KYMMENES LUKU
Neuvostossa
Saapuessaan Långvikiin ja nähdessään pojan olevan poissa kotoa, kävi Gustaf Borg ensin alakuloiseksi, sillä hän ei rakastanut miniäänsä, ja tämän hämmästyksestä hän huomasi, että hän ei ollut tervetullut, hän kun oli sekä velkoja että appi. Senvuoksi heidän keskustelunsa supistui hyvin lyhyeksi, ja hän sulkeutui vierashuoneeseen.
Miksi hän oli tullut tänne? Niin, ei hän voinut valittaa pojalleen, sillä tämä piti tietysti äidin puolta, ja olihan hänen varomattomuutensa kotona sitäpaitsi riistänyt häneltä kaikki oikeudet. Jossakin hänen täytyi tässä pitäjässä oleskella, jossa arvioero oli ajettava, ja tämähän oli kuitenkin jonkinlainen koti, missä hänellä oli pieni oikeus olla.
Kun nyt Anders palasi kotia, ja hänen epätoivonsa ensimmäinen puuska oli asettunut, meni hän isän luo ja kun hän oli hiukan päästään pyörällä ja neuvoton, ei hän kyennyt osoittamaan iloa kohtaamisen johdosta eikä lausumaan isää tervetulleeksi, varsinkin kun tiesi, että avioero oli tapahtuva.
— Päivää, poikaseni, virkkoi isä, jolle heti selvisi pojan helposti selitettävissä oleva kasvojen ilme. Älä minua pelkää, sillä en aio viipyä kauan enkä vaatia sinulta vuokrasummaa.
Anders pureksi viiksiään ja räpytteli silmiään, sillä velan pelkkä muistuttaminenkin oli hänelle jo kiusallista. Tämä äänettömyys hermostutti isää, ja hänen täytyi puhua itse.
— Tietänet kai, mitä muutoksia kodissani tulee tapahtumaan — hm! — mutta asia on pian järjestetty.
Andersin ajatukset olivat niin etäällä. Hän oli varronnut rattoisaa iltaa vaimonsa seurassa, jolloin olisi saanut kertoa matkaseikkailunsa varmana turvanaan hankitut rahat, ja nyt hän istui tässä odottaen vavistuksella epämiellyttäviä kysymyksiä tyhjästä varastohuoneesta ja muusta. Isä huomasi kyllä pojan ulos- ja sisäänpäin tähtäävistä silmistä, että tämän ajatukset olivat muualla, mutta hän ei käsittänyt oikein asemaa.
Sen hän käsitti, että oli tullut sopimattomaan aikaan, mutta hänen täytyi päästä pälkähästä, ja kun hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi, takertui hän itse kiinni, hänen katseensa alkoi harhailla kuin sen, joka etsii uutta puheenaihetta. Ja yhtä onnettomasti sattui hänen aiheenvalintansa, jonka hän salaisella ajatustenluvulla sai pojan tietoisuudesta, minkä tämän pelko juuri tuon aran kohdan koskettamisesta oli laskenut irralleen. Pojan tyhjistä silmistä hän lienee nähnyt tyhjän varastohuoneen, ja joutui siihen vastoin tahtoaan.
— No, sinä olet tehnyt kirjan-päätöksen ja olet vuoteesi tyytyväinen? Ladot ja varastohuoneet täynnä, eikö niin?
Andersin valtasi raivo nähdessään itsensä paljastetuksi, hän kävi kiukusta vieläkin äänettömämmäksi, tahtoi nousta katkaistakseen näkymättömän langan, etsi syytä, toivoi kuulevansa vaimon pyörtyvän toisessa huoneessa tai piikojen tappelevan; kylmä hiki kohosi hänen ruumiiseensa, mutta hän istui alallaan tuolilla.
— Oletko kuuro vai oletko humalassa? kivahti isä, joka ei ollut saanut sanaakaan vastaukseksi puhutellulta.
Tämä herätti Andersin horrostilasta; hän aikoi puhjeta sanatulvaan, mutta isän-vallan voittamaton voima jähmetti hänet. Hän vain masentui, näytti häpeävän, niin että isä katui hyökkäystään, ja päätti muuttaa käytöstään saadakseen toisen mielialan syntymään. Hän nousi ja teki yksinkertaisen arkikysymyksen!
— Mihin aikaan syötte illallista? En ole syönyt päivällistä ja mieleni tekee jotakin lämmintä.
— Emme syö milloinkaan illallista! vastasi Anders. Olemme vuosi sitten luopuneet siitä tavasta.
