HYVÄN JA PAHAN TIEDON PUU
Kesäkuun aurinko paahtoi kuumasti Harmajain veljesten luostarin suvenpuoleiseen seinään; luostari sijaitsi sillä saarella, joka nyt kantaa Ritariholman nimen. Tuo eteläinen seinä oli rakennettu kivijalalle, joka oli pystytetty aivan vesirajaan rannalle. Seinässä oli ikkuna-aukko ja siinä makasi veli Franciscus ryntäillään, puoli ruumista seinän ulkopuolella. Hän antoi päivän makeasti paistaa ojennetuille raajoilleen ja katseli, miten piki suli lastukatolta ja tippui alas veteen; aina kun vesipisara räiskähti vedenkalvoon, hyökkäsi siihen salakkaparvi katsomaan, olisiko siitä syötäväksi, mutta eihän siitä ollut; vedenkalvoon muodostui vain joukko rasvaisia renkaita, jotka kimaltelivat kaikilta vesikaaren väreiltä. Tätä veli Franciscus katseli mahallaan maaten, päivän paahtaessa hänen ajettua päälakeaan. Mutta hänen selkänsä takana itse suuressa salissa istui pitkän pöydän ääressä kaksitoista nuorta munkkia, joiden piti kirjoittaa kaksitoista kappaletta erästä anekirjaa, sen mukaan kuin veli Franciscus heille saneli. Mutta veli Franciscuksella ei ollut kiirettä eikä nuorilla munkeilla myöskään, sillä olipa viljalti aikaa luostareissa tänä rappeutumisen aikakautena, jolloin papit ja ritarit taistelivat valtakunnasta ja voittaja aina oli valmis jättämään sen enintarjoavalle, etupäässä ulkolaiselle.
— Litteris, — saneli veli Franciscus aukosta Mälarille päin, niin kovalla äänellä, että salakat säikähtyneinä lähtivät kuin nuolet pakoon joka taholle.
— Emme kuulleet, vastasivat nuo kaksitoista kirjuria salista.
— Litteris… huusi munkki uudelleen käännähtämättä paikaltaan.
Nyt kitisivät hanhenkynät vasikannahkaa vastaan ja taas oli salissa kaikki äänetöntä sangen pitkän ajan. Mutta ulkopuolella luostariseinää vilkastui elämä. Pieni venonen lipui hiljalleen sen puomin reunalle, joka kierti Harmajain veljesten luostaria; venettä meloi eräs mustaveljesmunkki, jolla oli veneessään vesikippo ja onkivapa. Tultuaan puomin luo, sitoi hän venheensä paaluun kiini, pujotti lieron onkeensa ja viskasi sen veteen. Tämä huvitti veli Franciscusta suuressa määrin.
— Nykkiikö? kysyi hän. Mustaveljes katsahti ylös.
— Ka, päivää Frans, mitä sinä siellä teet?
— Me kirjoittelemme tätä siunattua anekirjaa niitä varten, jotka tulevat ilmiantamaan hussilaisia. Eikö teillekin ole laitettu tätä kesähuvitusta?
— On, siellä ne poikaraukat kirjoittelevat minkä ehtivät, vaan minä luikahdin vesille. Onhan nyt niin kuuma, ettei pysy koossa.
— Pyh, kauhean kuuma! — Inspecturis — huusi hän saliin päin kun kuuli sieltä kasvavaa kohinaa.
— Emme kuulleet! vastattiin sisältä.
— Inspecturis — senkin kuurokorvat! Ettekö kuule, mitä minä sanelen. — Et sinä siinä ahvenia saa, melo tänne lähemmäs seinää, niin saat nähdä toisen metelin.
Mustaveli irrotti venheensä ja solautti sen puomin alitse sisäpuolelle, jääden aivan sen ikkunan alle, jossa veli Franciscus loikoili.
— Onko teidän kummisetä kotona? kysäsi onkija viskattuaan taas siimansa ulos.
— Ukko on Uplannissa häissä, on ollut siellä jo kaksi viikkoa ja häitä kestää kolme. Kyllä hän mahtaa olla komean näköinen, kun hän sieltä vihdoin koteutuu.
— Noo, oletko kuullut? Olet kai kuullut? kuiskaili musta veli.
— Mitä, mitä? vastasi Franciscus ja pujottautui kauemmas ikkunasta.
— Arkkipiispa…
— Odota vähän, sanoi Franciscus ja saneli taas. Amici sincerrimi…
Mitä hän on tehnyt?
— Ah, sehän on vallan kamalaa!
Hän pani kätensä torveksi suun eteen ja kuiskasi:
— Incesteri, violatio!
— Mitä, virkkoi Franciscus ja terotti korvansa. — Ei, onko siinä perää. Kerroppas lähemmin! — Odotahan, tulen heti.
Hän hävisi hetkeksi huoneeseen ja jätti siellä paavillisen anekirjeen eräälle noista kahdestatoista saneltavaksi. Palasi sitten takasin ikkunaan ja jatkoi keskusteluaan mustanveljen kanssa, jolla lienee ollut hyvin huvittavaa kerrottavanaan, koska Franciscus väliin nauroi niin ääneensä, että hän hytkähteli ikkunalaudalla; mustaveli oli niin innostunut kertomiseensa, ettei hän huomannut, miten pikeä tippui hänen valkoselle vaipankaulustallen.
Kopioimista jatkettiin sillävälin entisellä hitaisuudella kirjoitussalissa. Se oli suuri huone, yhdistetty yhdeksi kahdesta eri huoneesta; vielä näki muurikaaren seinässä, joka, samoin kuin kaksi pilaria, osotti missä väliseinä oli ollut. Eteläisen seinämän viereisen pöydän ympärillä istuivat, kuten on mainittu, nuo kaksitoista jäljentäjää, mutta peremmässä osastossa oli luostarin kirjasto. Pitkillä, kapeilla pöydillä oli siellä muutamia satoja kirjoja, vitjoilla kiinnitettyinä pöydän jalkoihin.
Siinä oli kokoelma dekretaaleja eli roomalaisen kirkon perustuslakeja, legendoja, messukirjoja, evankelioita ja psalttareita, toiset taiteellisemmin, toiset huonommin kirjailtuja ja koristeltuja maalattuine ja kullattuine alkukirjaimineen. Näiden aarteiden kohdalla oli erityinen pöytä ja sen edessä nojatuoli, jossa eräs harmaaveli istui ja nukkui. Hän oli kirjastonhoitaja. Levottomain aikain vaikutuksesta ja osaksi Saksassa heränneen Hussilais- ja talonpoikaissodissa ilmenneen myrskyn takia oli Harmajain veljesten päähallitus — toivoen saavuttavansa kansan suosion, jota se tulojen takia tarvitsi — julkisesti kuuluttanut, että luostarin kirjasto oli yleisön käytettävänä kahtena päivänä viikossa, tunnin kumpasenakin. Tätä hengellisten lahjain kaunista ja aulista tarjoilemista oli yleisö kumminkin pitänyt jommoisenakin korutekona, koska harvat saattoivat käyttää kirjastoa hyväkseen, kun se oli auki ainoastaan parhaalla työajalla, ja koska vielä harvemmat osasivat lukea, sekä vihdoin, koska oli kovin tarkoin valikoitu, mitä kirjoja pidettiin esillä yleisön käytettävänä.
Kirjastonhoitajan virka ei siis ollut rasittava, päinvastoin hyvin haluttu, sillä siinä hän sai hyvän tilaisuuden levätä häiritsemättä.
Eikä veli Martin ollutkaan rasitetun näköinen, nukkuessaan siinä istualtaan. Hänen kasvoistaan, jotka olivat valahtaneet rintaa vastaan, saattoi lukea mitä suurinta maallista tyytyväisyyttä. Terveellinen hiki helmeili kiiltävältä otsalta ja hänen leukansa lihavilla laitumilla retkeilivät kärpäset rauhassa. Väliin hän maiskautti kieltään ikäänkuin jos hän olisi nähnyt unta makeasta ruoasta, väliin kohotti hän kätensä huiskauttaakseen pois kärpäsen, joka kutkutti hänen suupieltään, mutta käsi ei koskaan kohonnut kuin puoliväliin, siitä se retkahti takasin alas polvelle. Kun sitten kärpäset jättivät hänen hetkeksi rauhaan, pannakseen pisteitään auki oleviin suuriin pergamenttikirjoihin, vaipui hän oikein syvään uneen; säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä hän hengitti, puhalsi voimakkaasti hengen ulos ja sai siten soimaan huultensa lomassa hyvin musikaalisen sävelasteikon.
Sillävälin oli mies, jolla ei ollut munkkiveljeskunnan pukua, tullut saliin ja pysähtynyt ovelle. Hän oli pitkä, voimakas, keski-ikäinen mies, tukka paksu kuin jalopeuralla ja kaunis täysiparta, joka valahti alas rinnalle. Hän näytti varakkaalta käsityöläiseltä, joka itse tekee työtään, sillä hänen kätensä olivat sangen karkeat, siellä täällä mustissa pilkuissa.
Varovasti katseli hän ympärilleen ja tarkasteli terävillä silmäyksillä nukkuvaa munkkia. Sitten hän rykäsi.
Nukkuja teki levottoman liikkeen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin ilkeää unta. Hänen hengityksensä hiljeni ja kotvasen kuluttua hän aukasi lihavat silmänsä.
— Mitä te tahdotte?
— Anteeksi, hurskas isä, halusin ainoastaan katsella erästä kirjaa.
Veli Martin, joka jo oli saanut hierastuksi unen silmistään ja käynyt kärtysälle tuulelle, huomasi nyt tuon tungeskelevan miehen tomuset ja kuluneet kengät. Ahaa! ajatteli hän, siinä on taas yksi.
— Mene ulos ja pyyhi jalkasi, huudahti hän. Mies meni oven ulkopuolelle, pyyhkäsi lakillaan kenkiään ja tuli takasin.
Tämäpä ei ollut veli Martinin tuumain mukaista. Hän haki uutta poisajosyytä.
— Sinäkö tahdot katsella kirjaa, etkä ole oppinut pesemään käsiäsi.
Nuo kaksitoista puhtaaksikirjoittajaa, jotka kuulivat tuon muistutuksen, purskahtivat nauramaan.
