YHDEKSÄS LUKU
Ester
Ester Borg, toimittajan ja Brita rouvan tytär, ei ollut kaunis tyttö. Sen hän tiesi itse, ja siksi kypsyi hänessä jo varhain päätös tulla joksikin, sensijaan, että olisi jäänyt miestä odottamaan. Hän tuli ylioppilaaksi seitsentoistavuotiaana ja matkusti Upsalaan lukeakseen lääkäriksi, ei erikoista kutsumusta tuntien, vaan jotakin toimittaakseen.
Hän pääsi nimensä avulla piireihin, joissa nykyajan kysymykset olivat käsitellyt loppuun ja joissa vallitsi uusi elämänkatsomus, tietoisuus tulevaisuudesta. Ei epäilty eikä emmitty enää, kaikki oli päivänselvää.
Miestoverit kohtelivat häntä kuin toveria, mutta kuin miespuolista, jota ei tarvinnut kursailla. Aluksi se tavallaan miellytti häntä, ja hän tunsi olevansa kohotettu sukupuoltaan ylemmäksi; mutta heti kun seuraan saapui kaunis naistoveri, niin muuttui käytös. Kun tätäkin kohdeltiin toverina, tapahtui se toisella tavalla. Kaunottarelle oltiin kohteliaita kuin korkeammalle olennolle ikään, häntä kohdeltiin sanalla sanoen naisena. Raaka leikinlasku lakkasi, herrat kävivät säädyllisiksi, levisi lämpöä, ja vienon runollinen mieliala hiipi seuraan, jossa Ester tunsi itsensä vieraaksi, sillä eihän häntä voinut hurmata naisellinen kauneus eikä hän saattanut toveriensa lailla tuntea ihastusta omaa sukupuoltaan kohtaan.
Silloin hän huomasi asemansa kierouden; ja tuo tasa-arvoisuus miesten kanssa ikäänkuin solvasi, loukkasi häntä, vallankin kun häntä laiminlyötiin. Senvuoksi hän hoiti huolimattomasti ulkoasuaan, tukautti kokonaan naisellisuutensa, kävi kapakoissa, heitti keilaa ja tappeli eräänä iltana sällien kanssa. Pyöräillessään hän käytti urheilunuttua ja polvihousuja, ja tämä puku muuttui vähitellen miehenvaatteiden kaltaiseksi.
Toverit unhoittivat myöskin vähitellen, että hän oli nainen, eivät sanoneet alussa häntä milloinkaan Esteriksi, vaan Borgiksi, mutta illalla häntä nimitettiin Pelleksi, ja oli hänen yllään silloin kaulakapalla varustettu kauhtana ja päässä ylioppilaslakki, niin että kukaan ei voinut pitää häntä muuna kuin miehenä.
Eräänä iltana, kun oli otettu jättiläishutikka Rullanissa, ehdoitti eräs medisiinari, että he menisivät tyttöjen tykö ja Pelle tulisi mukaan; sitä pidettiin vallan luonnollisena. Tapahtumanahan sillä oli uutuutensa, vaikkakin lääketieteen ylioppilas Ester Borg oli kaikesta perillä.
Tytöt kyllä katsoivat hiukan kummastellen tuota poikaa, mutta heillä oli muuta ajateltavaa, ja sinnehän mentiin pääasiallisesti juomaan ja juttelemaan. Vieraiden joukossa oli myöskin muuan nuori kreivi, joka tiesi kuka Ester oli, mutta oudoksui kuitenkin sitä, että perhetyttö oli tällaisessa paikassa.
Sali tyhjeni hetkeksi, niin että kreivi ja tuo valheellinen nuori herra jäivät kahden kesken.
Huoneessa oli oma mielialansa; se oli matalakattoinen, mikä esti pimenemisen pään yläpuolella; seinät olivat jaetut veistettyjen reunakoristeitten kehystämiin aloihin, joihin oli maalattu maisemia paimenineen ja paimenettarineen, jotka kaitsivat lampaita ja söivät kirsikoita, viattomasti, lapsellisesti. Ikkunaverhot olivat isokukkaista taftisilkkiä, ja niiden lomitse näkyi linna kuutamossa. Kreivi oli istuutunut vanhan pianon ääreen ja näppäili koskettimia, ikäänkuin olisi varronnut, että Ester olisi keskeyttänyt hänet jotain virkkamalla. Mutta kun tämä vaikeni itsepintaisesti, alkoi kreivi soittaa Chopinin toista g-duuri nocturnea.
Ester ei tuntenut kappaletta, senvuoksi häntä hämmästytti nuo ihanat sävelet, jotka tuntuivat hänestä juuri nyt syntyneiltä. Sointujen vaihtelua duurissa, jotka kaikuvat kuin mollisävelet, syvintä tuskaa, joka on oma lohtunsa; uneton yö, jonka lievityksenä on se, että synkät unet eivät häiritse, olkoonpa sitten valvonta kuinka kiduttava tahansa. Paikka muutti muotoaan, ympäristö sai kullan kajastuksen, ja nuoren tytön valtasi kaihomielisyys, joka oli outoa hänen välinpitämättömälle luonteelleen. Hän oli tullut tänne kuin anatomiasaliin, jossa oli inhoittava, mutta missä mielenkiinto aateloi iljettävän. Äkkiä hänelle aukenee toinen puhtauden ja kauneuden maailma; valoisa pilvi eristi nuo kaksi epäsiististä ympäristöstä, verhosi suojellen heidät ja sai heidät unohtamaan olinpaikan.
Kun kreivi oli lopettanut soiton, täytyi hänen puhua, koska tyttö ei virkkanut mitään:
— Tiedättekö, mitä soitin?
— En, en tunne kappaletta.
— Se oli Chopin'ia! Ja minusta tuntuu kuin hän olisi runoillut tämän nocturnen yöllä, tällaisessa paikassa, missä käy kaihomieliseksi etsiessään iloa, jota ei ole; missä tuntee olemassaolon koko viheliäisyyden nähdessään epätäydellisimmän kaikesta epätäydellisestä.
— Uskotteko, että Chopin todellakin kävi tällaisissa paikoissa? kysyi tyttö, joka ei ollut vielä päässyt oikein mukaan.
Kreivi hymyili surullisesti:
— Kävi tietenkin; olisiko se niin ihmeellistä? Te ja minäkin olemme täällä.
Tuo te ja minä kohotti heidät yläpuolelle, ja yhdisti heidät.
— Se on totta, vastasi Ester naivimmin kuin tahtoi, hän kun siten hyväksyi kohteliaisuuden.
Kreivi hymyili sille naiselliselle piirteelle, mikä ilmeni siinä, että Ester ei halveksinut lausuttua kohteliaisuutta, ja sillä hetkellä tyttö tunsi, että häntä puhutteli toisessa maailmassa liikkuva olento, ja hän etsi kosketusta tuon paremman kanssa.
— Mitä te oikeastaan teette täällä? Miksi olette täällä? kysyi hän melkein vasten tahtoaan soimaavasti.