— Anna minulle sitten leipää ja voita, virkkoi isä, voin tyytyä vähäänkin.
— Niin, en tiedä, onko meillä mitään kotona.
— Lähetä sitten kauppapuodista noutamaan, yritti isä, alkaessaan aavistaa pahaa.
— Tallissa ei ole hevosta.
— Missä se sitten on?
— Sillä on lähdetty kaupunkiin.
Isä huomasi pojan vilhuilevista katseista, että tämä valhetteli, ja hän ymmärsi asiain tilan, mutta ei tahtonut nyt omasta kurjuudestaan vajota toisten kurjuuteen.
— Juokaamme sitten lasi totia, ja kuluttakaamme ilta puhelemalla, ehdotti hän.
— Jospa minulla olisi jotakin kotona, kuului soinnuton vastaus, joka näytti sopivalla tavalla lopettavan keskustelun.
Isä läksi huoneesta enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena tekemistään huomioista; hän ei ollut tunteellinen luonne, oli aikaisin alentanut vaatimuksensa ihmisten suhteen, eikä pitänyt kohtauksista eikä selvittelyistä. Mutta tultuaan vierashuoneeseen, jota ei oltu muistettu lämmittää, tunsi hän sellaisen vilunpuistatuksen, että heittäytyi vaatteet yllä vuoteeseen; sillä hän ei tahtonut vaivata talonväkeä. Karahviinissa ei ollut vettä, kynttilänpätkä lupasi valoa vain tunnin ajaksi, ja alaston, uutimeton ikkuna nieli suurimman osan valoa: harmaat keittiökamarintapetit kangastivat kuin ikuinen ikävyys ja kyllästyminen, huonekalujen vähyys tiesi köyhyyttä ja häviötä.
Mutta hän oli niin järkytetty päivän tärisyttävistä tapauksista, että vaipui heti kuolonkaltaiseen uneen.
Herätessään hän luuli, että oli aamu, mutta samassa löi salinkello, ja hän laski yksitoista lyöntiä. Yksitoista! Hän oli mennyt levolle yhdeksältä, ja nyt hänellä oli edessään pitkä uneton yö, sillä hän oli ihan valveilla.
Ja nyt, yhdellä erää selvisi hänelle koko hänen tilansa. Mies hänen asemassaan, hänen iässään, karkoitettuna kotoaan, eroitettuna virastaan: päivällistä syömättömänä, kuin heittiö ikään, nälkäisenä ja viluisena, epätervetulleena vastuksena, jota toivottiin niin pitkälle kuin… Kotona tapahtuneen kohtauksen koko nöyryytys, kun hänet paljastettiin lastensa edessä, kauhu siitä, mitä tuleman piti… oikeudenkäyntejä ja häväistysjuttuja.
Hän makasi ja tuijotti kynttilänpätkään, tiesi, että kun se oli lopussa, niin pimeys alkaisi. Kun hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät voi vaivata toisia, ei hänen mieleensä juontunut hetkeäkään herättää palvelijaa saadakseen valoa, tulta ja vettä. Ollen kohtalon iskun herpaisema, hän ei uskaltanut edes liikahtaakaan, vaan makasi kuin kiinninaulittuna, väristen vilusta, ikäänkuin ruumiin kaikki nesteet olisivat todellakin jähmettyneet.