Vaan mies oikasi vartensa suoraksi ja virkkoi:
— Olen oppinut sen taidon ja käyttänyt sitä myöskin; mutta työ, herraseni, tekee käden tummaksi, eivätkä kumminkaan ole laiskan valkoset kädet aina puhtaammat.
Martin kohotti kätensä ja pureskeli lyhyviksi leikattuja kynsiään.
Sitten kääntyi hän kirjurein puoleen ja virkkoi:
— Hereticus ille! [Tuo on kerettiläinen.]
— Licet inspiciat! Est homo impudicus et valdepeniculosus, qvam in oculis habere opus est, virkkoi kirjurien esilukija. [Antaa hänen katsella (kirjoja). Hän on häpeämätön ja vaarallinen mies, jota täytyy pitää silmällä.]
Ovella seisova mies loi katseensa alas, — tekikö hän sen salatakseen ivahymynsä munkkien huonon latinan johdosta vaiko häveten, ettei hän ymmärtänyt tuota klassillista kieltä, sitä oli vaikea päättää.
— Astu lähemmäs vain, saat katsella mitä täällä on esillä.
— Onko pyhä raamattu esillä? kysyi mies nöyrästi.
Martin avasi silmänsä suuriksi, sillä raamattua pidettiin kiellettyjen ja siis kätkettyjen kirjain joukossa, mutta tätä hän ei tahtonut myöntää ja siksi lausui hän jotakin muuta.
— Onko? Onpa kyllä! Mitä toisintoa haluatte? Septuagintaa, vulgata, kaldaica, graeca, syriaca, mikä niistä? Sanokaa vain.
— Olen hyvin kiitollinen jos saan katsella kreikkalaista, virkkoi mies.
Martin oli sen näköinen, kuin jos hän olisi saanut iskun otsaansa ja puhtaaksi-kirjoittajat seisauttivat hetkeksi kynänsä. Johan nyt oli luostarin, korkean opin ja valkosten käsien arvo ja kunnia vaarassa. Martin koetti vielä erästä mutkaa pelastaakseen sen.
— He kaine dietäke? kysyi hän.
— Hä kainä diatäkä, vastasi mies oikasten munkin lausumistavan.
Nyt kävi oppinut munkki hämilleen, tuo mies varmaankin salaa oikean karvansa.
— Se on tällä kertaa lukon takana, vastasi hän, ja pyhäin kirjain hoitaja on matkustanut pois vieden avaimet mukaansa. Mutta ettekö suvaitse katsella niitä epistoloita, jotka täällä ovat esillä.
Mies kiitti ja lähestyi äänetönnä kirjapöytää, jonka ääressä hän pian vaipui lukemaan.
Martin kävi raskasmieliseksi, mietti ja aprikoi ja olisi epäilemättä taas vaipunut unetarten valtaan, ellei äkkinäinen huuto ikkunan äärestä olisi häntä nostattanut. Veli Franciscus, joka ikkunasta oli tarinoinut mustanveljen kanssa, hypähti näet esiin ja huusi:
— Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet? Oletteko kuulleet siitä uudesta keksinnöstä, joka on tehty Saksassa?
Ei, ei kukaan ollut kuullut.
— Joo, saksalaiset ovat tehneet sellaisen keksinnön, ettei kirjoja enää tarvitse kopioida. Se kai teitä ilahduttaa? sanoi hän kääntyen kirjurien puoleen, jotka laskivat kynät käsistään ja olivat vilpittömän iloisen ja innostuneen näköisiä.
Kirjapöydän ääressä istuva mies jännitti kuulonsa, vaan oli kumminkin lukevan näköinen.
— Kerro veli, kerro, huusivat kirjurit ja veli Martin, jonka tämä uutinen oli saanut liikkeelle mukavasta tuolistaan.
— Asianlaita lienee yksinkertaisesti ainoastaan se, että leikellään kirjaimet puuhun kuin leimasimet ja niistä ladotaan sanat kokoon.
Pettymyksen ja hämmästyksen huudahdus kuului vastauksena tähän tiedonantoon.
— Eikö muuta! Mutta varmaankin käy sittenkin kirjoittaminen nopeammin.
— Siitäpä se nyt on kysymys, väitti Franciscus. Kun kerta on leikannut kirjaimet, niin niillä voi sitten leimata kymmenentuhatta kertaa.
Munkit puistelivat päätään ja näyttivät sangen epäuskoisilta.
— Sitäpä sietää ensiksi nähdä, ennenkuin uskoo. Tätänykyä on ilmassa niin paljo kaikenlaista uutta.
— Niin, se on kyllä totta, jatkoi veli Franciscus. Ette liene kuulleet arkkipiispan viime urostöistä. Se on uskomatonta, mutta totta se on. Incesteri! Ajatellappa nyt vanhaa ukonkääppänää!
Yleisellä naurulla tervehdittiin tätä uutista Ruotsin kirkon päämiehestä ja hänen hieman vapaasta elelemisestään.
Keräyttiin veli Franciscuksen ympärille saamaan lähempiä tietoja noista jännittävistä yksityisseikoista. Vaan samassa kuului kello kilahtavan.
— Nyt uimaan, huudahtivat nuo kaksitoista ja viskasivat kynät pöydälle.
— Ensiksi on messu luettava, muistutti isä Martin tehden ristinmerkin, joka kumminkin tuli vatsan kohealla tehdyksi.
— Sille me nyt — —
Martin keskeytti ajoissa nuoren munkin lauseen, sillä samassa rykäsi muukalainen kirjojen ääressä. Hänet oli keskustelun innossa kokonaan unhotettu. Nyt kävi veli Franciscus levottomaksi ja hän jatkoi toiseen suuntaan tuon katkenneen lauseen:
— Sille me nyt, kuten ainakin, panemme suuren arvon.
Ja hän lukea lorutti siinä seisoessaan Ave Marian, joka tuli kuin myllyn torvesta, ja jonka loppusanat "secula seculorum" kaikki kertasivat langeten silmänräpäykseksi polvilleen.
Muukalainen ei tehnyt ristinmerkkiä eikä langennut polvilleen, vaan poistui hiljaa ja siivosti.
— Mikäs piru se tuo oli? kysyi Franciscus vihasesti muukalaisen poistuttua.
— Olipahan kirjastossa kävijä.
— Etkö sinä voi pitää roistoväkeä loitommalla?
— Voin kyllä, vastasi Martin hämillään, mutta tämä ei ollut roistoväkeen kuuluva. Hän osasi kreikankieltä, arvattavasti latinaa myöskin.
— Mutta ei tehnyt ristinmerkkiä! Pitäkää silmällä sitä miestä, se on varmaankin kerettiläinen!
Verkalleen laskeusi munkkiseurue uimaan Mälariin ja sitten syömään maukkaan päivällisensä.
* * * * *
Harmaaveljekset olivat uineet, sitten menneet viileään ruokasaliin ja syöneet siellä tuoretta haukia sekä mansikkamaitoa. Ruoan jälkeen oli nuoremmille annettu viittaus, että he saisivat lähteä järvelle soutelemaan, mutta sen luvan he käyttivät siten, että menivät puutarhaan nukkumaan. Veli Martin, Franciscus ja muutamat muut vanhemmat jäivät istumaan ruokasaliin ja kannattivat sinne hyvää klarettiviiniä, jonka lääketiedettä taitava veli sanoi terveelliseksi niitä tauteja vastaan, jotka kovan kuumuuden seurauksina raivosivat kaupungissa. Viini avasi sydämmet ja hellitti kielet. Oltiin kohta vilkkaasti keskustelemassa menneistä muistoista, nykyisistä oloista ja tulevista toiveista. Ei ollut asiaankuulumatonta yhtään saapuvilla sitomassa puheen vapautta, toinen tiesi mitä toinen ajatteli, joten seurustelu kävi sitäkin herttasemmaksi. He nauttivat niinkuin taiteilija kappaleen päätyttyä, niinkuin naamioittu, kun hän saa laskea pois naamarinsa, niinkuin syömäri, kun saa hellittää suolivyötään.
— On se sittenkin myönnettävä, että kirkko on kovin vanhentunut laitos, virkkoi Martin.
— Semmoisena kuin se nyt on, myönnettäköön se, vastasi Franciscus, mutta sillä on ollut ajatus, silläkin, kerran. Sillä kuten keisarin tuli valvoa kansojen aineellista etua tuli paavin valvoa niiden henkistä, mutta koska maallisella vallalla on runsaampi puoli huolehdittavanaan, tulee keisari elämään kauemmin kuin paavi.
— No niin, paavin päivät ovat luetut ja kirkon myöskin, kun ne kerran ovat niin pahasti paljastaneet itsensä. Rooman paavi julistaa Avignonin paavin pannaan ja päinvastoin; maallikkojen mielestä on hauska kuulla noita haukkumasanoja eikä kukaan nyt enää usko paavia.
— Ihmettelenpä, ovatko ihmiset koskaan oikein uskoneet kirkkoa ja sen oppeja. Mitähän nuo, esimerkiksi, ajattelevat niistä epäsiisteistä kuvista, joita kuvanveistäjät huvikseen ovat veistelleet vanhoihin kirkkoihin, tuo munkki ja nunna esim. Linköpingissä? Ja mitä ovat he ajatelleet aasijuhlista ja karnevaalesta, joita papisto suvaitsee, ja joissa seurakunta tekee ivaa jumalanpalveluksesta aina alttariin saakka. Eikö siinä jo jotenkin selvästi tunnusteta kirkon heikkouksia. Näemmehänkin kaikkialla tuota puoleksi peitettyä epäilystä kirkon kaikkivoipaisuutta kohtaan ja kun Jumala kerran on luonut sekä lihan että hengen, niin onhan siinä jo myönnytys, että lihallakin on oikeutensa.
— Totta puhut! Pakanuus pilkistelee taas esiin sieltä ja täältä. Sillä pakanuudessa oli myöskin ajatus, suuri ajatus, joka ei koskaan kuole pois: se palveli luonnonvoimia ja ne ovat ikuiset. Kristinusko palvelee ihmistä, joka on kuolevainen. Tiedämmehän miten ensimmäiset kristityt Roomassa rakensivat uudelleen vanhat temppelit kirkoiksi — mitäpä kristitty kirkko onkaan muuta kuin kreikkalainen temppeli, jonka katto on tehty kupevaksi? Tehtiinhän vanhoista Apollonkuvista Kristuksen kuvia. Luonto ei suvaitse mitään jaksotonta kehitystä, sanoo vanha pakanallinen filosoofi ja hän on epäilemättä oikeassa.
