KOLMASTOISTA LUKU
Storön Brita rouva
Rouva Brita Borg ei ollut lainkaan niin merkillinen kuin luultiin, ja hänen hyväntahtoisuutensa riippui suurimmaksi osaksi hänen hyvinvoinnistaan. Kun naisasia heräsi eloon, liittyi hän heti mukaan pelastamaan ihmiskuntaa, jonka perustus oli nyt laskettava yhteiskunnan pylvään, naisen varaan. Mies oli niinmuodoin kukistettava; ja Brita rouva heittäytyi ajometsästykseen. Nämä mielipuolet ahdistivat suurmiehiä erikoisella taputusajolla. Kaarle XII itse kaivettiin haudasta ja selitettiin, että hän oli ollut nainen. Napoleon ei ollut itsessään mitään, vaan oli kaikki hänen äitinsä ansiota; Goethe oli oppinut kaikki äidiltään (joka ei tiennyt mitään). Toiselta puolen: naisten kaikki salaiset taudit tarttuvat miehistä (jotka miehet olivat kuitenkin saaneet naisilta); ja kaikki miehet olivat naisten synnyttämiä (mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan että kaikki naiset olivat siinneet miehistä).
Kaikkea tätä valheellisuutta ja vääryyttä puolustettiin sillä, että nainen kosti nyt kärsimänsä kuvitellut vääryydet. Mitkä vääryydet? kysyttiin. Luonnon epätasaisen, mutta kauniin sukupuolijaon, joka näytti kultaisen jaon mukaan tehdyltä, jossa pienempi osa suhtautuu suurempaan kuin suurempi kokonaisuuteen. Jossa nainen sai kauneuden ja viehkeyden; mies voiman ja älyn. Jossa naisen velvollisuudeksi tuli synnyttää lapsi ja hoitaa sitä: miehen siittää se ja elättää se sekä äiti.
Ja aina, kun mies on rakastanut kunniallista naista, on tällä ollut täydelliset takeet siitä, että häntä kohdellaan hyvin, niin kauan kuin hän oli uskollinen. Senvuoksi nainen oli aina väärässä valittaessaan miehestään; sillä hänen käytöksestään riippui miehen käytös. Kun eräs amerikalainen oli heittänyt palavan lampun vasten vaimonsa kasvoja, antoi rauhantuomari tällaisen lausunnon: Miten hirvittävä nainen! — Niin, miehen, joka on rakastanut naista, on täytynyt nähdä hänen ikuinen pahuutensa, ennenkuin on voinut unohtaa itsensä siihen määrin.
Nainen on aina väärässä miehensä suhteen, senvuoksi, että mies on mies ja nainen hänen jälkijatkonsa.
Mies on yksin luonut koko kultuurin: maanviljelyksen, teollisuuden, tieteen, taiteet, kirjallisuuden, joiden hedelmät hän on tarjonnut naiselleen (se seikka, että joku ani harva nainen on kähminyt jossakin nurkassa mukana, ei merkitse mitään).
Brita rouva ja hänen kaltaisensa vastasivat: Mutta nainen on synnyttänyt kaikki ihmiset. Siihen vastattiin: Mutta mies on siittänyt kaikki ihmiset ja antanut naisen synnyttää lapsensa! (Amen!)
Gustaf Borg oli vuosisadan alkupuolelta peritystä kohteliaisuudesta, jolloin romantiikka herätti jälleen eloon keskiaikaiset käsityskannat, heti asettunut naisten puolelle; ja kohteliaisuudessa eli ritarillisuudessa naisia kohtaanhan on puolueellisuutta ja vääryyttä. Kun mies nousee ja jättää paikkansa naiselle, ei se merkitse sitä, että hän siten tunnustaa ehdottoman alemmuutensa; se on voimakkaamman vapaaehtoinen uhri heikommalle. Mutta siltä kannalta eivät naiset tahtoneet ottaa enää asiaa, vaan vaativat alistumista etevämmän alle.
Kun Brita rouva nyt tahtoi näyttää voimaansa, kävi hän raa'aksi ja tunteettomaksi; ja mitään sen iljettävämpää kuin raaka nainen ei ole olemassa. Vähäpätöinen asia oli eroittaa lapset isästä; eikä se tehnyt mitään, että lapset kuihtuivat isäänsä kaivaten. Ei tullut koskaan kysymykseenkään hellyys, sääli, armeliaisuus viattomia pienokaisia kohtaan, kunhan hän vain saattoi osoittaa raakuutta vihattua miestä kohtaan.
Käräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista useimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli ollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli laiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt mieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne häntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani rahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.
Hänen "ritarillisuutensa" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa vaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi valtakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko hänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: "ei mitään".
Hän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin äitiään kuin häntä.
