YLEVÄMPIÄ TARKOITUKSIA
Niin oli kylmä pienessä maalaiskirkossa, että hengitys huurusi savuna papin ja laulavain kuoripoikain suusta. Olkia oli levitetty kirkon savilaattialle, että sanankuulijat, jotka seisaaltaan messua kuuntelivat, tarkeneisivat myöskin polvistua, jota heidän täytyi tehdä aina kun pojat pientä tiukua soittivat. Paljo oli kirkossa väkeä tänään, sillä odotettiinpa harvinaista tapausta jumalanpalveluksen jälestä. Papin piti näet varottaa kahta riitaista aviopuolisoa, jotka elivät epäsovussa, mutta jotka eivät saaneet erota, kun eivät olleet tehneet varsinaista aviorikosta; kumpanenkaan ei myöskään tahtonut karkurina luopua kodistaan eikä lapsistaan. Messu-uhri oli päättynyt ja kirkuvalta kaikui "miserere" vilusta väriseväin äänien sitä laulaessa. Punasena helotti päivänpaiste jäisiä ikkunoita vastaan, sytytettyjen vahakynttiläin valoa ei näkynyt ollenkaan, ne kuultivat vain keltasina täplinä, jonka ympärillä lämmennyt ilma huurusi kuin keväinen auer.
Agnus Dei, qvi tollis peccata mundi, veisasi pappi ja pojat lauloivat, seurakunnan yhtyessä: miserere! Siinä kuului syviä, karkeita miesääniä ja kimeitä, hentoja naisääniä. Miserere, armahda meidän päällemme!
Epätoivoisena hätähuutona kaikui viimeinen miserere, ja samassa astuivat molemmat aviopuolisot katveesta esiin ja lähtivät kävelemään suurta käytävää myöten alttaria kohden. Mies oli pitkä ja romuluinen, ruskea parta, keinuva käynti. Nainen pieni, hentonen olento, sirot piirteet ja pehmoset, sulavat liikkeet. Huntu peitti puolittain hänen kasvonsa, joten näkyvissä oli ainoastaan surevannäköiset, siniset silmät ja palanen kalpeita poskia.
Pappi rukoili hetkisen ääneti itsekseen ja kääntyi sitten seurakunnan puoleen. Hän oli nuori mies, vielä vajaata kolmenkymmeninen, jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät oikein näyttäneet soveltuvan hänen papilliseen pukuunsa eikä niihin ankariin sanoihin, joita hän lausui. Molemmat aviopuolisot olivat jo aikuisemmin ripittäneet itsensä hänelle ja piispan erityisestä käskystä hän nyt piti nuhdesaarnansa. Riitaiset puolisot olivat näet käyneet piispan luona ja pyytäneet, että heidän avioliittonsa purettaisiin, mutta tämä ei ollut voinut siihen suostua, kun kanooninen laki myönsi eron vasta synnin tapahduttua, hedelmättömyyden perustuksella muutamissa tapauksissa, sekä jos toinen aviopuolisoista oli karannut kodistaan ja perheestään.
Pappi alkoi puheensa kuivalla, sisällöttömällä äänellä, ikäänkuin hän ei olisi itsekään uskonut mitä hän sanoi.
Avioliiton, sanoi hän, on Jumala itse rakentanut, hän, joka miehen kylkiluusta teki vaimon miestä varten, tälle avuksi. Koska siis mies on ensiksi luotu ja vaimo myöhemmin, pitää vaimon olla miehelleen alamaisen ja totella häntä herranaan.
(Tällä paikalla teki tuo pieni hunnutettu pää liikkeen, ikäänkuin haluten sanoa jotakin).
Miehen puolestaan täytyy kohdella vaimoaan arvokkuudella, koska vaimo on miehen kunnia ja mies siten kunnioittaa itseään vaimossaan. Niinpä sanoo Paavalikin kirjeessään Korinttilaisille, seitsemännessä luvussa, neljännessä värsyssä, johon Grationon kirkkosääntö juuri perustuu: Vaimolla ei ole itsellään valtaa ruumiinsa yli, vaan miehellä.
(Huntupäinen ruumis vavahti kiireestä kantapäähän saakka, vaan mies nyökytti hyväksyvästi papin sanoihin. Pappi, joka nyt loi katseensa vaimoon, muutti äänensä sydämmellisemmäksi.)
Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luo ja kysyivät, saisiko mies erota vaimostansa, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihmiset älkööt erottako. Ja siitä syystä ei kirkko myönny avioliiton hajoittamiseen. Kun maallinen laki nyt myöntää eroa muutamissa tapauksissa, on se tullut tavaksi ihmisten pahuuden tähden eikä sitä kirkko voi hyväksyä.
Elämä ei ole mikään kukkaistarha eikä meidän pidä siltä liikoja vaatia. Hän itse, joka siinä nyt saarnasi, oli myöskin naimisissa. (Tähän aikaan oli katoolisten pappien vielä lupa mennä naimisiin.) Siksi hän saattoikin olla ratkaisijana tässä kysymyksessä; hän tiesi, miten toisen aina täytyy mukautua toisen mukaan, jos mieli välttää riitaa ja toraa. Hän oli itse vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen, hän oli ristinyt heidän lapsensa ja nähnyt isyyden ja äitiyden pyhittävän heidän rakkautensa. Hän palautti heidän muistoonsa noita haihtumattomia hetkiä, jolloin he eheimmiten nauttivat elämästä ja tulevaisuus oli koittavana kesäpäivänä heidän edessään. Näiden muistojen nimessä pyysi hän heitä ojentamaan toisilleen kätensä ja unhottamaan kaiken, mikä oli tapahtunut sittenkuin eripuraisuuden henki oli päässyt heidän sydämmiinsä. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa pyysi hän heitä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat koettaneet rikkoa.
Hetken ajan vallitsi nyt kirkossa syvä äänettömyys ja jännityksellä odottava seurakunta siirtyi tungeskellen lähemmäs alttaria.
Aviopuolisot seisoivat liikkumattomina.
Silloin näytti pappi käyvän kärsimättömäksi ja äänellä, joka vapisi surua ja vihaa, alkoi hän taas puhumaan.
Hän puhui vanhempain velvollisuudesta lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta leppymättömiin sydämmiin, ja hän sanoi suoraan, että avioliiton tarkoitus ei ollut ensinkään olla huvitteluna kuumaverisille ihmisille, vaan keinona suvun lisääntymiseen ja — tähän pani hän erittäinkin painon — kasvatukseen. Sitten antoi hän heille viikon miettimisaikaa ja käski heidän mennä rauhassa.
Tuskin oli hän viime sanansa lausunut ja viitannut kädellään jäähyväisiksi, kun jo tuo nuori nainen käännähti ja lähti. Kylmänä ja tyyneenä hän kulki väkijoukon keskitse ja katosi suuren käytävän kautta.
Mies viivähti tuokion ja kääntyi sitten ristikäytävää kulkemaan, josta päästiin ulos pienen portin kautta.
Kun pappi asteli kotiinsa vaimonsa rinnalla, joka oli kuunnellut messua, kysyi häneltä hänen vaimonsa lauhkealla, mutta nuhtelevalla äänellä:
— Uskotko itse tuota mitä sanoit?
— Sinä olet omatuntoni, eukko rakas, ja tunnet ajatukseni. Säästä siis minua hiukankaan, sillä nuo lausumani sanat lyövät minua kuin ruoskat.
— Ota vain vastaan se kuritus. Sinä tunnet ripistä, että näiden aviopuolisojen liitto ei ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että nainen tuo on marttyyri, jonka henki voidaan pelastaa ainoastaan sen kautta, että hän saa eron miehestään; sinä tiedät sen, ja kehotat häntä kulkemaan turmiotaan kohden.
