VIIDES LUKU
Kuningas Lear ja rippi-isä
Entinen toimittaja oli alistunut kohtaloonsa, asui maalla ja kirjoitti artikkeleitaan. Eräänä kesäaamuna hän istui kuistillaan ja odotti lehteä, saadakseen lukea viimeisen pääkirjoituksensa. Se oli ovela pala, jonka hän toivoi tekevän suuren vaikutuksen; se koski vapaamielistä ohjelmaa, jonka ehdokkaat olivat valalla vahvistavat vaalikokouksissa, ja sen salaisena tarkoituksena oli osoittaa Henrik veli vanhoilliseksi. Se oli laukaus vesirajaan, jonka määränä oli upottaa sotalaiva. Gustaf istui ja nautti hengessään, kuuli myrkyllisten sanainsa surisevan korvissa, oli näkevinään, kuinka veli aukaisi lehden etsiäkseen kirjoitustaan, ja kuinka hän sitten löysikin toisen, joka kuulana lensi vasten kasvoja. Hän nautti mielessään niin, että hymyili, pyöritteli viidentoista äyrin sikaria hekumallisesti suupielissään, sytytti monta tulitikkua ja muhoili.
Viimein saapui lehti.
Hän nousi ja asettui miekkailija-asentoon levittäessään auki sanomalehden, käänsi sen nurin narin, lukeakseen makupalansa toiselta sivulta.
Sitä ei ollut siinä! Hän haki kolmannelta sivulta. Sitä ei ollut siinäkään.
Lehti ruttuun puristettuna hän hyökkäsi puhelimeen ja pääsi toimitukseen. Hänen poikansa Holger oli koneessa ja otti vastaan iskun:
— Miksi kirjoitukseni ei ole lehdessä? kysyi isä sähisten.
— Me emme voineet painattaa sitä, vastasi poika.
— Mutta minä näin sen ladottuna; luin korehtuurin ja…
— Me emme voi painattaa tuollaista sekamelskaa! vastasi poika jälleen.
Silloin isän ääni sammui; hän koetti karjua, mutta ei saanut ääntä. Ja äänettömänä hän poistui puhelimesta, otti hattunsa ja keppinsä painuakseen metsään.
Kulkiessaan Britan keittiönikkunan ohi, näki hän tämän istuvan lehti toisessa kädessä ja kynä toisessa; hän kirjoitti, kirjoitti häntä, miestänsä vastaan, ja poika oli riistänyt kynän hänen kädestään, ainoan itsepuolustusaseen.
Hän kutistui kokoon, tunsi raukeavansa tyhjiin. Hän, joka oli perustanut lehden, kohottanut sen kirjoituksillaan valta-asemaan ja tehnyt siitä varallisuuslähteen, hän ei saanut kirjoittaa siihen, hänen oma poikansa esti sen. Ja hän ajatteli Kuningas Learia, syrjäytettyä, virkaheittoa. Hän alkoi kävellä, kohti tiluksia, läpi hakojen ja niittumaiden.
Mitä apua oli pitkästä elämästä ja opetuksesta, kun kokemukset eivät lopullisesti kelvanneet. Nuorena hän oli aina kuullut, että vanhana vasta viisastui, käytyään monet vuodet elämän koulua. Hän oli koulunsa käynyt; hän oli nähnyt kaiken nykyisen sen syntymästä saakka; siksi ymmärsi hän sen paremmin kuin muut, tuumiskeli hän, mutta siitä huolimatta hänet viskattiin syrjään kuin viskataan kulunut huosiain, häntä kohdeltiin kuin vanhaa idioottia.