Jos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä vastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset että omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi, sillä tuomari oli naisasian harrastaja.
Kuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli tietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin ja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan ja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla, säälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli isän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin Storöhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki retkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin nähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.
Nyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä salanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen päälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat avioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi kauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi peittelemättä kreiviltä:
— No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?
Hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:
— Mekö naimisiin? Emme koskaan?
— Eikö Max ole antanut aviolupausta?
— Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme, että emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja muualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät vannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme? Ken mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä luvata, ettei syksy tule?
— Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy pitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia leipävieraiksi.
Kreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa oli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen puheeseen.
— Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka…
— Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta; ja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut, että vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen roskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt rakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin naineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä vaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton, vaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin saakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä, jolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja kirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt annatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta ette penniäkään rahaa.
— Mutta vala, väärä vala.
— Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka vapauttaa ihmisen valasta.
Keskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta illallispöydässä.
Nuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.
— Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on maineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.
— Olkoon menneeksi vihkiminen, vastasi Ester, mutta me emme muuta milloinkaan yhteen asumaan, sillä silloin meistä tulee viholliset, tunnen sen. Laillinen vapaus! siihen suostun, mutta en lailliseen pakkoon.
— Hyvä! Mutta uskollisuutta vaadin niin kauan kuin olemme toisiimme sidottuja, liitti siihen kreivi.
— Uskollisuutta? Sehän on itsensä sitomista.
— Mehän sidomme itsemme ja toisemme välipuheella, ja välipuhe on pidettävä, muutoin menee maailma nurin.
Sitä Ester ei ymmärtänyt:
— Se sotii luonnettani vastaan, sanoi hän.
— Sillä sinun luonteesi on uskoton! tuli kreivi sanoneeksi.
Ja samassa hetkessä murtui jotakin; ja uusi tuli syttyi. Sukupuolitaistelu syntyi heidän elämässään nyt ensi kerran. Sitä kysymystä ei ollut heille olemassa, he tuumivat, ja he elivät vähääkään ajattelematta sukupuolten luonnollista eroa. Nyt he istuivat siinä miehenä ja naisena, alastomina syntiinlankeemuksen jälkeen, syötyään itsetietoisuuden tiedonpuusta.
Hirvittävän äänettömyyden perästä Max alkoi jälleen keskustelun:
— Huomaatko, että vihaamme nyt toisiamme?
— Miehenä ja naisena kyllä.
— Silloin lienevät eri sukupuolet toistensa vihollisia?
— Tietysti, kuten pohjois- ja etelänapa magneetissa.
— Silloin on rakkaus vihaa, ja ihmissuku syntyy vihasta, eikä rakkaudesta.
Ihmeellistä oli, että heidän aina vihaisesti puhuessaan vetovoima kasvoi, ikäänkuin suunnan vaihdos olisi enentänyt virranvoimaa; ja heitä veti niin valtavasti toisiinsa jokin, joka muistutti rakkautta, mutta ilmeni kiehuvana vihana. Nyt etsi Max Esteriä tulistunein katsein ja lähestyi häntä ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pahaa hänelle, polttaa hänet, tuhota hänet. Ei mitään saadakseen, vaan antaakseen, antaakseen jotakin hirvittää, jotakin alkutulen olemuksesta, nähdäkseen hänen kuin ennakolta kärsivän synnytystuskia.
Mutta tyttö, jonka äskeinen keskustelu oli herättänyt, ei tahtonut ottaa vastaan; hän muisti nyt asemansa naisena, nöyryyttävän asemansa, jolla ei ollut mitään annettavaa, ja joka peitti sen sananparrella, "että hän oli antanut miehelle kaikki, että hän oli antanut itsensä"; ja hän hypähti ylös kuin villikissa, otti pöydältä paperiveitsen, ja huusi:
— Minä vihaan sinua.
Tämä saattoi merkitä: Minä pelkään sinua tällä hetkellä, sillä jos nyt saisit tahtoni lannistetuksi, niin minä kulkisin yhdeksän kuukautta kuin sinun poikasesi linnunpesänä; sinun! Sitä en tahdo. En tahdo hautoa sinun munaasi. En tahdo olla peltonasi, johon kylvät…
Max seurasi tytön äänettömiä ajatuksia ja vastasi niihin mielessään. Sinä korjaat elon sieltä, minne minä olen kylvänyt; sinä poistut mukanasi minun lapseni, sittenkuin olen antanut sinun synnyttää sen; sinä varas, joka, synnytettyäsi minun poikaseni, (sillä se on minun, koska minusta lähtee elämä ja liikunto) tahdot tehdä tyhjäksi minut ja minun työni. Näen silmistäsi, että voisit kieltää isyyteni ja tehdä itsesi portoksi, päästäksesi vain käsiksi minun omaisuuteeni, ja äidinylpeydellä kuljettaaksesi minun lastani pitkin katuja ja työlläsi kerskataksesi. Halventaa miestä, kas siinä naisen kunnianhimon korkein päämaali!