— Veljethän puhuvat kuin pakanalliset filosoofit, huomautti nyt veli Antonius, keski-ikäinen munkki, jonka piirteet olivat vilkkaat ja tarmokkaat. Jos joku meitä kuulisi, niin eipä olisi meillä pitkälti roviolle, se on varmaa.
— Mutta nyt ei kukaan kuule, väitti Martin. Ja mitä me täällä puhumme, onhan se samaa mitä kaikki ajattelevat.
— Niinhän se melkein Huss'kin ajatteli ja siksi hän poltettiin, vastasi Antonius.
— Kukapa takaa ettei Huss ollut oikeassa, väitti Martin.
— Kukapa piru sen takaa? toisti Franciscuskin ja kohotti maljansa, johon kaikki yhtyivät äänekkäästi nauraen, jotta korkeat ristiholvit kajahtelivat.
— Maailma tahtoo tulla petetyksi, jatkoi hän yltyneenä suosiosta. No hyvä, pettäkäämme sitä. Rooman paavilla on kaksikymmentä jalkavaimoa ja Upsalan arkkipiispa on tehnyt sukurutsauksen. Mutta tämä ei estä paavia eikä piispaa antamasta syntejä anteeksi sille, joka maksaa niin taikka niin suuren rahasumman! Onhan tässä äärettömän selvä ihmisyyden piirre: minä annan anteeksi itselleni, ergo annan minä anteeksi muillekin.
— Mutta Hussille ei annettu anteeksi, intti vielä Antonius.
— Hän ei tahtonut anteeksi, vastasi Franciscus, eikähän lahja voi muuttua lahjaksi, ellei ole vastaanottajaa.
— Maailma tahtoo tulla petetyksi, sanoit äsken, jatkoi Antonius. Eiköhän se mahda olla vanha vale! Eiköhän olisi oikeampaa sanoa näin: Maailma on petetty, siis pitäisi meidän sitä valaista. Sitä mieluummin, kuin maailma maksaa meille siitä, että me sitä valaiseisimme.
— Mutta emmekö me sitä sitten tee? väitti kirjastonhoitaja Martin.
Emmekö ole avanneet kirjastomme sille ja panneet esille kirjojamme?
— Olemme, olemme asettaneet esille kirjat, joista ei meille vaaraa ole, vaan vaaralliset olemme pistäneet lukkojen taa.
— Vaan eihän saa antaa lasten leikkiä veitsillä.
— Ei lasten! Mutta tässä on kysymys täyskasvuisista.
— Kuka voi sanoa minulle, keskeytti Franciscus, joka pelkäsi että keskustelu livahtaisi vaaralliselle alalle, kuka voi sanoa mitä tarkoitetaan sillä, kun paratiisin puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedonpuuksi?
— Luulisinpa, vastasi Martin, sen merkitsevän sitä, että tieto tekee ihmiselle hyvää sen kautta, että se tekee hänet voimakkaaksi ja pahaa sen kautta, että se tekee hänelle — kuinka sanoisin? — pahaa!
— Minä taas luulisin, väitti Antonius, hyvän- ja pahantiedonpuun merkitsevän sitä, että tieto kantaa sekä hyviä että huonoja hedelmiä, sillä mikä on yhdelle hyväksi, se on usein pahaksi toiselle. Otaksutaan, että joku menisi ilmoittamaan kansoille, ettei paavi voikaan antaa syntejä anteeksi. Se tieto tekisi kansoille hyvää, mutta paavi ei silloin voisi valloittaa eikä ryöstää kaunista Siciliaa, kuten hän nyt tekee, sillä hänellä ei olisi varoja sodankäyntiin. Eikä olisi kovin lihavat päivät meilläkään, jotka saamme osamme tuosta kannosta, mutta sicilialaisilla olisi hyvät päivät, sillä he saisivat olla rauhassa ja saisivat korjata ratsuhevosten tallaamattomina viinisatonsa. Kun siis nyt paavin lähettiläs parin viikon perästä tulee tänne myömään aneita sotaa varten Hussilaisia vastaan, olisi meidän annettava kansalle hyväntiedonpuusta hedelmät.
— Ei ei, nyt menet Antti liian pitkälle, nyt menet hiiteen. Eihän tässä toki lie tarkoitus toisiaan kavaltaa. Pitää pysyä yhdessä. Yhdessä!
— Niin, ei se kannata karsia vitsoja oman selkänsä varalle, kannatti Franciscuskin. Jos kirkko on mätä, niin lutistuu se itsestään kokoon, ei meidän tarvitse sitä töykätä.
— Olisihan epärehellistä, jos me ilmiantaisimme rikostoverimme, kun itsekin olemme rikollisia, lisäsi Martin.
— Vaan entäs jos muut sen tekevät, intti Antonius.
— Se on taas toinen asia.
— Minkä me ilmiantajalle siinä tapauksessa teemme? kyseli tuo itsepäinen Antonius.
— Me? Me teemme mitä meidän on käsketty. Ei meidän ole määrättävä, mitä tehtävä on. Ja se, joka puhdas on, viskatkoon ensimmäisen kiven.
— Silloin ei koskaan yhtään kiveä viskattaisi, jatkoi Antonius.
— Miksikä pitäisi sitten viskellä kiviä? keskeytti Franciscus taas. Eikö tässä voi elää kiviä viskelemättä? Minä ainakin voin. Mutta jos veljet suostuvat ehdotukseeni, menemme puutarhaan viskelemään sen sijaan keiloja. Ilta rupee käymään viileäksi, liikkuminen tyynnyttää vertamme, niin että voimme hyvin nukkua. Onko kellään sitä vastaan?
Ei ollut kellään vastaan ja kohta olivat luostarin vanhimmat puistossa keiliradalla. Pallot jyrisivät ja keilat kaatuilivat hilpeästi.
Mutta selältä souti lehtipukuisia venheitä, jotka palasivat huvimatkoilta luonnon helmasta. Nuoret tytöt lauloivat ja pojat viiltelivät viulua. Vanhat miehet ja naiset kuuntelivat soittoa ja katselivat vakavina, kuinka ilta-aurinko laskeusi taivaan rannalle.
Yksi venhe souti aivan läheltä luostarin muuria.
— Mitähän nuo pyhät miehet tekevät siellä näin kauniina iltana, arveli eräs emäntä.
— Kuulostaa siltä, kuin vedättäisivät he halkoja puista siltaa myöten, vastasi muuan vanha mies.
— Taikka lierittäisivät pääkalloja lautakattoa pitkin, lisäsi muuan nuorukainen.
— Se kuuluu niin kamalalta, huomautti nuori tyttö.
— Ei niillä raukoilla ole kovin hauska, jatkoi tuo vanha nainen ja nyökytteli merkitsevästi päätään.
Tuokion kuluttua soivat Harmaaveljesten luostarikirkon kirkonkellot. Airot seisattuvat, viulut vaikenevat ja venheet lipuvat ääneti selällä. Miehet paljastavat päänsä ja naiset tekevät ristinmerkin. Pieni kirkonkello kalkuttaa herkeämättä, ikäänkuin sillä olisi kiire, ja toinen kello Mustainveljesten luostarista vastaa sen ääneen, ikäänkuin ymmärtäen, mikä harmaaveljeksillä on mielessä. Ja yhtaikaa molemmat vaikenevat ja harmaaveljesten luostarimuurin korkeiden kivimuurien yli kuuluu iltalaulu "salve regina", terve taivaan jumalatar, nuorten munkkien sitä laulaessa. Se kajahtaa veden yli ja etelärannan vuoret vastaavat kumahdellen.
Vanha nainen venheessä pyyhkii silmänsä ja perässä istuva vanha mies nostaa kasvonsa taivasta kohden, ikäänkuin nähdäkseen noita kauniita säveleitä.
Mutta kun viimeiset säveleet ovat vaijenneet laskeutuvat airot taas veteen ja taas rupee siellä jyrinä käymään luostarin pihalla.
— Kummapa, kun niiden täytyy tehdä työtä näin myöhään illalla, lausuu tuo vanha nainen.
— En minä usko niiden työtä tekevän, arvelee nuorukainen.
— Mitä luulet heidän sitten jyristävän? kysyy tyttö.
— Minä luulen että ne peijakkaat heittävät keilaa, kuiskaa nuorukainen tytön korvaan.
* * * * *
Rautatorin varrella oli toisten rakennusten lomassa kapea, kahden ikkunan levyinen talo, neljän kerroksen korkuinen. Alimmaisessa kerroksessa oli kumminkin ainoastaan yksi ikkuna, sillä toisen tilan anasti portti, joka oli hyvin kapea ja matala ja avasi tiehyeen yhtä kapeaan ja matalaan porttikäytävään. Portin yläpuolelle oli muurattu vuolukivestä muovailtu eläimen pää, joka yhtä paljo oli lohikäärmeen kuin nahkasiipisen pään näköinen, mutta jonka silmät olivat selkiseljällään ikäänkuin ne olisivat tarkastelleet kaikkia, mitä torilla tapahtui; suu sillä oli auki juurikuin olisi aikonut puhua, mutt'ei saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Eniten näytti sen tuijottavain silmäin huomiota kiinnittävän kaakinpuu, joka oli keskellä toria. Tämä oli nerokas keksintö, siinä oli yhdessä häpeäpaalu, jossa pienempiä lainrikkojia piiskattiin ja hirsipuu, jossa suurempia hirtettiin.
Alakerran ikkunana oli puotinikkuna, jonka edustaiselle lavalle oli pantu näytteitä kirjapainotaidon tuotteita semmoisina kuin tämä taito esiintyi ennen Gutenbergin aikoja. Sellaisia olivat aapiskirjat, puuveistoksilla painetut raamatulliset kuvat, joiden alla oli lyhyt teksti, almanakat, korttipakat y.m. sentapaiset. Kaikki nämä olivat leikatut puutauluihin ja siitä oli painos kädellä vedetty ilman mitään painoa; tätä taidetta oli Euroopassa harjoitettu sata vuotta ennen Gutenbergia. Mutta kun tämä painotapa oli kallis ja vaivaloinen, oli se tuskin voinut kilpailla puhtaaksikirjoittajain teosten kanssa ja nämä pitivät sitä siis hyvin vaarattomana kilpailijana.