Kun hän oli kävellyt itsensä hikeen, tyyntyi hän, nousi eräälle vuorelle, josta oli näköala kauaksi merelle. Se vilvoitti häntä, ja tuo ääretön liikkuva pinta antoi hänelle voimia. Hän istuutui paadelle ja ajatteli kohtaloaan. Hän saattoi elää vielä kolmekymmentä vuotta, kokonaisen miespolven; hän tunsi itsensä voimakkaaksi aloittamaan taistelun, tunsi kestävänsä ja hätätilassa voivansa varrota vihollisia, jotka kuluttivat voimansa tyhjää tavoitellessaan, ja joiden pian täytyi olla ikäkuluja, vallankin kun eivät ymmärtäneet säästää ja uudistaa. Kymmenen vuoden kuluttua, mietti hän mielessään, on noussut uusi nuoriso uusine ihanteilleen, järkevä todellisuudentavoittelijajoukko, joka ymmärtää paremmin häntä ja panee vuorostaan viralta nämä uneksijat, jotka nyt riehuivat sosialistiyhteiskunta-keksintöineen, teorioineen, jotka hän oli nuoruudessaan koetellut ja hyljännyt. Nämä nuoret luulivat olevansa hänen edellään, mutta elivät kuitenkin niin etäällä omasta ajastaan kuin 1830- ja 40-luvulla. Olihan hän juuri juhlinut Ranskan vallankumousta, ja selittänyt puheessaan olevansa konventin jälkeläinen, traditsiooneille uskollinen, leppymätön yksinvaltaa kohtaan, tasavaltalainen veriin, henkiin saakka. Ja nyt he sanoivat häntä vanhoilliseksi! Vanhoillinen vallankumouksellinen ja kuninkaansurmaaja! Se nyt oli mieletöntä jos mikä! Mutta elettiinkin sekamelskan ajassa, joka oli kuin värihyrrä, missä kaikki sateenkaaren värit sekaantuivat yhdeksi ainoaksi valkeaksi; kaikki virrat ja vastavirrat olivat juosseet mereen, ja olivat siellä sekoittaneet veden pohjamuria myöten. Jumalankieltäjät kannattivat sosialismia, joka oikeastaan oli kristinoppia, ja kristityt olivat itsekkäitä pohattoja; talonpojat olivat kuningasmielisiä, mutta heikonsivat kuningasvaltaa; kuningasmieliset leikkivät vapaamielisiä, ja hallitsija oli vapaakauppalainen, vapaakirkollinen, ja häntä pidettiin vapaamielisenä. Se oli Babelin sekoitusta, kaikkien vanhojen käsitteiden hajoamista. Anarkistit olivat aristokraatteja; vapaamieliset työskentelivät naistyrannian hyväksi, vääryyden perustalla, ja vapaakaupan oikeuden puolesta tukauttaa omat elinkeinot; suojelustullien puoltajat tahtoivat auttaa elinkeinoja, mutta pakoittaa omat maanmiehet ostamaan kallista ja huonoa tavaraa.
Se oli pitkällinen keitos, josta suurin osa oli haihtuva ja lopulta jättävä pienen, ainesosiltaan tiiviimmän pohjasakan, mikä kelpasi ravintoaineiksi. Tapahtui ehkä pysyväinen käänne kehityksessä, mikä muistutti kaasujen imeytymistä toisiinsa, jossa kaikki tunkeutui toinen toiseensa; tai kokoontui nyt kaikkien erittelyjen kautta saavutettu paras yhteen; erilaatuiset voimat kohdistuivat moneen pisteeseen ja kivi liikahti lopulta.
Kenties se oli oikein, mitä tapahtui; kenties tämä saos oli sitten taas liukeneva, ja uusi suuri voimien yhteistyö syntyvä uusista taisteluista, niin että voitiin sanoa vähäpätöisimmänkin olleen osallisena edistyksessä, ja että voittanut mielipide oli yhteenveto kaikkien mielipiteistä, koska se oli jalojen ja epäjalojen metallien seos. Tämä olisi vanhurskasta kuin Jumala itse, ja saattaisi se harmittaa vain kunnianhimoisia puolueenjohtajia.
