KUUDES LUKU
Epäselvä asema
Ranskan laivasto tuli ja hajoitti hetkeksi yksityiset liitot ja muutamat yleisetkin. Ruotsalainen kevytmielisyys näytti rakastettavan puolensa, unhoittamistaidon. Huolimatta siitä, että oli äskettäin yhdytty Saksan politiikkaan, nähtiin hallituksen jäseniä juhlissa ja kuultiin heidän pitävän puheita Ranskalle. Gustaf Borgilla oli suuri päivä Tivolijuhlaa vietettäessä, sillä hän oli yksi isännistä; ja kun hän osasi sitäpaitsi täydellisesti ranskaa ja oli erinomainen puhuja, teki hän mainion vaikutuksen.
Ranska oli ollut hiukan kylmäkiskoinen Ruotsia kohtaan 1870 vuoden sodan jälkeen, kun sen ikivanha liittolainen oli kääntänyt selkänsä sekä tasavallalle että voitetulle ystävälle, mutta nyt oli kaikki unhoitettu. Ranskan ministeri Tukholmassa, eloisan älykäs mies, tasavaltalainen, ja entinen kommunaardi, kuten väitettiin, oli ennen ollut ystävyksin Tukholman vapaamielisten salonkien kanssa, seurusteli porvarisperheissä ja piti esitelmiä klubeissa, jotka eivät olleet aivan comme il faut. Ylemmät saivat tyytyä häneen, sillä hän oli suuren kansakunnan lähettiläs, joten hänen personansa oli loukkaamaton. Hänen asuntonsa ja Norjan ministerihotelli olivat kaikkien edistysmieliseen puolueeseen kuuluvien valtiomiesten, tiedemiesten, taiteilijain ja kirjailijain keskuksena; ja uteliaisuus ja pakko veti sinne monta ylempää, joita vain syntyperä ja virat sitoivat sinne. Nämä koettivat kyllä syrjäyttää punaisia ja saada heidät huonoon huutoon, mutta huomasivat pian puhuneensa päänsä poikki. Niinpä sattui eräälle ruotsalaiselle ala-lähettiläälle seuraava erehdys Norjan ministerin luona.
Ala-lähettiläs (Ranskan ministerille). Minkä rentun tuo kunnon Blehr on tuonut salonkiinsa?
Ranskan ministeri. Kenen? Tuonko noin! Hän on minun erikoinen ystäväni, maalari X.
Ala-lähettiläs. Herra hallitkoon, mutta hän on kauhean näköinen!
Ranskan ministeri. Mitä se tekee, hän on kunnialegioonan upseeri, ja me (me kaksi) olemme vain ritareita!
Ala-lähettiläs (yhä huonommalla menestyksellä). Mutta kyllä ovat naiset hiukan omituisia. Katsokaahan tuota, joka on ihan laulajattaren näköinen.
Ranskan ministeri. Hän ei tosin ole minun vaimoni, mutta hän oli myöskin laulajatar.
Pam!
Näissä piireissä Gustaf Borg liikkui kuin kotonaan, ja nyt Tivolijuhlassa, kun hän piti loistavan puheensa Ranskalle, josta kaikki edistys lähtee, unohdettiin hänen virasta eroituksensa; ja hän esiintyi puhtaana kuin vanha tasavaltalainen ikään, vallankumouksen jälkeläinen, jota ei voinut hetkeäkään epäillä vanhoilliseksi.
Luokkien ja mielipiteitten sekoitus yhdeksänkymmen-luvulla oli niin voimakas, että kaikki vanhat käsitteet eivät enää vastanneet merkitystään. Noita kahta yksinkertaista nimitystä vanhoillinen ja vapaamielinen käytettiin vain haukkumaniminä, niinkuin kerran ennen vanhaan hattuja ja myssyjä. Elämä oli käynyt rikkaammaksi, mielipiteet saaneet vivahduksia, ahdasnäköiset rajoitukset olivat jätetyt alemman porvariston pikkulehtien tehtäväksi, jotka näkivät vain kaksi väriä yksinkertaisessa spektrissään. Niinpä oli valtiopäiväin Cato Censor, perustuslakien pyhyyden järkähtämätön vartia, saanut moneen kertaan haukkumanimen vanhoillinen, viimeksi silloin, kun hän ei voinut yhtyä naisasiaan, mutta se ei järkyttänyt häntä. Jotavastoin Y:n röyhkeää, ajan vaatimuksille umpisokeaa piispaa pidettiin punaisena, senvuoksi että tämä oli kerran sulasta erehdyksestä puhunut yleisen äänioikeuden puolesta.
