KAHDESTOISTA LUKU
Tohtori Borg
Tohtori Borg oli ollut kaksi kertaa naimisissa; ensi kerran kotimaisen hupakon kanssa, johon hän oli kiintynyt tämän kauneuden ja nuoruuden vuoksi. Mutta tämä nainen oli niin tietoinen kauneudestaan, että suorastaan jumaloi sitä. Hän saattoi istua puolialastomana kuvastimen ääressä tuntikausia itseään ihaillen; saattoi suudella pyöreitä käsivarsiaan, muovailla rintaansa, näytellä itselleen hampaitaan, hieroa nenäänsä saadakseen kauneimman kaarroksen muodostumaan oikeaan paikkaan. Kun tohtori näki salaa hänet kerran tässä hommassa, pelästyi hän, sillä vaimon kasvojen ilme ei ollut ihmisen, vaan järjettömän eläimen; linnun, joka kuvastelee itseään lähteessä ja kynii höyheniään. Ajatus siitä, ettei ollut yhdistetty ihmiseen, kauhistutti tohtoria niin, että hän suorasukaisuudestaan huolimatta antoi asian mennä menojaan.
Kauneudestaan huolimatta hän ei osannut pukeutua, ja kun mies teki muistutuksen, niin sitä pidettiin majesteettirikoksena. Hän sulkeutui itseensä loukkautuneena, pilkkasi miestään siitä, että tämä ei muka kyennyt pitämään arvossa häntä; ja yksinkertaisuudessaan hän luetteli kaikki ihailijansa, kertoi heidän arvostelujaan. Naimisiin mentyäkin tohtori jatkoi suitsutuksiaan kukkien ja sampanjan muodossa; mutta kukat eivät olleet milloinkaan mieluisia.
— Sain luutnantti X:ltä orkideoja, jotka maksoivat seitsemän kruunua kappale. Ja oikea sampanja maksaa yksitoista kruunua.
Hän rakasti itseään ja kauneuttaan niin objektiivisesti, että kadehti tohtoria siitä, että tämä oli saanut hänet.
— Sinä olet saanut, sinä! Sinä et tiedä, miten hyvät päivät sinulla on. Ajattelehan, kuinka moni sinua kadehtii.
Mutta tämä itsensä rakastaminen meni niin pitkälle, että hän ei voinut antautua miehelle; hän ei tahtonut suoda tälle rakkauttaan, vaan oli vielä hellyydenkin hetkenä niin kateellisen kylmä, että ei voinut ottaa mitään vastaan. Ja sitten hän valitti.
Ensin tohtori ei välittänyt siitä, sillä hän tunsi itsensä. Mutta jonkun ajan kuluttua hän rupesi valittelemaan äidilleen ja sanoi, että ei katsonut olevansa naimisissa. Äiti ei ymmärtänyt mitään, eikä tahtonut mitään tietää.
Tohtori, joka oli nuori lääkäri, ei ymmärtänyt myöskään, mitä vaimo tarkoitti, mutta kävi levottomaksi, ja neuvotteli erään vanhemman lääkäriystävänsä kanssa.
— Niin, poikaseni, sanoi vanhus, ratkaistavanasi on nyt probleemi, jota minä yhä vielä tavailen. Mutta minä olen äskettäin lukenut erään suurimman gynekoloogimme jyrkän lausunnon tästä kysymyksestä. Hän sanoo, että ilotyttö etsii iloa, mutta aviovaimo tahtoo lasta; ja hän lausuu vääjäämättömästi, että lapsen täytyy syntyä siveästi rakastavaisessa syleilyssä, ei intohimoisessa. Kunniallinen äiti-nainen käy avioliitossa siveäksi, vastoin tahtoaan, eikä löydä etsimäänsä; senvuoksi hän valittaa. Mutta, ystäväni, olen päässyt niin pitkälle, että olen huomannut miehenkin halujen aateloituvan avioliitossa, ne ikäänkuin talttuvat, henkevöityvät; siksi olen kuullut miesten valittavan yhtä paljon. Näethän vastanaineista, miten paljon pettymystä… mutta, onko vaimosi raskaana?