— Kirkolla näetkös, on ylevämmät tarkoitukset, jotka eivät salli sen ajatella pikkuihmisten mukavuutta ja hyvinvointia.
— Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, heidän onnellisuutensa, olisi kirkon ylevin tarkoitus. Mikä on sitten kirkon ylevämpi tarkoitus?
— Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi vähän mietittyään.
— No niin, Jumalan valtakunnan, virkkoi vaimo. Mutta Jumalan valtakunnassahan on ainoastaan onnellisten asuinsijat — siis pitää kirkon tehdä ihmiset onnellisiksi?
— Niin, korkeammalta kannalta katsoen!
— Korkeammalta? Voiko sitä katsoa kahdelta kannalta?
— Pikkunen hupakko voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta voi vastata, virkkoi pappi, painaen vaimonsa kättä.
— Mutta huonostihan on silloin laita viisaiden viisauden, sillä mitä he sitten vastaavat, kun viisas kysyy, kun kaikki maailman viisaat tulevat kysymään, intti vielä tuo pikkunen hupakko.
— Silloin ne vastaavat, että he eivät tiedä mitään, kuiskasi pappi.
— Olisit sanonut sen ääneen, olisit sanonut sen tänään kirkossa.
Eihän omatuntosi kumminkaan ole tyytyväinen sinuun tänään.
— Siis täytyy minun saada omatuntoni vaikenemaan, sanoi pappi, ja suuteli vaimoaan, joka juuri oli ehtinyt etehiseen.
— Sitäpä et voi, väitti vaimo, et niin kauan kuin pidät minusta ja kaikkein vähimmin tällä tavoin.
He kopistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaansa, jossa heitä vastaan juoksi kaksi pientä, tervettä poikaa suutelemaan isää ja äitiä. Vanhemmat olivat äärettömän tervetulleet senkin vuoksi, että maukas sunnuntaipäivällinen odotti valmiina kirkosta palaavia.
Pappi heitti päältään pitkän, ruumiinmukaisen kirkkokauhtanansa ja pukeusi porvarilliseen arkitakkiin, jossa asussa hän ei kumminkaan koskaan näyttäytynyt seurakuntalaistensa silmäin edessä. Pöytä oli katettu. Laattia oli lumivalkoinen ja siihen sirotetut havut tuoksuivat metsältä. Isä siunasi ruoan ja perhe asettui syömään, niin iloisena ja maailman tyytyväisenä, kuin jos ei sydäntä olisi koskaan särkynyt ylevämpiä tarkoituksia varten.
* * * * *
Lumi oli sulanut, maa huurusi ja uhoili siittämisen halusta. Pappila oli keskellä sitä yksitoikkoista Uplannin lakeutta, jossa Rasbon pitäjä sijaitsee. Mihin vain silmä katsoi, näkyi ainoastaan kivikkomaata, savikkopeltoa ja siellä täällä lomassa katajapehkoja, jotka näyttivät maata myöten ryömivän välttääkseen alituista tuulta. Kaukana taivaan rannassa näkyi metsänrinnan korkeimpain puiden latvoja, ikäänkuin vajoamaisillaan olevan laivan mastoja. Tupansa eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja muokannut kappaleen maata, johon hän oli kylvännyt talven yli kestäviä kukkia ja kasviksia, joita, äkkinäiset kuin olivat kylmään ilmanalaan, oli täytynyt talveksi peittää oljilla. Pieni puro, joka tuli pohjoisesta päin, metsästä, oli juuri siksi suuri, että siinä saattoi ruuhella soutaa kun pysytteli keskellä virtaa.
Rasbon pappi Dominus Pietari oli herännyt päivän noustessa, suudellut vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, siunannut päivän työn ja kävellyt iloisena ja elämänhaluisena kotiinsa. Leivot, jotka varmaankaan eivät välitä rumasta eikä kauniista, laulelivat ilmassa kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin siunatakseen laihaa maata. Vesi porisi ojissa, joiden partailla näkyi kavioiden jälkiä. Hän oli palannut kirkosta, juonut aamumaitonsa etehisessä ja seisoi nyt puutarhassa kaivamassa talvipeittoa pois kukkaispengerten päältä. Sitten haki hän kuokan ja rupesi kääntämään uinuavaa maata. Aurinko paahtoi lämpimästi, työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti syvään täyteläistä kevätilmaa ja tunsi olemuksensa niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo avasi ikkunaluukun päivän puolella ja seisoi siinä puoleksi puettuna katsellen miehensä työtä.
— Tämä on toista kuin nyökkyä kirjojen ääressä, virkkoi mies.
— Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sanoi vaimo.
— Enpä saanut ruveta, eukkoseni. Tämä tuntuu suloiselta selässä ja rinnassa. Miksi olisi Jumala antanut meille kaksi pitkää käsivartta, ellemme niitä käyttäisi.
— Niin, ei niitä lukemiseen tarvita.
— Ei, mutta lumen luomiseen, halon hakkuuseen, maan kuokkimiseen ja lasten kantamiseen, siihen ne ovat tarkoitetut. Se tekee rikoksen, joka niitä ei käytä. Ja me hengen miehet, me muka emme saa koskea tähän syntiseen maahan!
— Vait, virkkoi vaimo ja pani sormen suulleen. — Lapset kuulevat!
Mies otti hatun päästään ja kuivasi hiestyneen otsansa.
— Otsasi hiessä täytyy sinun syödä leipäsi, niin on kirjoitettu. Kuinka ihanaa onkin tämä hikoileminen. Se on toista kuin se kylmä tuskan hiki, joka tukan kautta nousee, kun ei voi keksiä selitystä jollekin hämärälle ongelmalle taikka kun epäilyksen henget polttavat verta, niin että se valuu suonissa kuin kuuma hiekka. Näetkö, kuinka käsivarren lihakset jännittyvät halusta saada liikkua; näetkö, kuinka sinertävät suonet paisuvat, kuin keväiset purot jään sulattua; rinta laajenee niin suureksi, että se pingoittaa puseron ompeleita… Niin tämä on toista…
— Vait, sanoi vaimo taas varotellen ja lisäsi johtaakseen keskustelun toiselle, vaarattomammalle tolalle: — Olet vapauttanut kukkaset pakkokahleista, vaan oletpa unhottanut elukkaraukat, jotka ovat olleet kytkettyinä pimeään omettaan koko pitkän talven.
— Niin, oikein, virkkoi pappi laskien kuokan kädestään, mutta nyt lapset ulos näkemään niiden iloa!
Viipymättä meni pappi omettaan, joka oli rakennussarjan päässä. Hän irroitti molemmat lehmät kytkyistään, avasi lammaskarsinan ja vasikkain soimen sekä siirtyi sitten toiselle puolelle avaamaan sikoläätin. Kellokas tuli ensiksi ulos ja asettui ometon ovelle; valo näytti huikasevan sen silmiä, kun se ojensi päänsä eteenpäin ja tunnusteli kuonollaan päivänpaistetta. Sitten se varovasti laskeusi portaita alas, henkäsi syvään, jotta kylkilihakset pullistuivat; haisteli sitten maata ja ikäänkuin heränneenä iloisiin menneenkesäisiin muistoihinsa, heilautti se häntänsä ylös ja laukkoi hyppien pihatantereelle, siitä mäelle kivien ja pensaiden poikki laskien yhdellä hypyllä kaivoluukun yli. Samassa tuli jo kirjolehmäkin ulos ja vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälestä juoksi pappi karahka kädessä, sillä hän oli unhottanut sulkea puutarhan veräjän; ja nyt alkoi kilpajuoksu, johon molemmat pojatkin sydämmensä innolla ottivat osaa, ajaakseen elukat pois aituuksesta. Mutta kun vanha palvelijatar sai nähdä Dominus papin juoksevan puseroisillaan elukkain jälestä tanhualla, säikähti hän, että mitähän ihmiset sanovat, ja hyppäsi ulos ikkuna-aukosta; vaimo seisoi portailla ja nauroi koko tapaukselle, nauroi niin herttaisesti, että koko piha kajahteli. Nuori pappi oli yhtä iloinen kuin nuo irtilasketut elukat, hän nautti kuin lapsi nähdessään näiden riemun talvivankilan auettua ja unhotti siinä riemussa sekä seurakunnan että piispan, juoksi vain semmoisenaan kylätietä pitkin estääkseen elukkoja menemästä toukopellolle.
Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan häntä nimeltään ja näki käännähtäessään vieraan naisen seisovan tämän rinnalla etehisen portailla. Hämillään ja suuttuneena korjasi hän pukunsa, suki hiukset hatun alle ja palasi kotiin päin, taivuttaen matkalla kasvonsa juhlallisen näköisiksi.
Kun hän tuli lähemmäs, tunsi hän tuon hennon naisen samaksi, jota hän kirkossa oli varottanut epäsovusta avioliitossa. Hän oivalsi, että nainen tahtoi häntä puhutella, ja pyysi hänen astumaan sisään. Lupasi itse heti tulla sinne, muutettuaan toisen takin päälleen.
Toiseen takkiin puettuna ja toisessa mielialassa astui hän tuokion kuluttua tupaan, jossa tuo epäsopuinen aviopuoliso odotti. Hän kysyi vaimon asiaa. Tämä kertoi sopineensa miehensä kanssa, että hän, vaimo, lähtisi pois kotoaan, koska ei avioeroa muulla ehdolla myönnetty. Pappi kävi kärsimättömäksi ja rupesi juuri vetämään esiin kirkkolakia ja Korintilaisepistoloita, kun hän avonaisen ikkunan kautta kuuli hiekan narahtelevan puutarhankäytävällä: hän tunsi niin hyvin nuo kepeät, pehmeät askeleet ja hiekkajyväin narina tunkeutui hänen sydämeensä saakka.
— Teko, joka teillä on mielessänne, vaimo, on epätoivoisen rohkea, mutta se on sittenkin rikos.
— Ei ole rikos, te vain sanotte sitä siksi, vastasi vaimo niin varmasti, kuin jos hän toivottomina öinä ja päivinä jo olisi sen asian kyllin selväksi miettinyt.
Pappi suuttui ja tapaili jo joitakin ankaroita sanoja masentaakseen niskottelijan, vaan samassa hän taas kuuli hiedikon merkitsevästi risahtavan puutarhassa.
— Te annatte seurakunnalle huonon esimerkin, sanoi hän siis ainoastaan.
— Huonomman annan, jos paikoilleni jään, vastasi vaimo.
— Te jäätte perinnöttömäksi.
— Sen tiedän.
— Te turmelette maineenne.
— Senkin tiedän, vaan kestän sen, tietäen olevani viaton.
— Entä lapsenne?
— Sen otan mukaani.
— Mitä sanoo miehenne siitä? Ei teillä ole oikeutta ottaa lastanne lähtiessänne karkuun kotoanne.
— Eikö oikeutta ottaa omaa lastani?
— Lapsen omistajia on aina kaksi.
— Mutta eihän silloin Salomonin viisaus riitä riitaamme ratkaisemaan. Vaan minä ratkaisen sen sittenkin, kunhan vain saan tämän jutun päättymään. Tulin luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatte minut pimeään käytävään, jossa sammutatte tulet ja menette tiehenne. Yhden asian minä sittenkin tiedän: missä rakkaus loppuu, siellä on jälellä ainoastaan syntiä ja alentumista, minä en tahdo elää synnissä, ja siksi lähden.
Ulkopuolelta kuului kiivasta hengitystä, kuin jos joku olisi hillinyt mielenliikutuksensa. Papin sydämmessä oli ankara taistelu. Sitten hän virkkoi:
— Kirkon palvelijana voin vedota ainoastaan Herran sanaan ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan sen, mihin sydämmeni kehottaa, mutta mikä ehkä on syntiä, sillä ihmissydän on horjuva ja heikko. Mene rauhassa äläkä hajoita, mitä Jumala on yhdistänyt.
— En mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä aviopuolisojen vanhemmat ovat yhteen nitoneet. Eikö sanaakaan ole teillä mulle lohdutukseksi antaa sille raskaalle tielle, jota lähden kulkemaan?
Pappi pudisti kiellellen päätään.
— Jumala suokoon, ettei teille koskaan annettaisi kiviä, kun te pyydätte leipää, virkkoi vaimo melkein uhaten ja lähti.
Pappi viskasi päältään virkatakin, huoahti ja koetti vapautua tuon keskustelun jättämistä raskaista tunteista. Kun hän tuli ulos, tapasi hän vaimonsa ja virkkoi tälle, että hän sydämmestään sääli tuota vaimoparkaa.
— Miks'et sitä sanonut hänelle? kysyi vaimo, joka näytti tuntevan keskustelun.
— On asioita, joita ei saa sanoa, vastasi mies.
— Kenen vuoksi niitä ei saa sanoa?
— Kenen vuoksi? — Kirkko samoin kuin valtio ovat, ystäväni, Jumalan säätämiä laitoksia, mutta epätäydelliset, sillä niitä hoitavat heikot ihmiset. Ei saa siis ihmisille myöntää, että nämä laitokset ovat epätäydelliset, sillä siten he joutuisivat epäilemään näiden jumalallista alkuperää.
— Mutta jos nyt ihminen, nähden niiden epätäydellisyyden, sittenkin rupeaisi epäilemään niiden jumalallista alkuperää ja jos hän vielä tutkimalla saisi selville, ettei sitä jumalallista alkuperää olisi olemassakaan…
— Minä luulen, keskeytti pappi, kaikki pyhät siitä varjelkoot, että epäilyksen viettelijä on päässyt hallitsemaan aikakautemme ilmassa. Etkö tiedä, että se oli ensimmäinen kysyjä, joka syöksi ihmisen kadotukseen. — Eipä suotta ole paavin lähettiläällä ollut syytä viime kirkolliskokouksessa kutsua tätä maata turmeltuneeksi.
Vaimo katsoi miestään tutkiskellen, laskiko tuo leikkiä, ja mies vastasi hymähdellen merkiksi, ettei se ollut kokonaan tottakaan.
— Älä laske tällaista pilaa, virkkoi vaimo. Voinhan uskoa sinun puhuvan vakavasti. Enkäkä tiedä koskaan, milloin vakavalta kannalta puhut, milloin leikin. Sinä uskot osaksi mitä puhut, vaan osaksi et. Sinä olet niin horjuva kuin jos itse olisit noiden epäilyksien vallassa.
Päästäkseen vaipumasta syvemmälle tähän kysymykseen, jota hän tahtoi välttää, ehdotti pappi, että he lähtisivät venheellä soutamaan virtaa alas erääseen kauniiseen paikkaan, jossa oli lehtimetsää ja jossa syötäisiin päivällinen.
