NELJÄS LUKU
Toimittaja
Toimittaja Gustaf Borg oli syntynyt Bergslagenissa aatelisista vanhemmista. Isä oli nimismies, ja piti ankarasti kiinni aateluudestaan; kasvatti poikansa jonkun verran ylpeiksi, mikä eristi heidät keskisäädystä, valmistamatta heille pääsyä yläluokkaan. Pojat, Gustaf ja Henrik, opiskelivat Vesterisin kimnaasissa ja olivat muutamien ylhäisaatelin jälkeläisten tovereita, mutta nämä eivät tahtoneet lähestyä, he eivät olleet tietävinään Borgien aateluudesta.
Nimismiehen pojat varttuivat kuitenkin; olivat yksinkertaisia ulkoasultaan, mutta etusormissa kantasormukset ja kruunut parranajovehkeissä he huolehtivat käytöksestään, pysyttelivät pinnalla, kuten sanotaan, ja olivat päättäneet aateloida nimen tiedoilla ja edistymisellä.
Mutta kun se aika teki tuloaan, jolloin aateli piti "poistettaman", tuli Gustaf ylioppilaaksi.
Hän matkusti Upsalaan ja kävi kuraattorin luona kirjoittautumassa osakuntaan. Siihen aikaan oli ylioppilasluettelossa jokaisen aatelisnimen jälkeen nob. (nobilis).
Kun nyt kuraattori kirjoitti Borgin nimen nimikirjaan, unohti hän piirtää perään nob.
Gustaf Borg tulistui ja kysyi, aikoiko kuraattori riistää hänen perunsa ja omansa, hänen traditsiooninsa ja perhekunniansa.
Kuraattori pysyttelihe rauhallisena, mutta kysyi:
— Onko Borg todellakin ruotsalainen aatelismies?
— Todellakin? Mitä se on? Eikö minun nimeni ole aateliskalenterissa?
Kuraattori, joka itse oli aatelismies ja tunsi ammattikunnan salaisuudet, vastasi silmäänsä vilkuttaen:
— On: aateliskalenterissa!
— Entä sitten? kysyi Gustaf edelleen.
— Niin, nähkääpäs, aateliskalenteri on vain kirja, mutta sukuluettelot, ne ovat toista. Eikö herra tunne sukuluetteloja, Anrepin sukuluetteloja?
— En, minä en ole nähnyt niitä, mutta jokin häväistyskirja se taitaa olla.
— Katsokaammehan sitä sitten, vastasi kuraattori ja otti erään nidoksen kirjoituspöydältään. — Tämä on merkillinen kirja; sitä alettiin julkaista kauan sitten ja viimeinen vihko ilmestyi vast'ikään. Kirja tuli kuin käskystä; ja ehkäpä juuri se sulkee Ritarihuoneen — katsokaammepa nyt: B; B, O; Borg. Aatelissuku Borg numero 1570. Jäljessä on risti ja se merkitsee sitä, että suku on kuollut.
Nuori ylioppilas tunsi todellakin kuolevansa; ja hän vaipui tuolille istumaan. Mutta toinnuttuaan hän koetti tarttua oljenkorteen:
— Silloin me olemme adopteerattuja!
— Ruotsin laki ei myönnä adopteerausta, ja herra kai ymmärtänee, että jos voisi täten tulla aateloiduksi, niin antaisi jokainen rikas tukkukauppias köyhän rappiolla olevan aatelismiehen adopteerata itsensä vähäpätöisestä summasta. Niin, tehän tiedätte, että ritarihuonelippuja eli valtakirjoja myödään juuri nyt.
Gustaf Borg hypisteli kantasormustaan ja teki vielä hyökkäyksen:
— En voi käsittää tätä; isäni on syytön, sillä hän on ehdottomasti rehellinen!
— Sitä en ole kieltänyt, mutta esi-isäin pahat teot käyvät perintönä, ja jos tahdotte nähdä jotain hullunkurista, niin silmäilkäämmepä erästä kiivainta Ritarihuoneen puhujaa, joka taistelee perunsa ja omansa puolesta. Kas tässähän se onkin; suvun aateloi Englannin Kuningas Kaarle I käydessään Dublinissa 1652. Nyt mestattiin Kaarle I, kuten tunnettua, 1649, joten hänen käyntiään Irlannissa 1652 täytyy sanoa päättömäksi, mutta vieläkin päättömämmäksi sitä, että hän aateloi kapinallisen irlantilaisen. Näettekös juuri tällaiset seikat ovat tehneet meidän aatelimme epäilyttäväksi, ja etenkin kaikki nämä ulkomaalaiset sukuluettelot ovat sangen ontuvia. Oletteko kuulleet, millainen sukuperä meidän Ritarihuoneen-sankarillamme on? Luen koetteeksi muutamia 42 luetellusta. "Felimlomkóode Kingissä; Ferghis Avrenoud (skottilaisten kuningas); Eochy; Collumium." — Mitä arvelette Collumiumista! Joko on jäljentäjä sotkeutunut tai on joku tekaissut nimen. Siitä ei herran tule olla pahoillaan, sillä kohta on parempi olla Anderson kuin Gyllensparre; silloin ei kukaan käy nuuskimassa toisen papinkirjaa eikä penkomassa vuoteita, kuten tämä Anrep tekee. Ajatelkaahan, herraseni, että eräs kirjanpainaja pahus on laskenut, että 60 sukua on syntynyt aviottomassa vuoteessa, tai polveutuvat ne poikamiehen sohvalta. Ja että meidän suurimmat Ritarihuone-sankarimme ovat ulkomaalaisia; että uudistusministeriössä istuu hollantilaisia, saksalaisia, kaiken maailman kansaa; ja jos laskemme äidinpuolelta, niin saamme Afrikan ja Aasian mukaan. Curry Treffenberg, tuo naurettava isänmaanystävä on mustalainen; ja lähetyskunnansihteeri —sky on puolalainen. Niin että älkäämme olko siitä pahoillamme. — Kuitenkin; nyt en kirjoita nobilista tai nob'ia, josta Thackeray on johtanut sanan: snobbi! sitäpaitsi!