Näitä asioita aprikoidessaan hänen silmänsä olivat kiintyneinä muutamiin harmaanruskeihin luotoihin, jotka siintivät kaukaa merenselältä. Hän oli likinäköisyydestään huolimatta huomannut ne muodoltaan hiukan oudoiksi, eikä tuntenut niitä, vaikka tiesi jokaisen karinkin ulkona ulapalla. Nyt — juuri nyt — ne alkoivat liikkua, väriltään kammottavina kuin yöperhoset, minkä selvänä tarkoituksena oli tehdä ne näkymättömiksi. Samalla nousi kolme savupatsasta taivasta kohti, ja hän ymmärsi: se oli Ranskan laivasto, joka saapui Kronstadtista ja ohjasi kulkunsa Tukholmaan. Kolmiväriliput nostettiin, ja vanhan vallankumouksellisen sydän sykähti, sillä Saksan politiikka, johon Ruotsin hallitus oli yhtynyt Sedanin taistelun jälkeen, ei ollut hauska ja muistutti epämiellyttävästi alistumista ja hädänalaisen hylkäämistä. Ranska oli nyt noussut syrjäytetystä asemastaan ja astunut jälleen Europan suurvaltojen riviin, esiintyäkseen vuosisadan vaihteessa niiden Europan valtojen joukossa, jotka tulivat jakamaan maanpiirin. Ranskan elpyminen merkitsisi jälleen liikuntoa eteenpäin, sillä heti, kun johdot olivat kunnossa, virtasi Ranskan moottorista aina voimaa muihin kansoihin. Kolmen keisarin liitto oli hajonnut, ja suurimmat vastakohdat, tsaarikunta ja Europan tasavalta, tasoittivat kaukaisessa Idässä sen, mitä Englannin ylivalta Egyptissä ja Välimerellä oli uhannut järkyttää.
Iloisena ja mieleltään rohkaistuna hän nousi ja kääntyi kotia kohti, mutta läksi nyt kulkemaan oikeanpuolista tietä yli pappilan tiluksien. Hän tunsi tarpeen tavata ihmisiä ja haihduttaa puhelemalla aamupäivän epämiellyttävät vaikutukset.
Pappila näkyi pian lehmuksien lomista; suunnattoman suuri punainen kaksikerroksinen puutalo; ollen rakennettu ruotsalaisten talonpoikaistupien tapaan, ympäröivät luhdit ja navetat sitä joka taholta. Kun nyt toimittaja ensin astui puustellin eteiseen ja Fylaks otti hänet vastaan ovella pyyhkien tervehdykseksi käpälänsä vieraan vaatteisiin, ilmoitti palvelija hänelle, että pastori oli navetassa toimittamassa koelypsyä.
Hän läksi siis määräpaikkaan, missä näki lankomiehensä täydessä toimessa. Päässään lippalakki ja yllään haalistunut päällysnuttu hän istui ja piti maitoluetteloa, ja ikkunalla hänen takanaan oli tyhjennetty aamiaistarjotin.
Gustaf Borg laski tavallisesti leikkiä lankomiehen sielunhoidosta navetassa ja meijerissä, mutta tänään häntä ei haluttanut, sillä hän tahtoi voittaa langon puolelleen, ja sitäpaitsi teki hänet aseettomaksi pastorin katse, joka anoi, että hän armosta tulisi säästetyksi palvelijain läsnäollessa.
— Me olemme olleet työssä neljästä saakka aamulla, ja senvuoksi minun täytyi hiukan syödä!
Tällä hän tahtoi väistää iskun aamiaistarjotinta vastaan, jolta ei olut- ja viinapullokaan puuttunut.
— Tahdoin vain käydä tervehtimässä sinua! vastasi lankomies tarjottimeen katsomatta.
— Olemme juuri lopettaneet: Odota hetkinen, niin tulen kanssasi.
Gustaf odotti ja heitti yleissilmäyksen noihin sataan lihavaan nautaan, jotka pureksivat ja heiluttivat häntäänsä.
Pastori laski yhteen litrat ja oli tyytyväinen tulokseen, vaikkakin hän ihmetteli sitä, että valvonnan alainen koelypsy johti aina parempiin tuloksiin kuin jokapäiväinen lypsy.
— Siinä nähdään isännän silmä! sanoi hän. Ellei pidä huolta omastaan, niin kyllä seuraukset näkyvät. Ja maa antaa ainoastaan viljelijälleen. Jos antaisin tämän arennille, niin en saisi vuokraa milloinkaan. Arentimies valittaa aina, ja kun maksuaika lähestyy, niin hän lähettää vaimonsa ja lapsensa itkemään vuokrasummaa anteeksi. Ei, oma itse on rengeistä parhain, nyt me vain vilkaisemme meijeriin. Oletko nähnyt uutta separaattoriani? Se on aika pahus pyörimään, tämä turbiini. —
Hän aukaisi erään peräoven, ja he olivat meijerissä.