Kohta istuikin pappi airoissa ja viheriä ruuhi lipui poikki veden kalvon; lapset koettivat venheestä tapailla menneenkesäisiä rytejä, joiden kuivissa lehdissä kevättuuli lauloi ikäänkuin heräämistään talven unesta. Pappi oli pukenut päälleen tuon kepeän arkipuseron, jota hän kutsui "vanhaksi ihmisekseen" ja hän souti voimakkaasti tuon puolen penikulman matkan pienelle koivikkokunnalle, joka oli saarena siinä kivikko-ahojen keskessä. Sillaikaa kuin vaimo laittoi esiin ruokaa, juoksi hän lasten seurassa poimimassa vuokkoja ja voikukkia, opetti poikia ampumaan jousipyssyllä ja teki heille pajupillejä. Hän kiipesi puissa ja piehtaroi nurmessa niinkuin poikanen, juoksi hevosena suitset suussaan lasten raikkaasti sille nauraessa. Hän kävi yhä rajummaksi ja kun pojat rupesivat ampumaan pilkkaan siihen siniseen virkatakkiin, jonka hän oli ripustanut puuhun, nauroi hän aivan haletakseen. Vaan vaimo silmäili varovasti ympärilleen, näkyisikö ihmisiä ketään, jotka tuota katseleisivat.
— Ah, anna minun olla ihmisenä Luojan vapaassa luonnossa! huudahti mies, eikä vaimollakaan ollut siihen mitään sanomista.
Päivällinen oli asetettu ruohokkoon ja papilla oli niin nälkä, että hän unhotti lukea ruokarukouksen, josta syystä lapsetkin muistuttivat:
— Isä ei lue pöytälukua.
— Minä en näe mitään pöytää, vastasi pappi ja kahmasi peukalollaan voita. Tälle nauroivat pienokaiset äärettömästi.
— Pidä jalat pöydän alla, Pekka, sanoi isä. — Älä nosta jalkojasi pöydälle, Niilo, virkkoi hän toiselle. Ja pienokaiset nauroivat, nauroivat niin että olivat syödessään läkähtyä; ei ollut koskaan ennen ollut näin hauska, isä ei ollut koskaan ollut näin iloinen ja hänen täytyi lausua sukkeluutensa uudelleen ja uudelleen ja aina ne herättivät saman riemun.
Mutta ilta läheni ja täytyi lähteä kotiin päin. Tavarat kerättiin kokoon ja mentiin veneeseen. Vielä kesti iloa hetkinen, mutta sitten uupui nauru ja pienokaiset nukkuivat äitinsä polvelle. Isä kävi äänettömäksi ja vakavaksi, niinkuin liian naurun jälestä aina käydään, ja kuta lähemmäs kotia tultiin, sitä vakavampana hän istui. Koetti hän toisinaan lausua jotain iloista, mutta se tuntuu sekin nyt surunvoittoiselta. Aurinko loi viistoon säteensä laajojen ketojen poikki, tuuli oli tyyntynyt, hievahtamaton hiljaisuus ja rauha vallitsi luonnossa, silloin tällöin vain kuului karjan ammontaa tai käen intohimoista kukuntaa.
— Käki kuuluu pohjoisesta, ennustaa surua, virkkoi pappi, siten ikäänkuin tulkiten tuota pitkällistä, alakuloista mielialaa.
— Ei ole merkitystä muuta kuin sen ensi kukunnalla ja aamulla se jo kukkui auvoa idästä, lohdutteli vaimo.
Jo näkyivät ometan katot ja niiden päällitse kirkon torni. He laskivat valkamaan, isä otti molemmat nukkuvat pienokaiset käsivarsilleen ja kantoi heidät tupaan. Suuteli sitten vaimoaan ja kiitti hauskasta päivästä, — hänen oli vielä mentävä kirkkoon iltamessua lukemaan.
Otti kirjansa ja läksi. Tielle tultuaan soivat jo iltakellot. Hän joudutti askeleitaan. Kirkon pihalla hän näki ihmisiä liikkuvan. Se oli jotain harvinaista, sillä tavallisesti oli lukkari yksin kuuntelemassa iltamessua. Pappi rupesi ajattelemaan, oliko joku nähnyt hänet koivikossa taikka oliko kukaan kuullut hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Oikein hänet tuska valtasi tullessaan kirkon portille, sillä siinä hän näki kaksi hevosta komeissa satulatamineissa sekä Upsalan hiippakunnan arkkidiakoonin palvelijoineen. Diakooni näytti odottaneen häntä ja pyysi saada puhutella häntä messun jälestä.
Ei ollut pappi koskaan rukoillut iltarukoustaan niin palavalla innolla ja tuska sydämmessään pyysi hän kaikkia pyhiä suojelemaan itseään ja seurakuntaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Tuon tuostaankin hän silmäili ovelle, jossa diakooni seisoi kuin pyöveli uhriaan odotellen ja lausuttuaan aamenen meni hän tyynein askelin vastaanottamaan iskua, sillä hän oli jo varmana, että jotain onnetonta tulisi tapahtumaan.
— En tahtonut tulla teitä kotoanne tapaamaan, niin rupesi arkkipiispan lähettiläs puhumaan, koska asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhaisen ja pyhitetyn paikan, joka vahvistaa sydämmiämme ja mieliämme. Minun on ilmoitettava teille eräs kirkolliskokouksen päätös, joka syvästi tulee koskemaan papiston yksityisen elämän sisällisimpiin oloihin.
Hän keskeytti puheensa nähdessään uhrinsa tuskan ja antoi hänelle pergamenttikäärön, jonka tämä kehitti auki ja luki:
Dilectis in Christo fratribus! — rakkaille veljille Kristuksessa!… Episcopus Sabiniensis, apostolicae sedis legatus — Sabinian piispa, paavillisen istuimen lähettiläs…
Silmät lensivät sirotekoisten kirjainten poikki kunnes ne äkkiä pysähtyivät erääseen riviin, joka näytti olevan tulella kirjoitettu, sillä nuoren papin kasvot muuttuivat tuhan karvaisiksi ja silmät näyttivät sammuvan.
Diakoonin näkyi käyvän miestä sääli ja hän virkkoi:
— Kuten näkyy, kirkon vaatimukset ovat ankaria; ennen vuoden loppua tulee kaikkien pappien avioliitojen olla purettuja; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa liitossa naisen kanssa saastuttamatta sitä pyhää virkaa, jota hänen on hoidettava, hänen sydämmensä ei voi jakautua Kristuksen ja vaimon siemenen synnillisten jälkeläisten välille.
— Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä älkööt ihmiset erottako, huoahti pappi, saatuaan kiini ensimmäisen selvän ajatuksen.
— Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa. Kun kristillisen kirkon ylevämmät tarkoitukset sitä vaativat, muuttuu rikoskin laiksi. Huomatkaa tarkoin tämä erotus: "älköön ihminen sitä erottako". On siis kysymys ainoastaan ihmisen esiintymisestä erottajana. Mutta tässä on erottajana Jumala, palvelijainsa kautta, hän erottaa mitä Jumala on yhdistänyt. Tässä tapauksessa ei siis ole sama laki kuin kaikissa muissa tapauksissa.
— Mutta onhan Jumala itse aviokäskyn säätänyt? väitti murtunut mies.
— On kyllä, mutta siksi hänellä onkin oikeus purkaa se.
— Vaan eihän Herra vaatine tätä uhria heikoilta palvelijoiltaan?
— Herra vaati Abrahamin uhraamaan poikansa Iisakin.
— Mutta siinä sydämmiä murtuu.
— Niin, sydämmiä murtuu, niiden täytyy murtua, että ne olisivat
Herralle sitä palavampia.
— Voiko tämä olla laupiaan Jumalan tarkoitus?