Hän katseli taukoamatta kynttilän vähenemistä; ja tunsi nyt ikäänkuin hänen elämänsä riippuisi siitä, sammuisi silloin, kun sekin sammuu. Nälkä alkoi janottaa häntä, ja häntä palelsi nälästä, mutta suru ja kaipaus, häpeä ja harmi sekaantuivat siihen ja täydensivät tuskan soinnun. Elämän koko katkeruus yhdellä kertaa, eikä mahdollisuutta löytää valittamalla lohtua, sillä hän oli liian valistunut ruikuttaakseen kiittämättömien lasten tai uskottoman puolison tähden. Hän oli kovin kourin käynyt elämään käsiksi eikä ollut tottunut hemmoitteluun, mutta tämä meni yli hänen voimiensa, ja kun kynttilän sydän painui rätisten alas, hypähti hän pystyyn suojellakseen itseään pimeydeltä. Hän astui hiljaa saliin, tulitikut mukanaan, ja sytyttäessään tulen hän näki, että kello oli vain viisi minuttia yli yhdentoista. Hän nosti alas kattolampun ja sytytti sen; meni kaapin luo ja löysi seisonutta vettä kellastuneesta karahviinista; kaapin päällä oli pojan harmaat majavannahkaiset ajokintaat: toisen kintaan sormet olivat koukussa kuin kovan, uhkaavan nyrkin, toinen oli selällään, käsi ojennettuna kuin kerjäläisen, joka anoo almua; molemmat karkeat ja nivelien kohdalta paisuneet, ikäänkuin katkaistut, jäljelle jääneet, sisältä vielä ihmisen ihran peitossa. Hän aukaisi kaapinoven; kun hän kumartui, näytti hänen suuri varjonsa samalla ryömivän sisään. Hän löysi ainoastaan kovan leipäpalan; maustesäiliöstä hän otti keltaista senappia ja levitti sitä — leivälle, sekä hiukan suolaa, mutta kun hän oli pistämäisillään sen suuhunsa, haisi se paloöljylle, sillä hän oli kosketellut lamppua, ja hän pani leivän takaisin hyllylle, jonka käherretty paperi muistutti hepeniä, joita käytetään pikku lasten kaulassa. Silloin hän ajatteli; jos leipä löydetään tästä senapilla siveltynä, niin saattaa joku lapsista saada huomenna selkäsaunan, syyttömästi epäiltynä vallattomuudesta. Hän otti leivän toiseen käteensä ja lampun toiseen, mutta jäi epäröivänä seisomaan keskelle lattiaa, tietämättä minne kätkeä omituisen öisen retkensä hankalan todistuskappaleen. "Jos panen sen uuniin, niin palvelijatar voi löytää sen huomenna; hän vie sen heti rouvalle, ja syyttää tietysti lapsia, tai sitä lasta, josta hän vähimmän pitää, ja sitten seuraa selkäsauna, ensin rikoksesta ja sitten kieltämisestä. Olen itse kokenut samaa." Se oli kuitenkin hävitettävä, ja hän keksi lopulta, että ainoa keino oli kääriä se paperiin, pistää se taskuun ja varrota huomispäivää. Hän meni nyt sanomalehtihyllyn luo ottaakseen tarvittavan paperin, ja hänen jättiläisvarjonsa nousi lattiasta, kohosi ylös seinää pitkin ja otti pyöreän seinäkellon hartioilleen, jossa se oli kuin pää, molemmat vetoreiät muodostaen silmät ja kellosepän nimi suun. Kun hän tuli sanomalehtihyllyn luo, hän peräytyi, sillä, ajatteli hän jos lehdistä puuttuu yksi numero, niin palvelijattaret voivat saada syyttä nuhteita. Tämä oli pulmallinen asia. "Otan ilmoitusliitteen", hän sanoi, mutta peräytyi jälleen, sillä, "maalla luetaan ilmoitukset, ja jos minulla on huono onni… ja se on minua seurannut jonkun aikaa, ties mistä syystä…" Hän otti kuitenkin lehden, ja kun hän aukaisi sen, rapisi se ja piti sellaista ääntä, että hän pelästyi. Ja lehden ensi sivulla oli jättiläisilmoitus: Juuri tulleita Ostereita. Ostereita, juuri nyt, Metropolissa, puoli kahdeltatoista se suljetaan, sepä olisi jotakin! Hän lähestyi ikkunaa ja ajatteli viskata leipäpalan ulos vetoluukusta, mutta mikään eläin ei söisi senappia, ja asian laita olisi aivan sama.
Siitä huolimatta hän seisoi ikkunan ääressä, ja katsoessaan ulos yöhön, hän huomasi, että oikeanpuoleinen ulkoneva sivurakennus oli valaistu; hän nousi tuolille seisomaan kätkettyään lampun pianon alle, ja silloin hän näki… Vierashuoneessa istuivat aviopuolisot takkavalkean ääressä; mies hämmennellen totia ja poltellen sikaria, iloillen. Heidän takanaan oli pieni pöytä, jolla oli sievän illallisen jätteet; hummerin loistavan punaiset kuoret pistivät silmään, niin että teki kipeätä…
Gustaf Borg ei ollut milloinkaan säälinyt Kuningas Learia; hänen mielestään tämä oli saanut ansionsa mukaan, kun oli appena asettunut vastanaineiden luo, tuoden mukanaan satamiehisen linnaväkijoukon. Hänestä oli Isä Goriot myös saanut ansaitun palkkansa siitä hellyydestä, jota oli osoittanut lapsilleen, sillä kaikki lapset eivät tahdo hellyyttä, Kaikesta tästä huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään ja astui alas tuolilta; meni viereiseen huoneeseen, joka oli konttori. Siellä oli parranajotelineet, ja ikäänkuin tietäen, mitä etsi, aukaisi hän laatikon, otti esille partaveitsen ja hiomahihnan sekä alkoi vedellä.