Tämä oli väkivaltainen isku nuorelle ylioppilaalle; hän viskasi kantasormuksen nurkkaan, matkusti kotia isänsä luo ja sadatteli niitä, jotka olivat saaneet hänet esiintymään väärällä kantakirjalla. Isä havaittiin syyttömäksi, mutta kantasormuksensa hän piti. Ritarihuoneella toimeenpannussa tarkastuksessa hänelle neuvottiin Vaakunakirjaa varmana lähteenä; ja sen mukaan oli vaakuna ollut poissa sata vuotta, mutta toisen sadan vuoden kuluttua se oli tuotu varkain sinne jälleen.
— He ovat petkuttaneet tietysti, keskeytti Ritarihuoneen vahtimestari, joka oli tottunut tuollaisiin temppuihin.
Mutta Gustaf Borg ja hänen veljensä Henrik kulkivat häpeissään monta vuotta ja tunsivat olevansa kuin väärentäjiä: mutta sitten he suoristausivat, ja saivat sellaisen vastenmielisyyden kaikkea väärää kohtaan, että he asettuivat täydellisesti niiden puolelle, jotka 60-luvun lopulla vaativat vanhan hutiloimistyön tarkastusta sekä valtion ja kirkon että yhteiskunnan alalla.
Upsalan yliopistossa kävi Gustaf Borgin niinkuin niin monen muunkin sillä aikakaudella. Hän tunsi vaipuvansa alkuaikaan ja epävapauteen: ilmakehä oli niin täydellisesti eroava kaikesta siitä, mitä hän oli uneksinut; ylhäältäpäin painostus niin sietämätön, siksi että sen alkuperää ei tuntenut. Nämä opettajat, joiden käsissä oli hänen kohtalonsa ja tulevaisuutensa, määräsivät mitä hänen tuli ajatella ja tuntea, mutta opettajain hirmuvaltaa seurasi tovereiden hirmuvalta. Ylioppilaskunta oli toisen hirmuvaltiaan nimi. Osakunta oli toisen. Nämä laativat julistuksia, lähettivät matelevaisia sähkösanomia suuruuksille, joita hän ei kunnioittanut, päinvastoin. Osakunta valitsi kunniajäseniä, joiden alaisena hän ei katsonut kunniakseen olla, mutta tämä tapahtui osakunnan nimessä, siis myöskin hänen, vastoin hänen tahtoaan.
Marraskuun 30 päivänä hän oli tunteva kuilun itsensä ja muiden välillä. Oli juhlittava Kaarle XII:tta, ja hän seisoi muun ylioppilaskunnan mukana ja kuuli ylistettävän jätkä-kuninkaan "siveellistä suuruutta".
Häntä raivostutti, ja kun osakunnalla oli illalla kekkerit, astui hän pöydän ääreen, ja pyysi saada panna vastalauseensa Kaarle XII:nnen puhujan lausunnoihin. Hän ei käsittänyt itsekään, miten sai sanat suuhunsa; mutta hänellä oli täysiparta ja mahtava Bergslagin-ääni, joka vaikutti valtavasti noihin enimmäkseen parrattomiin nuorukaisiin, ja hän tunsi noudattavansa vaatimusta, joka oli vastustamaton ja vaikutti senvuoksi vastustamattomasti; jotenkin tähän tapaan sattuivat hänen sanansa:
— Kansa, joka vaalii suuria muistojaan, menettelee tosin oikein; mutta voi sitä, joka sanoo väärää oikeaksi ja pahaa hyväksi. Te olette suitsuttaneet tänä iltana pahan miehen kunniaksi, ja se on häpeällistä. Kuolleethan eivät ole olevaisia, he ovat varjoja, ja olemattomistahan ei pitäisi puhua. Sanotaan tosin, että me teoissamme elämme kuoltuammekin, mutta en tiedä yhtään Kaarle XII:nnen tekoa, mikä saisi hänet elämään näennäisesti meidän muistossamme. Olemme juhlineet tänä iltana Ruotsin tuhoojaa kuin kansallispyhimystä ikään; niin, te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän tuhosi valtakunnan kaiken mieskuntoisen väen; te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän ottamalla kansaa tunnottomasti sotaväkeen tuhosi elinkeinot ja kaupan, sekä saattoi Ruotsin maan rappiotilaan. Te ette ehkä tiedä, mitä rappiotilassa oleva maa merkitsee, ja mitä autiotila on! Se merkitsee sitä, että korjataan rikkaruohoa sieltä, mihin kylvettiin ruista! — Mutta teidän sankarinne — ei minun! — oli maailman siveettömin ihminen; sillä ken silmäänsä räpäyttämättä uhraa maansa ja kansansa oman kunnianhimonsa tähden, hän on siveettömin. Ja ken Kaarle XII:nnen lailla huomaa erehdyksensä, mutta ei tunnusta eikä korjaa niitä, hän on siveetön.