— Laupias Jumala jätti ainoan poikansa ristinpuuhun naulittavaksi! Maailma ei ole pyrintöjemme päämäärä. Turhuutta, katoovaisuutta! Ja voitte lohduttaa itseänne lukemalla kirkkomme antamia ohjeita…
— Ei, kaikkivaltias Jumala, älkää viitatko minua ohjeisiin. Taivaan nimessä, herra diakooni, antakaa mulle kipene toivoa; kastakaa sormenne pää ja sammuttakaa tämä epätoivon tuli, jonka olette sytyttäneet. Sanokaa, että se ei ole mahdollista, sanokaa että tämä kaikki on ehdotus, jota ei ole hyväksytty.
Diakooni osotti sinettiä ja virkkoi:
— Presentibus consulentibus et consentientibus… se on päätetty ja vahvistettu. Ja kirkon ohjeissa on, nuori ystäväni, sellainen viisauden aarre, että ne kyllä voivat valaista sokaistuneen mielen; hyvän neuvon tahdon antaa hyvälle ystävälle: lukekaa niitä aikuisin ja myöhään ja saatte nähdä, että te tyynnytte ja tasotutte.
Nuori pappi ajatteli niitä kiviä, joita saman päivän aamuna oli tarjonnut epätoivoiselle vaimolle ja hän notkisti päänsä kohdanneen iskun alle.
— Nauttikaa siis lyhyttä lupa-aikaanne, virkkoi diakooni. Kesätuuli on taas tuntunut, maa on pukeutunut kukkasiin ja suvilinnut laulavat maassamme. Pyhän Sylvesterin päivänä, joulukuun viimeisenä, tulee talonne olla puhdas juurikuin itse Herraa Kristusta vastaanottamaan, — tämä on määrätty pannan uhalla. Voitte sillävälin tutkia tuota sinetöittyä käskykirjettä — älkääkä unhottako kirkon ohjeita.
Hän nousi valkosen hevosensa selkään ja ratsasti pois, ehtiäkseen vielä ennen yön tuloa toiseen pitäjään levittämään kuin kalman sanansaattaja surua ja kurjuutta.
Rasbon pappi, herra Pietari, oli murtunut. Hän ei uskaltanut mennä kotiinsa, hän hyökkäsi kirkkoon ja lankesi polvilleen alttarin eteen. Auki olivat kullatun alttarikaapin ovet ja illan punertavat säteet valaisivat Vapahtajan kulkua Golgatalle. Tällä kertaa ei pappi ollut uhkaavan ja rankaisevan Jumalan välikappale, vaan hän makasi rangaistuna seurakuntana kasvoillaan ja huusi armoa. Hän kohotti silmänsä Kristukseen, vaan hän ei löytänyt sääliväisyyttä. Vapahtaja joi kalkin, mikä hänelle tarjottiin ja joi sen pohjaan; hän kantoi ristin rikkirevityssä selässään ylös jyrkkää rinnettä, jossa hän oli mestattava. Mutta ristinpuussa riippuvan yläpuolella avautui taivas. Oli siis olemassa jotain näiden kärsimysten yläpuolella, niiden takana. Pappi rupesi tutkimaan syitä tämän suuren ihmisuhrin, jonka nyt piti tapahtua yli kaikkien maiden. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset rupesivat epäilemään pappien oikeutta olla rankaisijoina ja tuomareina, sillä ihmiset olivat huomanneet nämä tuomarit inhimillisiä heikkouksia täyteläisiksi. Nyt tuli papiston osottaa, että se saattoi Kristuksen vuoksi repiä sydämmen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, niin jatkoi hänen kapinoiva sydämmensä, onhan kristinusko hävittänyt ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omia teitään ja hän mietti: ehkäpä oli jokin ajatus noissa muinoisten pakanain uhreissa. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta, ja hän oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyyrit uhrattiin, miksi oli häntä siis säästettävä? Eihän ollut siihen mitään syytä, ja hänen täytyi myöntää, että jos mieli voida vaatia, että kansa häntä uskoi, täytyi sen myös voida vaatia häntä uhraamaan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja hänen vaimonsa, olivathan he yhtä. Se hänen täytyi myöntää ja hän tunsi omituisen uuden nautinnon ajatellessaan niitä kauheita kärsimyksiä, jotka hänellä olivat odotettavissa; siihen tuli ylpeys lisäksi, joka tarjosi marttyyrin ruunua; se kohotti hänet korkealle tämän seurakunnan yläpuolelle, jota hän oli tottunut katselemaan ylhäältä alttarilta, mutta joka nyt oli ruvennut kohottelemaan päätään ja uhkaavasti lähentelemään tätä ylevätä paikkaa.
Tämän ajatuksen vahvistamana nousi hän ja meni alttarikehän sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu syntinen, vaan vanhurskas, jolla oli oikeus seistä Kristuksen rinnalla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljo kuin tämä. Hän katseli ylpeästi noita rukousjakkaroita, jotka pimeässä näyttivät polvistuneilta rukoilijoilta ja hän singautti vanhurskaan rangaistustuomion heitä kohtaan, koska he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän tempasi takkinsa auki ja näytti heille verisen rintansa, jossa oli tyhjä paikka, koska hän siitä oli lahjoittanut sydämmensä Jumalalle. Hän käski epäuskoisten pistää kätensä hänen kylkeensä ja uskoa. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksestä ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa sai hänet horrostilaan, niin että ajatus hetkeksi seisattui ja hän luuli olevansa sama kuin Kristus. Etemmäs hän ei voinut päästä ja hän lupsahti kokoon kuin purje, jonka tuuli on repinyt rikki ja kiskonut irti mastosta. Samassa tuli suntio sulkemaan kirkkoa. Kotiin kävellessään tunsi hän itsensä onnettomaksi, kun oli kadottanut tuon rohkean mielialansa ja hän olisi palannut kirkkoon takasin, ellei joku epäselvä velvollisuuden tunne olisi vetänyt häntä kotiin. Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän horjui hänen äsköinen vakuutuksensa, sitä köykäsemmäksi hän tunsi itsensä. Mutta kun hän astui tupaansa ja vaimo avatuin sylin otti häntä vastaan ja huolestuneena kysyi, miksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi lämmön lehahtavan vastaansa liedestä ja näki ruusuposkisten lastensa rauhaisan unen, silloin hän tunsi minkä arvoista oli se, josta hänen tuli luopua. Ja hän avasi selkiseljälleen sydämmensä, johon hänen nuori verensä tulvi. Ja hän tunsi taas ensi lempensä kaikkea murtavan voiman, joka voi kestää kaikki ja myötään virkistyä uuteen voimaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan hylkäisi sydämmensä lemmittyä. Molemmat aviopuolisot tunsivat itsensä nuortuneiksi, he istuivat rinnakkain puoleen yöhön ja puhuivat tulevaisuudestaan luoden rohkeita tuumia, miten he välttäisivät uhkaavan vaaran.
* * * * *
Kesä kului onnellisilta aviopuolisoilta kuin ihana unelma, jonka kestäessä he aivan unhottivat, että heidän oli siitä herättävä.
Sillävälin levisi seurakuntaan tieto paavin käskykirjeestä ja jonkinlaisella vahingonilolla sitä kuunneltiin. Osaksi syystä, että seurakuntalaiset kernaasti soivat henkisten herrainsa kerran joutuvan pieneen kiirastuleen, osaksi taas, koska he luulivat pappien nyt tulevan huokeammiksi, kun näiden täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita ihmisiä, jotka pitivät kaikkea, mikä lähti piispasta ja paavista, suoraan taivaasta lähteneenä. He keskustelivat asiata puolelta ja toiselta ja tulivat siihen johtopäätökseen, että papin ja naisen välisen lihallisen liiton täytyi olla syntiä. Nämä hurskaat ihmiset, jotka heti käskykirjeen saavuttua olivat odottaneet näkevänsä syntisten naisten poistuvan pappiloista, rupesivat pitämään nurinaa, kun ei heidän paimenensa ollenkaan ollut asiasta tietääkseen. Nurina kasvoi yhä yleisemmäksi sen jälkeen kuin salama syyskesällä sattui iskemään kirkon torniin. Syksyllä tuli kato. Silloin kuului julkihuutoja ja hurskaat lähettivät lähetyskunnan pappilaan ilmoittamaan, että he eivät aikoneet nauttia sellaisen papin tarjoamia sakramentteja, joka eleli synnissä. He vaativat, että hän heti herkeäisi makaamasta vaimonsa vieressä, jolle hän ei enää saanut tehdä lapsia, koska näitä tietysti oli pidettävä äpärinä; ja he uhkasivat tulella puhdistaa pappilansa, ellei se vanhan vuoden päättyessä olisi puhdas.