— Niin, neitiseni, ei ole helppo sanoa sitä. Seuraan mukana; annan epäilyksen varjon langeta ylleni, että olen muiden kaltainen, välttääkseni joutumasta muiden väärien epäluulojen alaiseksi. Näissä paikoissa ja niiden asukkaissa on sitäpaitsi vetovoimaa. He elävät kuin luonnontilassa, jonka me olemme jättäneet taaksemme, ja senvuoksi heidän käytöksensä tuntuu minusta naivilta kuin maalaistytön. En näe milloinkaan mitään julkeaa, en katumusvaivaa, joka osoittaisi tietoisuutta väärästä; en ymmärrä sitä, mutta en voi tuomitakaan, en hyväksy sitä myöskään. Joulunaikaan, itse jouluiltana, kuljin sairashuoneen tyttöosaston ohi. Talohan on sen näköinen kuin se potisi kaikkia kipuja ja rappaus on irtautunut paikkapaikoin kuin haavarupi. No niin, kuljin joulumietteissä siitä ohi, ja läpi pohjakerroksen rautaristikko-ikkunain tunkeutui laulu kadulle; tunsin hetken aikaa suunnatonta tuskaa, kun asetuin noiden onnettomien asemaan — ajatelkaa! jouluilta noiden seinien sisäpuolella! — Mutta mitä tapahtui? Laulu kaikui voimakkaammin korviini, ja minä kuulin: Ylioppilaan riemusta laulamme vain…
Ester keskeytti ja jatkoi:
— Tein juuri kierrokseni siellä sinä iltana, ja näin heidän tanssivan joulukuusen ympärillä, jossa riippui ristiinnaulitun kuva, jonka he olivat saaneet Elisabet-yhdistyksen sisarilta. He iloitsivat yhtä teeskentelemättömästi ristiinnaulitusta kuin piparikakku-ukoista. He sanoivat ristiinnaulittua Vapahtajaksi, eikä Kristukseksi, ja Jeesus nimeä he eivät lausu milloinkaan. He uskovat Vapahtajaan ja puhuvat hänestä kuin pikku lapset; jos he kuulevat vapaa-ajattelijan pilkkaavan, niin heitä pöyristyttää ja he ilmaisevat kauhunsa. Voitteko selittää näitä ihmisiä?
— En! Sitä en voi! vastasi kreivi; ja senvuoksi kohtelen heitä aina epämääräisellä kunnioituksella kuin kanssaihmisiä ikään. Oletteko muutoin huomanneet, että ette näe heidän seinillään milloinkaan rivoa kuvaa, tuskin kuulette heidän koskaan sanovan törkeätä sanaa…
— Niin, minähän en saa lääkärinä ja (tässä Ester pysähtyi, mutta laski kuitenkin sanan huuliltaan) naisena kuulla sitä…
— En minäkään, vastasi kreivi… Silloin Ester hymyili:
— Riippuu kai siitä, kenelle he puhuvat. Kreivi punehtui kuin mies, jolle nainen lausuu kohteliaisuuden, ja peittääkseen hämmästyksensä hän jatkoi hyvin innokkaasti:
— Mutta ominaisinta näille tytöille on heidän halunsa nauraa; pitää olla hauskaa, kaiken pitää olla hauskaa, ei senvuoksi, että he tahtoisivat unhoittaa ja tukauttaa omantunnon äänen, kuten me ennen luulimme; heitähän sanotaan ilotytöiksi, ja se on oikea nimitys. Mikä luonnollinen valikoima ihmisiä tämä sitten on? Mitä teidän tieteenne sanoo siitä?
— Se ei voi sanoa mitään, sillä se ei tiedä mitään. Mahdollisesti he ovat villien läheisiä jälkeläisiä, heillä kun on toisenlainen omatunto kuin — meillä, sillä on melkein mahdoton herättää heissä häpeäntunnetta; he eivät tahdo kuulla puhuttavan siitä, eivät ymmärrä sitä, eivät välitä siitä, ja vakavia miehiä he pelkäävät pahimmin.
— Sen kyllä tiedän, vastasi kreivi; minua he vihaavat senvuoksi, että olen ikävä, enkä minä ole kuitenkaan milloinkaan koettanut puhua järkeä heille; mutta minä en osaa nauraa…
— Ettekö? Mutta se on niin terveellistä!
— Jos kerran näen jotain hymyiltävää, niin olen hymyilevä; se on inhimillistä; mutta nauru on aina ilkeätä, ja sen synnyttää hullunkurinen, nurinkurinen, paha; senvuoksi se muuttuu tavallisesti kyyneliksi ja sitä seuraa usein tyhjyydentunne, joka päättyy todelliseen itkuun, aiheettomaan itkuun.
Nyt vasta Ester huomasi, että nuoren kreivin yllä oli hännystakki.
Tämä näki sen ja jatkoi:
— Katselette hännystakkiani! Olin illallisella professori X:n luona.
— No?
— Se on hirvittävää, mutta kenties hyödyllistä. Nuoret harjoittelevat vaikenemaan ja vanhat salaamaan ajatuksiaan; kaikki kulkevat kuin päitsissä, jotta eivät purisi toistaan; ja tänä iltana oli seura sellainen, että kukaan ei uskaltanut lausua järjensanaakaan; kaikki olivat ääneti. Sitä sanotaan ajatusten vaihtamiseksi. Tiedättekö, sellaisten naamiaisten jälkeen kaipaa tänne. Muutoin kiirehtivät kaikki illallisvieraat tavallisesti kahvilaan, saadakseen sanoa siellä sen, mitä kutsuissa ei sanottu.
— Onko mielestänne hauskaa elää? kysyi Ester aivan äkkiä.
— Elää? Onko tämä elämää? kysymyksessähän on vain kuolettaminen, kaikkien terveiden, voimakkaiden vaistojen kuolettaminen, joiden tulisi säilyttää elämää; ja ellei niitä kuoleta kieltäymyksen kautta, niin kuolee sairaalassa, tai kuolee sitten myöhemmin kylmänvihoihin pyhässä avioliitossa. Tuo 80-luvun elämänilo oli hirvittävää lörpötystä; profeetat vaipuivat suruun, ja kaikki palasi jälleen vanhalle ladulleen. Tiedättekö, minulla on ystävä, joka makaa sairaalassa ja tekee hiljalleen ja varovaisesti kuolemaa.
— Tunnen hänet; tarkoitatte runoilijaa?
— Aivan oikein, lähdemmekö sinne, kuutamossa? Hän ottaa asian sangen levollisesti.
— Kernaasti! vastasi Ester, ja he lähtivät liikkeelle.
Oli kirkas syysyön kuutamo ja ilma oli lauhkea; he kulkivat hiljaisia pikku katuja, suuria vihreitä katuja ja saapuivat sairaalan puistoon. Mahtavien puiden siimekseen oli pystytetty telttoja sairaille, jotka nukkuivat tai valvoivat niissä, mikä mitenkin. Mutta erään vaahteran alla istui alilääkäri ja joi whiskyä kandidaatin kanssa. Ester ja kreivi, jotka tunsivat molemmat, astuivat esille ja kysyivät runoilijaa.
— Hän makaa tässä vieressä ja on valveillaan, vastasi alilääkäri, mutta hänellä ei kai ole enää pitkiä aikoja, koskapa on lähettänyt noutamaan professori X:ää.
— Mitä? Teoloogia? kysyi Ester ihmeissään.
— Niin, ukko ja Akselhan seurustelivat kaikessa ystävyydessä, otellakseen, kaikessa ystävyydessä, ja runoilija on pyytänyt meitä todistajiksi heidän viimeiseen taisteluunsa estääkseen väärät selonteot asiain kulusta.
— Saammeko sitten sillä aikaa pistäytyä hänen luokseen?
— Tehkää hyvin; hän makaa lukien Andersenin satuja.
