SEITSEMÄS LUKU
Pääelinkeino
Päivää ennen uudenvuoden-aattoa istui Anders Borg, toimittajan kolmas poika, Långvikin vuokratilallaan ja teki tilinpäätöstä sekä suoritti arvioimislaskuja. Långvik, joka kuului pappilan alueeseen, oli keskikokoinen maatila erään Itämeren merenpuoleisen lahdelman rannalla, luotojen ja karien muodostamassa saaristossa.
Anders Borg, joka oli opiskellut maanviljelyskoulussa ja mennyt hyvin nuorena naimisiin, niin että hänellä nyt oli neljä lasta, oli ollut kolme vuotta arentimiehenä.
Kaksi vuotta oli isä maksanut vuokran, mutta tänä kolmantena hän oli kieltäytynyt. Alussa oli Anders, joka oli kevytmielinen vintiö, elänyt herroiksi ja toivonut parempia aikoja tullien astuttua voimaan. Tullit tulivat, mutta ajat eivät parantuneet, sillä hänen täytyi ostaa nyt kalliilla hinnalla huonoa tavaraa. Toisena vuonna hän koetti vähentää palkollisia, mutta huomatessaan, ettei sekään auttanut, hän hellitti jälleen ja heitti kaikki oman onnensa nojaan.
Mutta kun vuoden loppu lähestyi, ja päivät olivat kaikessa lyhyydessään loppumattoman pitkät, kulutti hän aikaansa laskemalla, laskemalla selville syyt maanviljelyksen rappiotilaan. Ja hän johtui mitä merkillisimpiin tuloksiin.
Niinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita maksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se kahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta pelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi viisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä leiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille, vasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla, pahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.
Katsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän huomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt ilmaista työtä.
Mutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset laskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti lehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän sisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja vedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton typpimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen ruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä, mistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät nämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa kuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä lainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer! Sehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.
Ja kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä prosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama. Tässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua — typpipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi ammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli ristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi se oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.
Kouraantuntuvampia olivat sitävastoin pääkirjan tiedot siitä, että hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla tuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen sataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti hänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää omistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee lannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta maalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi pitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä kansantaloudessa.
Hän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin peittääkseen rauhattomuuttaan.
Sisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä kertaa huolestunut ilme.
— Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja leipomiseen.
— Jauhoja? Ne ovat lopussa.
— Lopussa?
— Niin!
— Voi, Herran nimessä! — Oletko myönyt ne?
— Minun täytyi!
— Mutta entäs palkolliset sitten?
— Täytyy tarvittaessa ostaa heille.
— Emmekö voi jauhattaa hätäpikaa?
— Ei ole mitään jauhatettavaa.
— Oletko myönyt viljankin?
— Minun täytyi!
— Ei, ei, ei! Mitä sitten on jäljellä varastohuoneessa?
— Ei mitään! Rotat vain!
— Paha meidät perii, jos se joutuu voudin korviin.
— Hän tietää sen.
— Senvuoksi hän uskaltaakin mitä tahansa. Tämä ei käy laatuun,
Anders, ei käy.
— Käy kyllä, mutta käy niin, että minusta täytyy tulla maantienmatkalainen. — Mitä vouti sitten tekee?
— Tekeepä vain sitä, että antaa päivätyötä tekevien torpparien lahjoa itseään munilla ja voilla, ja vapauttaa heidät päivätyöstä.
— Onko menty jo niin pitkälle?
— On ja vielä pitemmälle, hän on salajuonissa lypsäjien kanssa!
Miksi et aja häntä tiehensä?
— En voi, en uskalla. Talon asiat ja asema ovat hänelle liian selvillä. Pahin on tuo tyhjä varastohuone, sillä se on hiukan laitonta. Sen sisältö oli ikäänkuin vuokran ja palkollisten palkkojen panttina.
— Ajattele, että minun täytyy sietää tuota voutia pöytäni ääressä, kun hän tunkeutuu siihen… tiedätkö, että hän renttuilee kaupungissa ja juo suihinsa koko talon, niin että meidän täytyy elättää heidän lapsensa? — — —
— Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta pehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.
Nyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.
— Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat lehmästä, jonka möimme teurastajalle?
— En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme velkaa Kristiinalle?
— Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä käteistä… niin, mitä on tehtävä?
— Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?
— Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.
— Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he eivät saa jäädä.
— Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän, mitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan ei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että et voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa ja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset sinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. — Tiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa nojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen säälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle sotkulle.
Nyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies, jonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti puristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten kilinää ulkoa.
— Teurastaja tuo rahoja! Me olemme pelastetut, huudahti hän ja hypähti pystyyn.
