NELJÄS LUKU.
Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lassi eräänä päivänä läksi pitemmälle matkalle saaren sisäosiin vielä kerran tutkiakseen sen tulevaisuusmahdollisuuksia ja ottaakseen selkoa, tokko se voi sietää sitä runsasta väenlisääntymistä, mikä oli ilmennyt kahtena viime vuotena. Hän oli ottanut pienen kanootin, jossa oli melonut puroa ylöspäin tiheän banaaninlehtikatoksen alla ja edennyt jokusia peninkulmia sisämaahan. Soudusta väsyneenä hän nousi veneestään ja söi kirsikkapuun juurella aamiaisen, jonka jälkeen pani maata.
Monta minuuttia ei hän ollut nukkunut, ennenkuin havahtui kuullessaan rapinaa ylhäältä banaanipuusta, jonka oksien alla hän makasi. Hän tirkisti ylöspäin lehvien välitse ja näki latvassa apinan, kuten arveli, joka oksalla istuen kuori pitkillä kynsillään banaanin hedelmiä ja pisti niitä suuhunsa, joka oli pitkän parran peitossa. Lassi kävi levottomaksi, sillä tässä oli odottamaton kilpailija, joka, jos sillä oli seuraa, kuten luultavaa oli, saattoi tehdä heille paljon hallaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa sen kivellä. Hän meni ja haki suurimman ja kellanpunaisimman melonin minkä saattoi löytää, ja tämä toisessa ja kivi toisessa kädessä hän läheni puuta, jonka latvassa apina istui.
Ensin hän rupesi maiskuttamaan kieltään: apina kuuli sen ja nakkasi
Lassia banaanilla päähän.
— Ko-ko, jatkoi Lassi näyttäen melonia.
Mutta apina ei vastannut, vaan puikahti vielä ylemmäksi latvaan, joka sen painosta taipui kaareksi.
— Ko-ko, pojuseni, houkutteli Lassi. — Tule tänne, saat hyvää.
Mutta Ko-ko ei tullut, vaan käännähti äkkiä ja tekaisi hävyttömän tempun, niin ettei Lassi ehtinyt alta pois, vaan kiljahti raivosta kiehuen:
— Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!
Tämän kuultuaan Ko-ko istahti oksalle ja näytti tulevan syvästi liikutetuksi. Hän hieroi nenäänsä puunkuorta vasten, ja kyyneleet tippuivat hänen partaansa. Lassi kuuli hänen huokaavan, mutta pysytteli vielä kohtalaisen loitolla.
— Kuuletko, saakelin halvattu, etkö laittau alas maistamaan meloniani, saakelin halvattu!
Apinan liikutus näytti kasvavan, ja Lassinkin valtasi sama tunne, kun hän kuuli banaanipuun latvasta ihmisäänen:
— Kotoiset sävelet, synnyinmaa ja ystävät; silmäni itkevät sinun siemenesi tähden; ei ole koskaan ennen kotimaan kieli niin suloisena korvissani soinut, ja sydämeni on täysi niinkuin astia, niinkuin kalebassi, koska jälkikesän aurinko sen täyttää rieskalla ja ytimellä!
— No hitto vieköön, eikös se ole pastori Axonius! huudahti Lassi. Ja huutaen: "minä olen juuri se", syöksyi pappi puusta maahan, ja samassa molemmat maanmiehet lepäsivät syleilyssä vasten toistensa karvaisia rintoja kylpien papin kyynelissä.
— Mitenkä Herran nimessä olette tänne joutunut? oli Lassin ensimäinen kysymys. — Mehän viskasimme teidät mereen, vai kuinka? Onko valaskala niellyt teidät ja sitten oksentanut maalle?
— En ole maalle oksennettu, sanoi pappi, vaan olen uinut maihin.
— Kertokaa, kertokaa! sanoi Lassi.
Pappi kuivasi kyyneleensä banaaninlehdellä ja istuutui kivelle. Sitten hän alkoi kertomuksensa:
— Kuten unennäön muistan nyt, kun sinä — sanon sinä, koska tapaamme toisemme näin — kun sinä siitä muistutat, että minut viskattiin mereen, syytä en muista.
— Oo, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo.
— Kuka Aristoteles? kysyi pappi.
— Ahaa, ajatteli Lassi, hänkin on syönyt noita marjoja! — Kerro päälle vaan ja anna Aristoteleen olla, sanoi hän.