— Täällä tehdään kultaa! jatkoi hän sellaisella innolla kuin olisi tahtonut estää kaikki sopimattomat kysymykset ja pisteliäät huomautukset. — Katsohan vain tuota voita! katso! Maistapa nyt myöskin!
Mitä? — Se on ensiluokkaista! — — — No niin, mitäpä huvia sinulla siitä olisi!
Ja sitten he lähtivät.
Kun he tulivat eteiseen, otti Fylaks jälleen vastaan Gustaf Borgin ja pyyhki kuononsa hänen valkeihin vaatteisiinsa. Eläin kun juuri oli syönyt, tunsi saapuva vieras mielipahaa, mutta hänen täytyi vaieta ja kärsiä, sillä hän tahtoi voittaa jotakin.
Papin asunto oli vanhanaikainen nahkasohvineen, lautapeleilleen, piippuhyllyineen ja kirjakaappeineen, jossa oli kirkkoisien nelitaitteiset niteet sekä hiippakunnan sanomat ja asetuskokoelmat! Tuo maallisen ja hengellisen vallan omituinen sekoitus.
Huonekalut olivat mahongista, ja näyttivät siltä kuin eivät olisi milloinkaan olleet uudet, vaan siinneet itsestään jossakin huutokaupassa maailman alussa. Mahonki ei näytä kasvisaineelta, vaan muistuttaa kuivettunutta lihaa ja voi hikoilla rasvaa. Senvuoksi siinä näkee aina sormenjäljet, ja se ei ole miellyttävää. Seisten sillisalaatin värisillä räsymatoilla, muodosti huonekalusto sopusointuisen yhdistelmän kodikasta pikkutörkyä, joka tuoksui Gyllenhaalin sekoitukselle.
Lähemmin tarkastaessa huomasi ovensuussa rasvaisen hattu- ja lakkimuseon alla kokoelman keppejä. Sen vieressä hyllyn täynnä lasimittoja maidonkoetusta varten, järkiperäisen maanviljelyksen uudet vertauskuvat.
Lankomiehet istuutuivat, ja molemmat kun olivat suulaita, kävivät kielet kuin voideltuina.
— Sinä olet aikaisin lähtenyt jaloittelemaan, sinä, virkkoi pappi.
— Eipähän minulla ole muutakaan tekemistä sen jälkeen kuin jouduin toimettomaksi, vastasi toimittaja.
— Niinihän se nuoriso ahdistaa! Se on maailman meno!
Tässä Gustaf Borg oli lankeamaisillaan ruikutukseen, mutta vältti kiusauksen, sillä hän tiesi, että lankomies olisi ilkkuen nauranut hänelle, joka aina oli ajanut nuorison asiaa. Hän pidättäytyi senvuoksi ja peräytyi:
— Nuoriso, niin; sinähän tiedät, että olen aina ajanut heidän asiaansa, niin kauan kuin heidän vaatimuksensa olivat kohtuullisia ja järkeviä, mutta kun ne menivät yli rajojen, niin minun täytyi asettua heitä vastaan.
Kun pastorikin oli rauhaa rakastavalla tuulella, niin hän asettui kohteliaasti vastustajansa kannalle.
— Siinä teitkin oikein. Senvuoksi olet saanutkin kiitosta.
Hän otti lautapelipöydältä sanomalehden; mutta kun Gustaf Borg näki nimen Kotimaa, niin oli rauha lopussa, ja naamio putosi.
— Kiitetäänkö minua siinä? Siinä? — Silloin on loppuni käsissä!
— Sinä et rakasta kotimaatasi? puuttui pastori torjuvasti ja leikillisesti puheeseen.
— Enpä juuri, sillä se ei ole herttainen ja mitä taas sanomalehteesi tulee, niin ovatko ne omasta mielestäsi kristityitä ihmisiä, jotka kirjoittavat tuolla tavalla? Ne ovat hengen miehiä kumminkin, ja kirjoittavat kuin perkeleet. Valhe, väkivalta, puolueellisuus, viha, väärät todistukset, siinä lehden ohjelma!