Ester ja kreivi astuivat lähimpään telttaan, ja siellä lepäsi Aksel
E. lukien lyhdyn valossa.
Hän oli pieni kuihtunut olento, jolla oli musta täysiparta, eksoottinen ulkomuoto, ranskalainen tai italialainen; hänen silmänsä olivat suuret, loistavat, ja hän katsoi tutkivasti hetken aikaa ennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä kuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja pyysi kuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa, mutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi sitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi kehuskella pelottomuuttaan.
— Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa valonsa, korva kuulonsa ja ääni sointunsa.
Nyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt keuhkotauti.
— Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee 38 asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa vahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu tupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti pestyksi. Niin, on innoittavaa elää. — Kuulkaahan, tuo Efraim on kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja aloitti näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. — Ei niin pidä kirjoittaa sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö, mikä on viheliäisintä, mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte kuulla!… Ester muistaa tuon punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun muutoin piti mennä naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja ensimmäistä onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen ikävä kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin kohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on kuolemaa; on sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti senvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut salaa papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin millainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton solmimista, mutta silloin hän vastasi: minulla on rahaa. Meillä oli yhteinen huone vaatimattomassa hotellissa. Mutta eräänä päivänä — hän oli poissa puoli päivää — hän vei minut ravintolaan, Pietarin hienoimpaan. Siellä hän esitti minut eräälle ystävälleen, joka tarjosi meille sadan frangin päivälliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pitää silmät auki ymmärtääkseni, ja kun he sampanjaa juotaessa vaihtoivat katseen, tein minä päätöksen. No niin; tullessamme yöllä kotia olin nukahtavinani. Kun tiesin, että hän oli vaipunut uneen, nousin vuoteeltani, otin hänen kukkaronsa, sillä omat rahani olivat lopussa; otin vaatteeni ja kenkäni, hiivin eteiseen; ja pukeuduin jääkylmässä talvi-ilmassa — kivieteisessä. Sitten juoksin asemalle. Mutta seuraava juna lähti vasta kuuden tunnin kuluttua. Pojat! Kuljeksin kuusi tuntia asemalla! Ja pelkäsin joutuvani kiinni varkaana! — Mutta minun onnistui paeta! — — — Varas! Mitä siitä sanotte? — Ja kuinka te olisitte menetelleet?
— Samoin, vastasi kreivi, joko sitten lohduttaakseen kuolevaa, tai uskoi hän todellakin voivansa tehdä niin.
— Varas! toisti Aksel E.
— No, oletko sitten myöhemmin soimannut itseäsi siitä? kysyi Ester.
— En, vastasi runoilija. Ajatelkaahan! En ole soimannut itseäni, mutta olen ollut raivoissani siitä, että olen ollut pakoitettu joutumaan sellaiseen iljettävään asemaan. Toimin täydestä vakaumuksesta, innostuksesta, ja sitten… mutta en tiedä, kenelle minun tulee olla suutuksissa. Sattumalle, kohtalolle, asianhaarat ovat minusta kuin henkilöitä, joita en voi määritellä, mutta jotka mielestäni ovat eläviä olentoja.
— Miksi olet lähettänyt noutamaan professoria? keskeytti nyt Ester, joka piti enemmän todellisuudesta.
— Professoria? Vai niin; olin vallan unohtanut! Olin näet yksin ja tahdoin otella hänen kanssaan.
— Etkö tahdo morfiinia ja nukkua sensijaan?
— Ei morfiini minuun pysty; ei, minä tahdon valvoa ja puhua; tahdon kuulla ääneni niin kauan kuin se vielä kuuluu!
Nyt ilmestyi teltan ovelle valkea ukonpää, joka ei ollut lainkaan tavallinen. Se ei ollut Paavalin pää, eikä Pietarinkaan, mutta hiukan kumpaakin. Edestä loisti hyväntahtoisuus, kohtaloon alistuminen, kristillinen nöyryys; mutta profiilista näkyi druidi, Odinin pappi, joka etsi piikiviveistä kaivertaakseen sydämen vankien povesta. Mieleen juontuivat Upsalan hautakummut, Odinin lehdon puunoksat, joissa teurastettujen tuli riippua leppymättömän sovittajan uhreina.
Mutta Aksel E., joka näki lyhdynvalon heittävän vanhuksen jättiläismäisen varjokuvan teltan kankaalle, piti hänen kuviotaan kuin pilvipeikkona, jonka näkee ukkosilman jälkeen. Siinä oli hiukan Zeusin tai Mooseksen näköä, ja se vaikutti häneen valtavasti vasten hänen tahtoaan, kuten kaikkiin, jotka joutuivat tämän nuorison rippi-isän läheisyyteen.
— No, rakas Aksel, aloitti vanhus, kuinka voit nyt?
— Huonoapa se vain on, setä, vastasi Aksel E., joka katui jo, että oli heikkoudessaan haastanut taisteluun tämän rotevan soturin.
— Kuinkas sitten on sielusi laita?
— Niin, nähkääpäs setä, sitähän olen juuri tässä maatessani ajatellut yhdeksänkymmentä päivää, mutta en ole päässyt selville.
— Etkö ole? Etkö ole? Eikö synnintunto ole herännyt sinussa?
— Ei ole. Tiedän kyllä, että olen syntinen, koskapa olemme synnissä siinneet ja syntyneet; ja koska me kaikki olemme syntisiä, niin en minä ole mikään poikkeus, jonka pitää tunnustaa syntinsä toiselle syntiselle, jonka tulisi yhtä suurella syyllä tunnustaa vikansa minulle, me kun olemme sisarukset…
— Olet vielä kaukana, poikaseni…
— Odottakaa hetkinen, niin sanon kaikki seikat syitä myöten, ja ystäväni tässä ovat todistajiani. — — —
Sitten hän yski, ja hänen kuiskaava äänensä sai jälleen sointunsa hänen noustessaan istuvaan asentoon.
— Olin kaksitoistavuotias, kun mieskuntoisuuteni näyttäytyi. Aivan ymmärtämättömänä, noin vain leikillä, minut viekoitteli muuan vanhempi toveri, jota sittemmin kirosin nuoruuteni viettelijänä tavatessani hänet jälleen paljon myöhemmin, jolloin hän mainitsi oman viettelijänsä nimen. No niin, muuan kirja säikytti minut, ja oli saattaa minut hourujenhuoneeseen iankaikkisen rangaistuksen pelosta. Minusta tuli herännyt, ja luulin saavuttavani rauhan; mutta sitä mielentilaa, jonka uskonto synnytti, tahtoisin sanoa kadotukseksi; kaikki musteni ympärilläni, maailma ja ihmiset, ja pahinta oli askeesi ja kidutus. — Makasin paljaalla sängynpohjalla, jonka tukihihnat viilsivät ruumistani, ja minua palelsi pelkän lakanan alla; rukoilin iltarukoukseni uunin edustalla olevilla kivillä; kidutin itseäni nälässä; nöyrryin ihmisten edessä, niin että vetäydyin katuojaan, väistyin jokaisen tieltä, koska pidin itseäni kaikkein huonoimpana ja arvottomana kävelemään katukäytävällä. Kun sitten olin voittanut itseni, niin ahdistivat unet minua öisin; ja tuo uusi selittämätön säikytti minua niin, etten uskaltanut nukkua; pyhä uni oli muuttunut minulle kiroukseksi; mutta sieluni oli puhdas, sillä minä runoilin vain kauniista asioista, sen tiedätte kaikki, jotka olette lukeneet nuoruuteni runoja. Kun sitten näin, että hyvä tahto, kaikki ponnistukset olivat turhia, ja luulin, että elämäni kuluisi tyhjiin, kun huomasin, että Jumala pilkaten vastasi rukouksiini, silloin luulin olevani helvetissä, ja että Jumala oli hyljännyt minut. Silloin luin sattumalta Stagneliusta, ja sain häneltä jonkinlaisen selityksen tähän kurjuuteen. Sielu oli kytketty ruumiin kahleisiin, ja saattoi pysyä vapaana vain heittämällä silloin tällöin lihapalan uhriksi eläimelle. Minä tein niin — — — ja joka kerran niin tehtyäni on sieluni lähtenyt ankkurista, ja minä olen lentänyt yli rämeikköjen. Mutta heti kun vaivuin jälleen itsekidutukseen, askartelivat ajatukseni vain aistillisissa asioissa, kuten nälkäinen aina ajattelee ruokaa. Sitten kohtasi minua tämä sairaus! — Kysytään sitten, miksi kaikki eivät saa sitä; ja miksi ne eivät sorru ensin, jotka harjoittavat haureutta urheiluna, jota minä en ole tehnyt. Vastatkaa siihen! Lääkärit väittävät, että muutamat henkilöt ovat vastaanottamattomia, siksi että heidän vanhempansa ovat olleet myrkytettyjä…
Nyt nousi Druidivanhus suutuksissaan ja nakkasi niskojaan:
— Oletko kutsunut minut luoksesi istumaan ja kuulemaan tuollaista sikamaisuutta?