Vallanjako maan hallinnossa oli hajaantunut niin moniin käsiin, ettei voinut sanoa, kuka ei olisi ollut hallitsemassa. Neuvosto ei sitä tehnyt; valtiopäivät näyttivät laativan lakeja, mutta mielipide valmistettiin edeltäkäsin sanomalehdissä, kirjallisuudessa, perheissä, klubeissa, kahviloissa, salongeissa, verstaissa. Pelkkä sanotun sanan valta on suuri, ja kirjoitetun vielä suurempi. Sanomalehdistön vallan, joka oli siihen aikaan hyvin suuri, teki monien lehtien synty tehottomaksi; niin että jollakin kuuluisuudella tai auktoriteetilla oli merkityksensä vain omassa piirissään; toisten piirissä hän ei ollut mitään. Yhteiskunnan muodosti monta excentristä kehää, joilla oli kullakin keskipisteensä, mutta ei yhtään yhteistä. Ja senvuoksi ei mikään voimalähde saattanut käydä niin väkeväksi, että se olisi voinut painaa muita alas, jotavastoin kaikki tunsivat heikkoa sivupainetta, mikä pysytti holvia koossa.
Tivolijuhlaa vietettiin kuitenkin parhaillaan eräänä aurinkoisena kesäiltana. Yleisesikunnan päällikkö piti ensimmäisen puheen johdattaen mieliin aseveljeyttään Ranskan armeijan kanssa, hän kun otti osaa vuoden 1870 sotaan, taistellen Vionvillen ja Gravelotten luona. Senjälkeen nousi Nordensköld. Tasavaltalainen, joka oli juuri viettänyt vallankumousjuhlaa; vapaamielisten edusmies, suomalainen maanpakolainen, Ruotsin suurin nimi, rahvaanomainen, vaatimaton mies, ei ylpeä eikä eleiltään mahtaileva, mutta kotona piironginlaatikossaan hänellä oli Europan kaikki rintatähdet. Noita rintatähtiä eivät vapaamieliset tahtoneet mitenkään ymmärtää, mutta se oli hänen uhrauksensa. Maassa, jossa kaikki on tehtävä kruunun etuudeksi, oli hän pakoitettu valitsemaan: Ilman rintatähteä ei koillisväylää! Ja hän otti molemmat!
Vanhan hallitusmuodon aikana oli Le roi soleil antanut loiston kaikelle suurelle, nyt lainasi hallitus sitävastoin loistonsa kaikelta suurelta, antamalla sille korkean suojeluksensa. Nordensköld otti vastaan sen kuin jonkinlaisen viattoman leikkikalun, mutta antamatta vastalahjaksi mitään personallisuudestaan.
Vanhoillisvapaamieliset olivat tosin napisseet, mutta nähdessään, että se ei vahingoittanut miestä, antoivat he pian hänelle anteeksi, ja sen hän ansaitsikin.
Kuitenkin, juhlan virallinen puoli oli lopussa ja hajaannuttiin ryhmiin. Hienosto oli vetäytynyt tanssipaviljonkiin, toiset pikkuryhmät olivat asettuneet huvihuoneisiin, ja ylös terassin kahvilaan, vaatemajoihin, keilaradoille.
Gustaf Borg oli hienoston joukossa, mutta eräässä viereisessä huvihuoneessa istui hänen vaimonsa Brita, poikansa Holger ja arkkitehti Kurt sekä tohtori Borg, ei kuitenkaan rouvansa seurassa, joka ei osannut ranskaa eikä tahtonut tulla nöyryytetyksi.
— Asema on epäselvä, sanoi tohtori, epäselvä kuten kaikki on nykyään. Vapaamieliset ovat nousseet laivastoon, ja Gustaf kukoistaa tuolla alhaalla penkereellä.
— Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.
— Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.
— Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?
— Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat nyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan Ruotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen ruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin sillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi ruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö Koskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen valtioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia eräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat "Ruotsin ikeestä", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he koettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan, joka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin 80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan oman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat leikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan venäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan Helsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa, ja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat tänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan. Ajatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee eräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun ei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei tiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt "ystäväänsä" senaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo suomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän oli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin Ruotsalaisen Teatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden ruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia puhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! — Kaikki merkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien sulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei osteta pikku rahoilla! — Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä apulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! — — —
— Pienten kansakuntien täytyy hävitä, puuttui nyt Brita rouva puheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut keksinnön.
— Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla ei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että meitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa käyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa vanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu oikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan pitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet sotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän kanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa historiassa. Meitä ei tarvita enää! — Läksin eilen laivastosta erään lääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista ja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin maatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta, jota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta eroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin, paaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa. Nyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen oppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä ylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä Europassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin sveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan ala-saksalaisena, joka on omaksunut heidän Eddansa, jotka Wagner varasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai rumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä maailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei ole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen ollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne ylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit. Kun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle tuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:
— Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen suojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat omasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen. Me mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja, kaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin tapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja kohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä erkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä Ruotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.
— Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.
Ohjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen myötätuntoaan.
— Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.
Meidän täytyi kulkea olutpalviljongin ja soittolavan ohi.
— Varietee! hän sanoi, hyvin hyvä!
Päästyämme Bredablickiin, täytyi hänen katsoa näköalaa, ja sitten hän ei tahtonut nähdä mitään enää. Ja tiedättekö, ystävät hyvät, siellä ei ollut enää mitään nähtävää!