Puoti-ikkunan sisäpuolella, joka oli järjestetty tiskiksi, istui sen omistaja Hannu, ammattinimeltään "kirjemaalari" ja harjoitti ammattiaan pienen pöydän ääressä, josta hän hyvästi näki tiskille ja, tarvitsematta nousta paikoiltaan, saattoi tehdä kauppaakin ostajain kanssa. Kylttinään käytti hän seivästä, jonka nokkaan hän joka päivä ripusti uuden, tavallisesti väritetyn, painokuvan, joka veti puoleensa oppipoikain ja piikojen huomion, uudelleen joka päivä. Väliin siinä kuvattiin syntiinlankeemusta, väliin sitä tai tätä pyhimystä, kädessä haarasauva, ratas tai miekka, väliin taas aivan maallisiakin kuvia jostakin ulkomaisesta päivän tapahtumasta, joka aina keräsi ympärilleen sakean lauman uteliaita katselijoita.
Tänä aamuna, moniaita päiviä kirjemaalarin edelläkerrotun luostarissa käynnin jälkeen, oli hän ripustanut tankoonsa kuvan, jossa kaksi paavia tappeli samasta tuolista ja alempana oli kansanjoukko, jonka suista lähti suikaleita, varustettuina kirjoituksella: Anathema! Taulu kuvasi siis molempain paavien taistelua vallasta, sekä kansaa, joka vaati heitä pannaan.
Muuan porvari kävi myymälän ohi, näki kuvan, pysähtyi ja katsoi.
Sitten sanoi hän kirjemaalarille:
— Mitä julkeutta tämä on?
— Niin, kas semmoista julkeutta ne nyt harjoittavat pyhät isät
Roomassa ja Avignonissa, vastasi Hannu.
— Minä kysyn, kuinka uskallat tehdä tällaista häväistystä, piirtää pyhän kirkon päämiesten irvikuvia.
— Sen selitän sitten myöhemmin, vastasi Hannu.
— Varo vain itseäsi, uhkaili porvari. Vähää myöhemmin käveli siihen tuo nuori mies joka oli istunut lehtiin puetussa venheessä nuoren tytön vieressä. Hän oli nimeltään Niegels ja oli raastuvan kirjuri.
— Päivää, Hannu, virkkoi hän, mitä ukkoja sulla on tuossa? Ahaa,
Rooman pyhät! Miks'et ota meidän omia kotoisia pyhiä?
— Luulisin sen olevan haitaksi asialle, jos kävisi suorastaan henkilöiden kimppuun.
— Mutta mitäpä voit asian hyväksi tehdä, kun joka paikassa on henkilö.
— Etkö käy sisään, sanoi Hannu. Miksi siellä ulkona huutelet?
Niegels astui myymälään ja istui kohta jakkaralle Hannun viereen.
— Oletko kuullut, että arkkipiispa on varastanut tuomiokirkonkin rahaston? puhui Niegels.
— En ole sitä kuullut, mutta kyllä muuta inhottavaa.
— No, luuletko asian tulevan sen kautta autetuksi, että yleensä saarnataan varkautta vastaan, luuletko siitä olevan hyötyä, että seitsemättä käskyä julkiluetaan. Ei, tässä täytyisi osottaa kansalle, että hänen pyhyytensä, joka tuomitsee ihmisiä kuolemaan kirkonvarkaudesta, itse on kirkonvaras, vaikka kansa siitä huolimatta osottaa hänelle miltei jumalallista kunnioitusta.
— Onko hän todellakin varastanut?
— On. Hän ei ainoastaan ole sitä tunnustanut, vaan hän kehuukin siitä. Hän väittää, että on olemassa erityinen siveyslaki niitä varten, jotka johtavat kansojen kohtaloita; hän väittää, että he ovat porvarillisten lakien yläpuolella ja että näitä lakeja voidaan "ylevämpiä tarkoituksia varten" syrjäyttää. Tiedätkö, että harmaaveljekset ovat perustaneet keiliradan ja että luostarin abotti on tullut kotiin ja pitänyt pääalttarilta messun juopuneessa tilassa, tiedätkö, että mustillaveljeksillä on roomalainen saunalaitos eräässä maanalaisessa holvissa ja että he viimeisillä pääsiäisrahoilla ovat ostaneet viisikymmentä tynnyriä parasta Espanjanviiniä? Kerro kaikesta tästä, niin teet kansalle palveluksen, josta se on sinua kiittävä.
— Joudun roviolle. Mutta siitä vähät, vaan tällaiseen toimeen pitäisi olla suuri ja nuhteeton mies.
— Suuria miehiä ei ensiksikään ole olemassa, sillä me olemme kaikki pieniä, ja nuhteettomia toiseksi ei löydy, sillä me olemme kaikki syntisiä, ja kolmanneksi olet sinä vähemmin syntinen kuin muut. Sinä olet paennut Varhemin luostarista — siinä teit oikein —, mutta halpamaista tekoa et ole koskaan tehnyt.
— En ole tehnyt, mutta en tahtoisi tuomita, ettei minuakin tuomittaisi!
— Ei tässä ole tarkoitus tuomita, tässä on vain tarkoitus tehdä tuomarit polkeenalaisiksi. Sillä he ovat asettuneet tuomitsemaan, et sinä.
— Pitkinä öinä olen tätä asiaa ajatellut; kuulen toisinaan äänen, joka minua kutsuu, mutta en pidä itseäni sen arvoisena, että asettuisin profeetaksi, siihen pitäisi olla pyhä mies.
— Ei ole olemassa pyhiä miehiä! Ja vielä sanon sulle toisen asian; sinun pitäisi tuntea itsesi rikolliseksi, kun vaikenet, sillä se, joka ei ilmianna rikosta, jonka hän tuntee, hän on itse syypää.
— Miksi juuri minun pitäisi se tehdä?
— Siksi että sinä olet saanut lahjat! Luuletko ihmisille annettavan lahjoja hänen omaksi huvikseen? — Vaan mikä sulla tuossa on?
Hannu oli koko keskustelun ajan sahaillut kaiverrettua puutaulua pieniin palasiin.
— Se on uusi keksintö, josta luultavasti tulee olemaan hyötyä meidän asiallemme. Sanon meidän, Niegels, koska luotan sinuun! — Näetkös näitä pieniä puuneliöitä, joita sahailen irti. Kun ne makaavat noinikään sekasin yhdessä läjässä, eivät ne ole vaarallisemmat kuin epäjärjestyksellinen kansanjoukko, jonka pari tusinaa ratsumiestä voi polkea jalkoihinsa. Mutta jos järjestän nämä riveihin ja ladon yhteen ne, jotka yhteen kuuluvat, niin käyvät ne peljättäviksi kuin kansallinen sotajoukko ja jos sitten panen lipunkantajan huippuun, rientävät ne rohkeina ja halukkaina taisteluun. Ne tulevat aina voittamaan, jos niitä hyvin johdetaan.
— Ne ovat kirjaimia, vai miten?
— Ne ovat kirjaimia. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanojen kautta lausutaan ajatuksia.
— Niin yksinkertaista! Eikä sitä kukaan ennen ole keksinyt!
— Olisi se kai keksitty jo ennenkin, jos sitä ennen olisi tarvittu.
— Mistä olet tämän oppinut? kysyi Niegels, joka kävi miettiväksi ja hypelteli punasta partaansa.
— Olen oppinut sen paikassa, jossa muuten ollaan tiedoistaan hyvin ahnaina. Harmajainveljesten luostarin kirjasalissa. Ja samassa paikassa kuulin kirjurien riemastuvan.
— Miksi riemastuvan?
— Koska he luulevat kirjoitustyön nyt loppuvan.
— Eikö sitten enää tarvitseisi kirjoittaa, sepä olisi mainiota? Vieppäs tuo keksintösi kaupungin pormestarille, niin pääsen minä kirjoittelemasta heidän julistuksiaan ja taksojaan. Siitähän koittaa ihana aika!
— Sen teenkin, mutta mulla on sillä toiset tarkoitukset, suuremmat tarkoitukset!
Mustaveljesmunkki kulki myymälän ohi ja pysähtyi katsomaan paaveja kuvaavaa taulua. Hän loi Hannuun vihaisia silmäyksiä, joita tämä ei kumminkaan huomannut, repäsi äkkiä taulun alas ja käveli tiehensä.
— Sinä, Niegels, jatkoi Hannu, sinä olet nuori ja uskollinen. Oletko varma, että aina tulet pysymään yhtä herkkänä ja palavana? Etkö pelkää, että tulet katsomaan asioita toiselta kannalta, kun joudut naimisiin tuon rikkaan porvarin tyttären kanssa?
— Minä? En koskaan. Sanonpa sulle vielä seikan. Siinä taistelussa, jota olen kehottanut sinua alkamaan mädännyttä kirkkoa vastaan, joka levittää oppeja, joita papit eivät itsekään usko, siinä ovat sinun puolellasi kaikki valistuneet kansalaiset, niin onpa mulla mahtavia ystäviä itse munkkienkin joukossa. Tapaan toisinaan erään fransiskaanimunkin nimeltä Antonius; hän puhuu paljo näistä asioista… Vaan sitä ei tarvita. Käy eteenpäin sinä ja saat nähdä, kuinka joukot järjestyvät perässäsi, ja niiden joukossa näet ensimmäisinä Niegelsin. Vaan minun täytyy lähteä, näen morsiameni tulevan tuolta katua alas. Jää hyvästi!
Niegels meni, vaan kun hän tuli kadulle, huomautti hän Hannulle, että kuva oli poissa tangon päästä. Hannu synkistyi, vaan kiinnitti heti tankoon toisen samanlaisen taulun.
Ja sitten istui hän taas työhönsä, järjesti riveihin noita pieniä puupulikoita erään matalan laatikon pohjalle.
Myymälästä pihalle päin vievä ovi aukesi ja sieltä astui sisälle hänen vanha sisarensa, joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti taloutta hänelle ja hänen pojalleen.
— Oliko tuo Niegels taas täällä? kysyi sisar. Kuulin hänen kavalan äänensä.