Ruotsalaiset ovat kuningasmielistä väkeä, jumala paratkoon! Niin olivat kreikkalaiset ja roomalaisetkin ollessaan vielä villitilassa. Orjanmieli tahtoo totella, siksi että se on mukavampaa, ja senvuoksi ruotsalaiset ovat orjamaista kansaa. Meitä on sanottu lakeijoiksi ja syystä kyllä…
Osakunnansalissa alkoi kuulua muminaa, ja se ärsytti meidän vuorimiestämme, niin että hän teki päätöksen ja muutti äänilajia.
— Lakeijoiksi, niin, sillä ruotsalaisen ihanne on päästä virkamieheksi ja saada eläke, olla mukana jossakin loukossa ja hallita tottelemalla, tottelemalla esimiestä.
Muminan muuttuessa rytinäksi, tulistui puhuja yhä enemmän, ja muistaessaan ympäristön, missä liikkui, siirtyi hän leikilliseen totisuuteen.
— Valmistaakseen kuninkaalle uskottuja palvelijoita, myöhemmin luottamusmiehiä, on valtio perustanut yliopiston. Tehän tiedätte, yhtä hyvin kuin minä, että sen rihkaman tarkoituksena, jota neljä tiedekuntaa myö täällä vähittäin, on tehdä meidät virkamiehiksi, sillä jos minusta tulee pappi, notaario, varalehtori tai piirilääkäri, niin olen joka tapauksessa virkamies. Siinähän ei olisi mitään muistuttamista, ellei viisaudenlähteen luo olisi niin vaikea pääsy. En käsitä, miksi viisaus on oleva niin kallista, ellei joku tahtoisi näyttää minulle, että on vaikeata saada paikkoja. Tiedättehän, kuinka vaikeata on saada paikka; ei näet haeta paikkaa hovioikeudessa, kuten etsitään työtä jossakin kaupassa, sinne kutsutaan. Se riippuu siis kutsusta ja armovalitsemuksesta. Tämä ihmeellinen vaalitoimitus näyttäikse jo tutkinnoissa. Muutamat hyvät lukupäät eivät saa tutkintoa suoritetuksi, jotavastoin monet huonopäiset valmistuvat. Se on ennakoltamääräämistä. Ja uskokaa minua, että kaikki, mitä täällä opitaan luennoista ja luentosarjoista, se on ostettavissa kirjakaupoista. Perustamalla hyvinvarustetun kirjakaupan ja asettamalla asianomaisia tutkintotoimikuntia voisi sulkea yliopistot, joissa aika hukataan makailemalla ja ryypätään hermot pilalle. Yliopisto on yhdistelmä luostarista, kapakasta ja porttolasta; yliopisto on koulu — ylpeyden, sorron, laiskuuden, kateuden, ryömimisen koulu. Tähän aikaan, jolloin säädyt poistetaan, olisi oppinut säätykin pyyhittävä pois. Mitä on oppineisuus? Tänään et tiedä mitään roomalaisesta oikeudesta, mutta huomenna ostat kirjakaupasta pienen roomalaista oikeutta käsittelevän kirjan, ja ylihuomenna tiedät, mitä roomalainen oikeus on. Siinä oppineisuus, josta me niin pöyhkeilemme. Tänään emme tiedä, että Kaarle XII sulki pastori Boëthiuksen Danvikiin, senvuoksi että tämä oli saarnannut, kuinka vaarallinen viisitoistavuotias lurjus oli valtaistuimella, mutta huomenna ostamme Ruotsin historian, ja tiedämme sen! (Nähkääs minä palasin kuitenkin takaisin aineeseen!) Tänään emme tiedä, että Kaarle XII oli nöyräpäinen, mutta huomenna me pyydämme kirjakauppalaskun, ja tiedämme sen! Hyvät herrat, pyydän esittää maljan hyvin järjestetylle kirjakaupalle ja rajattomalle luotolle, niin me pääsemme tämänkaltaisista päivistä, jolloin tietämättömyydestä juhlitaan Ruotsin tuhoojaa, murhapolttajaa, suur-inkvisiittoria, vääränrahan tekijää Kaarle XII:tta sen ominaisuuden tähden, mikä häneltä puuttui, nimittäin siveellisen suuruuden.
Seuraus tästä oli sellainen kuin saattoi arvatakin. Gustaf Borg kävi mahdottomaksi yliopistossa. Ja senvuoksi hän ei käynyt milloinkaan luennoilla, vaan hankki itselleen kirjakauppalaskun; valitsi siis itse opettajansa, ja enimmäkseen ulkomaalaisia, sillä ruotsalaisia ei ollut. Jokainen ylioppilashan tiesi, että professorit itse ammensivat tietonsa ulkoa; suurimmat oppikirjathan olivat saksankielisiä, etenkin lääketieteen, jumaluusopin ja kaunotieteen.
Kolmen vuoden vapaiden tutkimusten jälkeen Gustaf Borg näki nuoremman veljensä Henrikin astuvan akatemiaan. Kaksi saman pesuuden veljestä, mutta niin perinpohjin erilaisia. Vanhempi vaalea, kasvot vaalean täysiparran peitossa, germaanityyppi, polveutui isästä; nuorempi musta ja kuusitoistavuotiaana mieheksi kehittynyt, valkoinen afrikalainen, johti selvästi juurensa äidin puolelta, jonka isä oli ollut jossakin yhteydessä tropiikin kanssa, mikäli traditsioonit tiesivät kertoa.