— On, oltuaan kaksi kuukautta naimisissa!
— Sittenhän voit olla rauhallinen!
Tohtori rauhoittui, liiaksikin, niin että se ärsytti rouvaa. Hän kävi yhä kateellisemmaksi miestä kohtaan siitä, että tämän osaksi oli tullut kunnia saada lapsi hänen kanssaan, ja vihasi raskauttaan, joka haittasi hänen kauneuttansa. Ja mistä hän ei pitänyt, se oli hänelle olematonta. Ollen ajattelematon ja typerä, esiintyi hän yhä vielä kaikkialla neitseenä.
Silloin hänen äitinsä raivostui:
— Oletko mieletön, lapsi? Sinähän olet siunatussa tilassa.
— Niin, en minä tiedä…
— Etkö tiedä? Kuulepas; jos sinä lörpöttelet tuollaista, niin surmaa miehesi sinut. Etkö käsitä, että ihmiset ihmettelevät, mistä olet saanut lapsen, jos loruilet heille viattomuudestasi.
Mutta nähdessään miehen isänilon ja ylpeyden hän alkoi kiehua vihasta. Aivan petomainen ilkeys kehittyi hänessä; hän ei tahtonut suoda, että mies olisi hänen, hänen lapsensa isä.
Johtuiko se sitten typeryydestä tai pelkästä ilkeydestä, kuitenkin kaikitenkin, eräänä aamuna hänen tapansa mukaan nalkuttaessaan, sattuivat hänen sanansa näin:
— En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin sinulla ei olisi mitään osaa tähän lapseen…
Silloin tohtorin afrikalainen luonto kuohahti, jota hän oli niin kauan pidättänyt:
— Mitä p—lettä sinä puhut? Ellei se ole minun lapseni, niin sinä olet… ja sitä et tarkoittane.
Rouva nousi, pukeutui; ja lähtiessään hän lausui:
— Nyt lähden, iäksi!
— Lähde vaan, mene h—tiin, vastasi tohtori. Sinun pöyristyttävä tuhmuutesi ja saatanallinen ilkeytesi voi viedä hengen ihmiseltä. Lähde nopeasti, muutoin potkin sinut ulos!
Siihen loppui se avioliitto. Varjo oli langennut tohtorin ylle, sillä eihän hän voinut puolustaa itseään, vaikka esitti fysioloogisia todistuksia, joita kukaan ei pyytänyt. Niin hän raivosi pari kuukautta, ja raivoissaan hän nai erään norjattaren, ja teki hänet heti raskaaksi. Seitsemäs kuukausi oli kulumassa, kun heidät vihittiin; rouva tahtoi hiljaisia häitä, mutta mies pani toimeen humuavat häät kirkossa ihan sydänpäivällä.
— Oli niin kaunista katsella siunattua naista, hän sanoi.
Pappi ei ollut samaa mieltä, mutta sai tyytyä. Ja kun tohtori, ollen oma naittajansa, kuljetti korkeakumpuisen morsiamensa halki kirkon pääkäytävän, silloin häipyi varjo; hän oli päässyt valoon, nousi raikkaana ja terveenä, jollainen hän oli…
Päivällisillä hän piti puheen sadan kutsuvieraan läsnäollessa, ja joi vaimonsa ja syntymättömän lapsensa maljan.
— Se oli suurenmoista! sanoivat muutamat. Mutta toiset pitivät sitä kyynillisenä.
Tämä toinen avioliitto menetteli jonkun aikaa, jotakuinkin! Sitten tuli tietysti Nukkekoti ja koko moska perästä. Joukkuenaisia ja tykkinaisia, yhdistysnaisia ja hansikasnaisia. Aviomiehen elämä oli kuin helvetti!