— Juuri niin, ukkoseni, sinun täytyy kuunnella minua, huusi pienoinen mies vuoteellaan; ja tarttui tuohon valkeaan partaan ikäänkuin olisi tahtonut temmata irti tekoparran. Sinun täytyy kuunnella minua, sinun täytyy tietää, ennenkuin tuomitset. Tiedä, että tunteeni olivat joutua harhateille, kun pidättäymisellä koetin vapautua tuosta helvetinpoltteesta; tiedä, että isäni kotilääkäri määräsi minut naisten pariin, ja että tämä tapahtui isäni tieten ja tahtoen.
— Sen sinä valehtelet, vastasi ihmisuhraaja.
— Ettäs kehtaatkin: häpeä hiukan! Sinä vanhus, joka olet maannut aviovuoteessa rakastamasi naisen kanssa, se on onni, joka ei tule milloinkaan nuoren miehen osaksi siksi, että hänellä ei ole leipää: sinun pitäisi sääliä, pitäisi lohduttaa, mutta sinulla on vain kiviä ja käärmeitä leivän ja kalan asemesta.
Ukko tarttui yöpöydällä olevaan kirjaan, ja nähdessään Andersenin sadut, asetti hän sen jälleen paikoilleen kasvoillaan pettymyksestä aiheutunut anteeksiannon ilme.
— Niin, tirsku vain saduille, mutta lue se, jossa kerrotaan papin pahoista unista sen jälkeen kuin tämä oli saarnannut iankaikkisesta rangaistuksesta. Tunnetko sitä?
— Täällä on minun osani suoritettu loppuun, harhautui Druidi sanomaan.
— Sinäpä sen sanoit; osasi! jatkoi kuoleva. Muista maailmalliset pyyteet omissa povissanne, sinä, joka olet niistä saarnannut nuorisolle, ajattele koko tuota "sisäisen mielen vapautumista maailman lumouksesta", kun maailma ensi kerran on lumoava sinut, hovisaarnaaja! "Voi sitä, ken tässä taistelussa sortuu ja heittää aseensa", Principiis obsta! Sinä tunnet nuorison viettelykset, vanhus, mutta sinä et tunne vanhuuden viettelyksiä, silloinkuin maailmallinen kunnia ja kunnianosoitukset houkuttelevat sinut luopumukseen, sinun hetkesi tulee, jolloin olet kolmasti kieltävä vapahtajasi, Pietari, jolloin tulet viekoitelluksi ylistämään antikristusta, joka hiipivine oppeineen puolusti syntiä, jolloin Jumala on lyövä sinut sokeudella, niin että kilvoitellen pyrit sen valtaistuimelle, joka on pistänyt vapahtajaamme kantapäähän! Ole varuillasi! se hetki on koittava, ja ajattele silloin minua, jota ei enää ole…
Tässä sammui sairaan ääni ja hän painui jälleen pielukselle ja vaipui unenhorrokseen.
Hovisaarnaaja, sillä siksi hänen hahmonsa oli nyt muuttunut, ja monta hänellä niitä olikin, oli nyt käynyt korkeaksi ajatellessaan arvokkuuttaan, joka oli säilytettävä opiskelevan nuorison nähden, joka oli kuullut hänen saamansa läksytyksen; ja ikäänkuin jättäen lopun asianomaisen lääkärin huomaan, kohotti hän kätensä jäähyväisiksi ja virkkoi tyhjänpäiväisen sanan:
— Tohtori pitää huolen, että hän saa nukkua.
Sitten pilvipeikko alkoi kasvaa teltan katossa ja kävi peljättävän suureksi, jolla oli jättiläismäinen pää, alkuajan ihmisen, joka kivitti kirkkoja, ei suvainnut kellonsoittoa ja kauhistui kristityn veren hajua. Sitten jäljellä oleva osa kutistui ja ryömi ulos teltan aukosta.
Tasangolta tuleva yötuuli ravisteli suuria vaahteroita, jotka humisivat ja solisivat kuin pikkukivien yli juokseva puro; telttakangas aaltoili pienissä kareissa ja lyhdyn neljä nurkkapylvästä heitti häkin muotoisen varjon, missä näkyi sairaan valkeat kasvot, joissa kuvastui ihmisen suunnaton tuska, joka kärsii mielestään syyttömästi.
— Hän nukkuu ilman morfiinia, sanoi alilääkäri valtimoa koeteltuaan.
Nuo kolme nuorta ihmistä astuivat ulos, ja istuutuivat whiskypöydän ääreen vaahteran alle. Kuu oli painunut alemmaksi ja paistoi valkeana teltan kankaalle; leiri, haavoittuneille ja kuolleille rakennettu.