Nämä veljekset eivät olleet vetäneet yhtä köyttä. Vanhempi oli sortanut nuorempaa nuorempana, ja niitä muutamia vuosia, jotka olivat heidän välillään, ei vanhempi voinut milloinkaan unhoittaa. Lapsuudesta saakka oli hänelle tullut tavaksi halveksia tuota poikasta, ylenkatsoa kaikkea, mitä tämä sanoi, kohdella häntä pölkkypäänä ja niin edespäin; kuten tavallisesti perheissä. Nyt yliopistossa osoittautui ero vieläkin jyrkemmäksi. Gustaf oli ruotsalainen ja bergslagilainen, jonkun verran alkuruotsalainen, joka harrasti isänmaallisuutta, joskaan ei sokeasti, jotavastoin Henrik eksoottisena ilmiönä ei ollut tunteiltaan ruotsalainen, eikä mahtanut sille mitään.
Keskusteltaessa esi-isien muistoista, saattoi Henrik lausua veljelleen tähän tapaan:
— Minusta on yhtä epärehellistä yhtyä teidän muistoihinne kuin meidän aatelimmekin oli. Äitini musta isoisä tanssi kanelinuotion ympärillä päiväntasaajalla, eikä hän voinut mitenkään juhlia Kaarle XII:tta, yhtä vähän kuin skånelainen voi sydämestään ja sielustaan yhtyä Kustaa Aadolfin juhlaan, koska Skåne kuului Tanskaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana.
Veli ei jättänyt vastaamatta, vaan virkkoi aina: Lützen.
— Miksi me juhlimme tappioitamme ja häpeäämme? väitti Henrik silloin vastaan. Teidän kuninkaanne (hän ei sanonut milloinkaan meidän!) kaatui Lützenin kentällä, ja katolilaiset juhlivat voittoa; peli on voitettu, silloin kuin kuningas on kaatunut, ja Wallenstein ei kaatunut. Lützenin jälkeen ruotsalaiset uudistivat liittonsa kardinaali Richelieun kanssa ja houkuttelivat Ranskan sotajoukot Saksaan. Senvuoksi saksalaiset kiroavat ruotsalaisia Lützenin jälkeen. Ajatelkaahan: saada ranskalaiset ryntäämään maahan; vetää perivihollinen, gallialainen maahan, jonka piti olla meidän ystävämme! Senvuoksi minua suututtaa lukiessani teidän jumaloivia esityksiänne tuosta raa'asta Banér-jätkästä, joka hävitti Saksin ja otti Böhmiltä pakkoveroa, mutta on kuuluisin pakoretkiensä vuoksi.
Silloin Gustaf tulistui. Kaarle XII ainesta hän oli luopunut, mutta
Kustaa Aadolfiin ja Johan Banériin ei saanut kajota.
— Oletko sinä ruotsalainen? hän huusi.
— En, minä olen maailmankansalainen! karjui Henrik.
Gustaf otti Wreden-kiväärin seinältä, ja Henrik paljasti uplantilaisen rakuunasapelin — ja sitten he häpesivät; solmivat vastaiseksi rauhan, jota ei kauan kestänyt.
Mutta oli toisia ja syvällisempiä eroavaisuuksia. Gustaf työskenteli vanhan uudistamiseksi, mutta Henrik toimi tulevaisuuden hyväksi.
— Nykyinen vanha on niin mätää, että se ei kestä kosketusta. Yksinvaltahan on kaikkineen päivineen vanhan hallitusmuodon armovuosia; se on lahoava itsestään ja muodostava pehkun, josta uusi on nouseva; sitä ei voi uudistaa, senvuoksi se elää lahjomisilla: ritarimerkeillä, akatemioilla, viroilla, ylennyksillä. Meillä, joille on langennut vallankumouksen perintö, on muuta ajateltavaa, ja me olemme samaa mieltä siitä kuin lääkärit ovat prostitutsioonista: se on jotakin, jota toistaiseksi ei voi muuttaa, mutta jota täytyy suvaita — maison de tolérance, enfin!
Henrik oli ikäänkuin jo syntymässään saanut nämä periaatteet yhteiskunnan uudestisyntymisen välttämättömyydestä, ja siitä, että tämä saattoi tapahtua huomaamatta vanhan valtiomuodon vallitessa, joka viimein heikentyneenä oli luhistuva itsestään.
Veljekset riitelivät, kunnes jättivät akatemian, vanhempi suorittamatta tutkintoja antautuakseen sanomalehtimieheksi, nuorempi valmiina lääkärinä.
* * * * *
Gustaf Borg perusti sanomalehden pääkaupunkiin, ja Henrik veli otti osaa siihen. He olivat perineet isänsä ja sijoittaneet omaisuuden kirjapainoon. Mutta Henrik kartutti omaisuuttaan säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella, niin että hän viimein omisti suurimman osan sanomalehteä. Veljekset riitelivät, mutta eivät eronneet. Menivät naimisiin, saivat lapsia, uusia riidanaiheita. Viimein kävivät välit vuosien kuluessa niin kireiksi, että rikkoutumisen täytyi tapahtua. Ja nyt se oli tapahtunut.