— Oli hän täällä. Mutta elä ole epäluuloinen häntä kohtaan.
— Varo itseäsi, hän on kettu. Te puhelitte niin äänekkäästi, että minä kuulin joka sanan. Hän kyllä tarkoittaa mitä hän sanoo, mutta huomenna hän peruuttaa kaikki. Elä luota häneen. Mutta minä tiedän, että mitä teet, se on oikein; ja jos teet oikein, voit tehdä tehtäväsi yksin. Kärsi Kristuksen vuoksi, mutta elä kärsi toisten koston puolesta eläkä ajattele tulevaa voittoa.
— Ei niin, Katri kulta, elä niin puhu. Sen kärsimme, minkä tekomme ovat ansainneet, emme enempää. — Oletko nyt hyvä ja istut täällä myymälässä, kunnes minä pistäyn pormestarin luona tunniksi, pariksi. Ja pidä silmällä kylttiä, sitä tänään näkyy ihmisillä tekevän mieli.
Hän vaihtoi takkia ja meni raastupaan, jossa hän pian tapasikin pormestarin. Tämä oli hyväntahtoinen mies, joka kernaasti olisi tahtonut, vaan ei voinut, tehdä mitään valaistakseen kansaa näkemään kaikkia niitä petoksia, joita papisto ja munkit totuuksina tarjoilivat. Hän kuunteli tarkkaavasti Hannun kertomusta uudesta keksinnöstä ja sen eduista ja lupasi heti koettaa käyttää sitä raastuvan tarpeisiin. Sitten siirtyivät he vakavimpiin keskusteluaineisiin.
— On kuulunut valituksia sinun kylttikuvistasi, virkkoi pormestari.
Sinun täytyy olla varovainen.
— En voi olla.
— Ystäväsi sanovat, että turmelet asiasi piirustuksillasi.
— Jos kansa osaisi lukea, kirjoittaisin sille kirjoja; minun täytyy puhua sen kieltä, jotta se minua ymmärtäisi.
— Aijot nyt siis kirjoja myöskin?
— Niin aijonkin.
— Hannu, tiedätkö mikä kohtalo sinua uhkaa?
— Tiedän! Yhtä asiaa vain pelkään. Poikani…
— Kuule ystäväni! Tiedäthän salaisen veljesliiton valan auttaa toinen toistaan; etkö luota meihin?
— Toisinaan luotan, toisinaan en. Kaikki tahtoisivat kirveen heiluvaksi, vaan ei kukaan halua olla varressa. En minäkään halua, mutta käyn kuitenkin varteen vastoin tahtoani. Minä tunnen kuinka ne, jotka ovat takanani, tunkevat minua eteenpäin ja minä en vetäydy syrjään. Sano mulle, veli, jos tapaat murhaajan, ethän tyydy siihen, että luet hänelle asianomaiset pykälät rikoslaista. Etkö ota murhaajaa lujille ja hirtä häntä? Tai voitko rangaista murhaa muulla tavoin? Tapahtuuko murhaa ilman murhaajaa? En pyydä vastausta tähän kysymykseen, sillä oikeastaan kysynkin itseltäni. Ajattelen näin: enhän oikeastaan aijo hävittää itse laitosta, sillä kirkko on itsessään hyödyllinen laitos, ei, miesten kimppuun minun täytyy käydä, laitoksen kelvottomain hoitajain. Enhän tahdo sanoa, että kaikki arkkipiispat ovat lurjuksia, sillä se ei olisi totta, vaan minä tahdon osottaa sormellani juuri tätä erityistä arkkipiispaa, sukurutsaajaa ja ryöväriä. En käy paavin kimppuun sen vuoksi, että hän on kirkon päämies, sillä olkoon mielellään kirkolla, kun se on yhteiskunta, päämies, ei, minä tarkoitan erityisesti Benedictusta, siveetömyydessä eläjää, julmuria, jolla kumminkin on pyhyyden arvonimi.
— Luuletko sinä, että minä tuomarina olen iloissani tuomitessani ketään kuolemaan; enhän minä kumminkaan tuomitse, heidän rikokset ovat tuominneet heidät ja minä julkiluen ainoastaan tuomion. Pyöveli, joka panee kuolemantuomion toimeen, ei ole murhaaja, mutta hän ei siltä nuku rauhallisesti.
— Niin, ei ole hauska olla pyövelinä.
— Mutta jonkun siinä toimessa täytyy olla. Koko tämä yhteiskunta, jota kutsutaan kirkoksi, on satapäinen peto: yhdeksänkymmentä yhdeksän sen päistä kasvaa uudelleen, yksi ainoa on kuolevainen. Iske se poikki! Se on ylinnä!
— Minä isken. Ja nyt hyvästi. Muistele poikaani, minä muistelen sinun neljää lastasi ja multa saavat riistää kielen suusta, ennenkuin ketään petän.
— Mene rauhassa, veljeni. Ainoastaan me, jotka olemme valheen nähneet, mutta uskaltamatta sitä ilmaista, ainoastaan me tunnemme, miten me olemme taistelleet, sen on ainoastaan taivas nähnyt, ja mitä me olemme rikkoneet salatessamme totuuden, sen on Jumala meille anteeksi antava. Mutta pitemmälle tämä ei saa mennä, sillä silloin meistä tulee valehtelijoita. Alttari on rakennettu, uhri on siihen nostettu ja kansa odottaa, että taivaan tuli on sytyttävä alttarin. Tempaa nyt käsinesi tuli alas, niin kansa on uskova ja vapautuva. Amen Jeesuksen nimeen.
Amen, toisti Hannu ja meni.
* * * * *
Turhaan oli koko syyskauden odotettu paavin lähettilästä, mutta nyt marraskuussa hän tuli. Hän tuli kuin mahtava maallinen ruhtinas, seurassaan parisataa ratsumiestä ja suuri parvi munkkeja. Tukholma oli pukeutunut juhlapukuun; ikkunoista riippui kirjavia vaatteita, liput liehuivat talojen räystäiltä. Kirkot olivat auki, kellot soivat, urut pauhasivat, messuja laulettiin ja poltettiin pyhää savua! Tukholman suurkirkko oli puettu juhlapukuun; kynttilöitä paloi kaikilla alttareilla, joka kappelissa pidettiin jumalanpalvelusta, niissä kihisi pappeja kuin mehiläiskeoissa ja paksu savu nousi kuin pirtistä, joten pyhäinkuvat tuskin hämärsivät savupilvien keskitse. Kynttiläjalat olivat koristetut vaatekukkasilla ja havunoksilla ja holveista näkyi riippuvan lippuja, joihin oli kuvattu pyhäinkuvia; alttari oli peitetty punasella vaatteella. Kuninkaallinen vahti seisoi jo kirkon portilla; sen oli estettävä kansaa tulvaamasta kirkkoon, ennenkuin ne, joilla oli etuoikeus, olivat päässeet paikoilleen.
Ensiksi tulivat ammattikunnat puheenjohtajineen ja lipunkantajineen; he kävelivät avopäin ja pitivät kynttilää kädessään; sitten tuli kirkollisia seurueita, jotka esiintyivät suurella mahtipontisuudella. Jokainen yhdistys asettui kappelinsa edustalle. Sitten tulivat mustatveljekset eli dominikaanit luostaristaan kantaen edessään mustasta puusta veistettyä ja harsolla peitettyä ristiinnaulittua Kristusta; munkit mustanvalkoisissa pukimissaan olivat yöperhosten näköiset, jotka lepattivat siipiään kynttiläin ympärillä. Sitten kuninkaallinen seurue juhlapuvussa, mutta kuningas itse oli poissa sodassa. Sen jälkeen pormestari ja raati ja lopuksi taas sotilasvahti. Kun kirkko oli täysi, rupesi koko seurakunta veisaamaan mahtavaa misereereä, — Herra armahda meitä!
Nyt astui arkkipiispa esiin pääalttarin eteen. Hän oli viidenkymmenen vuotias mies, kasvot kalman kalpeat. Silmät olivat ikäänkuin laskosten peitossa ja silmännurkista lähti leviämään tummahtavia juovia. Suu oli kuin veitsellä viilastu ja kun ääni sen avasi, loistivat sieltä hampaat valkosina ja terävinä kuin suden kidasta.
Laulu vaikeni ja urut yksin soittivat pauhaavaa "jubilate"-säveltä, johon rummut, pasuunat ja puusoittimet yhtyivät ja samassa astui suuresta portista sisälle paavillinen lähettiläs seurueineen. Arkkipiispa astui alas alttarilta ja kävi lähettilästä vastaan ja kun he käytävällä tulivat vastakkain, lankesivat he polvilleen ja suutelivat toisiaan. Arkkipiispa nousi ensiksi ja huusi: Tehkäät ovet korkeiksi ja portit laveiksi, että kunnian kuningas mahtuu temppeliimme. Siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen, Hosianna!
Urut vaikenivat ja arkkipiispa piti tervehdyspuheensa Kristuksen edustajan apostolille, joka on kuunnellut Vapahtajan kehoitusta ja käynyt kaikkeen maailmaan julistamaan totuutta ja antamaan syntejä anteeksi. Rooman pyhä isä on vihdoinkin kuullut pienen pohjoisen kansan huokaukset päästä osallisuuteen Kristuksen armosta ja lähettänyt opetuslapsensa tätä armoa anniskelemaan. Sitten kuvasi arkkipiispa niitä luuloteltuja vaivoja ja vaaroja, joita tämän Herran palvelijan on ollut kestettävänään tällä pitkällä ja vaarallisella matkalla ja päätti puheensa vielä laulettavaan Hosiannaan.