— Niin, pojat, alkoi alilääkäri, pääsettekö selville siitä professorista? Minä teosoofina ja martinistina olisin taipuvainen otaksumaan, että jokin vieras sielu on aikaisin oksastanut itsensä tähän metsärunkoon, ja elää yhä loisena hänessä. Tämä suurinkvisiittori ei ole oikeastaan se, miltä hän näyttää; jos saisin ajaa hänen partansa ja leikata hänen tukkansa, niin näkisitte luultavasti tyypin Lombroson albumista: tarkoitan, että hän on paha ihminen, joka tuntee pahuutensa, ja on siksi saanut sen tutkaimen lihaansa, jota sanotaan uskonnoksi; tai on hän itse pannut kapulan suuhunsa, jotta ei purisi. Oletteko huomanneet, että hyvät ihmiset eivät ole milloinkaan heränneitä? ja että heränneet tuntuvat aina ilkeiltä meistä tavallisista syntisistä? Olin nuorena herännyt, ja otin vastaan uskonnon kuin vihaisten koirien piikkikaulaimen. Ilman nuoruuteni ankaraa uskonnollisuutta olisi minusta tullut ihmispeto, sillä en ollut luonnostani hyvä. Herännäisyys on mielentila, joka tulee tai on tulematta; on siis järjetöntä vihata tai soimata ihmistä hänen mielenlaatunsa vuoksi; herännäisyys on katumustila, pyrkimys kohoamaan kasvatuksen kautta yli-ihmiseksi; epäonnistuu usein, ja senvuoksi heränneet näyttävät teeskentelijöiltä, vaikkakaan eivät ole; uskonnollinen ihminen on aina hiukan muita huonompi, siksi että hän tarvitsee ruoskaa, ja hiukan muita parempi, siksi että hän käyttää ruoskaa. Ajatelkaahan uskonnotonta Oftedalia? Hän olisi ollut todennäköisesti Caligula; nyt tuli hänestä vain pienoinen Ludvig XV:s; onhan aina jotakin voitettu. Mitä sitten Akselin tunnustukseen tulee, niin tiedän sen todeksi, ja oli tuskallista kuulla vanhuksen tekevän hänet valehtelijaksi, mutta varmaankaan hän ei paremmin ymmärtänyt, sillä ei kai hän ole milloinkaan elämää elänyt. Ja nähkääpäs, se on suuri kysymys, onko elämä läpeensä elettävä vai kierrettävä ulkopuolelta koko moska. En tiedä; muutamat sukeltavat kerran ja uivat edelleen; muutamat jäävät pohjaan. Se tuntuu olevan määrätty jokaiselle ennakolta, ja näyttää siltä, että Akselin gnostilaisuus, jonka hän oli saanut Stagneliukselta, oli herättänyt hänessä tarpeen tuhota aineellisen pohjan, jotta henkinen olisi päässyt vapauteensa. Jos uskonto yleispiirteissään katsottuna on liittymistä maata ylempään, niin oli Aksel uskonnollinen, sillä hän oli aina lennossa, etsi aina ilmiön syitä, piti elämää jonakin väliaikaisena muotona, ohimenevänä, tilapäisenä vierailunäytäntönä, kärsi olemassaolosta, ja kaipasi kotia. Hän ei ollut mikään paha ihminen, pikemmin päinvastoin…
Tässä Ester, joka oli tullut liikutetuksi, keskeytti puhujan:
— Miksi sanot hän oli?
Lääkäri näytti tahtovan peruuttaa sanansa, mutta se oli liian myöhäistä:
— Sanon oli senvuoksi, että häntä ei ole enää. — Tiesin sen hetki sitten.
— Onko hän kuollut?
— On!
Syntyi äänettömyys, ja noiden kolmen kasvot kalpenivat. Yksikään ei tahtonut sanoa mitään jokapäiväistä katsoessaan silmästä silmään tuota suurta arvoitusta. Mutta he nousivat ja menivät telttaan lausumaan jäähyväisiä.
Aamu oli valjennut ja lyhty sammunut.
Heikko ruusunhohde punasi telttakangasta ulkoa, ja kuollut lepäsi pää taaksepäin vaipuneena, suu avoinna kuin haltioitumistilassa, ja silmät luotuina ylös; kasvot säteilivät kuin hurmauksessa ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin suunnattoman kaunista, unelmiensa maan kenties.
* * * * *
Pitkän talven jälkeen Upsalassa tuli jälleen kevät, ja Ester saapui kotia vanhempiensa luo. Storö oli muodostunut kylpypaikaksi ja oli sinne rakennettu seurahuone; sinne saapui kansaa kaikenlaista, purjehtijoita, kesävieraita. Ja Esterin täytyi pukeutua hienon naisen tavoin, mikä tuntui hänestä sangen eriskummalliselta; etenkin valkeissa pukimissa tuntui ikäänkuin olisi kulkenut makuuvaatteissa, ne muistuttivat niin lakanoita ja pieluksia, hän tuumiskeli. Mikään ei sopinut hänelle, ei näyttänyt hyvältä, ja tietäessään sen, pysytteli hän syrjässä. Mutta Brita rouva pakoitti hänet käymään seurahuoneella, sillä hän ei saanut unohtaa olevansa nainen. Nämä hetket olivat hänelle katkerimmat silloinkuin tanssittiin. Silloin hän saattoi istua seinivierellä ja odottaa tuntikausia tanssiin pyyntöä, mutta yksikään herra ei tullut: ja jos joku todellakin tuli, niin hän näki siinä vain sääliä rumaa tyttöä kohtaan, ja se loukkasi hänen sisintään. Silloin hän ei mennyt, vaan painui metsään, läksi merelle, mutta lähetettiin jälleen tanssisaliin seuraavan tilaisuuden sattuessa. Tämä hänen naisellisuutensa näytteille asettaminen, tämä kilpailu epätasaisessa, arvottomassa taistelussa raateli häntä, ja hän kirosi sitä julmaa huvitusta, missä luonnostansa kovaosaiset asetettiin julkisen huomion alaisiksi.
Oli sellainen tanssi-ilta alkukesällä. Vanhemmat kuuluivat johtokuntaan, ja Ester oli heidän takiaan ja ajatellen myöskin juhlan hyväntekeväistä tarkoitusta lähtenyt mukaan. Mutta hän ei ollut mennyt sisälle, vaan istuutunut lasiseinäkuistille, josta hän näki parien kulkevan ohitse. Enin häntä tuskastutti pettymystä ja mielikarvautta kuvastavien kasvonilmeittensä peittäminen, ja tämä väkivalta muutti hänen ilmeensä hurjiksi ja uhmaaviksi.
Hänen siinä istuessaan tuli muuan upsalalainen medisiinari hiukan iloisella tuulella eräästä purjeveneestä:
— Kas, Pellehän se on, sanoa paukahutti tämä. Onko Saulkin profeettojen joukossa? Et kai sinä käy tällaisissa reproduktsioonieläinten näyttelyissä?
Ester jäi sanattomaksi, ja toveri meni sisään pyytämättä häntä tanssiin. Se että tämä ei pannut kysymykseenkään sitä, että hän olisi tahtonut tanssia, loukkasi Esteriä erikoisesti, huolimatta kohteliaisuudesta miehen kaksimielisessä lausunnossa, tämä kun piti häntä liian hyvänä moiseen ilveilyyn.
Hetken kuluttua näyttäytyi nuori Upsalan kreivi tanssittaen huvien kuningatarta, seudun kaunotarta, joka lepäsi hänen käsivarsillaan ja joi hänen katseitaan. Ester näki heidän astuvan saliin, tanssivan, ja sitten keskustelevan. Kaikki kylpyvieraat seurasivat noita kahta merkitsevin katsein, ja erään vanhan naisen, joka astui salista, kuultiin sanovan:
— Tuosta tulee kreivitär! Onneksi olkoon; kreivi, jonka isä on rahastonhoitaja, ja joka itse on sosialisti, siitä sukeutuu hieno kauppa.
— Mutta hän on miellyttävän näköinen! vastasi toinen naisista.
Ester kuuli tämän; ja nähdessään nyt uuden ilmeen kreivin kasvoissa, jotka kuvastivat nuoren kaunottaren ilmeitä, silloin hänen mielensä musteni, ja hän ymmärsi, miksi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista loistoa kreivin kasvoilla omassa seurassaan.
Hän läksi suoraa päätä kotia ja istuutui omaan kamariinsa. Oli yö, mutta valoisaa, ja muutamat seurahuoneen soiton yksinäiset sävelet tunkeutuivat hänen huoneeseensa. Silloin hänen mieleensä muistui Chopinin nocturne, jonka kreivi oli soittanut hänelle tuossa harvinaisessa seurapiirissä Upsalassa. Ollen luonteeltaan kylmä ja järkevä, hän oli luullut olevansa yläpuolella sellaisia lapsellisia tunteita kuin erotiikka on, mutta nyt hän oli takertunut siihen, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja siinä hän nyt itki tuskasta, että oli ylenkatsottu.