Sitten he häpesivät; istuivat kumpikin sohvannurkkaansa ja vihasivat.
Sitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:
— Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä; mutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi suuttua, niin… Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat toisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein, jollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin ilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen todellisimmassa ilmenemismuodossa?
— Eriymä!
— Hyvä! Ja sellainen on riistävä parhaan aikamme ja parhaat ajatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut, mutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki on halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta tuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun tähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius oli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat saaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin eläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme, ja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla ihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä. Darwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on kehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun olemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka muistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo. Egyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen, että suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme. Tiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä ihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja — ei apinain, vaan porsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja karvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en ole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja lentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon syntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä ja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin rakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli kaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin eläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi maalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin emaljisilmää. Silloin aloin pelätä. — Ja kuitenkin, meidän täytyy antaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin liejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. — Pyhä aviosääty, missä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina seurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet kukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika, joka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä, jota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi seuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä. Meillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta jos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla nyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa vaimoni! Kaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että puolustaa itseään…
Nyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala pöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla. Epähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui leikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat, mutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja ymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.
Poika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:
— Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?
Vastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa "toinen ihminen ja toinen" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen olevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta enin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta. Mies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja istui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta, oleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä suljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan, ja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin lautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta. Levollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön vakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:
— Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!
Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki lapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen järkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä ruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy vain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että lasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita kuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä kuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren valtiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan olleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin, mitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!
Mutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään huoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut hänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi Max valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa heristivät korviaan.
Ulkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen…
— Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan äänettömyyden.
Kukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen liikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja rauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet tämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä, karjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon ulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!
Brita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan sanomatta.
Kun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli mennyt levolle ja oli sairas.
* * * * *
Seuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei ottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti määräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen: "Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus."
Ja he matkustivat.
Kun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon piirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he pastorinkansliaan "ottamaan" kuulutusta.
He kulkivat etuhuoneen läpi, joka muistutti pienempää eteistä, ja astuivat kansliaan, joka muistutti suurempaa eteistä. Lattialla lunta ja likaa, ikkunat ilman uutimia, puupenkkejä seinivierillä, pulpetteja; ikävää, ilma raskasta, karua, rumaa. Täällä seisoi ja istui syntisiä, joiden piti alkaa elämä, miehen ja naisen, koko vaellusajan kestävä yhteiselämä; täällä seisoi ja istui vanhempia, jotka tahtoivat vihkiä vastasyntyneen taisteluun, ja antaa hänelle nimen; täällä seisoi ja istui ihmisiä, jotka tahtoivat saada omaisen multaan, mikä ei myöskään ole niin helppoa. Mikään ei ole helppoa, ei sisään- eikä uloskäynti. Ja sen he tulivat huomaamaan, kun heitä pyydettiin istumaan ja odottamaan.
He näkivät mustien miesten merkitsevän suuriin kirjoihin, merkitsevän ja pyyhkivän pois; tekevän julkisesti mitä nenäkkäimpiä kysymyksiä. Isän nimi? Tuntematon. Ollut ennen naimisissa? Ehkäpä eronnut? Näyttäkää erokirja! Ei ole! Onko lapsi kastettu? On, mutta ei täällä. Missä? Kaukana Amerikassa! Kirjoittakaa sinne! Kirjoittakaa, kirjoittakaa, kirjoittakaa! — Tämä puoli sielunhoidosta on hiukan omituinen; alkoi kreivi kuiskaten. Konttoritöitä, reskontran, muistikirjan pitoa. Kuten piirimiehen virastossa! Henrik setä sanoo sitä papinkonttoriksi; mutta tämähän on julkinen rippituoli. — Oletteko käynyt ehtoollisella? — Mitä se teihin kuuluu! — Eivätkä he ole kilttejä! Kuuluu niin kovalta, kun Herran palvelija puhuu.
Sali tyhjeni hetkeksi, ja eräs, joka näytti olevan konttoripäällikkö, ähkyi ja puhkui silmälasejaan kuivaten. Hän näytti olevan maailmallinen pappi, sillä hän kertoi ääneen kaskun naisesta, joka oli viime sunnuntaina kuulutettu hullun miehen kanssa. Luotuaan silmäyksen ympäri salia ja tunnettuaan kuuluisan Brita rouvan tyttären, joka oli myöskin antanut puheenaihetta Upsalassa, punehtui hän hiusrajaa myöten; ja kun kirkonvartia tuli samassa kohentamaan kamiinaa, ei hän voinut tukkia suutaan.