Koko ikivanha epäjumalanpalvelus oli muuttunut gynolatriaksi eli naisenjumaloimiseksi. Eräs ateisti-runoilija selitti, että nainen oli hänen uskontonsa. Sitä kirjallisuutta, joka ei ihannoinut naista, pidettiin arvottomana, niin että todellakin saattoi Spencerin tavoin uskoa runouden ja taiteen alkuperän johtuneen uroksen matelemisesta naaraan edessä. Tämä naistenmalja-runous olisi käynyt laatuun, ellei sitä olisi seurannut miesten itsensäalentaminen. Miehet nauttivat siitä, että saivat halventaa itseään, että saivat todistaa miehen olevan alemman eläimen, ja kun nuo vanhat narrit Ibsen ja Björnson selittivät suoraan, että yhteiskunta oli pelastettavissa ainoastaan kohottamalla nainen ja panemalla mies viralta, silloin hulluus oli huipussaan.
Kun Norjan kysymys tuli tämän lisäksi, niin oli tohtorin koti hauska. Kaksi lasta oli tosin kasvanut, kolme- ja viisitoistavuotiaiksi, mutta nyt sukeutui heistäkin riidanaihe. Kaikki muuttui riidanaiheeksi, ja hurjalle naiselle ei mahtanut mitään.
Miksikä he eivät eronneet? Lapset pitivät koossa kurjuutta, muistoja, ja tuo selittämätön, mikä sitoo puolisoita, silloinkin kun nämä vihaavat toisiaan. Salatieteilijät sanovat, että he synnyttävät toinen toiseensa puoleksi henkisiä substraatteja, joilla on jonkinlainen olentomainen olemassaolo; toiset arvelevat, että miehen ja naisen sielut kasvavat toisiinsa imujuuriin, ja että he oikeastaan elävät alinomaisessa syleilyssä; he tuntevat yhdessä ja toistensa kautta kuten kaksoisten väitetään tekevän; senvuoksi kärsii sekin, joka tekee toiselle pahaa; hän kärsii sen kärsimyksistä, jotka itse on aiheuttanut, senvuoksi on aseeton rakastamaansa kohtaan, ja rakkaus on kärsimystä. Senvuoksi on eroaminen myöskin kaikkein tuskallisinta; se on olemassaolon rikkirepimistä ja hävittämistä, ja muistot ovat sielujen lapsia; niitä ei voi hyljätä milloin vain haluttaa. On olemassa puolisoita, jotka ovat yrittäneet erota kolmekymmentä vuotta, onnistumatta siinä; he erosivat kihlautuneina, vastanaineina, naineina; he erosivat kahdeksan päivää ennen hopeahäitä; ja kun he olivat päässeet niin pitkälle, luulivat he sen kestävän koko elämän ajan. Mutta kolmen viikon päästä mies lähti kotoa, oli poissa koko yön, ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Seuraavana päivänä hän palasi jälleen, ja jotta sovinto olisi saanut näkyväisen muodon, perusti hän uuden kodin; ja niin se sitten jatkui.
Tohtori oli kärsinyt ensimmäisestä erostaan niin perinpohjin, että oli päättänyt kestää toisen avioliiton, sietää kaiken, paitsi alennusta. Mutta on olemassa niin paljon, mikä alentaa huomaamatta. Miehelle on alentavaa tulla palvelijain aikana koiramaisesti kohdelluksi, ja vielä alentavampaa on, jos häntä omien lasten läsnäollessa kohdellaan idioottina, vallankin kun hän todellisuudessa itse on älykkäämpi. Tällainen oman mielensä jokapäiväinen ja alituinen tukahuttaminen voi lopuksi riistää voimakkaimmaltakin kaiken itsetunnon, ja kun tohtori huomasi olevansa vaarassa, päätti hän paeta, ainoa mahdollinen tapa taistellessa pahojen naisten kanssa, sillä ken pahaan puuttuu, hän siihen itse myös tarttuu. Ja vaimon pahuus vaikutti kuin hermomyrkky, joka oli turmella hänet.