Kun hän ei saanut unta, läksi hän ulos; joutui alas rantaan ja otti veneen; istuutui soutamaan ja suuntasi ulapalle kohti pientä luotoa, joka tavallisesti oli hänen päämääränään.
Mutta hänen täytyi soutaa seurahuoneen ohi, ja sieltä kaikui vielä soitto; himmenneet valot loistivat ikkunoista. Hän tahtoi paeta, mutta jokin voima veti häntä sinne kuin virran pyörre. Silloin hän vetäisi aironvedon ja kääntyi suoraan ulommaista nientä kohti, niin että maa jäi hänen taakseen, ja ohjasi sitten ulapalle.
Mutta maista tuleva heikko tuuli kantoi hänen korviinsa pianon sävelet. Ja hänen oli pakko soutaa valssin tahdissa, yksi, kaksi, kolme, mikä tuntui siltä kuin häntä olisi komennettu tuolta sisältä, tuolta kaukaa, missä heidän ruumiinsa keinuivat samassa tahdissa. Silloin hän muutti jälleen suuntaa, mutta ei päässyt pakoon, ei päässyt tästä lumopiiristä. Äkkiä taukosi valssi, ja syntyi hetken hiljaisuus, jota vain lokit ja laineiden loiske häiritsivät. Mutta silloin alkoi äänettömyys soida, ja hän kuuli mielessään nocturnen, tunsi sen pikemmin, kuten voi muistella soittoa hiljaisuudessa. Kuitenkin, nehän olivat oikeita säveliä, g-duurissa, jotka kaikuivat kuin mollissa; Ester tunsi hänen kosketustapansa, soittotapansa! Mikä kavallus! Hän soitti heidän Chopiniansa tuolle toiselle, veti hänet heidän peitteensä alle, johon he olivat kerran kätkeytyneet!
Nyt hän todenteolla pakeni aukealle merelle, ja koetti airojen melulla vaientaa soittoa; veden kohina kokassa auttoi sitä, ja lopulta hän pääsi pois kuulopiiristä, soutaessaan pienen luodon ohi, jolla kasvoi petäjä. Mutta hiljentäessään vauhtia ja lakatessaan soutamasta hän kuuli luodon takaa airojen hiljaista narinaa hankaimia vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pisti soutuveneen terävä kokka esiin matalan paaden takaa, näkyi pää, ja airoissa oleva kreivi tuli näkyviin.
— Esterkö se on? kysyi hän aivan rauhallisesti.
Tyttö vastasi, vähääkään hämmästymättä:
— Niin on, oletko sinä täällä?
Se, minkä hän luuli jättäneensä taakseen, oli hänen edessään; virranvaihdos tapahtui niin äkkiä, että hän toimi heti säännöllisesti.
— Siellä sisällä oli hirvittävä näytös! jatkoi kreivi.
Nyt vasta Ester joutui takaisin äskeiseen kiusalliseen mielialaansa:
— Luulin, että olisit vielä jäänyt tanssimaan kaunottaren kanssa!
— Ei kiitos! Hän oli sellainen, jonka pyydyksissä aina piti olla jonkun; keimaileva kokotti! Hän viritti pauloja minulle saadakseen meriupseerin, ja sitten hän otti meriupseerin kiduttaakseen postimestaria, ja heti paikalla saattoi nähdä, että hän lopuksi oli ottava apteekkarin.
— Niinkö? tokaisi Ester, häntä nimitettiin jo kreivittäreksi.
— Vai niin, hän varasti minut? Sen näköinen hän oli, ja sellainen päättyy kyllä koiramarkkinoihin.
— Mitä se on?
— Laskemmeko maihin katsomaan auringonnousua?
He laskivat maihin; ja kun syy Esterin suruun oli poistunut, vaipui hän jälleen vanhaan tavalliseen mielentilaansa, hiljaiseen välinpitämättömään epäilyyn, ja aavistamatta mitään erotiikasta.
Ja niin läksivät he kotia auringonnousussa!
* * * * *
Kreivi Max viipyi kahdeksan päivää Storön hotellissa, ja seurusteli koko ajan tuttavallisesti Esterin kanssa. He purjehtivat ja kävelivät, mutta eivät menneet milloinkaan seurahuoneelle; heidän suhteensa pysyi ennallaan; ainoan eron huomasi vain siinä, että Ester alkoi pitää huolta ulkoasustaan, naisen pukua seurasivat naiselliset tavat, ja hänen olemukseensa ilmestyi eräitä kesyttömän, terveen kauneuden piirteitä. Vanhemmat eivät virkkaneet mitään, sillä he tiesivät, ettei siitä olisi ollut mitään apua. Mutta eräänä iltana — eräänä iltana olivat nuoret painuneet kauaksi metsään merta katselemaan. Ester oli istuutunut paadelle, ja Max oli heittäytynyt pitkälleen hänen viereensä. Se näytti sydämellisemmältä kuin itse asiassa oli, vallankin kun Max juuri oli tarttunut tytön käteen ja kysynyt, mistä tämä oli saanut sormessaan olevan sormuksen.
Silloin astui yht'äkkiä esiin isä Borg, toimittaja, ja vapisten hän sai suustaan vain nuo tavanmukaiset sanat:
— Onko herrasväki kihloissa?
Asema oli kiusallinen, ja kreivinhän täytyi puhua ensin:
— Sitä emme ole milloinkaan ajatelleet, hän vastasi ja nousi, hitaasti, mutta hän tarkasteli Esterin kasvoja, joihin oli tullut uusi ilme, häpeän, kainouden ja lapsellisen pelon isää kohtaan, ja hän havaitsi yhdellä erää heidän sisäisemmän suhteensa laadun. Senvuoksi hän jatkoi, mutta toisella äänellä:
— Sehän riippuu sitäpaitsi Esteristä.
Tämä myönnytys sai tytön hahmon jälleen muuttumaan, ja isä oli tahtomattaan sytyttänyt sen kipinän, joka ei vielä äsken ollut syntynyt.
— Koska Max pitää sitä mahdollisena, ja…
Sitten purskahti hän itkuun, ja heittäytyi isän syliin ikäänkuin olisi sinne tahtonut kätkeä tunteet, joita hän itse häpesi.
Gustaf Borg ei ollut pitkiin aikoihin kokenut tällaista, ja pitäessään Esteriä helmassaan, tuntui hänestä kuin tämä olisi ollut jälleen lapsi, ja hänen isälliset tunteensa siirtyivät tuohon nuoreen mieheen, jonka käteen hän tarttui.
— Onneksi olkoon sitten, hän sanoi, ja karkaisi luontonsa. Nyt jätän teidät, mutta odotan herrasväkeä päivällisille kotiani.
Ja sitten hän läksi.
Muutos oli tapahtunut, muodonmuutos, ja nuo kaksi nuorta ihmistä seisoivat siinä, ei tovereina ja ystävinä, vaan miehenä ja naisena; tavallaan he huomasivat alastomuutensa, kainostelivat, heidän äänensä sai uuden soinnun, uudet sanat syntyivät, he kulkivat käsi kädessä, kuten pienet lapset värisevien puiden siimeksessä, ja ihmisiä kohdatessaan he eivät hävenneet, vaan olivat ylväitä kuin nuoret jumalat, ja heistä tuntui kuin kaikki olisivat kumartaneet ja tervehtineet heitä kunnioituksella.