— Paras tehdä loppu! Paras tehdä loppu.
Mutta sitten hänen mielensä muuttui; ensin, ensin oli leipä hävitettävä, ehdottomasti. Hän viskasi sen uunin päälle, ja samassa hän tunsi vapautuneensa, tunsi itsensä vapaaksi jostakin.
Ja sitten hän otti kirjoituspöydän alla olevan taljan, peitti sillä itsensä vaipuessaan nahkasohvalle. Hänen kaksi viimeistä ajatustaan ennen uneen vaipumista olivat seuraavat:
— Täällä on lämmintä ja ihanaa joka tapauksessa. Ja: hehän ovat voineet lähettää noutamaan iltaruokaa ja konjakkia minun levolle mentyäni. Ehkäpä he ovat myöskin olleet sisällä kutsumassa minua mukaan, mutta nähneet minun nukkuvan. Ihmisiähän tuomitaan niin usein väärin.
* * * * *
Kun Gustaf Borg heräsi seuraavana aamuna, oli lepo antanut hänen ruumiilleen jälleen voiman kärsiä, sillä heikontunut ruumis kykenee ainoastaan heittäytymään välinpitämättömyyden tylsyyteen. Hän hypähti ylös sohvalta ihan valveutuneena ja tajusi asemansa täydellisesti. Tänne hän ei voinut jäädä, siinä ensimmäinen seikka; kaupungissa hän ei tahtonut asua, kotoa hän oli karkoitettu, mutta tässä pitäjässä hänen täytyi oleskella oikeudenkäynnin takia. Hänen mieleensä juontui eräs talonpoika, jolla oli tapana vuokrata huone kesäasukkaille. Sinne hän päätti nyt ajaa, ja kun hän lähti mieluimmin jäähyväisiä heittämättä, meni hän talliin saadakseen hevosen ja reen.
Tallirenki, joka ei ollut saanut palkkaansa, ja jota isäntä edellisenä iltana oli haukkunut, oli tänään erittäin puhelias. Ja kun toimittaja näki pilttuun tyhjänä, kertoi renki heti, että hevonen ja reki oli myöty; ei hän myöskään vitkastellut kertoa, kuinka varastohuone oli tyhjennetty, talo rappiolla ja maasta imetty mehu.
Tämä oli uusi isku isälle, joka oli takuussa arennista; ja hän oli juuri kääntymäisillään takaisin taloon, kun pieni hento olento astui esiin ja kysyi, oliko se toimittaja Borg. Vastattuaan myöntävästi, sai toimittaja kaksi leimattua paperia, joihin hän loi silmäyksen ja pisti ne sitten taskuunsa.
Sensijaan että olisi kutistunut kokoon, näytti hän vain kasvavan, sillä hän oli saanut jotakin, jota vastaan saattoi vaikuttaa, ja jotain, niihin käydä käsiksi. Kääntyen neljännysmiehen puoleen, hän kysyi:
— Luuletteko, että lähimmästä naapurista voi saada kyytiä? Minun täytyy näet olla pappilassa yhdeltätoista.
— Naapurista saa tavallisesti aina kyydin, vastasi neljännysmies, ja läksi näin sanoen matkoihinsa.
Gustaf Borg katsoi kelloaan ja huomasi, että hän hevosella ajaen ennättäisi kirkkoraadin kokoukseen, jonne hän oli kutsuttu ottamaan vastaan varoitusta. Hän napitti nuttunsa ja alkoi marssia, tuntien itsensä kuin sotilaaksi, joka lähtee ensi kerran sotaretkelle.
Mutta lunta oli paksulta, tie ummessa ja askeleet kävivät pian raskaiksi.
Hänellä oli aikaa yllin kyllin ajatella tilaansa.