Riidan puhkeamisen aiheutti lähinnä, kuten tavallista, muutamien ystävättärien tulo taloon. Eräs heistä rakasti Dagmar rouvaa, vaikeata päättää kuinka viattomasti, mutta naiset pitävät kaikkia hommiaan viattomina, vaikkakin on jo menty yli rajan.
Tämä ystävätär rupesi sekaantumaan lasten kasvatukseen. Tytön tukka leikattiin lyhyeksi ja pojan hiukset saivat kasvaa pitkiksi, jotta eroavaisuus sukupuolien välillä saataisiin poistetuksi. Mutta kun poika sai kärsiä pilkkaa koulussa naisellisen ulkomuotonsa takia, ja kun isä myöskin huomasi, että pojan vaistot aikoivat naisellistua, rupesi hän pelkäämään; tarttui saksiin ja leikkasi tukan. Kun äiti näki tämän, raivostui hän:
— Eikö äiti saa kasvattaa lapsiaan? hän huusi.
— Ei piru vie saakaan kasvattaa miehimyksiä! Kahden me huolehdimme kasvatuksesta, ja toinen siinä olen minä.
Äiti uhkasi mennä asianajajalle. Se oli hänen tavallinen tapansa.
Mutta oli olemassa toinen syy, joka vaikutti häiritsevästi avioliittoon, ja se oli erään siihen aikaan kuuluisan lääkärin keksimä konjakki. Sitä rouva käytti yleislääkkeenä kaikkiin kipuihin, ja enin aamupäivin hermostumista ja iltaisin unettomuutta vastaan. Nuo näennäisesti viattomat pikku lasit turmelivat mielen ja ruokahalun, uuvuttivat uneen sopimattomaan aikaan, ja haihduttivat yöunen. Vaikkakin keksijän itsensä, professorin ja auktoriteetin, kävi huonosti, hän sortui konjakkihypoteesinsa uhrina, jatkoivat naiset juontia.
Kun tohtori varoitti rouvaansa, veti tämä aina esiin professorin.
— Tottahan professori ymmärtää sen paremmin kuin sinä, joka et ole edes dosentti.
Sanalla sanoen, tämä avioliitto oli kypsä, niin perinpohjin kypsynyt, että veljeskiistan puhjetessa saattoi keveinkin tuulenpuuska murtaa sen.
Dagmar rouva kirjoitti naisten-ääneen miehensä teorioja vastaan, kuten hän niitä nimitti, kuitenkin mainitsematta hänen nimeään, teki hänet epäilyksen alaiseksi vanhoillisuudesta ja varoitti vapaamielisiä valitsijoita sellaisesta ehdokkaasta. Siten oli sota avoimesti julistettu, ja puolisot asuivat kukin omalla puolellaan huoneustoa.
Mutta itse ratkaisua kiirehtii eräs pieni tapaus, joka tuli kuin tilauksesta.
Yhtenä aamuna vastaanottoajalla astui erittäin hyvin puettu nainen tohtorin huoneeseen. Se hämmästytti häntä, sillä naiset olivat hylänneet tohtorin siksi, että tämä oli "epähieno"; hän ei tahtonut näet ymmärtää heidän vihjauksiaan, vaan lausui julki muitta mutkitta heidän salatuumansa; paljasti heidän salaisuutensa tarvitsematta kysyä niitä.
Hän pyysi kuitenkin naista istumaan, ja silmäillessään tätä näki tohtori heti, mitä lajia hän oli. Silmien ilme ei ollut sopusoinnussa suun kanssa. Hänellä oli lapsen leuka, posket ja huulet, mutta silmät puhuivat toista kieltä, sillä hän oli unohtanut kasvattaa silmiään. Kun tohtori nyt kysyi, mikä häntä vaivasi, valitti tämä verenvähyyttä ja hermostusta.