* * * * *
Tämä tapahtui kesällä 1890. Seuraava vuosi kului samalla tavalla tutkintoluvuissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. Vanhemmat tahtoivat kernaasti johtaa puheen avioliittoon, mutta nuoret eivät vastanneet mitään. Toisinaan herätti tämä äänettömyys levottomuutta. Purkautuneet kihlaukset olivat niin tavallisia, mutta epämiellyttäviä; oli kuviteltu toisiaan sukulaisiksi, sekoitettu harrastuksia, otettu tunteita etukäteen ja sotkettu ehkä yhteen aineellisia arvoja.
Brita rouva oli levollisempi kuin Gustaf.
— Antaa heidän olla rauhassa; siihen me emme saa sekaantua.
Tuli sitten joululoma 92. Silloin Brita rouva oli miehensä mielipidettä kysymättä kutsunut sulhasen asumaan heille Storöhön. Gustaf oli raivostunut, mutta hänen täytyi alistua järkähtämättömään tosiasiaan.
Joulu oli ohi ja vuoden viimeiset päivät olivat käsissä.
Oli harmaata ja uneliasta, ja Gustaf Borg tahtoi pelata erän lautapeliä. Senvuoksi hän nousi tornikamariin hakemaan vävyään. Huomatessaan, että avain oli otettu ovesta, koputti hän. Kukaan ei avannut, mutta hän kuuli kaksi ääntä, jotka kuiskaten lausuivat "hiljaa".
Silloin hän ymmärsi, ja läksi alas etsimään vaimoaan. Hyvin tietäen, kuinka mainiosti tämä osasi antaa sanan sanasta, valikoi hän mielessään sarjan kysymyksiä, laadultaan enemmän väittäviä, sillä vaikeampaa oli torjua syytös kuin vastata kieltävästi tai myöntävästi kysymykseen. Hän syöksyi siis salamana Brita rouvan kirjoituskeittiöön, ja sinkahutti:
— Kuinka kauan olet tiennyt, että nuoret sulkeutuvat Maxin huoneeseen?
— Kuinka kauan? Koko ajan kuin he ovat olleet täällä! vastasi Brita rouva, joka laati juuri kirjoitusta avioliiton uusista muodoista.
— Se on siis tapahtunut sinun tietesi ja äänettömällä suostumuksellasi?
— Julkisella suostumuksellani.
— Parittaja! huusi ärsytetty isä ja alkoi kieputtaa tuolia käsissään.
— Häpeä! vastasi rouva.
— Sinä olet tehnyt kotimme porttolaksi!
— Se kai se aina on ollut.
Tätenhän oli kaikki sanottu, mutta isä puhui tällä kertaa isän näkökannalta, eikä puolison, senvuoksi hän jatkoi edelleen:
— Nyt menen kuitenkin murtamaan auki oven, sitten ajan keppi kädessä molemmat ulos, ja haen sitten avioeron…
— Minkä nojalla?
— Sen nojalla, että vaimo on esiintynyt tyttärensä parittajana.
— Entäs alaikäiset lapset sitten?
— Ne otan minä, sittenkuin sinä olet havaittu sopimattomaksi äidiksi.
— Sinä aiot ajaa minut ulos?
— Aion!
— Kuulehan Gustaf, lasten vuoksi, etkö tahdo selvitellä tätä kaikessa sovinnossa?
— En!
— Silloin pyydän lykkäystä, vastasi Brita rouva; minun täytyy järjestää perheseikat, ja jätän sitten kaikessa rauhassa tämän kodin.
Se kuulosti todennäköiseltä, ja sitä se tavallaan olikin sen tuskan ilmaisuna, joka aina seuraa eroamisajatusta. Mies, joka tunsi samaa, antoi viekoitella itsensä, ja lupasi, ettei ryhtyisi kolmeen päivään mihinkään toimenpiteisiin sillä ehdolla, että kreivi läksi talosta.
Sitten hän vetäytyi takaisin huoneisiinsa toiseen kerrokseen, pyytäen ettei hänen tarvitsisi saapua yhteiselle aterialle.
* * * * *
Illalla tämän tapahtuman jälkeen Gustaf Borg kuuli innokkaasti käytettävän puhelinta, kuuli rekien ajavan kartanolle ja lähtevän, kuuli sipsutusta portaissa ja käytävissä; mutta kun talo oli hyvin suuri, eikä hän uskaltanut osoittaa uteliaisuuttaan, jäi hän tietämättömäksi siitä, mitä oli tekeillä. Tämä epävarmuus vaikutti kuitenkin huolestuttavasti, vallankin kun hänen päätöksensä riippui toisten hyökkäyssuunnitelmista. Hän rupesi arvailemaan, aprikoi jos johonkin suuntaan, mutta hylkäsi arvelun toisensa jälkeen sitä mukaan kuin hänen arvaamistensa löyhä hiekka vyöryi alta.
Yksinäisyys tässä tilassa kävi hänelle sietämättömäksi, mutta hän ei uskaltanut poistua huoneistaan. Hän tahtoi lähteä tapansa mukaan lastenkamariin lausumaan hyvää yötä nuorimmille lapsille, kuusivuotiaalle pojalle ja nelivuotiaalle tytölle, mutta nämä eivät nukkuneet yksin, vaan lastenhoitajatar oli heidän luonaan, ja tänään ei ollut sopiva hetki hänen näyttäytyä neidin seurassa, syistä, joihin Brita rouva oli viitannut eräässä edellisessä tilaisuudessa. Siinä oli hänen heikko kohtansa, jonka hän tähän saakka oli salannut, mutta joka nyt tuli uhkaavana esille.
Näin hän oli luisunut tähän suhteeseen, joka ei herättänyt huomiota, ja josta vaiettiin; jota epäiltiin, mutta siedettiin; joka ei vaikuttanut mitään talon tapoihin; jota miltei kunnioitettiin, talon emäntä kun ei siitä välittänyt. Viisikolmattavuotisen avioliiton jälkeen oli Brita rouva neljä vuotta sitten selittänyt viimeisen lapsen synnyttyä: että hän ei tahtonut enää lapsia ja että hän tahtoi omistaa loppuelämänsä yhteiskunnan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tämä ei ollut mikään uutuus, sillä hän oli jo ensimmäisen lapsen syntyessä selittänyt, että ei tahtonut lisää. Ja siitä huolimatta ne olivat tulleet, tulleet vahingossa, kuten ihmislapsista useimmat ovat tulleet tähän maailmaan. Mutta nyt rouva oli niin järkähtämätön, että vapautti puolisonsa uskollisuuslupauksesta, tämä kun selitti, ettei voinut elää naineena miehenä naimakiellossa. Vaimo pyysi vain "saada olla rauhassa", ja "päästä kuulemasta mitään näistä asioista". Miehellehän ei ole niin helppoa muuttaa mieltymystään; uusi ei ole noin vain hyllyltä kaapattavissa, tilaisuuden siihen tarjoutumatta. Ja tilaisuus siihen tarjoutui lastenhoitajattaan muodossa. Jättäessään taloutensa tuon seitsenkolmattavuotiaan neidin haltuun, ei Brita rouva tuntenut lainkaan kaipausta. Neiti oli ymmärtäväinen ja kuuliainen, ei pyrkinyt valtaan; mutta otti huolet hartioilleen. Hän ja mies hoitivat yhdessä lapset ja talouden, ja kun vaimo oli enimmäkseen poissa, milloin ei ollut kirjoitushommissa, niin syntyi yksinäisyydessä luonnollinen ystävyyssuhde miehen ja hänen lapsiensa hoitajattaren välillä, ja pian muuttui heidän välinsä sydämelliseksi, josta oli tehty viittauksia, vaikkakaan se ei saanut aikaan mitään huomattavaa muutosta puolisoiden yhdyselämässä, joka päinvastoin kävi vähemmän myrskyisäksi ja entistään kunnioittavammaksi.