— Voi, jumala! Mikä onni, yhtyi rouva ja asettui ikkunaan. — Mutta älä mene sinä ulos; anna Lindkvistin ottaa vastaan!
— Tehköön vain sen, sillä teurastaja ja minä emme ole hyviä ystäviä.
Kulkuset olivat vaienneet, mutta sensijaan rupesivat molemmat kahlekoirat haukkumaan ja riuhtomaan; metsäkoirat vastasivat, ja talon kaikki rakit kokoontuivat jäävaraston taakse, joka kätki teurastajan ja voudin välisen kohtauksen.
Vuokraaja ja hänen rouvansa eivät nähneet mellakkaa, mutta he kuulivat teurastajan ja voudin sananvaihdon, joka oli niin äänekäs, että sana petkuttaja tunkeutui sisäikkunain läpi.
Hetken kuluttua kulkuset etenivät; koirien haukunta muuttui karjunnaksi, joka tiesi tappelua, ja sitten vouti saapui juosten kartanolle.
Herra aavisti pahaa, ja hellävaroin tahtoi hän johtaa vaimon huoneesta pois säästääkseen häntä kohtaukselta ja itseään nöyryytykseltä, mutta vaimo jäi.
Vouti tuli sisään.
— Mikä on? kysyi patruuna.
— Teurastaja toi takaisin lehmän, vastasi vouti. Hän sanoi, että se oli itsestään kuollut tuntemattomaan tautiin, ja että hän haastaa patruunan oikeuteen.
— Mihin panitte sitten eläimen?
— Hän heitti sen mäelle, ja sitten koirat karkasivat sen kimppuun; en saanut niitä erilleen.
— Antaa niiden olla! Niille emme mitään mahda. Herra Lindkvist menee sitten talliin ja valjastuttaa hevosen kilpareen eteen. — Sanokaa metsänvartialle, että hän ottaa jäätuuran ja seuraa minua.
Vouti tahtoi kyllä pitentää puhelua, sillä jokainen patruunaan tähdätty isku suurensi hänen rankaisemattomuuttaan; mutta hänen täytyi mennä, sillä patruuna lähti vaimoineen huoneesta.
Puolisot olivat kahden makuuhuoneessa, minne heidän oli tapana piiloutua neuvottelemaan ja olemaan kätkössä, silloinkuin väki vaatimuksineen piiritti talon.
Vaimo aloitti:
— Onko se totta, että olet myönyt sairaan eläimen?
— Totta se on! Minusta tulee petkuttaja, jos tätä kauemmin jatkuu!
Ja he itkivät molemmat.
Mitä nyt olisi myötävää? Mitä tehdä? He neuvottelivat ja päättivät, että mies ajaisi lainaamaan rahaa. Sitten muutettaisiin koko talonpito. Arentia kesti vielä vuoden, ja maa oli pantava kauraksi; sitä ei tarvinnut lannoittaa ja se myötiin heti raitiotieyhtiölle; se imi tosin mehun maasta, mutta mitä se koskee heihin, he kun muuttavat.
Koko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei kannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän viljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan; vehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli rappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon ostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin ilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut lannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut muuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se oli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää jälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi kasvamasta.
Kun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut huutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa huutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa ja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken kunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa. Hyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja sijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja pantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se ei ollut, eikä siihen ollut varaakaan.
Kun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia, mustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita ripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään oli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja, kulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.
Noustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet hymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.
Neljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen lehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne olivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira kolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti pitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat sinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan tappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja käpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet jakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa olivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään ajaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein salakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista. Mutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti pyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.
Kulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa miestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan päiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut entinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli eläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin kyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli ylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron eikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla oli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli ollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena, jota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä vuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan "yhtä glunteista", sillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut Wennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut Jenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut mitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.
Ukot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat olleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet sanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.
Andersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai keitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet tiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin vain ohimennen.
On ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen luopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa olemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.
Kerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia miellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui pilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen; vanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät voineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi, ja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen, paljastamaan asiainsa tilan.
Ja Anders taas kärsi puolestaan siitä, että oli synnyttänyt tämän painostavan mielialan; oli viheliäistä lainata rahaa; ja hän ymmärsi nyt, kuinka niin monet mieluummin turvautuivat petokseen ja vieläpä varkauteenkin.
Noustessaan nyt jälleen rekeen hän aikoi kääntyä takaisin kotia, mutta muistaessaan vaimonsa ja lapsensa hän havahtui, pani ruoskaniskulla hevosen liikkeelle ja suuntasi kulun aavalle ulapalle. Metsänvartia takapulkilla lausui muutamia epäilyksiä, mutta patruuna ummisti korvansa. Jää oli ohutta, mutta sitkeää, läpikuultavaa kuin lasi, niin että ruskolevät näkyivät matalikoilla.