Tohtori oli päässyt tutuille jäljille, ja jatkoi varovasti; kyselyään:
— Oletteko naimisissa?
— Olen!
— Onko teillä lapsia, ja kuinka monta?
— Yksi.
— Milloin se syntyi? (Nyt se alkoi luistaa kuin kaavasta lukien, sillä hän osasi ulkoa tuon jutun.)
— Kolme vuotta sitten!
— Entäs sitten?
Syntyi äänettömyys, sillä "sitten" sanaan sisältyi koko tunnustus, jonka tohtori sai epäsuorasti häneltä; mutta rouva ei ollut tullut mitään tunnustamaan, päinvastoin. Senvuoksi tohtori puuttui jälleen puheeseen ja jatkoi itse.
— Eikö miehenne tahdo useampia lapsia?
— Ei!
— Tahdotteko te sitten?
— En!
— Senpä vuoksi juuri olette hermostunut ja vähäverinen; onko miehennekin hermostunut?
— Josko hän on? Hän se juuri tekee minut hermostuneeksi, ja siitä minä juuri tahdoin puhua.
— Kuulkaapas nyt rouva! Te hermostutatte toisenne tuolla hutiloimisella…
— Eikö tohtori voi sanoa, mitä minun on tehtävä; en voi naineena elää kuin naimaton…
— Eikö miehennekin tee samoin, koskapa ette tahdo lapsia?
(Hän ei tahtonut puhua miehestään, ei ajatella häntä.)
— Eikö tohtori voi määrätä minulle jotakin, jotakin joka…
— Tarkoitatteko, että minun pitäisi määrätä teille rakastaja?
Silloin tämä tekee lapsen, ja tuo peljätty raskaus on yhtä lähellä.
Siinä oli koko salaisuus, ja nyt tohtori näki näyttämövaihdoksen esiripun ylhäällä ollessa; pienet kasvot muuttuivat toisiksi, niin hirvittäviksi, että tohtori luuli kokonaan toisen ihmisen istuvan tuolissa. Mutta hän jatkoi säikähtämättä:
— Minua ei ihmetytä, että miehenne kyllästyy harjoittamaan teidän paheitanne…
Pitemmälle hän ei päässyt, sillä nainen pujahti silmänräpäyksessä ulos ovesta.
Sehän oli säännöllinen tapaus, joka oli yhtä yleinen kuin onnettomat avioliitot.
Mutta kun tohtori meni vahtimestarin luo odotushuoneeseen, näki hän naisen nimen. Hän oli vapaamielisen yhdistyksen äänenkannattajan toimittajan rouva. Kylläpä hän nyt oli laittanut asiansa sellaiseen kuntoon, että kelpasi olla ja elää.
* * * * *
Maitta siihen ei asia päättynyt, sillä neljännestunnin kuluttua Dagmar rouva astui huoneeseen, ja kun hän tahtoi pitempää puhelua, oli hän leppeä, tietäen hyvin, että tunkeilemista olisi seurannut oven sulkeutuminen:
— Mikä vaivasi pikku rouva ——, joka oli puheillasi?
— Se, että hän tahtoi minun määräämään itselleen rakastajan? Niin, he juoksevat tänne pyytämään neuvoja sikiön ulosajamisessa, kysymään ehkäisykeinoja…
— Muutoin tehdään Lääkäriseuralle ilmoitus, että olet kohdellut loukkaavasti naispotilasta.
— Pidätkö hänen pyyntöään oikeutettuna?
— Pidän!
— Silloin olet sinäkin…
Hän etsi hiilihankoa, ja rouva hävisi. Silloin hän tunsi, että kaikki oli lopussa.
Sellainen oli ajan helvetillinen sukupuolitaistelu, jota käytiin henkiin veriin saakka. Ja vaikka nähtiin niin monen miehen sortuvan ja kuolevan ennen aikojaan, niin syytä siihen ei tutkittu milloinkaan, sillä siitä ei saanut kirjoittaa.