— Lämmitä sinä, Söderström, niin että kamiina käy punaiseksi; punaista pitää olla, punaista punaisille!
— Haukkuuko hän meitä? kuiskasi kreivi.
Mutta konttorihenkilökunta oli palkinnut päällikkönsä tukahutetulla nauruntirskunalla, ja hän, jonka päähän, menestys oli kohonnut, tahtoi leikata uusia laakereita.
— Eikö täällä käynyt äsken eräs mulli, joka tahtoi tietoja viimeisen avioeron yksityiskohdista? kysyi hän lukkarilta.
Tämä mutisi jotakin, mikä oli vain synnyttävä sukkeluuden, joka nyt laukesi.
— Vai niin, hän aikoi naimisiin; vihkimälläkö vai ilman?
— Tämähän on kuin Etelä Teatterissa, kuiskasi kreivi. Ja minä kun otin sen niin vakavalta kannalta! Lähdemmekö matkoihimme, Ester?
— Emme! Ajattele äitiä!
— Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!
Kirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka hän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli nimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli savustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.
— Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!
— Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä! Jätkiä! — Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät muuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on oikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten voidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja minä hoidan itse paremmin sieluni.
Nyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin ylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän silmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan alentuvainen, hän sanoi:
— Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.
— Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä pankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä vaatimuksia…
— Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.
— Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin kun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.
Kirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä nykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti jäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies ja jatkoi:
— Eikö… kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen arvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi henkilön yhteiskunnalliset ansiot… Eikö kreivi ole kastettu? En näe kastetodistusta.
— Kastettu? En, enpä luule.
— Ettekö? — Silloin en voi antaa kuulutusta.
— Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa, herra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä itseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin, antaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet ihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista asiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön avioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?
— Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset…
— Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi… siksi menemme me nyt tiehemme, kuljemme omaa tietämme.
— Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen. Katsokaamme neidin todistusta! — Tässä on — ripillä käymätön! Ei käy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.
Nyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja hänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin, kun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa, joka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto käynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.
— Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi epätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.
— En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi ei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.
— Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko oppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja sisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?
Kirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten he kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät korkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa taistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien tahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.
— Myönnän, aloitti kirkkoherra…
— Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: "Älä myönnä mitään!"
— Myönnän tosin…
— Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä… Eikä myöntämisestä tullut mitään sillä kertaa.
Kun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut hillitä itseään:
— Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.
Samassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan ystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan ikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti tukistaa häntä:
— Neiti! sanoi hän, käykää ripillä; sehän on vain muodollisuus; ja te, herra kreivi, antakaa kastaa itsenne, eihän se ole vaarallista; hiukan vettä vain!
— Ovatko ne vain muodollisuuksia, vastasi kreivi Max; ja hiukan vettä vain? No, mikäpäs sitten… kiitos tiedonannosta, kirkkoherra… Mutta ajatelkaahan meitä raukkoja, jotka luulimme sen olevan muuta! Tule, Ester!
He läksivät.
— Luuletko, että hän piti niitä paljaina muodollisuuksina? kysyi Max.
— En, vastasi Ester itkuun purskahtamaisillaan; hän oli hyvä mies, joka tahtoi lohduttaa ja auttaa meitä. Siksi puhui hän niin.
— Nyt suutelen sinua, Ester, ajatuksissani, tässä kadulla, siksi että uskot hyvää ihmisistä!
— Voihan pappikin käydä sääliksi!
— Niinpä niin, pappikin! — Niin, nyt sen näemme, että kirkko saa aikaan avioliittojen vähenemisen ja vapaiden suhteiden kasvamisen. Tapahtukoon heidän tahtonsa.
— Mitä teemme nyt?
— Menemme Holgerin luo toimitukseen ja haihdutamme puhelemalla tämän mielestämme.
— Tehkäämme se.