Nyt pastori kuohahti, ja hän nousi ja alkoi laukata matolla, niin että tomu pölysi:
— Eikö sinun mielestäsi ole parempi, että valtiokirkon humaaniset, sivistyneet papit ohjaavat kansaa, eivätkä oppimattomat kiihkomieliset maallikkosaarnaajat?
Kyllähän Gustaf Borg oli sitä mieltä, arkioloissa, mutta tässä ei saanut jäädä tuppisuuksi, ja senvuoksi muutti hän vihapäissään mieltään äkkipikaa:
— Maallikkosaarnaajat? Mitä muuta sinä sitten olet? Sinä, joka pidät maanviljelystä ammattinasi, annat kappalaisen ja apulaisen hoitaa virkaasi. Ja mitä sinun kappalaisesi tekee? Hän syö silloin kuin ei nuku, ja väliajat hän juo ja pelaa korttia. Lepää kuusi päivää ja tekee työtä seitsemäntenä. Entäs sitten apulaisesi, joka on Kotimaan aputoimittaja ja puolustaa naimakaarta, tiedätkö, mitä hän hommailee saarellaan? Sinä tiedät, että hän elää kuin turkkilainen ja on soudellut ihmisten nähden ilkialasti erään kauniin tytön kanssa, ja sinä et ole asiasta tietävinäsikään, siksi että tarvitset häntä viirapeliisi! Mutta seurakunta luopuu kirkosta ja rakentaa rukoushuoneita, joita te vainoatte! Niin, vanha Ruotsi on muuttumaisillaan pappistasavallaksi kuin Paraguay, ja valtiokirkko on nyt yhtä mätä kuin vuonna 1527. Hengellisen vallan te olette menettäneet, mutta maallinen teillä on jäljellä. Teidän piispanne syövät tarkastuspäivällisiä, istuvat valtiopäivillä ja maankäräjillä, komiteoissa ja akatemioissa, — meillä oli äskettäin piispa, jolla oli 80,000 kruunun vuositulot ja peräsyöpä — (hän oli syömällä hankkinut sen!); hän käänteli runoja ja kirjoitteli leikillisiä lauluja, mutta sielunhoidolle hän antoi palttua. Minun serkkuni, jonka sinäkin tunsit, oli pappina eräässä kaupungissa pohjanpuolessa. Hän söi itsensä kuoliaaksi; sillä joka toimituksessa, häissä, ristiäisissä, hautajaisissa, hänen täytyi syödä ja juoda; ja elämänsä viimeisenä sunnuntaina hän suoritti kahdeksantoista toimitusta, hän söi ja joi toisin sanoen kahdeksantoista kertaa sinä päivänä; siksi hän sai halvauksen ja kuoli! — Sinä puhut teidän humaanisuudestanne. Se on vain epäuskoon perustuvaa ennakkoluulottamuutta! Te ette usko oppeihinne, sitä ei teiltä kukaan pyydäkään, mutta silloin teidän täytyy erota, muutoin te olette teeskentelijöitä! Mutta te ette tahdo luopua leivästä ja vallasta! Papit ja upseerit, ne kaksi ovat yhtä, ja Te tuette valtaistuinta, joka on vain vanha reikätuoli…
Nyt olivat molemmat nousseet ja laukkasivat ristiin rastiin matoilla kuin jalopeura ja karhu. Mutta Gustaf Borg ei jäänyt tuppisuuksi.