Ulapalla jää keinui, aaltoili, mutta hevonen kiihdytti vauhtia, vaistomaisesti tuntien, että voisi hätätilassa hypätä avannosta, ja patruuna tiesi kokemuksesta, että suolaisen veden jää oli sitkeämpää kuin miltä se näytti, ja että vaara näköjään oli suurempi kuin se todellisuudessa oli. Kulun hän suuntasi itäänpäin kohti kaukaista pitkää maankaistaletta, missä apulaispappi asui. Tämä, jonka hallussa oli pieni kirkonkassa, saattoi kyllä lainata kymmenen kruunua; näin alhaalle hän oli jo asettanut vaatimuksensa.
Näkyi vain ilmaa ja vettä ja mustanvihreä viiru kaukaisuudessa, kun hevonen äkkiä pysähtyi.
Metsänvartia hypähti heti hevosen päänpuolelle: heitti jäätuuran kuin keihään, ja vesi roiskahti reiästä.
— Tästä ei tule mitään, patruuna, sanoi Vihtori. Jos tuuli kääntyy hiukankin idemmäksi, niin jää murtuu, ja me olemme mennyttä miestä!
— Minä en käänny, vastasi patruuna; istu alallesi, niin näet kuinka meillä mennään!
Ruoska vingahti hevosen lautasille, ja oistonaan se lentää lasketti tuhannen tulimmaista laukkaa. Jäänsiruja ja vettä räiskyi vasten kasvoja.
Kysymyksessä oli vain kymmenen kruunua, mutta oli myöskin saavutettava päämaali ja ennen kaikkea täytettävä velvollisuus, ja hänestä tuntui kuin hän panisi henkensä alttiiksi omiensa puolesta ja jättäisi taaksensa häpeän.
Tuo kaukainen tumma viiru leveni levenemistään ja läheni; katonharjoja häämöitti, ja kohta näkyi rannalla väkeä, joka viittoili ja huusi.
Metsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:
Seis patruuna, jäässä on railo!
Anders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa höyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan väylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi päästä perille.
Mutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän merkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja joutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle, mutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi hänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku. Yhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen hän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki vajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten ikkunaruutujen lailla.
— Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.
— On kuin onkin, vastattiin.
Ja nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin toisten kaltainen.
Hän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän poikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui nukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.
— Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa jäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.
— Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen kruunua.
— Kymmenen kruunua? Mistä ne sieppaisin? Koetin juuri saada diskonttolainaa, mutta ei onnistunut…
— Lainaa kassasta!
Syntyi hiljaisuus, ja Anders Borg ymmärsi, että hän oli jälleen eksynyt tunkeutumaan toisten salaisuuksiin ja pakoittanut onnettoman ihmisen tekemään nöyryyttävän tunnustuksen asiainsa kehnoudesta. Mutta hän tointui pian ja virkkoi sivumennen:
— Etkö voi lainata joltakin talonpojalta?
— Minäkö talonpojalta? En, ystäväiseni, tilani ei salli sitä. Näepäs, ensimmäisenä vuonna tekeydyin kansanomaiseksi, ja minun täytyi syödä ja juoda heidän kanssaan; mutta silloin hävisi kunnioitus, vallankin kun lainasin heiltä rahoja Upsalan velkoihini.
Kun sitten vetäydyin heidän seurastaan, alkoivat he vihata minua.
Jäin ihan yksinäiseksi; minulla ei ole yhtään puhekumppania, ei mitään tekemistä. En saa kalastaa, en metsästää, en viljellä maata. Lukea en voi, sillä silloin nukahdan. Olen tuomittu tyhjäntoimitukseen, paitsi sunnuntaisin! Minä kuivetun, kivetyn nukkuessani; nukun koko yön, kaksitoista tuntia, kahdeksasta kahdeksaan, ja minä vedän aamiaisunet, päivällisunet, nukun vain nukkumistani. Kunpa tietäisit, millaista elämää tämä on! Se on valekuolemaa! — Sielunhoitoa he eivät kaipaa, ja ne, joita suru ja murhe kohtaa, menevät heränneiden luo. Toivon toisinaan, että itsekin olisin herännyt; mutta silloin täytyy uskoa, ja sitä en voi! — Anders Borg, auta minut täältä jumalan nimessä, muutoin kuolen! — En ole puhunut kahdeksaan päivään, ja nyt olen kaiken kurjuuden kukkuraksi saanut vielä haasteen. Muuan talonpoika varasteli puita pappilan metsästä; näin itse sen ja ilmoitin rovastille. Nyt olen saanut haasteen kunnianloukkauksesta, kun en voi todistaa, että näin miehen varastavan. Varas kulkee vapaana, ja minä ehkä joudun telkien taa; minä, joka en ollut metsänvarkaissa. Talonpojat sanovat, että olen kielinyt; samaa he sanovat nimismiehestäkin, kun tämä antaa ilmi heidät, ja äskettäin tahtoi eräs roisto haastaa tuomarin kunnianloukkauksesta, tämä kun tuomitsi neljännysmiehen kanteen nojalla, joka on täysin pätevä todistus. Mihin ryhtyä? Jos saan virkaeron, niin en saa paikkaa entisenä pappismiehenä.