* * * * *
Sanomalehti oli tavattomasti edistynyt senjälkeen kuin se nuoren toimittajansa muodossa oli saanut uuden voimakoneen. Rohkeana, ennakkoluulottomana miehenä hän oli koonnut akkumulaattoriinsa kaikki virrat. Vapaamielisyyttä, hiukan sosialismia, koko naisasian, hieman teosofiaa, eläinsuojelusta, urheilua, hituisen maan puolustuksen suosimista vähitellen tapahtuvan aseitten riisumisen rinnalla, maailmankansalaisuutta isänmaallisella pohjalla, periaatteellista vapaakauppaa suojelustulleineen, kun vaara uhkasi. Saattoi tuntua siltä kuin tämän eklektisismin olisi synnyttänyt halu laajentaa tilaajamäärää, mutta toiset syyt sen kyllä aiheuttivat. Kun Ruotsin maanviljelys 80-luvulla oli todellisessa vaarassa, herätettiin kamareissa tullikysymys, mikä sai maan täydelliseen kapinaan. Kuten tavallista laadittiin esitys väärin: joko tulli tai vapaakauppa; ja koko kansakunta oli jakautuneena kahteen leiriin: vatsaan ja jäseniin, vaikkakaan kukaan ei tiennyt varmasti, ken oli vatsa. Tullin puoltajat voittivat ja talonpojat pitivät itseään pelastettuina. Mutta — seuraavana vuonna kohtasi Venäjää kato, ja meidän talonpoikamme, joiden myös täytyi ostaa viljaa, pelkäsivät nälänhätää. Silloin viljatullit lakkautettiin jälleen, ja koko tuo hirvittävä tullisota osoittautui olleen ajan- ja voimaintuhlausta, ja voittajat olivat kärsineet tappion. Meidän, jotka uudella vuosisadalla olemme nähneet, kuinka Englannin vanhoista vapaakauppateorioista luovutaan, meidän käsityskantamme ovat arvatenkin muuttuneet, ja olemme kai huomanneet, että taloudellinen elämä ei kulje niin matemaattisia ratoja kuin on luultu. Vapaakauppa merkinnee kai sitä, että valtiot vapaasti vaihtavat tuotteitaan. Silloin ehkä häviää jossakin erässä, mutta voittaa toisessa, ja vähitellen on tapahtuva tasoitus kaikkien eduksi. Mutta kun valtio sanoo: nyt olen vapaakauppalainen toisten ollessa suojeltuina, silloin se ryöstää itseään, ja on tämä sitäpaitsi luonnotonta, se kun kokonaisuudessaan edellytti useampien yhteistä sopimusta. Sehän on kuin aseiden riisumista sodan aikana.
Ne kuitenkin, jotka olivat eläneet tullisodan ja nähneet, että oikeus ja vääryys ei ollut kummallakaan puolella, kävivät hiukan varovaisemmiksi; ja tunnusmerkillistä vuosisadan vaihteen elämänmuodoille oli: varovaisuus, harkitsevaisuus. Sitä oli ennen sanottu kompromissiksi sanan ilkeässä merkityksessä tai kaupanhieromiseksi, epäilyksi, mikä merkitsi luonteen ja mielipiteitten löyhyyttä. Nyt oli koittanut tasoituksen aika, jolloin toinen otti todellakin vastaan toiselta: opittiin toinen toiseltaan; ja toinen antoi edun toisen korvaukseksi; yhteiskuntaluokat sekaantuivat, ei tarvinnut muuta kuin katsoa aateliskalenterista, kuinka monta aatelitonta nimeä oli yhdistynyt ylhäisaatelisiin, ja kuinka halpoja virkoja oli suurimpien nimien jälkeläisillä; valtio avusti sosialismia, ja sosialistit taistelivat anarkismia vastaan. Hajaantumisen aika alkoi muuttua kokoontumiseksi, ja ihmiset koettivat ymmärtää toisiaan. Suuri osa tuosta uudesta osoittautui epäonnistuneeksi kokeeksi, mutta kielteisiinkin tuloksiin johtaneet kokeet ovat hyödyllisiä, ja synnyttävät ne lisätuotteita; alkemistit eivät ehkä keksineet kultaa, mutta löysivät sensijaan rikkihapon, joka on paljon hyödyllisempi.
Saatuaan ohjakset käsiinsä oli insinööri Borg heti huomannut, ettei maksanut vaivaa koettaa hallita jotakin mielipidettä ja vainota toista, sillä silloin tilaajamäärä väheni heti vuosineljänneksen vaihteessa. Rahastonhoitaja oli ilmapuntari; hän näki kirjoistaan, minne tuulet kääntyivät. Ja vaikkakin toimittaja olisi uskaltanut uhmata taloudellista tappiota, näki hän lehden vaikutusvallan vähentyvän tilaajien vähentyessä. Senvuoksi hän kadotti pian iloisen uskonsa sanomalehdistön kaikkivaltaan, ja tottui vähitellen olemaan palvelijana herran asemesta; ja senvuoksi kukoisti liike.
Nuori pari oli saanut suuren huoneustonsa ja kolme palvelijaa, ja toimitus oli laajentanut myöskin huoneustoaan. Toimittajan työhuoneessa kävi ministereitä, talonpoikia, työmiehiä, kenraaleja, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vaikutusvaltaa oli, mutta valta suhtautui suoraan siihen riippuvaisuuteen, johon tahtoi alistua. Totella ja hallita!