Kahdesta barbaarisesta tavasta purkaa monivuotinen yhdyselämä, oli siis valittu tuo nöyryyttävä ja julkea, joka asetti aviopuolisot sen oikeusistuimen eteen, jota sanotaan kirkkoraadiksi. Siellä heidän tuli istua ja paljastaa toinen toisensa, syyttää toisiaan ja kuin holhouksen alaisina ottaa vastaan varoituksia. Pitkä yhdyselämä oli selviteltävä, vaikkakin kummankin juuret olivat niin takertuneet toisiinsa, että toista ei voinut repiä irti runtelematta toista; jossa syytä ja syyttömyyttä ei mitenkään voinut mitata, jossa syy sekoitettiin seuraukseen ja päinvastoin; jossa kaikki anteeksi suotu ja unhoitettu vanha oli kaivettava esiin ja asetettava uuteen valaistukseen; se mikä rakkaudesta oli annettu anteeksi, siitä syytettiin nyt vihassa.
Tämä tapa oli valittu, kun tahdottiin välttää häpeällistä, pakollista karkaamista, jossa jäljelle jäänyt sai kantaa hyljätyn häpeän, ja karkaaja uskottoman, ja kuitenkin oli karkaaminen enemmän inhimillisten häveliäisyyskäsitteiden mukainen, siinä kun poistuttiin näyttämöltä ja kätkettiin kurjuus uteliailta katseilta.
Kirkkoraadin varoitus oli kuitenkin vain muodollisuus, joka toimitettiin ennen asiain käsittelyä käräjillä, ja hän oli haastettu ensimmäisille kevätkäräjille syytettynä lain… luvun ja… pykälän mukaan, joka vaati hänet tuomittavaksi aviorikoksesta ja menettämään koko naimaosan.
Astuttuaan raskaita askelia ja nähtyään naapurin tuvan, päätti hän melkein olla menemättä neuvostoon, osaksi päästäkseen siitä hirvittävästä kohtauksesta, jolloin hän oli tapaava puolisonsa, osittain siksi, että katsoi kaiken puolustuksen turhaksi.
Päästyään taloon, hän kuuli, että kaikki hevoset olivat ajossa. Tämä oli hänelle kuin vapautus, ja hän istuutui penkille lepäämään. Mutta isäntä oli sattumalta lautamies, ja hän harrasti pitäjän asioita.
— Kirkkoraatiinkos sitä mennään? kysyi hän.
— Sinnepä kai, koska sen näytte tietävän! vastasi toimittaja.
— Sieltä ei pidä jäädä pois, jatkoi talonpoika; sillä käräjillä tuomitaan heidän pöytäkirjojensa mukaan, ja jos on jotain puolustuksekseen esitettävää, niin on se tehtävä nyt.
Tämä yksinkertainen tiedonanto teki epäröivän jälleen vireäksi; hän hypähti penkiltä ja katsoen kelloaan hän kysyi:
— Ennätänkö sinne jalan?
— Kyllä, mutta silloin pitää astua rivakasti, ja vielä oikaista kirkkolahden yli.
— Onko kirkkolahti sitten jäässä?
— Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.
— Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata kesähuoneenne talveksi?
— Käypä se kai laatuun!
— Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.
Ja niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä perille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista voitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei hyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa voimassaolevien asetusten kanssa.
Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun se oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua kädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja saappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi ja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.
Mutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua katsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän, kuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi maantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin jalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle, hän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä sitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas myötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä hän pysähtyi ja näki — lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti hymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli oteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia puuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi venettä. — Vene on vajotettu turpoamaan.
— Tulkaa sitten tyhjentämään se.
— No, mitäs nyt sillä?
— Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle yhdeksitoista.
Ei, ketään ei haluttanut.
Silloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se oli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi paikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä, jolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä oli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle; riisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa, hän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille ja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa lahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen paikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.
Hänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka vartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen häntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka jäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan saliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla, tyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.
Rouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.
Kun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan, aloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi neuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko ja vaimon veli.
Kukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:
— Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen, kysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin kanssa?
— En! vastasi Brita rouva, lyhyesti, varmasti.
— Kysyn sitten Gustafilta, aikooko hän jatkaa avioliittoa?
— En! vastasi tämä, yhtä varmasti.
— Jospa nyt kysyisin sisarelta, minkä syyn perusteella hän vaatii avioliittoa purettavaksi?
Brita rouva vastasi:
— Miehen aviorikoksen.
Asiahan oli tunnettu, mutta kuitenkin vaikutti tuo sana kuin laukaus; ukot pöydän ääressä heristivät korviaan, ja puheenjohtaja, joka tahtoi, että kaikki olisi käynyt siististi ja säädyllisesti, loukkaantui. Hän kääntyi senvuoksi jonkunlaisella osanotolla vanhan vihollisensa puoleen, ja tuntien kaikki asianhaarat ennestään, koetti hän sovittaa lieventävät asianhaarat kysymykseen:
— Voiko Gustaf Borg tunnustaa olevansa täydellisesti syyllinen mainittuun rikokseen.
