YHDESTOISTA LUKU
Uusi toimittaja
Holger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin tutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä, käytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön kanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan tavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä insinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin koskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja kehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle, että nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden tuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin ravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi vaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän matemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko vaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus olisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui, aluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että kaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein uudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai hän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle huomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa miehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies ei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon äidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä kohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään kuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että oli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa seuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.
Avioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa; he elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja toisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se alkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle, olivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei pidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti kolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse lapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin miehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa lapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö, ei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi aateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä hän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen vahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia ulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden aviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän välillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten tuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui silloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä, "että häntä oli kutsuttu", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt raueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.
Mies saapui aina kotia illalliselle ja oli ikävällä tuulella. Pöydän ääressä, jossa hän pureksi kuivaa ruokaa, muistellen ehkä oopperakellarin herkullista aamiaista, kirkastuivat hänen kasvonsa toisinaan heikosti, niille ilmestyi sisäisen hymyn viimeinen kajastus, jonka synnytti muisto jostakin lystikkäästä, pikku hävyttömästä jutusta. Silloin rouva synkistyi, ja ymmärsi, että mies oli huvitellut ilman häntä, ja häntä kiukutti se, että tällä saattoi olla hauskaa, kun hän ei ollut mukana. Ja niin täytyi miehen kertoa tuo lystikäs juttu. Se kuului vaimon avio-oikeuksiin.
Eräänä iltana puolisot istuivat kotona kuten tavallisesti. Rouva oli väsynyt lapsen kirkunasta, pesusta keittiössä, pöydän kattamisesta.
Pöydällä oli kovaa leipää, margariinia, ja avattu anjovislaatikko, jonka pohjaa tuskin peitti kolme kurjaa kalaa, joihin kukaan ei moneen päivään ollut tahtonut kajota, ja jotka senvuoksi olivat kuivuneet kuin kahvin selvikenahat. Väärän sveitsinjuuston kuori, ja muutamat raa'at silavaviipaleet, jotka olivat olevinaan savustettuja, muodostivat kolmiomittauksen asemat. Ikävyys, huolimattomuus, haluttomuus pilkistihe esiin kaikesta, ja tämä kaikki oli niin erilaista kuin entiset kuvittelut kodista ja kodikkaisuudesta. Ja tuo toinen toisensa heikkouksien äänetön vaaniskeleminen, tuo toinen toisensa keskeneräisten ajatusten vakoileminen. He olivat kuin kaksi vankia, jotka salassa vahtivat toisiaan.
Mies silmäili synkkänä ruokaa, ja katsellessaan anjovista, tunsi hän suussaan hirvittävän tinanmaun, ummehtuneen öljyn… Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.
— Mitäs, jos lähtisimme ulos pitämään hauskaa! Emme ole pitkiin aikoihin olleet ulkona!
— Entäs Ragnar sitten? Lapsi?
— Se on totta se! Rouva tuumi:
— On hirvittävää joka tapauksessa, että lapsi hallitsee vanhempiaan!
Päinvastoinhan sen pitäisi olla!
— Niin pitäisi! Me, jotka olemme koko nuoruutemme ajan kieltäytyneet ja nyt alkaisimme nauttia elämästä, me olemme orjia.
— Eikä hän nyt nukkuessaan meitä tarvitse.
— Nukahdettuaanhan hän tavallisesti nukkuu?
— Me olemme hemmoitelleet sitä, siinä kaikki! Ajattelehan kaikkia köyhiä lapsia, jotka suljetaan huoneeseen aamulla, ja saavat istua siellä yksin päivällisiin saakka… Tiedätkö mitä, Holger; sanotaan portinvartiattarelle, että tämä kuuntelee itkeekö poika…
— Eiköhän tuo käyne laatuun, vastasi Holger. Tuumasta toimeen! Hetken kuluttua herrasväki oli matkalla kaupungille. Nybrolla he erosivat; herran piti pistäytyä toimituksessa ja rouvan varrota häntä Grand Hôtelin "Kuopassa", tuossa klassillisessa, jonka 70-luvun miehet olivat perustaneet, 80-luvun miehet perineet, ja jonka 90-luvun miehet sittemmin hylkäsivät siirtyen uudistettuun Rydbergiin.
Kun rouva tuli Kuoppaan, astui hän sisään ja istuutui heidän tavallisen pöytänsä ääreen, otti sanomalehden, ja odotti.
Heti sen jälkeen astui näyttelijä sisään, heidän läheinen seurusteluystävänsä, ja etsi seuraa.
— Kas, Marttahan se on, tervehti hän, missä Holger on?
— Hän saapuu tuossa tuokiossa! vastasi Martta, joka heti tuli loistavalle tuulelle.
— Saanko istuutua?
— Totta kai! vastasi rouva empimättä.
He pääsivät heti puheenvauhtiin, ja siinä silmänräpäyksessä ilmestyi punssitarjotin sekä tupakat pöydälle.
Näyttelijä oli tehnyt tilauksen niin nopeasti, että rouva ei ollut huomannut sitä, ja nyt he istuivat siinä, kahdenkesken, eivätkä tahtoneet alkaa, ennenkuin mies tuli. He puhuivat kaikista maailman asioista, ja aika kului.
Ajattelematta sen enemmän asiaa ja pitkästyen odotukseen, täytti ystävä kaksi lasia, sanoi terve, ja he joivat.
Kului taas hetkinen, ja he sytyttivät tupakan.
— Kylläpä se Holger nyt viipyy, sanoi rouva, eikä meidän olisi pitänyt mitenkään alkaa.
— Nyt se on myöhäistä, vastasi ystävä.