— Lehmiä ja sikoja sinä osaat hoitaa, mutta jos joku ihminen tulee sielunahdistuksessa luoksesi, niin silloin sinä et sääli etkä auta etkä lohduta, sillä sinä olet kova, ahne, säälimätön! Ja 28,000 sinun ja sinun laistasi moista kapinetta saa valtio elättää. Seitsemän miljoonaa kruunua te syötte, ja varat siihen kiskotaan joko hyvällä tai pahalla, tunnustajilta ja ei-tunnustajilta, ja tavalla, mikä muistuttaa rahankiristämistä. Lempo ties, mihin te uskotte, mutta lähinnä Te olette perkeleen palvelijain kaltaisia, teidän äänenkannattajanne kun jumaloi Kaarle XII:tta, Ruotsin tuhoojaa, joka ei ollut ihminen, vaan perkele. Ja kun joukko ylioppilaita asettui vastustavalle kannalle tätä petoa viimeksi juhlittaessa, jolla ei ollut mitään suuruutta, ei edes siveellistäkään, niin heidät kutsuttiin rehtorin puheille, ja läheltä piti, ettei heitä häväisty eroituksella. Hourujenhuonettako vai kuritushuonetta te ansaitsisitte? — Ja sinä kirkkoherrantoiminesi. Sanotaan, että sinä hosut rottingilla, silloinkuin sinun pitäisi liikuttaa järkeä ja sydäntä. Ja sinun kirkkosi, mitä sinä siellä teet? Samaa kuin metropoliitta sakastissa! Sinä kehuskelit äskettäin aikamoisessa kemuhutikassa, että et käy milloinkaan kirkossa, että et ole vuoden päiviin ollut kirkossa! Ja sinä, joka puollat ehtoollispakkoa, milloin kävit viimeksi ehtoollisella? Kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin sinut vihittiin papiksi! Hyi helvetti, ja nyt minä pyyhin tomun jaloistani sinun räsymattoosi! Sääli sinua on, sillä sinä et ole milloinkaan ajatellut, mitä teet, tai kuka olet! Mutta jos sinä heräät, niin älä mene vanhaan hökkeliisi, jonka alttarikaapin sivumennen sanoen möit äskettäin muinaiskalujen kauppiaalle, vaan mene rukoushuoneeseen, jos uskallat; siellä tapaat ainakin kristityltä ihmisiä, jotka koettavat, vaikkakin onnistumatta, siivota sisäpuoltaan!
Pastori ei ollut mikään paha mies, eikä myöskään teeskentelijä, mutta hän oli muiden lailla elänyt elämän sellaisena kuin se oli, mietiskelemättä; ahertanut päivän kerrallaan, ei kääntänyt koskaan katsettaan taaksepäin eikä tarkastanut sekavaa menoja tulotiliä, vastattavaa ja vastaavaa, jota sanotaan elämäksi.
Kun hän nyt kuuli sen ja näki laskunsa, ei hän voinut kieltää ainoatakaan tosiasiaa. Hän näki itsensä, Fylaksinsa, ensi kerran, ja hän luuli kuolevansa. Hän jäi sanattomana istumaan sohvalle ja oli kasvoiltaan musta kuin teurastettu musta härkä.
Lankomies, jolle tämä purkaus ja voitto oli antanut takaisin hänen aamulla kadottamansa itsetunnon, alkoi paisua kutistumistilastaan, ja kun hän tahtoi jättää kunnialla taistelutantereen, ennenkuin vihollinen oli ennättänyt koota voimansa, antoi hän viimeisen iskunsa.
— Sinä olet rippi-isä, mutta et hengellinen; sinä alat aamurukouksen navetassa oluella ja viinalla, sen jälkeen vedät aamupäiväunet ja pelaat lautapeliä päivälliseen saakka; syötyäsi kolme ruokalajia puoliseksi ja humalluttuasi toistamiseen, heittäydyt sänkyyn ottamaan päivällisunia, tai, kuten sitä Upsalassa sanotaan, päivällisen pyörittelemiseksi; senjälkeen pelaat lautapeliä iltaan saakka, jolloin todinjuonti ja viirapeli alkaa ehtoolliseen saakka, johon kuuluu joka ilta kylmää ja lämmintä ruokaa. Oletko pannut selvänä maata yhtenäkään iltana; oletko ollut selvänä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kolmine päivittäisine hutikkoinesi? Luetko milloinkaan iltarukoustasi? Et, sinä et ole ihminen, vaan sika! Se sinä juuri olet.
Hän ei ollut tosin saavuttanut tarkoitustaan, mutta hän oli saavuttanut jotain muuta; ja hän toivoi vain, että he olisivat kuulleet hänen puheensa, silloin eivät olisi sanoneet häntä vanhoilliseksi.