Paavin lähettiläs vastasi ja kutsui arkkipiispaa totuuden todistajaksi, ei siksi, että tämä oli kutsunut häntä apostoliksi, vaan siksi että hän, arkkipiispa, oli totuuden totuuden todistaja. Sitten kertoi hän tulonsa syyt. Kerettiläiset, anttikristukset, jotka eri nimellisinä ovat kohottaneet päätään Saksassa, ovat käyneet pyhän isän ja pyhän kirkon kimppuun, vaikka jo viisikymmentä vuotta sitten on poltettu eräs heidän päämiehistään, Huss niminen. Surulla on pyhä isä nähnyt sen epäuskon, joka tällä aikakaudella puhaltaa kuin jäinen tuuli hänen viinitarhansa ylitse, hän on itkenyt verikyyneleitä kansojen puolesta; mutta nyt on hänet vallannut pyhä viha, hänellä ei enää ole oikeutta tuota kärsivällisesti sietää, nyt täytyy hänen kurittaa uppiniskaisia vitsoilla ja ruoskilla, hän on polkeva jalallaan käärmeen päätä. Siksi levittää hän nyt kehoituksen koko kristikuntaan, vaatii kaikkia nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan maallisia tavaroitaan Kristuksen jalkain juurelle, siten hankkien itselleen katoomattomia tavaroita taivaassa.
Tämän puheen loputtua nousivat molemmat korkeat papit alttarille, suuri käytävä tyhjeni, sen molemmille puolille asettui munkkeja ja porvaristoa. Mustainveljesten luostarin priori meni lähettilään luo ja julkiluki tervehdyskirjoituksen, jonka hän sitten antoi lähettiläälle.
Kun tässä aika rupesi käymään pitkäksi, alkoi odottavissa ryhmissä kuulua kuiskaavaa keskustelua. Mustaveljes Andreas, jota kutsuttiin "suureksi kalastajaksi" ja johon tutustuimme hänen ollessa onkimatkalla Harmajainveljesten luostarin edustalla, kääntyi toverinsa puoleen ja kuiskasi:
— Onko sinusta arkkipiispa totuuden todistajan näköinen?
— Hän on minusta palovartijan näköinen, vastasi toinen.
— Palovartijan?
— Niin, hänellä on niin mustat silmäin ympärystät.
Nyt lähti Harmajain veljesten priori viemään tervehdystään. Veli Martin, kirjastonhoitaja, loi katseen pitkin tasasta kivilaattiaa, nojasi päänsä veli Franciscuksen puoleen ja kuiskasi:
— Tuopa olisi mainio keilirata.
Sitten oli pormestarin vuoro tulla esiin. Hän kävi vapisevin askelin ja katseet maahan luotuina. Koska hän ei taitanut latinan kieltä, oli hän saksaksi kirjoituttanut puheensa. Siinä hän lausui kaupungin tervehdyksen, selitti että kaupunki on hyvin onnellinen, kun se on saanut nähdä apostolin, jota se on kauan odottanut, ja että kaupunki tulee tekemään kaiken voitavansa avustaakseen totuutta sen taistelussa valhetta vastaan.
Tällä paikalla hän kohotti silmänsä, mutta sattui katsahtamaan syrjään ja näki muutaman pylvään takana Hannun, jonka silmistä singahteli ikäänkuin tulisia nuolia häntä vastaan. Hetkeksi kävi kirkossa kaikki aivan äänettömäksi, pormestari seisoi siinä mykkänä ja vasta arkkipiispa sai kuivasti rykäsemällä hänelle hänen puhelahjansa takasin. Pormestari jatkoi puhettaan. Porvaristo, joka aina on ollut kuninkuuden vankin tuki, on myöskin oleva kirkon, ainoan autuaaksi tekevän kirkon, vartija. Sitä pitemmälle hän ei voinut lukea, sillä hänen silmiään samenti. Jättäen kirjoituksensa kumarsi hän ja palasi paikoilleen. Taas alkoivat urut soida ja laulajat yhtyivät niiden säveliin; mutta se tuntui laimealta ja hengettömältä, tuo laulu, ihmiset olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä.
— Tiedätkö mitä meille tänään annetaan päivälliseksi? kysyi Martin
Franciscukselta.
— Syntein anteeksi antamusta!
— Mutta sepä osasi valehdella, tuo pormestari.
— Tottapa sillä oli pakko.
Jubilate, recordate et earum potestate, niin kaikui laulu, jolla aikaa kirkon palvelijat kantoivat esiin suurta arkkua, johon seurakunnan tuli uhrata rahojaan pyhän kirkon puolustukseksi ja saada niistä syntinsä anteeksi. Portit avattiin ja vahdit laskivat yleisön sisään. Kirkon loistava komeus heitä häikäisi, savustushuurut huumasivat heitä, laulu ja urkujen ääni tempasi heidät mukaansa ja heidät valtasi pelko ja kunnioitus Kristuksen apostolia kohtaan, joka seisoi arkkipiispan vieressä alttarin edustalla. He lankesivat polvilleen, valittivat ja huokasivat ja ryömivät niin eteenpäin käytävää pitkin. Se oli liikuttavaa nähdä ja nuo molemmat alttarin edustalla seisovat Auguuritkin näyttivät hetkeksi joutuvan haltioihinsa nähdessään tämän ihmissielujen virran, naisia, ukkoja ja lapsia, vierivän heitä kohden, siihen missä he seisoivat Kristuksen ristin juuressa, raha-arkku edessään. Mutta tottuneet kun olivat toimittamaan temppelivirkaa, pääsivät he kohta taas viralliseen mielialaansa, oikasivat vartalonsa suoriksi ikäänkuin jumalankuviksi, joiden edessä kansan tuli polvistua uhraten alttarille, — arkkuun.
Kolmen tunnin ajan vieri virta eteenpäin ja pääsi taas juoksemaan ulos pienestä kuoriovesta; lähettiläs ja arkkipiispa olivat väsymyksestä ja nälästä kalpeat kuin liina, niin että heidän toisinaan täytyi nojautua alttarin aitaa vastaan levähtääkseen, ja heidän täytyi myötään vaihtaa toista ja toista jalkaa, joita kansa tuli suutelemaan.
Laulajat olivat uupumuksesta vaijenneet ja ainoastaan uruista lähti vielä verkalleen valittavia ääniä. Munkit keskustelivat puoliääneen ja porvaritkin olivat väsähtäneet hartauteen, sillä he istahtivat portaille, pylväiden jalustoille, muurinreunoille ja mihin pääsivät.
Vihdoin väsyi vahtikin ja portit suljettiin. Silloin näkyi vihdoinkin virralle pää tulevan. Taas päästiin hengittämään; arkku oli täysi, niin täysi, että erään diakoonin täytyi lähteä kantamaan pienempään hopea-astiaan viimeisiä antimia.
Kun urkujen ja laulajain viimeinen ääni oli haihtunut ja lähettiläs ja arkkipiispa lankesivat polvelleen, lopettaakseen juhlan hiljaisella rukouksella, silloin juuri, kun he olivat nostamassa käsivaatteen peittääkseen kasvonsa siihen, rupesivat molemmat vapisemaan, niin että he tuskin polvillaan pysyivät ja toinen katsoi toistaan ikäänkuin epäillen omia silmiään. Heidän pukunsa liepeestä oli rukousjakkaralle pudonnut kaksi paperilehteä, joissa oli suurilla kirjaimilla luettavana: "Voidaanko ostaa syntejä anteeksi?" ja sen alapuolella: "Helpompi on rikkaan tulla taivaan valtakuntaan kuin neulan mennä kameelin silmän läpi".
Ikäänkuin saman ajatuksen valtaamana kätkivät he paperit taskuihinsa ja kääntyivät siunaten seurakunnan puoleen. Vaan silloin kuului yltyleensä koko kirkossa kahiseva ääni, ikäänkuin tuulen heilutellessa kuivunutta lehdikköä; sihistiin ja kuiskattiin ja joka toisella munkilla oli kädessään paperi jonka hän oli löytänyt laattialla taikka tavannut poistuvan kansanjoukon jaloissa ja johon oli painettu: "Voidaanko ostaa synnit anteeksi?" Arkkipiispa ja lähettiläs menivät sakaristoon. Silloin vasta kohosi kirkossa kova surina, se yltyi, paisui kohinaksi ja kohta kuului huutojakin.
Puolta tuntia myöhemmin oli kirkko tyhjä. Vaan sen laattialla oli yltänään valkosia paperilappuja.
* * * * *
Kun Hannu iltapäivällä tuli kotiinsa, istui hänen sisarensa pienessä kamarissaan ja ompeli. Myymälä oli suuren anejuhlan johdosta suljettu, luukut kiini ja takassa paloi tuli.
— Niegels oli täällä, puhui sisar.
— Vai niin, vastasi Hannu. No mitä hän tahtoi?
— Hän oli hyvin pahoillaan, koska hän on menettänyt virkansa.
— Onko hän menettänyt virkansa?
— On. Kun julistukset nyt painetaan, on viisi raastuvan kirjureista joutunut joutilaiksi. On lyöty arpaa, kenen pitäisi erota ja arpa on määrännyt hänet. Mutta pahempi on, että hänen tuleva appensa on purkanut kihlauksen.
— Poika raukka! Ei niin hyvää, ettei se tuottaisi jotakin pahaakin.
Toisen leipä toisen kuolo.
— Niin, sinä olet ollut aina hyvä häntä kohtaan, senhän hän itse myönsi, kun kävi täällä lainaamassa sinun painolaatikkosi.
— Lainaamassa? Minun painolaatikkoni?
— Niin, hän sanoi sinun luvanneen.
— Minun?
Hannu meni nopeasti myymälään ja haki. Sitten tuli hän taas kamariin.
— En ole koskaan antanut hänelle lupaa. Kummaa, miten hän niin saattoi sanoa! Onneksi otti hän pienemmän.
— Niin, niin, minä varotin sinua luottamasta häneen. No, miltä näytti kirkossa?
— Loppu oli hyvä.
— Ehkä ei ole vielä loppua nähtykään?
— Missä on poikani?
— Hän on naapurissa leikkimässä.
— Haluaisin nähdä häntä.
— Tuon hänet heti. Sinä olet niin murheellisen näköinen, rakas veli.
— Olen murheellinen kuollakseni, sillä pelkään, että taakkani käy liian raskaaksi.
— Ajattele Kristusta!
— Minä ajattelen, mutta sydämmeni tuntuu kutistuvan rinnassani, kun ajattelen lastani ja sinua!
— Poika kulta, jos asiasi on oikea, ei voi sinua mikään murjoa, ja minä tiedän, että se on oikea. Jos olen nurkunut ja nuhdellut sinua, on se tapahtunut syystä, että olen ollut peloissani sinun puolestasi. Jos pahimminkin kävisi, olethan toki kuollut hankkiaksesi vapautusta muiden sydämmille. Mutta Hannu, elä horju, sillä ihmiset ovat pahoja. Elä näytä että vapiset, sillä silloin he sanoisivat, että sinä kadut. Muista, että ehkä kohta saat tavata lapsesi äidin.