Silloin saapui seura, joka tiesi keitä he olivat, vaikka eivät tunteneet heitä. He katselivat tietysti kummeksuen noita kahta, ja heidän katseensa kävivät pilkallisiksi, kun he olivat istuutuneet vastapäätä heitä.
Samassa saapui Holger, näki ensi silmäyksellä aseman, jonka hän saattoa käsittää, ja jota hän ennakkoluulottomana miehenä ei paheksunut, mutta sitten hän näki nuo pilkalliset katseet, ja se osui arkaan kohtaan, niin että hän synkistyi.
Päästyään pöydän luo, hän tervehti niin luonnollisesti kuin taisi.
— Teitte oikein, kun aloitte, sain sähkösanoman ja minun täytyi kirjoittaa muutamia rivejä.
Hän kun joutui toisten jo aikaisemmin kohonneeseen mielialaan, ja edellä nämä olivat, oli hänen vaikea heti päästä heidän tasalleen. Ja hän, joka toi mukanaan toimituksesta tuulahduksen työn raskaasta totisuudesta, vaikutti heihin painostavasti. Mieliala särkyi, ja seuran valtasi ikävystymisen nolous.
Onnettomasta päähänpistosta koetti rouva, joka tahtoi pitää hauskaa, saada miehen vireille, mutta silloin tämä kävi mykäksi.
Hänen seuraava yrityksensä päättyi kuitenkin vielä onnettomammin, jolloin hän, saadakseen kaikki oikealle tolalleen, teki kömpelön kysymyksen:
— Mikä sinua vaivaa?
Se oli kuin tunkeutumista hänen sisimpäänsä, ja hän säpsähti, suuttui itseensä senvuoksi, että ei voinut hillitä itseään, häntä suututti katseleva seura, suututti kaikki tyynni.
Hänen kiusaantunut ulkonäkönsähän ilmaisi mustasukkaisuutta, mutta mustasukkainen hän ei ollut, häntä vain iljetti ajatus siitä, että häntä moisesta epäiltäisiin, ja hän tunsi olevansa naurettava. Vaimon kysymys oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, kysymys, johon hän ei voinut vastata. Silloin syntyi äänettömyys, jota kukaan ei uskalla häiritä senvuoksi, että kaikki tietävät, että ken ensin puhuu, hänen täytyy sanoa tuhmuus, täytyy paljastaa salaisuus, jota kaikki hautovat.
Kului hetki, pitkä kuin iankaikkisuus. Mutta silloin tuli pelastus: kaksi heidän piiriinsä kuuluvaa taiteilijaa syöksyi sisään, he käänsivät virranvaihtajan ja johtivat vastakkaiset virrat toisaalle. Ja niin kului ilta iloisesti.
Teatterin päätyttyä seura kasvoi. Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat saman hengen lapsia, tunsivat kuuluvansa yhteen, ikäänkuin olisivat olleet saman perheen jäseniä. Ja vaistomaisesti he aavistivat ystävän; selityksiä ei tarvittu; ja vaikka heitä oli vainottu, olivat he suruttomia, toivorikkaita, varmoja siitä, että olivat oikealla tiellä.
Kello oli puoli kaksitoista ja ilo oli ylimmillään, kun eräs mustiin puettu nainen äkkiä ilmestyi pöydän ääreen ja pyysi saada puhutella Martta rouvaa.
Tuo vieras tuntematon vaikutti kuin musta lippu, ja riemu taukosi.
— Rouva Borg, hän alkoi: asun samassa talossa kuin tekin ja minulla oli onni sattumalta kulkea lastenkamarinne ikkunan ohi, jolloin kuulin yksinäisen, huoneeseen suljetun lapsen huutavan — kas niin, älkää nyt luulko, että soimaan teitä! Mutta kun huudot olivat epätoivoisia, menin portinvartian luo saadakseni avaimen ja päästäkseni sisään. Portinvartian asunto oli tyhjä. Lähetin erään armeliaan ihmisen noutamaan seppää, jolla aikaa loruilin lukkojen takana olevalle lapselle suljetun ikkunan läpi — — — Olkaa levollinen, rouvaseni, teillä on ollut huono onni, ja te olette luottaneet epäluotettavaan portinvartiattareen. — — — Päästyäni sisään, viihdyttelin lapsiraukkaa; istuin siellä kolme tuntia, ja nyt se nukkuu tuon jälleen löydetyn portinvartiattaren hoivassa. Kas niin…
Herra ja rouva Borg syöksyivät ulos…
Sellaista se oli, kun oli lapsia! Niin, niin, niin, ja he soimasivat itseään, päättivät, että eivät milloinkaan enää läksisi ulos. He tuumiskelivat, että minkälainen opettavainen juttu tästä nyt pantaisiin liikkeelle; he riensivät puoli juoksussa kotia, kun eivät löytäneet ajuria.
Nybronkadulla, kun he olivat juuri ennättäneet läähättäen mäen päälle, törmäsivät he erästä jättiläismäistä herraa vastaan, joka sulki heidät suureen syliinsä ja huusi:
— Hohoi! Löysinpä teidät vihdoin viimeinkin! Se oli tohtori Henrik
Borg.
— Sinä, Holger, olet lehden toimittaja, ja palkkaa saat kuusi tuhatta; toimeesi ryhdyt huomenna! Eikö niin?
Martta rouva itki jättiläisen rintaa vasten. Ja niin he juoksivat sedän luota; juoksivat, nauroivat ja itkivät.
— Tiedätkös, me otamme kaksi piikaa, huusi rouva.
— Ja huoneuston Strandvägenillä.
Östermalmin torilla he tanssivat lyhtypatsaan ympärillä, ja juoksivat leskisillä kahden puolen kauppakojuja.
Niin tuli Holger Borgista toimittaja, ja niin päättyi kiusallinen päivä iloon.