Osottaakseen seurakuntalaisilleen, ettei hänen avioliittonsa enää ollut lihallista liittoa, siirrätti pappi suuren kahdenmaattavan sänkynsä ulos tanhualle ja nukkui näistä puolin keittiössä.
Hetkeksi vaikeni napina, mutta papissa rupesi näkymään ilmeinen muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin tarve vaati ja viipyi siellä iltamyöhään asti. Vaimoaan kohtaan hän kävi kylmäksi ja suljetuksi, hän ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Tuntikausia saattoi hän istua lapset polvellaan hyväillen niitä, mutta virkkamatta sanaakaan.
Pyhäinmiesten päivän seutuvissa kävi tuomiokapitulin diakooni uudelleen herra Pietarin luona ja he keskustelivat hyvin kauan. Yön lepäsi Pietari sen jälkeen ullakossa ja nukkui siellä seuraavinakin öinä. Vaimo ei sanonut mitään, hän näki kaikki muutokset, voimatta puuttua mihinkään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi häntä lähestymästä miestään ja kun mies rupesi syömäänkin eri ajoin, tapasivat he harvoin toisensa. Pietari herra kävi kasvoiltaan harmajaksi ja silmät vajosivat syvälle päähän. Iltaruokaa hän ei syönyt koskaan ja makasi laattialla, ainoastaan hylkeennahka alustanaan.
Joulu joutui. Pietari herra tuli muuanna iltana paria päivää ennen jouluaattoa tupaan ja asettui lieden ääreen. Vaimo korjaili lasten vaatteita. Kauan vallitsi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Vihdoin virkkoi mies:
— Lasten pitäisi saada jotain jouluksi. Kukahan lähtenee kaupunkiin?
— Minä lähden, vastasi vaimo, ja otan lapset mukaani. Tahdotko niin?
— Olen rukoillut Jumalaa, että hän ottaisi tämän kalkin minulta, mutta hän ei ole tahtonut. Ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.
— Tiedätkö varmasti, että se on Jumalan tahto? kysyi vaimo nöyrästi.
— Niin varmaan kuin sieluni elää!
— Minä matkustan huomenna isäni ja äitini luo, he odottavat minua, sanoi vaimo sieluttomalla, mutta varmalla äänellä.
Pappi nousi ja meni äkkiä ulos, ikäänkuin kuultuaan kuolemantuomionsa. Oli pakkasilta, tähdet liekkivät kalpeansinervällä taivaalla ja ääretönnä levisi luminen lakeus tuon toivottoman kulkijan eteen, jonka tie näytti kulkevan suoraan noiden alimpana taivaan rannalla olevan tähtien luo, jotka tuntuivat nousevan ylös valkosesta maasta. Hän käveli, käveli, pois, pois, kauas; vaan hänessä oli tunne kuin liekoon sidotulla hevosella, joka juoksee nuoran pituudelta ja sitten äkkiä tempautuu takasinpäin juuri kun se luulee olevansa vapaa. Hän meni valoisten majojen ohi ja näki miten niissä pestiin ja puhdistauttiin, keitettiin ja leivottiin lähenevän joulun varalle. Hänessä heräsi ajatus millaiseksi hänen oma joulunsa muodostuisi. Koti tyhjä, kylmä, valoton, poissa vaimo, poissa lapset. Hänen jalkojaan poltteli, mutta ruumista paleli. Hän käveli, käveli, tietämättä minne. Vihdoin hän tapasi itsensä seisomassa erään tuvan edustalla. Ikkunaluukut olivat suljetut, mutta hieno valonviiru tunkeusi ulos, luoden kellertävän valon lumikkoon. Hän meni lähemmäs, katsoi sisään raosta. Hän näki huoneen, jossa pöydille ja penkeille oli ladottu vaatteita: pieniä lapsenpaitoja, sukkia, puseroita. Arkku oli auki ja sen kannelta riippui valkonen naisen puku, jonka kapea mieluista herätti hänen huomiotaan: sen rinnustassa näkyi neitseellisen poven painama pyörylä; toiseen olkapäähän oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko tuo hautapuku vaiko hääpuku? Omituista, miksi morsiamia ja vainajia puetaan samaan pukuun. Varjon näki hän kuvastuvan seinää vasten; se oli väliin pitkä, joten se taittui ja hävisi kattoon asti, väliin se vaipui alas aina laattiaan saakka. Vihdoin pysähtyi varjo valkoselle puvulle. Pieni pää kuvastui niin selvästi vaalealle taustalle. Tuon otsan, tuon nenän, suun ja leuvan oli hän nähnyt ennen. Missä hän sitten oli? Varjo vaipui arkkuun ja valon eteen ilmenivät kasvot, niin kalpeat, ettei ne voineet olla elävän kasvot, niin kalpeat, niin sanomattoman kärsivän näköiset. Kasvot kääntyivät häntä kohden ja katsoivat hänen silmiinsä niin syvästi, että ne tuntuivat polttavan ja hän tunsi kyynelien valuvan poskiltaan ja sulattavan lunta ikkunalaudalta. Silloin kävivät silmät tuolla sisällä niin lauhkeiksi, niin rukoileviksi, että hän, luuli näkevänsä pyhän Katariinan rukoilevan armoa keisari Deciuksen vaunujen ääressä. Niin, sehän se olikin ja hän itse oli keisari. Pitikö hänen antaa tuolle armo? Ei, antakaa keisarille mikä keisarille tulee, sanotaan sanassa, ja taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei koskaan huku. Ei armoa! Mutta hän ei voinut kestää noita katseita taipumatta ja hänen täytyi olla väkevänä; siksi oli hänen pakko poistua.
Puutarhassa, jossa lumi oli peittänyt hänen pienet kukkaispenkereensä, niin että ne olivat pienten lastenhautojen näköiset, kuljeskeli hän edestakaisin. Ketähän lepäsi noissa pienissä haudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punaposkiset lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhrata, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin. Mutta Abrahamia Jumala vain pelotteli, hänen ei tarvinnut uhrata poikaansa! Oliko se sama Jumala, joka opetti ihmisille rakkautta, mutta käyttäytyi näin säälimätönnä? Hänen täytyi lähteä hakemaan tuota Jumalata, hakemaan sitä sen omasta huoneesta ja pyytämään siltä selitystä. Hän käveli ulos puutarhasta, käveli tanhuan poikki tietä kohden. Siinä hän jysähti tavattoman suurta ruumisarkkua vastaan, kahden hengen ruumisarkkua. Ei, sehän oli sänky. Siihen oli tehty vuode hempeimmästä, äsken sataneesta lumesta, joka oli pehmoista kuin untuvat ja lämmintä kuin elävän sydän. Sepä oli hekkumallinen vuode, siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä Goliathin kanssa. — Hän puri hampaillaan sängyn laitaa niinkuin koira, jonka nuoret hampaat kutkuvat. Tummaihoinen Cleopatra tuota valkoista lumea vastaan, sitä sopisi nähdä! Edelleen käveli hän kinosten halki ja tapasi pienen näreen, joka oli nojallaan halkopinoa vastaan. Se oli joulukuusi, sen ympärillä lapset olisivat tanssineet, jos olisivat eläneet. Mutta samassa hän muisti, että hänen oli mentävä hakemaan sitä Jumalaa, joka oli riistänyt häneltä hänen lapsensa. Kirkko ei ollut kaukana, vaan kun hän saapui sen ovelle, oli se lukittu. Silloin hän suuttui, potki lunta maasta, kunnes sai käsiinsä kiven ja sillä rupesi hän jyskyttämään ovea, niin että kirkko kumeasti kajahteli kuin ukkosen jyristessä. Ja sillävälin hän huusi:
— Ulos sieltä sinä Molok, joka lapsia syöt, ulos te pyhät Katariinat ja kaikki muut pyhimykset, tulkaa esiin, niin saatte otella ottelun Rasbon keisari Deciuksen kanssa! Hä! Tuletteko te sieltä takaapäin, te manalan laumat!