* * * * *
80-luvun maailmankäsitys tai eläinlääkärifilosofia ei ollut ainakaan hienostanut mieliä, mutta sitä ei voitu pyytääkään; ja pieni villiytyminen silloin tällöin on vain lepoa. Mahtisanat olivat: taistelua, taistelua kaikesta; iske puolestasi, kukaan ei anna ilmaiseksi; ole julkea, niin menestyt. Vanhat, jotka olivat oppineet toisin, nimittäin että siviät saavat maan periä, kävivät alussa neuvottomiksi; mutta sitten hekin amerikalaistuivat ja ryhtyivät taisteluun, niin että koko yhteiskunta oli kahtena varustautuneena leirinä, joilla oli yhteisenä tunnussanana: kaikki keinot ovat luvallisia! Kaikki apujoukot olivat hyviä, ja kun miehet nyt taistelivat, olivat he kyllin varomattomia asettaakseen naisensa taakseen sotavaunuihin; ensin taakse, sitten eteen, sillä eläinteoriaa seurasi taikauskoinen pelko naarasta kohtaan, mikä on ominaista kaikille eläimille. Se, mikä vanhoilla oli perittyä ritarillisuutta, kunnioitusta vaimoa ja äitiä kohtaan, kristillisen mielen vapaaehtoista uhria, kävi nyt inhimilliseksi oikeudeksi, s.o. teoreettiseksi suhdattomuudeksi. Pelkurimaiset miehet ryömivät naistensa taakse, työnsivät naisensa eteensä; käyttivät toinen toisensa naisia pistoaseina ja räjähdysaineena; ja moni voimakas mies, joka itsessään oli voittamaton, räjäytettiin ilmaan juuri hänen omassa lujassa linnassaan, perheessä. Vihollinen kiihoitti vaimon ja lapset kapinaan, ja niin oli linnoitus kavallettu. Se ei ollut siistiä taistelua, mutta se asetti päälaelleen vanhat käsitteet avioliitosta elinkautisena sopimuksena, se synnytti muutosta ja vireyttä; terveellistä epävarmuutta, joka piti ihmisen kurissa, aina valveilla, varuillaan; alituista uudistusta hillittömän etenemisen aikana.
* * * * *
Tohtori Henrik Borg oli nainut norjattaren, perikuvallisen Nooran; väärän marttyyrin, hysteerisen hupsun, jolla ei ollut vastinetta todellisuudessa, ennenkuin näivettyneet miehenaivot synnyttivät sen tuntiessaan olevansa naisten ja lasten tasalla. Mutta hänessä oli myöskin vahvasti kaikkea sitä hölynpölyä, jota Norjan kansanopistot silloin levittivät maailman markkinoille; hän luuli esimerkiksi kuuluvansa nuoreen kansakuntaan, jolla oli lukemattomat herttaiset nuoruudenvikansa. Tämä oli olevinaan Norjan kansa, joka on ikivanha, vanhempi kuin Ruotsin ja siihen määrin, että Ruotsin historia alkaa Norjan kuningas-saduista. Hän oli elänyt Kristianian boheemielämän, ja se oli hänen asiansa; mutta hulluudessaan hän haaveksi samalla Svavaa, hansikasnaista. Nyt hän tahtoi puhtaita nuorukaisia, ja hänen ensimmäinen muistutuksensa tohtoria vastaan oli se, että tämä ei ollut puhdas.
— Mutta ethän sinäkään ollut, vastasi teeskentelemätön tohtori.
Kun vaimo silloin vastasi vain kasvojen ilmeelle, jonka saattoi tulkita: Minä? Se on toinen asia! niin silloin mies ymmärsi, että tässä ei ollut kysymyksessä tasa-arvoisuus, vaan hirmuvaltaisuus, ja tarttui hirmuvallan vihaajana miekkaan.
Ei voi taistella kauan hurjan ihmisen kanssa, johon eivät mitkään syyt, tosiasiat, eivätkä järkiperustat pysty, vaan jättää arvottoman tappotantereen, eikä ryhdy otteluun aseettoman kanssa. Mutta tohtori jäi käärmekuoppaan toistaiseksi, lasten vuoksi, odottaen hetkeä, jolloin saattoi olla varma, että nämä eivät kaipaisi häntä, vaikka hän lähtisikin. Omituinen piirre sen ajan miehissä oli se, että heidän tunteensa lapsia kohtaan olivat voimakkaammat kuin äitien, jotka näyttivät kadottavan terveet vaistonsa ja etsivän ulkoelämää, jotavastoin miehet vielä uneksivat kotielämää.
Eräässä kuuluisassa erojutussa teki mies muun muassa sen harvinaisen syytöksen vaimoa vastaan, että hän sai viettää illat yksin kotona vaimon istuessa kapakassa hänen ystäviensä kanssa. Tuo julkea ja tuhma nainen uskalsi väittää vastaan, että mies jätti hänet yksin (kapakkaan), ja sai tyytyä senvuoksi osaansa.
Tohtori Borg sai taistella yksinään; ja hän koetti juuri sillä hetkellä vallassa olevan uuden maailmankatsomuksen perusteella todistaa ystävilleen, että jos nämä olivat varovaisia, niin heidän täytyi vastustaa eri sukupuolten sekoittamista toisiinsa. Hän koetti osoittaa, että kautta koko luonnon havaittavissa oleva työnjako johti voimien säästämiseen ja täydellistymiseen.
— Miehen osalle voima ja ulkotyö; naiselle kauneus ja sisäaskareet!
Mitä suurempi sukupuolien eroavaisuus, sitä paremmat jälkeläiset.
(Eroavaisuuslaki).
Mutta se ei auttanut; eivät edes vankimmatkaan naturalistit voineet nähdä "mitään eroa sukupuolien välillä". Ja he loivat toisen naissuuruuden toisensa jälkeen; heistä oli autuasta osoittaa, miten paljon alapuolella naisia he olivat.
— Se on pederastiaa tai itsesaastutusta, oli tohtorilla tapana kivahtaa. Tehän olette menettäneet kaiken miehisen itsetunnon, kun tunnette olevanne alapuolella; ja koskapa kerran tunnette huonommuutenne, niin tottapa kai te sitten olette huonompia!
Omituista se oli, mutta johtavien miehien joukossa oli useita perversejä; monesta tämä puhe tosin oli panettelua, mutta useasta se tiettiin aivan yleisesti, kuten joukko tunnettuja naisia oli epäilyksen alaisia tai syyllisiksi todistettuja.