— Rikosta en ole tehnyt, sillä en ole rikkonut aviolupaustani, minut kun on siitä vapautettu, ja sen on tehnyt se ainoa henkilö, jolla on ollut oikeus vapauttaa minut, nimittäin vaimoni.
Taaskin liikettä neuvospöydän ääressä; jonka jälkeen puheenjohtajan ääni heti kuului:
— Onko tämä totta, täytyy minun kysyä sisareltani?
— Se on valhetta! vastasi Brita rouva.
— Kas niin vain! puuttui Gustaf Borg puheeseen. Henkilön kanssa, joka ei voi puhua totta, en tahdo neuvotella; ja pyydän senvuoksi sitä muodollista varoitusta, joka lain mukaan on annettava, ennenkuin käräjillä ryhdytään juttua käsittelemään.
— Hyvät herrat, alkoi kirkkoherra. Syyt avioliiton onnettomuuteen ovat tavallisesti niin monien vuosien takaisia, että (tässä hän loi silmäyksen oveen, joka johti sisähuoneisiin) niitä ei voi selvitellä. Olen senvuoksi sitä mieltä, että kun ei voida päästä perille siitä, ken on aloittanut, tai ken on syyllinen siihen, mitä tapahtunut on, että siirrymme lainmukaisen varoituksen antamiseen. Onko kenelläkään jäsenistä mitään muistuttamista?
Tässä pyysi vapaakirkollinen tilanomistaja Lundström puheenvuoroa.
— Varoituksen antamista vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista, mutta toimittajan käsitystä avioliitosta yksityisenä sopimuksena pyydän luvan saada vastustaa. Sekä valtio että kirkko esiintyvät auktoriteetteina saadakseen takeita, mikä näyttäikse siinä, että maallinen tuomioistuin käsittelee erojutun käräjillä, ja hengellinen tuomioistuin eli konsistoriumi antaa erokirjan. Vaimo ei voi siis vapauttaa miestään tämän uskollisuusvalasta eikä julistaa häntä rikokseen syyttömäksi.
Toimittaja Borg pyysi saada vastata:
— Avioliitto perustuu alkujaan yksityiseen sopimukseen, joka päättyy kihlaukseen. Ja laki tunnustaa yksityisen, uskollisuutta koskevan sopimuksen avioliiton alettuakin. Esimerkiksi: vaimo on uskoton ja synnyttää toisen miehen lapsen avioliitossa. Tässähän on tapahtunut aviorikos, mutta yleinen syyttäjä ei saa nostaa kannetta siitä. Jos mies antaa anteeksi, niin laki vaikenee, ja tunnustaa siten yksityisen sopimuksen; laki ei ole tietävinään rikoksesta, jolta näyttää senvuoksi puuttuvan yleisperusteellinen pohja. Jos mies kuitenkin on ollut kyllin varomaton antaakseen anteeksi, mutta myöhemmin, aviottoman lapsen synnyttyä, muuttaa mielensä, ja tahtoo hakea eroa vaimon aviorikoksen perusteella, niin hän ei saa sitä, siksi että hän on antanut anteeksi. Ja pahinta on se, että vieraan lapsi merkitään miehen papinkirjaan, saa hänen nimensä, perii hänet, senvuoksi vain, että mies on antanut anteeksi. Tästä näemme, että yksityinen sopimus rikkoo sekä yhteiskuntakin että luonnonlain. Pysyn senvuoksi edelleen vaatimuksessani, että vaimoni syytös julistetaan mitättömäksi, kun hän ei ole neljään vuoteen pannut juttua vireille. Tahdon vielä lisätä, että on oleellinen ero miehen ja naisen aviorikoksen välillä, ero, jonka luonto itse on järjestänyt; sillä miehen uskottomuudesta ei ole milloinkaan seurauksena väärien lapsien tulo perheeseen ja niiden merkitseminen vaimon papinkirjaan (jos hän jää leskeksi ja saa oman papinkirjansa); senvuoksi laki on puutteellinen, kun se tuomitsee ylimalkaisesti, ikäänkuin mies ja nainen olisivat yhtäläiset, eikä se ole oikeudenmukainen miestä kohtaan; niin, tiedän tuomarin, joka tuomitsi miehelle lapsen, joka ei ollut hänen, huolimatta siitä, että mies oli hakenut eroa oikeaan aikaan. Tämä lapsi, jonka isän nimi mainitaan julkisesti, on merkitty miehen papinkirjaan, sillä on hänen nimensä, saa häneltä elatuksensa ja on perivä hänet. Sehän on hirvittävää, mutta tuomari sanoo, että yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta kieltää lapsia, jotka ovat syntyneet hänen avioliitossaan.