— Mutta mitä hän mulle sanoo, kun olen menettänyt poikanikin?
Vanha nainen nousi ja vastasi säihkyvin silmin:
— Hän on sanova sulle näin: sinä kävit katkeraan kuolemaan pelastaaksesi poikasi ja muiden pojat valheen kahleista ja siksi saat istua Karitsan valtaistuimen vieressä. Niin on hän sanova.
Sisar meni ulos ja palasi sieltä tuoden kahdeksanvuotiaan pojan, joka oli leikistä punottavana ja joka vastenmielisesti oli katkaissut leikkinsä tullakseen kotiin. Hän istui nurjamielisenä nurkkaan eikä tahtonut tervehtiä isäänsä ja kun isä pyyhki kiharat hänen otsaltaan ja tahtoi häntä hyväillä, nykäsi hän olkapäitään ja kääntyi poispäin. Sanomattoman tuskan katse näkyi silloin isän silmässä ja siitä sisar niin heltyi, että hän tahtoi torua poikaa. Mutta isä tyynnytti häntä ja virkkoi ainoastaan:
— Ihmisluonne! Semmoisia olemme kaikki olleet!
Hän meni pieneen myymäläänsä ja sytytti lamppunsa. Nyt sen piti tapahtua! Täällä ahtaassa kammiossa piti noiden pienten sotajoukkojen järjestyä ja sieltä ne olivat ohjattavat tuohon suureen taisteluun. Hän heitti takin päältään ja rupesi latomaan ilman käsikirjoitusta, sillä hän ajatteli lauseen samalla. Eilen oli hän käynyt laitoksen kimppuun, nyt piti käydä laitoksen hoitajain.
Hän teki keskeyttämättä työtä koko yön. Puolenyön aikana meni hän kamariin, jossa vanha sisar ja poika nukkuivat. Siinä makasi hänen poikansa niin punaposkisena, uneksi kai leikeistään, koska hymyili ja heilutti käsiään. Isä katseli häntä kauan. Julmia ajatuksia, katkeroita nuhteita nousi hänen mielessään. Hän muisti, kuinka hän kerran viivottimella oli lyönyt näitä hentoja pikku sormia, kun ne olivat tuhrineet hänen työpöytänsä ja turmelleet kokonaisen yön työn. Sitä hän nyt katui. Hän nojautui alaspäin ja suuteli tuota pientä kättä, joka näytti pitelevän kiini joistakin näkymättömistä suitsista ja ajavan pienten punaisten puuhevosten ilmavaa valjakkoa poikki sinervillä tekokukilla peitetyn niityn ja läpi metsien, joissa kasvoi omenia kantavia joulukuusia.
Sitten kääri hän peiton tarkemmin pienokaisen ympäri ja korjasi patjan pään alle; luki hiljaisen rukouksen ja meni työhönsä taas.
* * * * *
Samainen yön pimeys, joka peitti vaippaansa vanhan kivitalon Rautatorin varrella, vallitsi myöskin Harmajainveljesten luostarin ympärillä. Mälarilta tuleva kylmä lounaistuuli pieksi lumihiutaleita pitkäin rakennusten seiniä vastaan ja heilutti vanhaa, ravistunutta sarvi-ikkunaa pohjoisella sivustalla. Se loisti kuin yöllä hehkuva hukansilmä, tuo punankellervä ikkuna, sillä sisällä paloi tuli. Ja sen valossa istui tuossa pienessä, lämpösessä kamarissa kirjuri Niegels hypistellen punasta partaansa, nojautuneena Hannu kirjemaalarin pienen painolaatikon yli. Mutta hän ei ollut yksin, sillä hänen rinnallaan seisoi kirjastonhoitaja Martin ja kopioitsija Franciscus, molemmilla lasillinen punasta reininviiniä kädessään.
— En huomaa mitään keinoa, miten hänen kimppuunsa pääsisi, sanoi Niegels. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta ei ole myöskään koskaan tehnyt halpamaista tekoa.
— Ei ole nyt siitä kysymys, väitti Martin. Hänellä on kansa puolellaan, sillä hän on oikeassa, siitä ei ole eri mieltä. Meidän on vain riistettävä häneltä tuo hänen arvonsa ja vaikutusvaltansa.
— Se on totta, sanoi Niegels. Vaan ovatko kaikki keinot luvallisia?
— Kaikki keinot ovat luvallisia.
— Minun sydämmeni tuskin myöntyy siihen, sanoi Niegels.
— Eihän nyt ole vielä monta tuntia kulunut anteeksiannosta, arveli
Franciscus.
— Heretkää lörpöttelemästä! virkkoi Martin. Aika kuluu ja huomenna hänen täytyy kukistua. Asiaan siis. Mitä on meidän kirjoitettava? Eikö hän elä yhdessä sisarensa kanssa? Hyvä, kirjoita siis: Hän elää yhdessä sisarensa kanssa.
— Mutta sehän on epäilyttävää, kaksimielistä, huomautti Niegels.
— Minusta se on kylliksi selvää. — Jatkoa vain. Hän on poistunut Varnhemin luostarista, siinä hän tietysti teki oikein, vaan kirjoita: Hän on ajettu pois luostarista ja nyt hän kostaa häväistyskirjoituksilla. Entä sitten? Eikö voi sanoa että hän on Hussilainen?
— Kyllä hän on Hussin kirjoituksia lukenut, vaan jos häntä sanoo
Hussilaiseksi, joutuu hän roviolle.
— Hyvä, siis kutsumme häntä Hussilaiseksi, se on hyvä sana. Mutta jott'ei näyttäisi siltä, kuin me tahtoisimme kostaa hänelle, on kansa ärsytettävä häntä vastaan, niin että se itse astuu ensi askeleen. Kirjoita että hänellä on kotonaan kerettiläiskirjoituksia ja että hän siellä harjoittaa noituutta.
— Mutta sehän on rumaa valetta, tuumi Niegels pureskellen kynäänsä.
Kansa hyökkää hävittämään hänen myymälänsä.
— Juuri niin. Harjoittaa noituutta siis. Kirjoita.
— Olettepa te kelpo väkeä, virkkoi Franciscus lämmitellen käsiään liekin edessä.
Ja nuo punertavat vahakynttilät, joita hurskaat ihmiset olivat luostarille lahjoittaneet, saadakseen sieluilleen rauhan, itkivät verenpunaisia kyyneleitä valaistessaan tätä halpamaista tekoa, valaistessaan noita Iskariothin likaisia käsiä, jotka häpäisivät ihmishengen kauniinta, valistuksen palvelukseksi tehtyä keksintöä. Tuon harmajan huoneen, jossa pöly pälyili lukinverkkojen lomissa, täytti vahan ja viinin katku, vahan, jonka ahkerat mehiläiset olivat keränneet kokoon kukkaisniityiltä, ja viinin, jonka aurinko kovasta kallionrinteestä oli kerännyt ravitseviin rypäleihin.
* * * * *
Marraskuun aurinko valaisi lumenpeittoisia katuja ja toreja aamulla anejuhlan jälkeisenä päivänä. Hannu istui myymälässään kuten tavallisesti, vaan oli väsyneen näköinen; pelottava tyyneys vallitsi hänen kasvoillaan, kuten kuolemaan tuomitun kasvoilla, joka tietää että hänen täytyy kuolla, mutt'ei tiedä hetkeä milloin. Kivinen elukanpää portin yläpuolella oli kuurosta valkea ja jääpuikkoja riippui sen suupielistä. Kaakinpuu oli kamalan näköinen niinkuin tavallisesti. Mutta ihmiset, jotka liikkuivat kaduilla, olivat tavallista vilkkaammat. He pysähtelivät nurkissa ja keräysivät aina jonkun lukutaitoisen ympärille, joka ääneensä luki isosta paperilevystä. Ryhmä rähisi ja hajaantui. Näin ei tapahtunut ainoastaan Rautatorilla, vaan kaikilla aavemmilla paikoilla, joissa näitä papereita löytyi milloin; keskellä katua, milloin nurkkiin naulattuina. Että hämminki oli suuri, sen voi ymmärtää julistuksen otsakirjoituksesta, joka oli näin kuuluva: Täydellinen todistus että: 1:ksi arkkipiispa ei ole mikään totuuden todistaja; 2:ksi, että paavin lähettiläs ei ole mikään apostoli ja 3:ksi, että pyhä isä ei ole pyhä.
Kun Hannu istui siinä ikkunansa ääressä, koputettiin ovelle ja talon isäntä astui heti huoneeseen.
Huomispäivänä olet sinä Hannu kirjeenmaalari poissa tästä talosta, sinä ja koko joukkosi.
— Miksi niin, jos saan kysyä?
— Tässä ovat syyt, sanoi isäntä ja antoi hänelle paperin, johon oli painettu jotakin hyvin huonolla painolla, mutta kumminkin siksi selvästi, että sen saattoi lukea. Hän luki: "Todenperäinen kertomus siitä petturista ja Hussilaisesta, joka väärällä nimellä Hannu kirjeenmaalari elää yhdessä sisarensa kanssa ja joka, kostoksi siitä, että hän on karkotettu Varnhemin luostarista, on julaissut vääräuskoisen häväistyskirjoituksen pyhästä kirkosta kieltäen siinä Jumalan ja hänen pyhän sakramenttinsä".
Hannu kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja tunsi rintaansa kylmävän.
Tätä hän toki ei ollut voinut aavistaa.