Sitten sanottiin tohtoria naisten vihaajaksi, tietysti. Se ei säikyttänyt häntä, sillä hän tiesi sen valheeksi. Ja hän saattoi vastata:
— En ole senvuoksi lastenvihaaja, että tunnustan lapsen naista heikommaksi; enkä ole naisenvihaaja senvuoksi, että olen huomannut naisen kehkeymättömän tilan. Mutta te ette voi tehdä havaintoja ettekä ajatella. Te olette jälki-ajattelijoita, joilla ei ole hillintäkeskusta isojen ja pienten aivojen välillä…
Kuitenkin, kellarissaan hänellä oli ruuti ja nyt hän oli räjäytettävä ilmaan; murhayrityksen oli suunnitellut hänen oma veljensä, toimittaja. Oikeutta rakastavana miehenä oli tohtori Borg, kuten tiedämme, puoltanut norjalaisia heidän oikeudenmukaisessa vapaudenpyrkimyksessään ja oikeistolaiset nimittivät häntä siis Norjan ystäväksi, mutta kun hän eli huonossa sovussa vaimonsa kanssa, joka oli norjatar, niin tekivät vasemmistolaiset vastoin hänen tahtoaan hänet Norjan vihaajaksi. Hän vihasi pahaa, tuhmaa vaimoaan; vaimo oli norjatar, siis oli mies Norjan vihaaja. Tämä typerä johtopäätös meni puoluemiesten pehmeihin aivoihin, ja vain sillä perusteella häntä alettiin epäillä "lipun pettäjäksi"! Se seikka, että hän ei yhtynyt naishullutteluun, riitti tekemään hänet vanhoilliseksi.
— Hän on perinjuurin vanhoillinen pentele, oli nyt Gustafin viimeinen sana.
Mutta kun se ei pystynyt karhunnahkaan, niin koetti hän käydä hametietä.
Päivää myöhemmin kuin hänet oli eroitettu, kävi hän vieraisilla kälynsä, Dagmar rouvan luona. Kauniiseen nimeen oli hänellä liittynyt synnynnäinen kauneus, jota hän koetti kaikin tavoin peittää ja vääristellä. Kauniin tukkansa hän oli leikannut, jotta se ei olisi muistuttimena siitä, että hän oli orjatar. (Tohtori oli sitävastoin oppinut, että pitkä tukka oli vapaan miehen merkki, ja että kaikkien vankien hiukset leikattiin); kauniin kaulan hän peitti korkealla kauluksella unohtaakseen, että oli nainen; pienet jalkansa hän oli kätkenyt liian suuriin rasvanahkakenkiin, jotka olivat menneet poimuihin ja synnyttäneet hieroontumia; kaiken ruman hän oli haalinut pukuunsa, ja kaiken, mikä näytti ilkeältä, hän oli koonnut kotiinsa; ilkeys pisti esiin joka huonekalusta, uutimien väreistä ja koristuksista. Siitä näkyi uhkamielisyys miestä kohtaan, jonka kauneudenaisti oli tunnettu, ja saattoi huomata, että koko koristelu oli tehty selvässä tarkoituksessa loukata miehen hyvää makua. Hän tahtoi näyttää riippumattomuutensa, sanoi hän, osoittaessaan riippuvaisuuttaan pahuudestaan.
Kuitenkin kaikitenkin: lankomies Gustaf otettiin vastaan siistimättömässä huoneessa; ja hän näki heti kahdesta pienestä lasista, joissa oli tilkka jäljellä, että siellä oli ollut naisvieraita. Käsittäen täysin osansa ja asiaintilan, hän tiesi, että tässä ei maksanut vaivaa aloittaa kohteliaisuuksilla, kaikkein vähimmän ulkonäköä ja pukua koskevilla, mikä olisi ollut "loukkaus naisen sukupuolta kohtaan".
Käly ei ollut milloinkaan pitänyt Gustafista, mutta sillä hetkellä kuin tästä tuli hänen miehensä vihollinen, rakasti hän lankomiestään. Senvuoksi sai keskustelu heti alusta alkaen sangen ystävällisen luonteen.
— No, Dagmar, alkoi siis lanko; miehesihän rupee vapaamielisen puolueen valtiopäivämiesehdokkaaksi.
— Onko hän vapaamielinen? keskeytti Dagmar rouva heti, joka oli saanut sanat suuhunsa huomaamattaan.
— On, aina häntä siksi voi nimittää, vastasi pahansuopa lankomies.
— Nimittää, niin? mutta hänhän on vanhoillinen…
— Tarkoitat kai muutamissa kysymyksissä?
— Sitä juuri tarkoitan; naisasiassa hän on taantumuksellinen, ja häntä vastaan on taisteltava. Sitäpaitsi hän on Norjan vihaaja!
— Eipä suinkaan, ärsytti Gustaf; onhan hän naimisissa sinun kanssasi!
— Senpä vuoksi juuri tiedän, mikä hän on: hän sanoo Ibseniä tyhmeliiniksi ja Björnsonia akaksi. Eikö sellainen ole Norjan vihaaja?
— Sitä hän ei todenteolla tarkoittane?
— Eikö hän sanonut Lage Langin juhlassa norjalaisia helvetilliseksi kansaksi, ja sitten hän haukkui vaimonsa pataluhaksi; mutta minä olen jo käynyt asianajajan puheilla…
Nyt kirkastui Gustaf Borg, sillä hänen käyntinsä päämaalina oli saada tietää, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.
— Miksi te eroatte? jatkoi lankomies vanhemman veljen koko osanotolla. — Ajatelkaa lapsia!
— Niistä minä kyllä pidän huolen!