Hän kääntyi selin kirkkoon ja asteli hautuumaalle päin, jossa hän vimmatulla voimalla taittoi kasvavan lehmuksen! Tämä aseenaan lähti hän taistelemaan niitä pieniä puuristejä vastaan, jotka hänestä sotajoukkona ryntäsivät häntä vastaan. Ne eivät väistyneet ja hän käveli kuin kuoleman viikate niiden keskessä ruhjoen niitä maahan; eikä hän herennyt, ennenkuin hän oli kaatanut jokaikisen, niin että maa oli hautaristien peitossa.
Vaan vielä eivät hänen voimansa olleet lopussa. Nyt hänen piti kerätä kokoon kaatuneet ja haavoitetut — taitetut ristit. Kuorman toisensa perästä hän kantoi kirkon seinustaa vastaan ja pinoi sinne erään ikkunan alle. Sitten kiipesi hän sen pinonsa päälle, löi lasisen ikkunan rikki ja meni kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon aivan kirkkaaksi, ja niiden valossa ryhtyi hän uuteen taisteluun. Rukousjakkarat pieksi hän sälöiksi ja sitten osuivat hänen katseensa alttarille, jonka kohokuvassa Isä Jumala istui valtaistuimellaan pilven sakarella, kädessään lain salama. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen, katseli silmästä silmään tuota ankaraa miestä, joka istui pilvien päällä:
— Tule alas, niin taistellaan! huusi hän.
Kun ei vastausta kuulunut hänen kehoitukseensa, tarttui hän särettyyn jakkaraan ja viskasi sen alttarikuvaa kohden. Se sattui erääseen kipsiseen koristukseen, joka romahtaen putosi maahan, levittäen pölypilven pudotessaan.
Hän otti toisen kalikan, viskasi sen epätoivon kiihtyvällä raivolla ja jo putosi pilvi maahan hänen ääneensä nauraessa, salama tipahti kaikkivaltiaan kädestä ja tuokion kuluttua jysähti itse raskas kohokuva kamalasti kolisten alttarille, särkien siellä kynttiläjalat.
Mutta silloin säikähti itse pilkkaaja, pakeni ja juoksi ulos ikkunasta.
* * * * *
Aamulla jouluaaton edellisenä päivänä oli eräs pitäjäläinen nähnyt pappilan tiellä omituisen näyn. Reki oli lähtenyt pappilasta, siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki ja se oli ajanut länttä kohden. Idästäpäin oli neljänneksen matkaa reen jälestä juossut pitäjän pappi, joka kovasti huutaen oli pyytänyt rekeä pysähtymään. Mutta tämä oli jatkanut matkaansa pitkin maantietä ja hävinnyt tien mutkaukseen. Silloin oli pappi langennut kinokseen, vielä kaatuessaan nyrkki pystössä taivasta kohden.
Myöhemmin saatiin tietää, että pappi oli huonona sairaana ja kerrottiin, että paholainen, kiukussaan kun ei ollut voittanut Herran palvelijaa lankeamaan hänen viettelyksiinsä tuossa taistelussa avioliiton purkamisesta, oli mitä kamalimmalla tavalla raivonnut kirkossa; mutta saadakseen valtaa Herran huoneessa, oli hän ensiksi särkenyt ristit vainajain haudoilta. Ja tämä kaikki kohotti Pietari herran papillista arvoa, tuottipa se hänelle melkein pyhän miehen leiman, ja pitäjän hurskaat olivat siitä erittäin hyvillään, koska saattoivat kehua itseään, että he olivat olleet vaikuttimena pappilan puhdistumiseen.
* * * * *
Kolme kuukautta makasi hän sairaana ja vasta huhtikuussa hän sai käydä ulkoilmassa. Mies oli tällävälin vanhentunut. Kasvot olivat ankarapiirteiset ja teräväkulmaiset, silmät olivat kiillottomat, suu puoliauki ja selkä kumarassa. Tuvan eteläseinustalla oli hänellä penkki, jossa hän istuskeli päiväpaisteessa vaipuneena menneisyyden unelmiin; noilta unelmilta puuttui jo kaikkea todellisuutta, varsinkin kun hän ei ollut koko aikana saanut sanakaan viestiksi niiltä, joita hän kerran oli kutsunut omikseen.
Ja taas tuli toukokuu, toi mukanaan kukkia ja linnunlaulua. Pietari herra käveli puutarhassaan ja näki miten siellä rikkaruoho rehotti. Hänen rakkaat, paljolla työllä kasvattamansa talven yli kestävät kukkaset olivat paleltuneet ja lakastuneet, kun ei kukaan ollut pitänyt huolta niiden peittämisestä. Siinä roikkuivat ne nyt maatumaisillaan vetelinä limoina. Ei hänen pälkähtänyt päähänkään ruveta muokkaamaan multapenkereitä, kylvääkseen niihin jotakin, sillä eihän ollut kenen edestä hän nyt olisi tehnyt työtä, eikä ollut hoitavaa kättä, joka olisi luvannut pitää huolen kasvavista taimista. Hän pysähtyi aidan luo ja katseli poikki maiseman. Aava tasanko kylpi päiväpaisteessa, pieni puro porisi hilpeästi sen halki ja houkutteli hänen silmäänsä seuraamaan lainevähäisten loiskintaa; ne ikäänkuin vetivät puoleensa ja kutsuivat häntä seuraamaan mukana etelää kohden, sinne, jossa ne yhtyivät pääjokeen. Hän irroitti venheensä ja istuutui siihen sekä antoi sen, airoihin koskematta, virran mukana vieriä alaspäin. Ja niin kului pari tuntia.