Tänään oli myrsky riehunut toimituksessa. Oli nimittäin avustajia, jotka elivät menneessä ajassa, ja käyttivät lehteä yksityisten harrastustensa palvelukseeni, jokaisella uutisella, viattomimmallakin, oli oma salainen sisältönsä; sillä koetettiin ajaa jotakin harrastusta, voittaa jokin etu, tyydyttää vanhaa kaunaa. Etenkin teatteriarvostelija oli anastanut mahtiaseman, jota hän käytti väärin saadakseen hallita ja tunteakseen jotakin olevansa, vaikka ei ollutkaan mitään. Yksissä tuumin naissuosikkien kanssa hän tuhosi ihmisten kohtaloja, kukisti ja iski milloin mitenkin. Vallankin hän oli ottanut hoivaansa sen teatterin, jota helposti arvattavista syistä sanottiin hovinhankkijaksi. Se tarjosi huonompaa tavaraa kuin toisenluokan teatteri, mutta nautti suojelusta ja valtioapua, jota paitsi sen henkilökunta lukeutui korkeampain hovipalvelijain joukkoon.
Insinööri Borg ei tuntenut teatterioloja, mutta häntä harmitti se, että huonompi nautti suojelusta, mikä esti paremman edistymistä. Hän tiesi myös, että moni seikka oli siellä hyvin ilkeällä tolalla, mutta ei puuttunut siihen; sitä vastoin hän ei tuntenut arvostelijansa läheistä suhdetta kuninkaalliseen huvitarhaan. Senvuoksi hän kyhäsi kirjoituksen "laitonta suojelusta vastaan", ja sattui siinä tallaamaan toisen peltoa. Sitten seurasivat paljastukset, joista kävi ilmi, että juuri hänen lehtensä oli tukenut tuota kurjuutta. Se oli kiusallista, ja insinööri Holger oli mennyt pitemmälle kuin oli tahtonut, koskenut mätään munaan, ja oli tehnyt itsensä syylliseksi pieneen majesteettirikokseen.
Kannetta ei oltu vielä nostettu, mutta korkeimmissa piireissä puhuttiin siitä, ja toimituksessa varustauduttiin taisteluun.
Mielet olivat juuri tässä kuohumatilassa kreivi Maxin ja hänen
Esterinsä saapuessa toimitukseen Holgeria tapaamaan.
Tämä oli loistavalla tuulella ja iloitsi tapahtumasta, joka antaisi aihetta monen vanhan selkkauksen selvittämiseen. Hän tervehti sisarta ja Maxia, jota sanoi jo langoksi, ja piti häntä sinä, sillä nuoremmat katsoivat kihlauksen olevan luvallisen liiton julkaisemista.
— Vai niin, te tulette papinkonttorista, ja teille on oltu hävyttömiä! Mitä tekemistä teillä siellä oli? Kirkon omat lapset ovat lapsipuolen asemassa; juutalaiset ja mormoonit saavat kuulutuksen, mutta me oikeat lammashuoneen jäsenet emme. Kuulkaahan, jos teitä haluttaa, niin pidän itse teille häät, ja kuulutan teidät lehdessä, ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.
— Olisimme jättäneet kaikki muodollisuudet sikseen, vastasi Ester, ellei äiti olisi pakoittanut.
— Niin, äiti? Kuinka on hänen laitansa?
— Hän ilmoitti olevansa huonona, ja kävi vuoteen omaksi erään kohtauksen jälkeen…
— Niin, tuo ukon juttu oli hiukan ikävä, mutta tähän aikaan saa taistella personallisen olemassaolonsa puolesta, ja ken kaatuu, hän ei ole minkään arvoinen.
Silloin soi puhelin viereisessä huoneessa.
— Anteeksi! — Ja Holger poistui nuorten tyköä. Puoliavoimesta ovesta kuului muutamia hajanaisia huudahduksia.
— Mitä sanotte? — Mitä Herran tähden! — Sehän on uskomatonta. — Kyllä, he istuvat huoneessani, lähetän heidät heti sinne! — Se on liian ilkeätä! — Että isä, isä olisi…? — Ei, kiitos! — Ja pappi uskoo siihen? — Herra jesta! — Tiedättekö… tiedättekö… Halloo!… Onko lääkäri käynyt siellä?… Mitä hän sitten sanoi?… Ei mitään ulkonaista väkivaltaa!… Hyvästi siksi; he tulevat ensi laivalla!
Holger tuli sisään, nokka valkeana, joka oli kapea kuin veitsi.
— Voi Herran nimessä, millainen tapaus!… Äiti on kuollut! Kuollut vuoteelleen!
— Onko äiti kuollut?
— On, ja mikä pahinta: ihmiset sanovat… että isää epäillään… senvuoksi että hänen oikeusjuttunsa saattoi raueta vain… täten!
— Sehän on hirveätä! huudahti Ester, joka ei tällä hetkellä tiennyt varmasti, kehen hänen myötätuntonsa kohdistui. — Mitäs sitten lääkäri sanoo?
