ruvetkoon irstaitten naisten syöttinä olemaan. Ja kun te vapautitte naisen naisellisuudesta ja häveliäisyydestä, tuli hänestä kokotti. Te juuri olette pilanneet sukupuolen ja avioliiton, ja juuri nuo miehekkäät naiset ovat turmelleet miesten vaistot niin, että heistä on tullut perversejä. Sellainen oli Kreikan loppu! Aspasioihin, ystävättäriin ja sodomiitteihin he joutuivat. Luulen, että lähestymme loppua! Olen, kuten tiedät, monta kertaa etsinyt puolisoa, perheenemäntää ja äitiä, mutta löytänyt vain kokotin. Kiimaa ja vihaa, sitä minä löysin. Etsin rakkaudelleni — anteeksi lausumatapa — vastarakkautta, mutta kohtasin pelkkää vihaa; vihaa miestä kohtaan, joka näyttää muodostavan naisen niin sanotun rakkauden. Häväistä miestä, siinä naisen ihanne. Sinä tiedät sen! — Annat hänelle miehuudenvoimasi, ja tällä voimalla, sinun voimallasi, hän hallitsee sinua. Ja hän vaikuttaa kuin induktsioonikone; tekee virranvoimasi moninkertaiseksi ja kääntää virran sinua vastaan. Mutta sitä et ole milloinkaan ymmärtänyt! Katsohan aarrettasi, miten hän kutistuu joka kerran, kun sinä katkaiset virran! Itsesi alle sinä aina alistut hänen tahtoonsa alistuessasi! — Katsohan vain, miten nuo ihailemasi "suuret naiset" syntyvät. Ensin he etsivät voimakkaita miehiä, kuuluisia, suggestiivisia; saatuaan akkumulaattoreihinsa voimaa, alkavat he itse leikkiä patteria ja synnyttää virtoja, jotka kuitenkin ovat vain toisarvoisia. — Kun kaikki on valmiina, tulevat he ottamaan; kun taistelutantereet ovat täynnä kuolleita ja haavoitettuja, silloin saapuvat luittenkerääjät; ja aina on laumoittain heikkoja miehiä, jotka kunnioittavat tunkionpenkojattaria kuningattarina; sinä tunnet nuo miehet, jotka aina tähtäävät potkun miesten haaroihin…
— Niin, mutta sinä olet naistenvihaaja!
— Kun ajattelen tarkoin, niin minun on ehkä vastattava myöntävästi. Minähän vihaan kaikkea vihollismielistä, ja koskapa vihaan naista, niin hän on vihollinen. Ja jos hän on vihollinen, niin hän vihaa miestä. Totta lienee, että sukupuolet vihaavat toisiaan, ja tämä viha on kyllä vieroitusvoimaa kahden vastakkaisen välillä, joka rakkaudessa vaihtuu vetovoimaksi. Voit yhtä hyvin sanoa kaikkia naisia miehenvihaajiksi kuin minua naisenvihaajaksi. Ajoittaisia virtoja! Siinä rakkaus! — Mutta nainen on aina vaikuttanut terveellä vetovoimalla minuun, siksi en voi hyvällä omallatunnolla tunnustaa mitään erikoista naisvihaa, johon yksin olisin syyllinen! Päinvastoin, olen aina tuntenut elämän autiuden, ellei lähellä ole ollut äidin helman lämpöä, mutta teidän turmeltuanne naiset, on mahdoton enää sietää tätä elämää. Te sanotte, että en voi säilyttää heitä, minä vastaan, etten ole tahtonut säilyttää mätää lihaa talossa. — Kas tuossahan on Kurt! Tunnetko sitten hänen avionsa? Se oli mainio! Usko pois!
Arkkitehti tuli sisään seurassaan silmälaseja käyttävä mies, joka oli epämääräisen näköinen. Veli nyökkäsi ja painui seuroineen erääseen salin nurkkaan.
— Niin, mitenkä on hänen avioliittonsa laita? kysyi Holger. Kaikki siinä oli niin salaperäistä; onko se lopussa?
— Lopussa? Toivottavasti! Näin hän sai omansa! Hänet laahattiin erääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun puolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien ystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan haihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva rakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja eräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat miehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen avioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata takaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa vastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen morsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen tupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan herran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään viereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen kaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään: vain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt kun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi. Senvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin, ystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen ensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä illallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä ja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä, niin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen kohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi näyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin nopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja tämän mies ennen. Miten kummallista! — Hänen elämänsä piti näet olla vain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona. Silloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään puoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko hänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi näytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa eronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä, että entinen mies "ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi". Ja entisen musertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään tässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut. — Siis: ei hänkään! — Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat hänen elämänsä helvetiksi. — "Nykyään ei ole enää olemassa miehiä", virkkoi vaimo. — Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut olla.
Mitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen suhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. — Syy oli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän. "Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän". — Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! "Hän oli vietellyt toisen miehen rouvan!" Siitä ei välitetty mitään, että se oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on Kurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa askartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa ystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko he, että se merkitsi mitään. — Niin, sotkuista on nykyään!
Samassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.
Nainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten yllä melkein liian pieni pää.
Tohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja varjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen ilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen mahtipontisesta:
— Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai kolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi elävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei käsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti idioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin naimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. — Ja hän oli ensimmäinen rakkauteni! — Luulen toisinaan, ettei se ollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä, että olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli minulta riistettävä! — Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut, senvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he sanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen sivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että aioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on saanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. — Niin, Holger, sellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.