Silloin kuuli hän huudahduksen sisältä kamarista, sydäntä särkevän huudon, juurikuin ihmisen pudotessa heikon jään läpi veteen. Hän juoksi sinne ja näki sisarensa makaavan kankeana ja mykkänä laattialla ja hänen vieressään oli tuo kamala paperi. Erääseen nurkkaan oli poika lymynnyt ja katseli sieltä tuijottavin silmin, ikäänkuin peljäten itkeäkin. Siihen jäi Hannu seisomaan, voimatta tehdä mitään sisarensa virvoittamiseksi, ja hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli opettanut tämän lukemaan. Vihdoin notkistui hän alas ja kohotti hänen kättään. Se oli vielä lämmin ja pehmyt, mutta valtimo oli lakannut tykyttämästä. Hänen seuraava ajatuksensa oli: kuka on pitävä huolta pojastani? Useampia ajatuksia hän ei ennättänyt ajatella, sillä nyt kuului kumea meteli torin puolelta. Hän meni myymälään ja näki nyt suuren ihmisjoukon keräytyneen torille. Kaikki puhuivat yhtaikaa, kaikkien kasvot olivat käännetyt myymälän ikkunaa kohden. Se näytti tuo joukko mustalta seinältä, jossa oli valkosia pilkkuja. Hän meni tiskin luo, mutta karjunta kuului sieltä häntä vastaan, hän nojautui ulos ikkunasta, antaen merkin, että hän tahtoi puhua. Hetkeksi vaikeni kansanjoukko.
— Mitä te haette? kysyi hän vapisevalla äänellä.
Uusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti katsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen silmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä tungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka hän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen oli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo kädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja vannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka posket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui puoliääneen:
— Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla käsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä olet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!
— Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en kostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen täytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten joukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa taikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi viisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat näitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet. Uskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia ja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen hänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa kohtaloa kuin hän?
Uusi huuto rämähti ja yksinäinen ääni kuului huudon keskestä:
— Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää hänet!
Ja nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja ukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti katukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi. Mutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja ikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.
Hannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan kautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän pakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi siten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi kamariin.
Mutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut hänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan metelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt tämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja nytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään hän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää rakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti poikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle, peitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan, ikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.
Siinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki. Ja kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen ystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten käsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset omaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei kumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut peljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään järjestysmiesten valtaan.
* * * * *
Linnankirjurien tuvassa istui Niegels, joka kiitettäväin ansioittensa vuoksi oli nimitetty linnankirjuriksi, kirjoittaen puhtaaksi kuninkaan ja hänen neuvostonsa säätämää julistusta. Julistus sisälsi armollisen kiellon, ettei kukaan yksityinen saisi ilman kuninkaan erityistä lupaa käyttää sitä uutta keksintöä, joka äsken oli tullut Saksasta ja jonka hyötyä epäiltiin, koska se oli voinut antaa aihetta sellaiseen julmaan väärinkäytökseen, kuin viime päivinä oli nähty (tällä tarkoitettiin Hannun kirjoitusta arkkipiispaa vastaan eikä Niegelsin kirjoitusta Hannua vastaan).
Ylikirjuri istui saman pöydän ääressä Niegelsiä vastapäätä katsellen kuinka tämä kirjoitti ja syrjemmässä uunin luona istui ylimmäinen kirjuri pitäen silmällä, että ylikirjuri valvoi Niegelsiä.
— Missä aijot sinä saada paikan? kysyi ylikirjuri Niegelsiltä.
— En tiedä saanko paikkaa ollenkaan, vastasi Niegels. Olen muuten aikonut seistä vahtien joukossa.
— Jos tahdot, saat minun vintinluukkuni, sanoi yläkirjuri. Sieltä voit nähdä paremmin kuin kukaan muu — ikkunoihin ei sovi, ne olen luvannut muille, kuten tiedät.
Niegels kiitti ja lupasi saapua niin hyvissä ajoin kolmantena joulupäivänä, että hän ehtisi ylikirjurin luo Rautatorin varrelle ennenkuin vahti tuli sulkemaan portit. Sillä rautatorilla oli Hannu kirjeenmaalari poltettava.
* * * * *
Päivää ennen jouluaattoa käveli pormestari sillan yli pohjoiselle rannalle ja ohjasi kulkunsa Pyhän Jaakopin kirkkoa kohden. Oli hyvin kylmä, lumi risahteli kuin sirkka hänen astuessaan. Ihmiset kääntyivät häntä katsomaan, ihmetellen mihinkähän pormestari meni. Kun hän saapui Brunkebergin vuoren rinteelle, pysähtyi hän ja silmäili varovasti ympärilleen, näkisikö kukaan hänen kulkunsa; ja kun hän luuli olevansa turvassa, pujahti hän äkkiä kaalimaiden lomitse kulkemaan sivupolkua myöten ja seisattui vihdoin hyvin sievän, punaseksi maalatun, tuvan eteen, jonka ympärillä kasvoi pieni puutarha. Veräjän edessä oli suuri häkkireki täynnä koivuisia varpukimppuja ja kuorman huipulla joulukuusi.
Pormestari koputti ovelle ja ulos astui pieni, kuiva ukonkääppänä, hyvin ystävällisen näköinen.
— Kas, herra pormestari, käykää sisään, elkää seisoko ulkona pakkasessa.
Pormestari esteli, ei tahtonut käydä sisään. Hän osotti sormellaan kuormaa ja virkkoi:
— Se on siis tässä?
— Tässä on. Ja siinä onkin oikein mainioita, kuivia koivunvarpuja, joita toimme Soimasta, — tuon kuusen otin mukaani lapsille joulukuuseksi, se ei kuulu asiaan. Halot ovat rannassa rautavaakan vieressä, kuuden korttelin pituisia kuusihalkoja, kuivia kuin lastuja, kesällä jo hakattuja.
— Se on hyvä, virkkoi pormestari. Mutta kuulkaas nyt vielä eräs asia. Halot ja varvut palavat kyllä hyvin, mutta tässä tapauksessa, kun nyt sekä sattuu olemaan joulu, että paavin lähettiläs on saapuvilla, pitäisi saada jotakin erinomaista, harvinaista toimeen. Siitä on tehtävä oikein komea rovio, jotakin, joka silmäänkin vaikuttaa ja jää mieleen.
— Oikea joulunuotio, virkkoi mies, ikäänkuin tutkiskellakseen pormestarin sisimmäisiä tarkoituksia.
— Niin. Laita siis rovio näin: Pohjalle kaksi kuormaa olkia.
— Rukiinolkia, vai?
— Se on sama. Sitten viisi puutaa tulikiveä, joka on tasasesti kylvettävä olkien väliin.
— Ettei näykään. Jaha!
— Sitten varvut! Halot ladot pohjustan neljään nurkkaan ja joka pinon väliin panet kaksi tervatynnyriä. Saat ottaa kuusi miestä avuksesi, että koko rovio syttyy yhtaikaa.
— Komealta se tuo kuuluu, mutta minäpä en usko, että ympärillä olevat talot sietävät sellaista kuumuutta. Kahdeksan tervatynnyriä!
— Mutta onhan siinä kivitaloja yltympäriinsä.
— No niin, olkoon menneeksi. Mutta hän ei ennätä sanoa sanaakaan, ennenkuin hän on tupehtunut ja kansasta on aina hauskaa, kun ne ensiksi vähän puhuvat.
— Mutta hänhän on juuri kielletty puhumasta, sitävartenhan pannaankin oljet ja tulikivi. Tee nyt niinkuin olen käskenyt, eläkä poikkea käskyistäni. Oletko ymmärtänyt?
Hän oli ymmärtänyt.
— Hauskaa joulua ja jää hyvästi, virkkoi pormestari mennessään.
Pyöveli kumarsi ja jäi miettiväisenä seisomaan eteisen portaille.
* * * * *
Kova oli pakkanen ja selkeä ilma kolmantena joulupäivänä. Rautatori oli muuttanut muotonsa. Hirsipuu oli siirretty pois ja sen sijalle rakennettu äärettömän suuri rovio keskessä olevan paalun ympärille. Katujen suissa oli sotilasvahdit ja kaikki torille johtavat kadut olivat väkeä täynnä. Talojen portit olivat suljetut, mutta ikkunoissa istuivat neuvosten ja ylimysten rouvat turkiksiin puettuina, sillä nuo viheriästä lasista ja sarviaineista tehdyt ikkunat olivat otetut pois, että paremmin näkisi. Katoilla istuivat porvarit vaimoineen, lapsineen, sällineen ja palvelijoineen, heillä oli vielä eväät ja juomapullot mukana, ettei tulisi kylmä eikä nälkä odotellessa. Torin keskellä kulki pyöveli ynnä hänen kuusi renkiään, kaikki puetut punaisiin vaatteisiin, tulukset ja taula kädessä.
Tori oli sangen pieni, joten toiselta puolen kuuli mitä toisella puhuttiin.
— Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla katonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin menen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla katoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa turkinkaulustoihinsa.
Rautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista. Mustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun varrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä sekotti säveleet kuulumattomiin.
Nyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä pistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.
— Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli vastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan, ja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt huomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä ojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä se oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä juuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja herättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean tempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen kiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin hirren päähän.
Kuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat liehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja virkkoi:
— Lähdetkö ajamaan puuhevosella tässä pakkasessa!
Vaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin seinää vasten.
Nyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään.
Martin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.
— Kas piru kun on kaunis tuo voudin rouva, virkkoi Martin.
— On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä mainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.
— Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä kauhtanan alle.
— Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus tömistellen jalkojaan.
— Hän kai pitää itseään muulla tavoin lämpimänä.
Rumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta päin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti kurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat ja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli pujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia tulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Hereticus". Hänen takanaan astui mustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä. Niiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille saavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja sidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki tuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat alaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan tätä näkyväistä maailmaa.
Rummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit nuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään ja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, — rikkihöyryt olivat tukehduttaneet hänet.
Suhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen huudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat mustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat ilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja katoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun ja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala tuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut liekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon luukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt kurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa paahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä paloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan solki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen nokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja kynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti hirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien rautatankoihin.
Mutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan ehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen ruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista, kuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti yltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat lähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo hyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi avannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki toiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat kapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi ja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat hiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka vitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja ja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa. Kivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja paukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä. Kun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon avatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella yltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.
* * * * *
Mutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan tapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.
— Olipa vahinko, ettei arkkipiispa ollut mukana!
— Hänelle ehkä jo etukäteen haisi käry.
— Säälipä harmaita veljeksiä, jotka paistuivat juuri päivällisajan lähetessä.
— Säälikö heitä? Hehän sen itse sytyttivät! Ei, enemmän sääli oli kirjeenmalaria! Muistatteko, kuinka kauniita pelikortteja hän teki! Saattepa nähdä, että häntä tulette kaipaamaan.