— Hän ei näe muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvauksen.
— Silloin meidän täytyy heti matkustaa sinne! Ei kyyneltäkään vuodatettu, ei osoitettu muuta mielenliikutusta kuin vakavaa ihmettelyä. Tunnettiin elämä ja sen raa'at tavat; oltiin alusta saakka valmistuttu kaikkeen, ja täytyihän taistelussa, ikuisessa taistelussa kaikesta, jonkun sortua.
* * * * *
Kun Ester ja Max saapuivat Storön huvilaan, näkivät he valkeat lakanat ikkunoissa. Salissa he kohtasivat pikku lapset, jotka olivat mustiin puetut. Heillä ei ollut mitään käsitystä kuolemasta, ja tuntuivat he hyvin viihtyvän siinä rauhassa ja hiljaisuudessa, joka vallitsi nyt myrskyjen tauottua.
— Äiti on kuollut! virkkoi poika, ikäänkuin olisi kertonut jokapäiväisinpä asiaa, ja tuntui hän hieman ylpeilevän siitä, että saattoi ensimmäisenä kertoa uutisen.
Kun Ester astui taloudenhoitajattaren kanssa äidin huoneeseen, muisti hän heti olevansa medisiinari, ja tutki kuolleen ruumiin, joka todellakin havaittiin kuolleeksi. Kasvojen ilme oli aivan sama kuin se, minkä hän oli huomannut niissä viimeisen kerran kohdattaessa, jolloin isän kiljuntaa oli kuulunut puutarhasta, mikä seikka sai hänet ajattelemaan, että sielullinen syy oli aiheuttanut kuoleman. Oli siis olemassa jokin sellainen, jota sanottiin sieluksi, oli olemassa tunteita ja sellaista, joiden syntyä ei voinut johtaa soluista ja kudoksista.
Todettuaan sen, minkä halusi, hän kysyi taloudenhoitajattarelta:
— Onko herra, onko isäni näyttäytynyt talossa lähtönsä jälkeen?
— Ei, ei ole; mutta… mutta hän on varmaankin mieleltään sairas; sillä on kuultu hänen… koko yön, ja päivän täällä metsässä.
— Kuultu hänen?
— Niin, hän on huutanut niin, ettei rouva voinut nukkua. Mutta heti rouvan kuoltua hän vaikeni.
— Miten ihmeellistä! — Missä hän nyt sitten on?
— Kerrotaan hänen asuvan pappilassa. Ester läksi Maxin luo, joka istui pianon ääressä ja oli soittavinaan, mutta ei painanut koskettimia.
— Luuletko, hän kysyi, että äidin omatunto heräsi.
— En, sitä en usko.
— Mitä sitten arvelet?
— Niin, jos olisin teosoofi, niin arvelisin, että hän kuoli isäsi surusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun, temmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi aikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa kuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen uskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän sen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on, että petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan hirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että hänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen miehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on niin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi. Jospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten vaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän iloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat häntä, mutta löytävät miehen, sillä hän on sisäpuolella ja taistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään toisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille saakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan. Senvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.
— Eivät voineet?
— Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään — miehelle, joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi jälleen! — Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että tämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren tytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen vaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta yhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni tuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu, minkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai lapsia, ja elää vieläkin.
— Nepä vasta kamalia kertomuksia!
— Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa kotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän on silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure, päinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin kylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin, mutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen riutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta. Sitä kestää tavallisesti vuoden päivät.
— Mistä olet tuon lukenut?
— En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. — Ja kun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai huomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu: mutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa ollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään. Nauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä pahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään, ottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin teoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt hänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän kärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen ulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee fosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi, ruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!
— Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.
— Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!
— Lopussa?
— Niin! Lopussa! Sillä minä olen jo irtautunut sinusta!
Nyt Ester nousi vimmoissaan:
— En ole milloinkaan omistanut sinua!
— Et, sinä et voinut saada minua! Sinä et kuulunut minun ilmakerroksiini.
— Ja sen sanot sinä, niin, niin kylmästi!
— En kylmästi, mutta se tuntuu sinusta siltä! — Eikö sinua viluta nyt?
— Viluttaa, ihan hirvittävästi!
— Nyt sen näet! On olemassa muita lämpölähteitä kuin mekaaninen työ ja kemiallinen taipumus. — Eikö sinusta vedä täällä huoneessa?
— Oi, täällähän tuulee.
— Minä se olen, joka otan takaisin aurani; tiedätkö mitä aura on? Et, siitä eivät eläinlääkärikirjasi tiedä mitään. — Etkö todellakaan ole koskaan omistanut minua?
Ester punehtui ja kuiskasi ikäänkuin olisi hävennyt.