Brita rouvan hatuntöyhtö vapisi kiukusta, sillä hän oli sitä maata, että luuli "mielipiteittensä" naisasiassa olevan yläpuolella kaikkia tosiasioita. Mitä hän "piti" oikeana, se oli oikein; lait menettivät merkityksensä, kun hänen "mielestään" jokin oli oleva niin, ja häntä ei voinut milloinkaan saada vakuutetuksi erehdyksestä, siksi että hän ei ymmärtänyt todistuksia eikä ottanut syitä huomioonsa.
Hän puhkesi senvuoksi puhumaan ja lörpötteli naisen ja miehen yhtäläisyydestä, siitä että luonto oli muodostanut heidät samanlaisiksi (sepä vasta pirua!) vaikkakin miehet olivat kohdelleet naista orjana (talon hallitsijattarena!) lasketti koko tuon linnunsonnan, jota sen ajan rappeutuneet miehet olivat myöskin märehtineet.
Lopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että käräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten lörpöttelyn oikea paikka.
Sitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.
Tämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun tavallinen loppu: kokous lopetettiin.
Naisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä demokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä väitteensä. Demokraattien täytyi pitää kiinni siitä, tai luopua periaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen ääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi, että nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli korkeampi olento.
Tässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista. Nainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin kauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä, ja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu, että hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle muitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui vallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan vatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin. Miehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan maata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa. Sensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa, joka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt, miten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.
Naiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas siirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä sukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa ehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat siten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan olevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin miessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään, ja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja — tietysti naisen vapautukseksi.
Probleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin supistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi vapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko kukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja kuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli hölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee työtä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään vapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään. Minkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien hysteeristen naisten takia?
Riistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön mies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja prostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan säilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.
Se oli sulaa hulluutta!
Kuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt silmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut nostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa kokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran povessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin lankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin se, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla esiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon luvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.
Kun nyt neuvosto oli hajonnut, ja Brita rouva rientänyt heidän edellään kotia, jäivät lankomiehet kahdenkesken.
Kirkkoherra oli niitä ihmisiä, jotka olivat huomanneet edulliseksi unhoittaa ja käydä edelleen. Elämä oli hänelle opettanut, että sitä häväistystä ei ollut olemassa, josta ei ollut tietävinään ja että kosto vei aikaa, ja synnytti kostoa vastakkaiselta puolelta. Hän oli senvuoksi pyyhkinyt mielestään lankomiehen viimeiset häpäisevät soimaukset, vaikkakin niiden jättämä vaikutus oli jäljellä. Oli myöskin toisia syitä, jotka tekivät hänet lempeäksi; jonkinlainen luonnollinen ja selittämätön myötätuntoisuus Gustaf Borgia kohtaan vaikutti sen, että kirkkoherra ei voinut häneen oikein suuttua, hyvin tavallinen tapaus, mikä selittää sen seikan, miksi on niin vaikeata saada oikeutta muutamien ihmisten suhteen, vaikkakin he ovat todistetut syyllisiksi ja tavatut itse teossa.
Valitetaan jollekin ystävälle jonkun poissaolevan kehnoa käyttäytymistä.
— Sitä en voi hänestä uskoa! Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan! vastaa ystävä.
Ei pääse puusta pitkään, vaan istuu alallaan kuin mikäkin raukka, jota vaivaa epäluuloisuus; selkeimmistä todistuksista, uskottavimmista todistajista ei ole mitään apua.
No niin, lankomiehet olivat jääneet kahdenkesken.