Talon koneisto kävi äänettömästi ja olisi tehnyt sen edelleenkin, ellei vaimo olisi tuntenut asemaansa uhatuksi, ja peljännyt ennen kaikkea erota lapsista, jotka ehkä saisivat äitipuolen, sittenkuin hän itse olisi tullut viskatuksi pellolle.
Tuntien mitä tuleman piti, hän oli kaikessa kiireessä koonnut puoltajia ja aseita, ja päättänyt taistella taistelun ja surmata vihollisen mieluummin kuin itse tulla surmatuksi.
* * * * *
Vietettyään unettoman yön, epäilyksen ja epävarmuuden raastamana, heräsi Gustaf Borg ja pukeutui. Sitten hän meni muitta mutkitta kahvipöytään, missä tapasi vaimonsa ja lapsensa. Kaikki oli ennallaan, mutta tuntui kuitenkin hiukan erilaiselta. Ester oli kylmä ja umpimielinen, ja kun isän katse etsi kreivi Maxia, oli äiti heti paikalla valmis vastaamaan:
— Max käski paljon terveisiä; hän ei tahtonut häiritä sinua.
Tässä yhdessä ainoassa vastauksessa piili perherakenteen salaisuus. Antaa asiain mennä menojaan, häipyä, hieroa sovintoa, vaieten peittää ajatuksensa, ja jatkaa matkaa. Ja tämä vaikutti vapauttavasti, niin että Gustaf Borg tointui jälleen uskoen kaiken unohdetuksi, ja hän iloitsi siitä, että oli omiensa joukossa, tunsi itsensä voimakkaaksi luonnollisen henkivartiostonsa ympäröimänä.
Hän luopui kaikista hyökkäys- ja puolustusajatuksista, rauha oli solmittu, tapahtunutta ei ollut milloinkaan tapahtunut; ja hän läksi metsään kävelemään kahden nuorimman kanssa, joiden seura nuorensi häntä. He joutuivat erääseen hakaan, jossa juoksenteli oravia lumessa saadakseen liikuntoa pitkän unen jälkeen. Nähdessään kävelijät nämä vikkelät eläimet kiirehtivät kapuamaan erääseen tammeen piiloutuakseen siinä olevaan reikään. Nuorin poika, lemmikki, tahtoi heti, että isä nousisi puuhun ja ottaisi kiinni yhden oravan. Mitkään nuhteet eivät auttaneet, ja kun poikanen rukoili katseillaan, oli hän vastustamaton. Isä heitti takin yltään ja kiipesi tammeen, saamatta kuitenkaan muuta aikaan kuin että tuli alas hiestyneenä ja kädet verissä.
Tämä muistutti erästä kohtausta viime kesänä, kun isä oli mennyt rantaan yksin kylpemään hyvin varhain. Hän oli uinut uintinsa ja pukeutunut jälleen, iloitsi mielessään ajatellessaan odottavaa kahvia, kun poikanen tuli alas uintia katselemaan. Pienokaisen pettymys oli suuri, kun hän saapui liian myöhään, ja hän rupesi itkemään. Kuivatakseen lapsosen kyynelet äkkiä, riisuutui isä jälleen, hyppäsi veteen ja läksi uimaan, mikä häntä ei muutoin miellyttänyt, mutta hän tunsi uhraustaan korvaavan sen rajattoman ilon, jonka hänen vaivannäkönsä ja itsensävoittaminen olivat synnyttäneet.
Nyt he kävivät yhdessä katselemassa kaikkia vanhoja leikkipaikkoja, luolia ja ketunkoloja, ihmeellisiä rantakiviä, muurahaispesiä, tuulen kaatamia puita; ja isä katseli niitä ikäänkuin ne olisivat olleet kadotettuja ja jälleen löydettyjä. He seurasivat jäniksen jälkiä, ja hän opetti lapset eroittamaan ne ketunjäljistä; he tutkivat linnunjälkiä ja rottien pitkiä reittejä; he näkivät teiriä koivunlatvoissa ja punatulkkuja kuusissa…
Tässä hiljaisessa viattomassa ilossa hänet valtasi äkkiä tunne, joka herää jäähyväisvierailulla. Ja hän kääntyi kotia kohti, levottomana, huolissaan, pahaa aavistaen.
Sitten hän pysyttelihe huoneissaan, tarkaten jokaista risahdusta. Mutta enimmäkseen oli äänetöntä, ja tämä kolea hiljaisuus kiusasi häntä.
Iltapuolella hän oli niin rauhaton, että hänen täytyi puhutella jotakin, ellei mieli menehtyä. Omiensa kanssa hän ei saanut puhua, sillä hehän vaikenisivat, muutoin katkeaisi tuo hauras side.
Hän tiesi kyllä, mistä olisi saanut tietoja, mutta ystävättären luo hän ei uskaltanut mennä. Silloin hänen ovelleen naputettiin, ja kun hän aukaisi, oli lastenhoitajatar siinä, mutta solahti äkkiä huoneeseen ja otti avaimen ovelta.
— Minun täytyy puhutella Gustafia, puhkesi hän puhumaan. Tässä talossa tapahtuu niin paljon, jota en ymmärrä…
— Istukaa, ystäväiseni, ja kertokaa minulle, mitä tiedätte.
— En tiedä mitään varmasti, mutta vinnillä asuu joku, joka ei näyttäydy. Hänelle kannetaan ruokaa, ja rouva käy siellä…
— Mitä te puhutte?
— Ja alhaalla sivurakennuksessa on myöskin vieraita; tytöt eivät vastaa minulle, ja kohtelevat minua kuin vihollista…
— Mitä on tekeillä? Mitä luulette?
Silloin neiti alkoi itkeä, ja aavistaen asiain kulun kokonaisuudessaan, meni Gustaf Borg kirjoituspöydän luo käyttääkseen puhelinta jonkun asian toimittamiseen, jota hän ei itsekään tiennyt, mutta joka ilmaisi kaipuuta päästä pois johonkin.
Silloin koputettiin ovelle kaksi kertaa, ja käytävästä kuului askelia.
Tuossa tuokiossa Gustaf Borg oli aukaissut ikkunan mitatakseen allaolevan syvyyden; mutta lumen valossa hän näki kaksi tuntematonta miestä.
Koputus ovelle uudistui, ja nyt kuului ääni:
— Tehkää hyvin ja avatkaa. Täällä on nimismies!
— Molemmat sisälläolijat jäivät jäykistyneinä istumaan paikoilleen, jolloin puhelin alkoi äkkiä kilistä. Tottumuksen voimasta Gustaf Borg meni koneen luo, ja huusi halloo!
Silloin työnnettiin jokin esine avaimenreikään; avain sisäpuolella vääntyi, putosi huoneen lattialle ja ovi aukeni.
Ulkopuolella näkyi ryhmä ihmisiä; nimismies, Brita rouva, tohtori
Henrik Borg ja kaikki palvelijat.
Ikäänkuin odottaen tätä loppua, astui itse teossa tavattu mies suoraa päätä ulos, laskeutui alas portaita. Eteisessä hän pukeutui, painui juoksunhölkässä talliin, josta sai hevosen ja reen; komensi sitten: Långvikiin, ja läksi matkoihinsa etsimään kattoa päänsä päälle sen pojan luota, joka oli aina ollut hänelle uskollinen, ja jonka puolesta hän oli tehnyt melkoisia uhrauksia.