Mutta nyt hän alkoi kysellä:
— Akropolis? Katsokaamme nyt Akropolista. Minä mykistyin.
— Svea? Mitä se on? Ja missä on suojeluspyhäkkö?
Silloin hän alkoi laskea leikkiä kuin ranskalainen ainakin; ja osoittaen jääkarhuja hän sanoi:
— Siinäkö on syntyperä? Esi-isät?
Olin itkeä raivosta, mutta kohtelias ranskalainen tahtoi säästää minua ja lisäsi:
— Minä olla darwinist. Eikö te olla?
Siinä sain syntyperästä!
Mutta poistuessamme me tapasimme muutamia suomalaisia, joihin olimme eilen tutustuneet. Nuo hävyttömät lurjukset olivat olevinaan ryssiä, puhuttelivat ranskalaistani kuin liittolaista ja laskivat pilaa minusta ja Akropoliistani.
— Ei ole todellakaan mikään kunnia olla ruotsalainen, se on varma; ja pisarainen vaatimattomuutta kaunistaisi todentottakin meitä, vallankin Skansenista puhuessamme. Mutta en olisi ikänäni uskonut, että siellä oli niin vähän näytettävää: kaksi kellotapulia, yhdeksän tupaa ja eläinkokoelma. Punehdun korviani myöten, kun ajattelen puhettani Skansenin vihkiäisissä. Jos muistatte, niin älkää puhuko siitä!
Nyt katsoi Holger uuden toimittaja-arvonsa velvoittavan hänen sanomaan jotain ylevää.
— Mitä valittamista siinä on, jos pikku valtiot häviävät! Ruotsi tosin kuolee täällä, mutta se täyttää maailmanhistoriallisen tehtävänsä Amerikassa, missä ruotsalaiset ja muut skandinaavialaiset muodostavat parhaillaan voimakasta talonpoikaissäätyä, joka on kerran lähettävä presidentin valkeaan taloon. Ja te loruilette, että Ruotsi ei ole mukana jakamassa maailmaa!
— Siinä olet tavattoman oikeassa, puuttui nyt Kurt puheeseen, ja maasta-muuttoa olisi todellakin helpoitettava määräämällä englanninkieli oppiaineeksi kansakouluihin.
— Samaa sanoi eräs mies tässä muuanna vuonna, ja he olivat iskemäisillään hänet kuoliaaksi, kuten talonpojan valtiopäivillä, joka piti asiain tilaa niin toivottomana, että oli valmis yhtä kernaasti maksamaan veroa Venäjälle kuin Ruotsin armeijan upseereille.
— Venäjä, niin, keskeytti tohtori, näettekös, kuinka suomalaisnaisemme tuolla veikostelee venäläisen professorittaremme tai professorin kanssa, kuinka häntä nyt on nimitettävä. Luulen, että professori on aivan yksinkertaisesti suomalainen, sillä hän puhui sujuvasti suomenvoittoista ruotsia tänne tullessaan.
— Sinä puhut turhia, keskeytti Brita rouva!
— On niitäkin, jotka väittävät häntä puolattareksi! Niin, teillä naisilla on hyvät päivät tätä nykyä; ajatelkaa meidän kirjailijattariamme! Olutkeittoa; tiistailientä, hiukan toisten aiheiden muuttelemista ja heti tekee Pikku Sakari heidät jättiläisneroiksi! kas tuolla hän muutoin meneekin. Mies, jolla jo syntyessään oli ihramaha, lasisilmät, kaljupää ja eläke; kirjallisuuden suojelija, naisten ystävä; syömäveikko, varjo. Hän synnyttää silkkimatoja ostettuaan ensin munat; hän on kummituseläimen näköinen, käyttää silmälaseja kuin detektiivi, Faux bonhomme, joka on hirvittävä; pettäjä, jota vastaan ei saa koskaan todistuksia, mutta jota vaistomaisesti täytyy paeta; selittämätön ja senvuoksi kammottava; imartelee saadakseen kynsiä; käyttää kaikkia tarkoitusperiinsä, ruumiitakin; antaa anteeksi, missä luulee olevan jotakin voitettavaa, ja kostonhimoinen, missä ei ole mitään menetettävää. Hän puhuu naisten nimessä ikäänkuin olisi nainen; panettelee omaa sukupuoltaan kuin itsesaastuttaja ja ryömii naisten edessä, kuten kaikki pederastit: — — — Mutta katsokaahan tuota!
— Meidän täytyy lähteä nyt, keskeytti Brita rouva, muutoin me herätämme pahennusta.
Seura lähti liikkeelle etsiäkseen kentältä ajuria. Mutta kulkiessaan erään vaatemajan ohi, näkivät he miehen, jonka päässä oli punainen fetsi, seisovan pöydällä ja pitävän puhetta ranskalaisille laivamiehille.
Se oli Syrach, maalari, joka oli tullut hiukan järkiinsä ja luuli nyt olevansa Brestissä, jossa hän vietti viime kesänsä.
— Asema on epäselvä, jatkoi tohtori; vesi on sameaa ja yläluokka tulee kalastamaan.