— Tämä on ikävä juttu, aloitti pastori. Eikä sinulla ole mitään toiveita käräjillä; tuomarit ovat villittyjä, ja antavat jokaiselle naiselle oikeuden, kun miehistä on kysymys, selvistä todistuksista huolimatta. Ajan henki on näet sellainen! Etkö ole näinä päivinä lukenut siitä englantilaisesta naisesta, joka myrkytti miehensä? Viisikymmentäkaksi lääkäriä vannoi, että hän oli viaton; mutta nainen oli vankilassa ja tunnusti tällä aikaa! Pam! Nyt luultiin asian olevan lopussa! Mutta eipäs, nyt alkoi sataa joukkoanomuksia, joissa puolustettiin myrkytystä sillä verukkeella, että mies oli emäsika. Omalta näkökannaltani, ota huomioosi se, olisin taipuvainen selittämään asian niin, että kaitselmus rankaisee miehiä heidän epämiehekkäisyytensä, luonteenheikkoutensa takia siten, että naiset päästetään valloilleen. Ne, jotka eivät voi puhua totta, ja joiden ei pitäisi senvuoksi saada esiintyä todistajina, ne pääsevät asianajajiksi ja tuomareiksi. Jumala meitä silloin varjelkoon! Tässä muuanna päivänä istui postineiti suuressa seurassa ja kertoi, että avasi ja luki kaikki kirjeet postissa. Mitä siitä sanotaan? Kerroin sen eräälle nykyaikaiselle herrasmiehelle, ja hän väitti sitä valheeksi! Aioin lyödä häntä ensin, mutta hän tuntui minusta mieltäkiinnittävältä, ja minä aloin ajatella häntä. Hän suuttui kertomuksestani ikäänkuin olisi ollut nainen, ja ottanut itseensä. Tai sitten hän oli vannoutunut naisasian palvelukseen ja suuttui itseensä senvuoksi, että oli ollut väärässä. Jälkimmäinen otaksuma on luultavinta. Kuitenkin, veliseni, sinulla on hyvin vähän mahdollisuuksia käräjillä: sillä jos nainen meidän päivinämme tekee vääryyttä miehelle, niin on koko maailman myötätuntoisuus hänen puolellaan. Ja Brita on tehnyt sinulle vääryyttä, sen tiedän minä ja sen tiedämme me kaikki! — Minkä sille mahtaa? Ei mitään! Mutta seuraa neuvoani! Ota asianajajaksesi oikea sikunasihteeri, sulavakielinen lurjus, äläkä lähde itse sinne. Hiukan parempi se on kuin itse seista siellä lörpöttelemässä; mutta varma et voi asiasta olla sittenkään, sillä hameen nähdessään alkaa miestä jänistää. Minulla oli äskettäin oikeudenkäynti täkäläistä opettajatarta vastaan. Ja minä valitsin vartavasten joukosta asianajajan, joka oli onnettomissa naimisissa. Kyllä hän nyt saa, ajattelin! Vielä mitä. Ajattelehan, tuo maksun saanut ryökäle puolusti minun vastustajaani! —
Gustaf Borg oli sangen mielellään kuunnellut näitä lohdun ja osanoton sanoja, mutta hän ei voinut pakoittaa itseään tunnustamaan, että pastori oli oikeassa, sillä se olisi ollut oman erehdyksen myöntämistä. Hän tunsi päinvastoin hetkeksi halua nousta vastarintaan, puolustaa naisia, kuten hän lehdessään oli heitä alati puoltanut.
Lähdettyään ja päästyään tielle, hänessä heräsi jälkitunne tapahtuneesta, ja hän huomasi, että viimeiset lohdun sanat olivat häntä nolanneet. Tämä sai hänet liikkeelle, ja kulkiessaan, ulos maailmalle, tietämättä minne, hän päätti matkustaa kaupunkiin, kun hänen läsnäolonsa täällä oli nyt tarpeeton. Hän suuntasi senvuoksi askeleensa laivalaiturille.
Katsoessaan kelloa hän huomasi, että laivan tuloon oli vielä kolme tuntia.
Aikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen hän oli jättänyt taakseen.
Laivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen alla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu maa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta, siellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon, siirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille urille.
Gustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut elämässään siihen kohtaan, jota sanotaan "nielaisemisen" ajaksi. "Sen saat vielä kerran nielaista" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä sen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä eteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki sen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa ne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet täydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa työnsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta ei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli jonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja minus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat olivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä uudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti se, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli luullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä nyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta, mitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.
Se tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan suorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa tarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota on täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön paha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan, että syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat maailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on aiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon perehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee tätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle katumuksen tuskan raatelemalle: "Älä ole lohduton! Katso, tässä tekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän toisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi; sillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan kykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä on päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen kuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on elämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen taakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi, hänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä ei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei tilastotietojen eikä kansantalouden avulla."
Gustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä synteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen valtakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta oli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain kumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä ristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.
Laiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä savupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi kaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.