— Oletko varma, että hän antaa ne?
— Minä otan ne! vastasi rouva varmuudella, joka ei ennustanut kysymyksen rauhallista ratkaisua.
— Sinä et ota heitä, sillä tuomioistuin tuomitsee kuulusteltuaan molempia asianomaisia.
— Tuomioistuimella ei ole mitään tekemistä minun lasteni kanssa! huusi Dagmar rouva.
— On kyllä, ystäväiseni; ja sillä on sangen ratkaiseva merkitys, mitä miehesi tulee sanomaan sopimattomuudestasi äitinä; sillä hän on lääkäri ja tunnettu luotettavaksi henkilöksi.
— Hänkö? Maailman suurin valehtelija!
Nyt oli taula syttynyt, ja enempää ei Gustaf Borg pyytänytkään. Hän tahtoi kuitenkin hiukan puhaltaa siihen ennen lähtöään.
— Mutta ystävä kulta, ajattele mitä teet! Ero tällä hetkellä turmelisi hänen mahdollisuutensa päästä valtiopäiville, ja ethän sitä tahtone; naiset hän saa etenkin vastaansa, ja tiedäthän, kuinka vapaamieliset ovat naistensa tohvelin alla.
— Juuri sen minä tiedän, ja senvuoksi annan naisten-äänen kirjoittaa häntä vastaan!
Sen pituinen se! nyt oli tuli valloilla ja Gustaf saattoi lähteä. Mutta ennen lähtöään hän osoitti pieniä laseja ja sanoi ystävällisesti, kahdenkeskisesti:
— Älä pidä tuollaisia esillä, Dagmar: se voi olla sinulle epäedullista oikeudenkäynnissä!
— Eikö hän sitten juo? kipenöi rouva Borg. — Juo kyllä, ystäväiseni, mutta ei aamupäivällä!
Siihen loppui se kohtaus.
* * * * *
Mutta tämän par'aikaa kestäessä tohtorin luona, tapahtui toinen kohtaus toimittajan kotona.
Taistelu koski kaikkea, mutta taistelussa vallasta tällä kertaa oli määrättävä, mikä oli oleva vapaamielistä. Kun kaikki kannattivat kehitysteorioja, niin oli kaikkien kunnianhimona pysyä kehityksen tasalla, edistää kehitystä. Senvuoksi taisteltiin sen ratkaisemisesta, mikä oli kehitystä, muutamat luulivat, että kaikki eteenpäin menevä oli sitä, mutta kun nähtiin vanhojen katojen ja sairauksien kehittyvän hirvittävää vauhtia, niin alettiin hiukan epäröidä; ja viimein keksittiin, että kehitys saattoi merkitä ainoastaan edistymistä inhimillisyydessä, pyrkimystä kauneuteen ja onneen, jota oikeus ja kohtuus kohottivat. Mutta puoluetaisteluissa ei huolita mistään järkisyistä; nostetaan lippu ja sanotaan: nyt sinä olet vanhoillinen! Tohtori Borg, joka otti maltillisesti järkisyyt huomioonsa, oli nyt kaatuva malttavaisuutensa vuoksi. Kun norjalaisten pyhimpiä oikeuksia loukattiin 1885, oli tohtori puoltanut heitä. Mutta kun vaara oli ohi ja he kykenivät auttamaan itse itseään, ja siihen määrin, että uhkasivat sodalla, silloin tohtori katsoi enemmän avun tarpeettomaksi; ja koska hän oli merkitty henkikirjoihin ruotsalaiseksi, piti hän vääränä yhtyä viholliseen. Vaikka hän perheessään ei kuullut vaimonsa suusta muuta kuin norjalaista talonpoikaiskerskailua aamusta iltaan, ja kuinka tuhmia ja lahjattomia ruotsalaiset olivat, niin ei hän kuitenkaan väsynyt myöntämään oikeaksi mahdollista oikeutta. Mutta tätä ruotsalaista ritarillisuutta, joka ilmeni Norjan suurmiesten demonstratiivisessa tunnustamisessakin, ei ymmärretty, vaan oli päälle päätteeksi nähty Norjan sanomalehtien pilkkaavan ruotsalaisia siitä, että taiteilijat olivat juhlineet Lage Langia.
"Pelkurimaiset ruotsalaiset", sanottiin, "ruotsalaiset ryömivät", "Norja tarttuu ohjaksiin" ja niin edespäin. Niin kauan kuin tämä ei ollut totta, ei se vaikuttanut tohtoriin; mutta kun ryömiminen sitten muuttui todellisuudeksi, kun kateelliset, halpamieliset ruotsalaiset, akat vallankin, alkoivat järjestelmällisesti ylistää kaikkea norjalaista, keskinkertaistakin, sen kustannuksella, mikä oli ruotsalaista ja selvästi tarkoittaen sen halventamista, niin silloin hän nousi vastarintaan. Mutta silloin hänestä luovuttiin ja nimitettiin häntä Norjan vihaajaksi. Hänen perherauhansa särkyi ja hänen valtiopäivämiesehdokkuutensa oli vaarassa. Gustaf veli oli luonteeltaan suurruotsalainen ja sydämessään vihollismielinen norjalaisia kohtaan, mutta hän antoi politiikan, hyödyn ja intohimojen vaikuttaa itseensä, ja senvuoksi hän käytti Norjan kysymystä veljeään vastaan. Tuo epärehellinen menettely ärsytti rehellistä tohtoria, ja hän ryntäsi keskelle veljen linnoitusta räjäyttääkseen hänet ilmaan.
Hän kävi tapaamassa Brita rouvaa Gustafin toimiessa Dagmar rouvan luona.