Äkkiä tunsi hän lehteä tekeväin koivujen raikasta tuoksua ja kevätkukkain lemua. Hän kohotti alas vaipuneen katseensa; tasanko oli loppunut ja hän oli tuon pienen koivikkokunnaan juurella. Selvinä virkosivat hänessä menneenkesäiset muistot: ne olivat kepeitä, valoisia kuvia, jotka pilkistivät esiin vuokkojen ja voikukkien lomitse. Hän nousi maihin ja astui kummulle. Tässä he olivat päivällistä syöneet. Tässä, tällä oksalla, oli virkatakki riippunut, jota pojat pitivät pilkkanaan jousipyssyllä ampuessaan. Hän näki puukkonsa kärjen tekemän reijän koivun kyljessä, josta hän oli vuodattanut mahlaa, pienokaisten maatessa suut auki siinä alla. Hän löysi puunuolen ruohokosta; tätä nuolta he silloin olivat miehissä hakeneet, se oli paras nuoli, minkä hän oli tehnyt, lensikin yli korkeimman koivun latvan. Innostuen käveli hän ympäriinsä ja haki kuin lintukoira pensaissa ja ruohokossa; käänteli kiviä, siirteli oksia, kaivoi kuivuneiden lehtien alustaa. Mitä hän haki, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tahtoi löytää jotakin, jotakin, joka olisi muistuttanut tuota lempivää naista. Vihdoin pysähtyi hän vaarainpensaan luo; muutamasta oksasta riippui pieni kaistale punasta villavaatetta; tuuli sitä heilutti ja se lepatti siinä kuin kaunis perhonen — neulaan pistetty perhonen; tuli toinen tuulenpuuska, käänteli sitä, joten se muuttui verisen sydämmen muotoiseksi, — sydämmeksi, joka oli rinnasta irti kiskottu ja ripustettu oksalle uhrilehtoon. Hän otti rievun käteensä, piti sitä suunsa edessä, hengitti sitä vastaan, suuteli sitä ja kätki sen povelleen. Tällä paikalla oli äiti juossut väkisillä poikainsa kanssa, he olivat tuossa juuri polkasseet hänen helmalleen.
Murheellinen mies vaipui istumaan ruohokkoon ja itki. Hän huusi nimeltään rakasta puolisoaan, heittäysi suulleen ja nyyhki siinä siksi, kunnes vaipui puolihorroksiin.
Herättyään jäi hän vielä hetkeksi suljetuin silmin makaamaan ruohikkoon ja kohotettuaan väsyneen päänsä osuivat hänen katseensa pitkään, korkeaan jokiruokoryhmäkkeeseen, joiden kellertävät tertut kuultivat kultaisilta tähkäpäiltä päiväpaisteessa. Itku oli tyynnyttänyt häntä ja vaikuttanut ruumiissa jonkinlaista helpotuksen tunnetta; suru ja ilo oli lakannut ja hänen sielunsa oli rauhallinen ja välinpitämätön. Jokiruokovihkoa hän tarkasteli ainoastaan siksi, että se juuri sattui hänen silmäinsä näköviivan kohdalle. Hienonen tuuli heilutti vihkoa ja sen liikenne vaikutti virkistävästi itkeneisiin silmiin. Mutta äkkiä herkesivät ruo'ot heilahtelemasta, kuului risahdus ja käsi näkyi taivuttavan syrjälle korkeita ruokoja, päivän valo lankesi samassa hentosille naisen kasvoille, joita korkean ruo'on pehmeät tertut hivelivät. Paikoillaan makasi mies ja katseli tuota viehättävää näköä, niinkuin katsellen kaunista taulua. Silloin osuivat heidän katseensa vastakkain — nuo katseet sytyttivät ikäänkuin tulen hänen sammuneisiin kasvoihinsa. Hänen ruumiinsa kohosi kuin itsestään maasta ja hänen jalkansa veivät häntä eteenpäin; hänen käsivartensa oikenivat syleilyyn ja seuraavassa tuokiossa tunsi hän pienen, lämpösen olennon lepäävän vasten hänen kovaa rintaansa, jonka taas täyttivät elämän henkäykset, ja pitkä suutelo sulatti jään, joka niin kauan oli pitänyt hänen henkeään vankina.
* * * * *
Viikkoa, paria myöhemmin tuli arkkidiakooni käymään Rasbon pappilassa. Hän tapasi Pietari herran kukoistavana ja elämäänsä tyytyväisenä. Diakoonilla oli Pietari herralle asiaa, jota hänen oli vähän vaikea tuoda esille ja hän alkoi hiukan hämillään:
— Seurakunnassa on liikkunut huhuja, jotka ovat ehtineet aina piispan kuuluville saakka. Kaikkia huhuja tosin ei pitäisi uskoa, mutta onhan puoleksi todistusta jo siinä, että huhu sellainen voi päästä liikkeelle. Suoraan asiaan käydäkseni, — kerrotaan, että teillä olisi ollut yhtymys jonkun naishenkilön kanssa. Arkkipiispa on kyllä huomannut sen myrskyn, jonka paavin antama käsky avioliittojen purkamisesta on synnyttänyt. Pyhä isä itse on myöntänyt, että tuo uusi laki on kova ja on hän sen vuoksi ajatellut erityisen salaisen myönnytyksen, — licencia occulta, — kautta hieman lievittää pappien elämää. Nainen on nyt kerran kodin hyvä haltija.
Tässä ääni tyrehtyi kurkkuun ja hiljaisella, tuskin kuultavalla äänellä kuiskasi piispan lähettiläs salaisen myönnytyksensä.
Pietari herra vastasi:
— Kirkkoko ei salli papin pitää vaimoa, vaan kyllä jalkavaimoa?
— Ei niin raakoja sanoja. Me kutsumme sitä forsiaksi, emännöitsijäksi.
— No hyvä, jos minä tahtoisin ottaa vaimoni jalkavaimokseni, eikö kirkolla olisi mitään sitä vastaan?
— Ei niin, ei niin. Minkä muun tahansa, häntä ei. Kirkon ylevämpi tarkoitus, muistakaa sitä!
— Niin, niin, kirkon ylevämpi tarkoitus! Siis ainoastaan perintöoikeuden kumoamista varten ja saadakseen haltuunsa papiston tilukset vaatii kirkko tätä avioeroa, se ei siis ollutkaan synnin takia. Te pidätte siis ylevämpänä tarkoituksena toisen omaisuuden väkivaltaista anastamista. Hyvä, sen kirkon kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Pankaa minut pannaan: minä tulen pitämään kunnianani, että minut suljetaan tämän mainion kirkon yhteydestä. Pankaa minut viralta pois: ennenkuin olette kirjoittaneet erokirjan, olen minä jo niin kaukana, ett'ette löydä minun jälkiäni.
Herra diakooni, viekää terveiseni pyhälle isälle, sanokaa, että minä en suostu hänen likaseen tarjoukseensa, sanokaa, että ne jumalat, joita esi-isämme palvelivat, olivat paljo suuremmat, kuin nämä roomalaiset parittajat ja veronperijät; kertokaa hänelle, että tapasitte miehen, joka tulee pyhittämään koko jälellä olevan ikänsä käydäkseen ristiretkeä tätä paavillista kirkkoa vastaan, joka tahtoo uhrata ihmisiä elävältä, kuin pakanatkin tyytyivät ensiksi tappamaan uhrinsa. Ja nyt, herra diakooni, ottakaa kirkolliset ohjeenne ja laputtakaa tiehenne. Te olette näennäisillä "ylevämmillä tarkoituksillanne" olleet tappaa kaksi ihmistä yksin tällä paikkakunnalla, koko valtakunta huutaa kirousta teidän päällenne. Viekää minun kiroukseni mukananne, taittakaa niskanne matkalla, iskeköön teihin pitkäisen salama ja raastakoot teitä maantierosvot. Vaivatkoot teitä painajaisina pahat tekonne ja hävittäkööt ilkeät ihmiset teidän talonne ja tavaranne. Sillä minä suljen teidät ulos kaikkien rehellisten ihmisten yhteydestä, samoin kuin suljen itseni pois roomalaisen kirkon yhteydestä. — Ulos!
Diakooni ei viipynyt kauan pappilassa eikä Pietari herrakaan jäänyt sinne moneksi hetkeksi hänen jälkeensä. Sillä häntä odottivat hänen vaimonsa ja lapsensa koivikkokunnaalla, matkalla siihen uudisasuntoon, jonka Pietari aikoi perustaa metsien syvyyteen Vestmanlannin rajoille.