Luonto oli antanut miehelle alkuunpano-oikeuden, koska hän on vaikuttava syy, mutta nyt se oli häneltä riistettävä; nainen, joka ei mitään anna, ottaa vain vastaan, anasti alotteen itselleen; ja kun hänen vastaanottavaisuutensa on rajaton, täytyy jokaisen miehen jäädä huonommalle puolelle epätasaisessa taistelussa, jossa voiman menetyksillä on luonnolliset rajansa. Ja kaikki luonnonlakien kiertämiset rankaisivat itsensä. Sensijaan, että miehistä olisi tullut isiä, alentuivat he rouviensa alfonseiksi; nykyaikaiset makuuhuoneet rautasänkyparineen muistuttivat lääkekoneellisia laitoksia, siementenkaristuslaitoksia, tai sairasvoimistelulaitoksen yksityisiä huoneita. Puolisot eivät löytäneet sitä, mitä etsivät, sillä se on löydettävissä ainoastaan äitiydestä ja isyydestä. Senvuoksi tuli kuolema syntymisen asemesta.
Kahdeksantoistasataluku ei ollut lapsien vuosisata, se on valhetta. Seitsentoistasataluku, Rousseaun Emilen vuosisata, jolloin äidit oppivat jälleen imettämään lapsiaan ja antoivat äitiydelle uudelleen sen kadotetun arvon, se oli lasten kultainen aika. Mutta kahdeksantoistasataluku, etenkin sen loppupuoli, muuttui lasten helvetiksi. Ne lapset, jotka tulivat maailmaan, olivat syntyneet tapaturmassa, jonka aiheutti tahdontoiminnan epäonnistunut pidättäminen; senvuoksi he olivat tahdottomia, sukupuolettomia, hölläluonteisia olentoja. Äitiyttä halveksittiin; kukaan ei tahtonut synnyttää lapsia, ja häpeällisenä pidettiin sitä, jos äiti itse imetti. Lapset kasvatettiin pullolla, ja olivat ne aina kärtyisiä, unettomia ja sairaita. Kemialliset ainekset, hiilihappoinen natrom, maitosokuri, sterilisoitu lehmänmaito olivat ravintona. Hedelmättömän nesteen, jonka elinvoima oli surmattu, piti korvata elävä äidinmaito! Se kasvatti myös hedelmättömiä ihmisiä, jotka eivät voineet synnyttää yhtään uutta ajatusta; jälkikaikuihmisiä, automaatteja, jotka antoivat painettuja vastauksia ihmiskunnan kysymyksiin, painettuja pienille paperiliuskoille kansakoulumaksun vastapalkkioksi. Se oli automaatin aikakausi, ja automaattilapsen, pullolapsen ja tuttilapsen, joka ei ollut milloinkaan maannut äidin lämmintä rintaa vasten, vaan joka komennettiin makaamaan hiljaa ja ruumiillisesti ja henkisesti värisemään vilusta vaappuvissa vaunuissa vieraan joukkuenaisen ja tämän sulhasen hoidossa, useinkin prostitueeratun, joka sai "imeä tutin kuntoon" sterilisoimattomilla huulillaan.
Tämä oli hedelmättömien naisten kultainen aika; ja he saarnasivat hedelmättömyyttä, muodostivat seurakuntia ja saivat naisprofeettoja, kunnes heistä tuli lopulta valtion tunnustama kirkkokunta. Taistelussa tätä rappeutumista vastaan kaatui tohtori Borg, tuo terve mies, ikipäiviksi.
Kahdeksan päivää myöhemmin hän istui yksin hävitetyssä kodissaan, ja neljäntoista päivän päästä hänen nimensä oli pyyhitty kaikilta vaalilistoilta, hän kun oli sekä vanhoillinen naiskysymyksessä että Norjan vihaaja.
Mitään ilmoitusta ei tehty Lääkäriseuralle, mutta hänen praktiikkansa oli kärsinyt.