Brita rouva oli huvilassaan; hän sanoi sitä omakseen senvuoksi, että oli tuonut pesään rahoja, mutta Gustaf sanoi sitä heidän omakseen, koska laki määräsi aviopuolisoiden omaisuuden yhteiseksi. Se oli suuri puutalo, jossa oli viisitoista huonetta ja kaksi keittiötä. Toinen keittiö oli Britan kirjoitushuoneena, jossa hän kirjoitti esitelmänsä, artikkelinsa, kirjeensä, ja se oli se ainoa huone, missä hän sai olla rauhassa monilta lapsiltaan; hänellä oli niitä seitsemän kappaletta.
Tavattomalla hyväntahtoisuudellaan hän otti vastaan lankomiehensä
Henrikin huolimatta tämän raa'asta keskustelusta laivamatkalla.
— Kuulehan, eukkoseni, alkoi tohtori; jos minä sanon sinulle, että meidän täytyy tehdä Gustaf tehottomaksi, niin ei se merkitse sitä, että aion hieroa sovintoa kanssasi.
— Mitä hänellä on nyt sitten tekeillä?
— Ensinnäkin hän toimii lehteä vastaan; toiseksi hän tahtoo ehkäistä minun edusmiesehdokkuuteni, ja kolmanneksi hän keinottelee pörssissä teidän rahoillanne.
— Minun rahoillani?
— Ei, vaan teidän; mutta se on yhtä moitittavaa!
— Keinotteleeko hän pörssissä?
— Keinottelee, nuo vanhat lurjukset ovat oppineet sen!
— Mitenkä voin ehkäistä sen?
— Eroa!
— Oletko sitä mieltä?
— Juuri sitä mieltä minä olen. Teidän avioliittonne on ollutta ja mennyttä, ja nyt älkää istuko ja homehtuko yhdessä; poikaset ovat valmiit lentämään ja pesä on ikävän näköinen.
— Kylläpä sinä puhut!
— Juuri niin minä puhun! Te ette ole pitkiin aikoihin olleet aviopuolisoita, ja nyt täytyy lasten saada elää ja hengittää. Isä on tehnyt tehtävänsä, ja nyt hän painostaa vain, sortaa, ehkäisee, tukauttaa! Suorikoon hän tiehensä!
— Ja sinä olet itse isä!
— Olen; juuri senvuoksi minä tiedän…
— Keinotteleeko hän pörssissä?
— Kahvilla ja sokerilla!
— Vai niin? Kahvilla ja sokerilla? — Vai niin?
Tässä Brita rouva vaikeni hetken, ja ollen nopsatuumainen hän ennätti tehdä tuon vaikenemisen ajalla päätöksen. Hän nousi ja meni käyttämättömän jääkaapin luo, jossa hän säilytti tärkeitä papereita. Hän etsi ja löydettyään ryhtyi jälleen keskusteluun:
— Minulla ei ole tosin avioehtoa, mutta minulla on jotakin muuta; minulla on kirjeitä.
— Varo kirjeitä, Brita; tuomioistuimen edessä he puhdistautuvat kirjeistä; he joko väittävät, että eivät ole kirjoittaneet niitä, tai etteivät ole tarkoittaneet sitä, että se oli pelkkää pilaa. Ei, sinun täytyy nojautua tosiasiaan, mieluimmin flagrans delictum'iin.
— Mitä se on?
— Se on rikollinen teko kahden järkähtämättömän todistajan läsnäollessa.
— Sitä en tahdo!
— Et tänään, mutta anna tapausten kehittyä, niin ehkä tahdot myöhemmin.
— Olen teeskennellyt tietämättömyyttä, olen antanut anteeksi; voidaan sanoa, että olen suostunut siihen, mutta kun on kysymyksessä lapseni, heidän perintönsä ja tulevaisuutensa, niin ei kanssani ole hyvä leikitellä. Sitäpaitsi; saattaisi ajatella hänen keräävän — — — uuden avioliiton varalle, jonka hän aikoo solmia tuon toisen kanssa.
— Koskapa ajatuksesi ovat alkaneet kulkea sitä latua, niin: ole varuillasi ja kavahda ennen kaikkea kirjoittamasta mitään papereille, joita hän asettaa eteesi! Sinä tiedät, että en ole mikään sokea naisten kannattaja; mutta oikeus ennen kaikkea!
— Sinä vihaat veljeäsi?
— Se on kai hiukan liioiteltua, mutta minä varustaudun peljättävää vihollista vastaan… Asiasta toiseen; tiedätkö mitään Gustafin ja Holgerin välikirjasta?
— Holgerin täytyy maksaa suuri vuotuinen vuokra Gustafille sanomalehdestä ja kirjapainosta.
— Kuinka suuri?
— Sitä en tiedä!
— No niin, se on siksi suuri, että hän ei voi suorittaa sitä.
— Eikö Holgerilla sitten ole mitään asetta häntä vastaan?
— Onhan hänellä amerikalainen julkeutensa!
— Miten tässä on meneteltävä?
— Meidän täytyy auttaa häntä, vastasi tohtori ja ojensi kätensä kälylle. Sillä nyt alkaa taistelu henkeen ja veriin!
— Etkö jää päivällisille? kysyi Brita rouva, en tiedä, mitä on ruuaksi, sillä en hoida itse taloutta?
— Kiitoksia, ystäväiseni, mutta minä en tahdo istuutua samaan pöytään kuin se mies, joka juuri on tunkeutunut kotiini murhatakseen minut.
— Onko hän teillä?
— On, hän ei karta mitään keinoja; ja kotia tultuani pääsen niistä selville. Hyvästi! Brita.