— Olen, kerran… unessa!
— Tiesin sen, vastasi kreivi; ja tiedän vielä milloin! Näepäs, ystäväiseni, minä luulen, että meidän ruumiimme vihaavat toisiaan, ja sellaista tapahtuu niin usein avioliitossa… Kuitenkin, nyt olet saanut todistuksia sielun laajenemiskyvystä eli sen näennäisestä voimasta irtautua itsestään. — Tiedätkö, mitä painajainen on? Se on vihollisesi sielu, joka käy luonasi. Katsopas, senvuoksi ei pidä antautua liian läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa, sillä siten he pääsevät kanssamme kosketukseen ja saavat vaikutusvaltaa, tai kyvyn päästä yhteyteen kanssamme. — Tiedän kaksi vastanainutta, jotka heräsivät keskellä yötä sydämentykytykseen ja tuskantuntoon. He eivät voineet selittää sitä. Mutta sittemmin huomattiin, että ilmiö oli yhteydessä erään unen kanssa, joka oli hyvin hämärä, niin hämärä, että se jätti jälkeensä vain vaikutelman eräästä määrätystä henkilöstä. Miestä ei haluttanut mainita nimeä, sillä se oli eräs rouvan armastelijoista ennen kihlausta. Mutta kun rouva mainitsi hänen nimensä, tunsi mies vapautuvansa, ja katso, heidän ajatuksiaan ja uniaan häiritsi tuon hyljätyn öinen käynti. Ajattelehan nyt, kuinka tyystin täytyy vartioida ajatuksiaan, jotta ei tekisi rikosta… Nuorukaisia ja neitoja ei tee unessa useinkaan rauhattomiksi heidän omat mielikuvansa, kuten luullaan, vaan toisten mielikuvat, olivatpa nämä sitten nukuksissa tai valveillaan. En voi muistaa, että hekumalliset unet olisivat vaivanneet minua nuorukaisena, mutta kylläkin aistimukset, jotka ikäänkuin tuntuivat tulevan ulkoapäin, ja olivat minusta ihan kouraantuntuvia. — Mutta palataksemme nyt isääsi, olen vakuutettu siitä, että hän tietämättään surmasi äitisi. Hän on jäätänyt hänet kuoliaaksi, ja jos katsot, niin huomaat äitisi kuolleen vilusta.
Ester alkoi kulkea pitkin lattiaa, ja otti kaulavaipan vaatenaulakosta:
— Minä pelkään sinua! hän sanoi. Sinä jäädät sinäkin minut kuoliaaksi.
— Pane pois äitisi kaulavaippa! sanoi kreivi rauhallisesti. Siinä on niin paljon hänen auraansa jäljellä; ja se voi tehdä sinut rauhattomaksi! Sinussa voi syntyä sairaloisia mielialoja…
Ester viskasi kaulavaipan luotaan ja sanoi:
— Se polttaa nokkosten lailla ruumista!
— Nessus-vaippa! siinäpä se. — Nyt näet, kuinka herkkä sielunelämä on. Sitä et näe mikroskoopin avulla, mutta sisäinen valvova silmäsi näkee sen!
— Miksi et ole milloinkaan ennen puhunut minulle tästä?
— Siksi, että jos sen olisin sanonut, olisi suhteemme ollut lopussa; sillä sitä piti koossa se sinun luulosi, että minut oli johdettu harhaan. — Mutta ystäväni, sinä et ole koskaan voinut salata mitään minulta. — Kun menit viime kerralla yksin tanssiaisiin, niin olit minulle vihainen, ja olit päättänyt kostaa. Istuin kotona ja seurasin ajatuksissani sinua. Kun petit minut, kun kavalsit henkeni ja kunniani eräälle keikarille, arvaan kuka hän oli, silloin sieluni itki kuin surren taivaan lakeja vastaan tehtyä rikosta. Ja kun annoit hänen suudella itseäsi erään oven takana…
Ester seisoi kauhusta mykistyneenä, ja hänen kasvonsa kysyivät: "Kuinka voit tietää sen?" Mutta Max, joka oli vain varronnut tätä myönnytystä, jatkoi:
— Silloin tunsin niin voimakkaan likaisuuden tunteen koko ruumiissani, että minun täytyi heittää yltäni kaikki vaatteet, ja huuhtoa itseni kylpyammeessani. Siitä näet, että emme saata elää yhdessä, sinä kun et voi mitään salata minulta! Senvuoksi, täytettyäni kunnianvaatimukset ja tarjottuani sinulle avion laillistuttamista, sanon hyvästi. — Jää hyvästi! Nyt otan jälleen omani takaisin!
Hän läksi, ja Ester jäi seisomaan keskelle lattiaa jäykkänä kuin kuvapatsas.