Hän ei olisi lopettanut milloinkaan, ellei olisi purskahtanut itkuun. Ja Anders Borg unhoitti huolensa, nähdessään tämän pohjattoman kurjuuden. Mutta kun hän ei tiennyt mitä sanoa, niin apulainen jatkoi ylen onnellisena siitä, että sai kuulla oman äänensä ja valittaa.
— Mitä he tekevät papeilla? Eivätkö he voi tehdä juutalaisten lailla ja antaa jonkun seurakunnan vanhimman lukea saarnakirjasta sunnuntaisin — minä kirjoitan saarnakirjoista, kuten muutkin papit. Eivätkö samat ymmärtäväiset, rehelliset miehet voi myöskin haudata ja kastaa? — Baptistithan kastavat, ja heränneet jakavat ehtoollista hoitaessaan ammattejaan kuin apostolit! Tiedätkös, uskonto ammattina ja elinkeinona on järjetöntä. Ja tuo yliopistossa vetelehtiminen ja ryypiskeleminen, rikkiviisauksien ja jumaluusopillisten sanasaivartelujen päähän pänttääminen, se karistaa miehestä kaiken uskonnollisuuden! Ja nythän pappien pitää marssia kasarmeissakin, ovat pakoitettuja laulamaan sikamaisia lauluja, kuuntelemaan kaartilaisten yöllisiä keskusteluja, se tekee lopun koko leipäkirkosta!
Tässä meni keskustelu viistoon, sillä Anders tunsi liian vähän mielenkiintoa kirkkoa kohtaan, voidakseen valittaa sen rappiota; sitäpaitsi heräsi hänen oma itsesäilytysvaistonsa, niin että hän keskustelun loppupuolella oli ennättänyt ajatella, mistä nyt sieppaisi kymppänsä. Senvuoksi hän nousi äkkiä ja heitti hyvästit lausuen ainoan rohkaisevan sanan, minkä saattoi löytää:
— Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle tervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.
Apulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt toivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä saattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin koira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista, ilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.
Kun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen, ohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen papin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan jäähyväisiksi.
Hänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua siitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.
— Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla! ajatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?
Tähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen, ohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui vanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt eläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut ilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.
Peninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin, ja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja ystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.
Kuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi jänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti nähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli puoli peninkulmaa.
Anders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja vaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:
— Sinulla on hyvä juoksija, Anders.
— Tahdotko ostaa sen? kysyi Borg vain jotain sanoakseen.
— Jos myöt! — minulla on juuri ollut yksi koetteella, mutta se oli pattijalka.
— Ihan tosissasi, tahdotko ostaa hevosen?
— Tietysti!
— Ota sitten minun, niin saat reen samaan kauppaan.
— Mitäs se sitten maksaa?
— Saat sadallaviidelläkymmenellä rekineen päivineen.
— Olkoon menneeksi!
— Käteistä?
— Käteistä! Käy sisään, niin lyön rahat pöytään.
— Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen kotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.
— Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!
Anders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen; ja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän painuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva metsänvartia työnsi.
Lähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna, ja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut äkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.
Jotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle polkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa makasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana, jotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan saadessa vain katsella kemuja.
Anders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen muuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.
— Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat? ahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa epätoivossa:
— Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme…
— En voi elättää häntä!
— Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan…
— Mitä tekemistä hänellä on täällä?
— Hän ei voi enää asua kotona, sillä hän on haastettu kirkkoraatiin kuulusteltavaksi, jossa hänen avioerojuttunsa alkaa.
— Voi, Herra Jumala…
Tämä on hirveätä! Hirveätä!
Anders valmistautui seikkailurikkaan retkensä jälkeen lähtemään isän luo ja kuulemaan, mitä tällä oli hänelle uskottavaa, vaikka hän ei näistä luottamuksista välittänyt. Mutta hän rauhoitti ensin vaimoaan asettamalla kaksi viidenkymmenenkruunun seteliä pukupöydälle; kolmannen hän jätti omaan taskuunsa, sillä nuo iän ikuiset ikävyydet ja puute olivat tehneet hänet epärehelliseksi parhainta ystävääkin kohtaan.