Pappi jatkoi:
— Uiskenneltuani epämääräisen ajan muistan tunteneeni pohjan jalkaini alla, ja sitten nousin maihin saarelle, joka oli tämän näköinen. Kun olin syönyt marjoja ja juonut vettä, panin maata. Herätessäni tunsin omituista tyyneyttä ja rauhaa, jommoista en ollut ennen kokenut. Luonto oli edessäni kuin avoin kirja, ja yhteys luomakunnan ja luojan välillä tuntui tuiki yksinkertaiselta. Tunsin, että takanani oli jokin pimeä menneisyys, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, ja mitkään mietiskelyt eivät minua vaivanneet. Mieleni oli iloisempi kuin koskaan ennen, ja niin läksin astumaan saaren sisäosaan päin. En ollut pitkälle ehtinyt, kun näin miehen, joka oli polvillaan rukoilemassa epäjumalankuvaa. Haa! ajattelin, olen tullut pakanamaahan — sillä aatokseni olivat vielä ikäänkuin vanhojen, sekavien käsitysten hämmentämät. Mieletönnä raivosta nähdessäni tuollaista sielun alhaisuutta, joka saattoi ryömiä ihmiskätten tekemän kuvan edessä, sieppasin kiven ja iskin maahan jumalankuvan. Olisitpa kuullut mitä sitten tuli! Mies parkui ja repi tukkaansa ja nimitti minua pakanaksi. Kun hän oli tyyntynyt, kysyin minä, mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nikealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli typerin oppi mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan. Se olikin vain neljän äänen enemmistöllä hyväksytty suuressa Nikean kokouksessa. Pyysin miestä selittämään, mitä jumalaa he palvelivat ja oliko jumalia enemmän kuin yksi. Ei, vastasi hän, he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, vastasin minä, sitten me palvelemme samaa. Mutta mitä hänellä siis oli tekemistä epäjumalankuvan kanssa, joka riippui hirressä? Niin, se oli jumalan poika, nähkääs! Huonopa oli jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, tuumin minä. Silloin hän vastasi, etten minä ymmärtänyt sitä. Myönsin sen mielelläni, mutta hän lausui toivomuksen, että jahka pyhä henki saisi vallan sydämessäni, niin minulle kävisi paremmin. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä vallitsi minussa, mutta kun vapaudun sen kynsistä, niin käy paremmin. Hahhaa! Teillä on neljä jumalaa! Ja jos minussa vallitsee perkele, maailmanruhtinas, niin pyydän saada pysyä hänen omanaan. Jos hän (joka minussa vallitsee) oli luonut tämän kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman herra, niin minä tahdon tunnustaa häntä. Ja minä lankesin maahan kasvoilleni ja rukoilin maailmanruhtinasta. Mutta silloin mies päästi huudon ja kutsui paikalle joukon puoluelaisiaan. He köyttivät minut käsistä ja jaloista. Sitten he veivät minut pienen, eriskummaisen huoneen luo, jonka katolla oli hirsipuu. — Kuka täällä asuu? minä kysyin. — Jumala täällä asuu, sillä tämä on jumalan huone, vastasi eräs noista mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puetut. — Oi jumalani, maailman valtias! minä huudahdin. Lyö salamallasi heidän röyhkeytensä! Sinä, joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautana, sinäkö asuisit mokomassa rottelossa! — Silloin tuli vanhin mustista ja tahtoi puhua kanssani ystävällisesti. Hän sanoi, että nikealainen oppi oli lempeyden oppi, ja siksi hän tahtoi voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahdoinko rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin tähden. Siihen minä vastasin: en, koska ensiksikään en tuntenut ketään juutalaista ja toiseksi en tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin hän suuttui ja sanoi, että minä joudun helvettiin. Kun luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan oli hyvä paikka, niin vastasin: hyvä on!
— Mitä, huudahti hän, tahdotko mennä helvettiin?
— Tahdon niinkin, minä sanoin. — Sitten he veivät minut jumalan huoneeseen sisälle. Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessä ja tahtoi rahaa. Minä kysyin, näyttikö hän jumalaansa rahasta. Silloin tuli joku palvelija ja löi minua kepillä päähän. Pyysin häntä olemaan lempeä minua kohtaan, sillä minunhan piti juuri tutustua lempeyden oppiin. Sitten he veivät minut suuren taulun eteen. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha, ärtyinen, parrakas mies, yläpuolellaan kyyhkynen ja jalkainsa juuressa karitsa; yltympärillä oli joukko muita epäjumalia, joilla oli siivet, ja heidän alapuolellaan helvetti. Ei se näyttänyt kovin houkuttelevalta. Mustat, pihtiniekat epäjumalat siellä nipistelivät miesten, naisten ja lasten arimpia paikkoja ja sitten viskasivat heidät tuleen. — Se on ilkeätä, sanoin minä, ja minut valtasi silmitön halu käännyttää kaikki nämä poloiset epäjumalanpalveluksestaan. — Jos tämä on lempeätä nikealaista oppia, sanoin minä, ja jos helvetti on tämänkaltainen, niin en tahdo olla nikealainen! — Ja sitten lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan. Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso näiden poloisten puoleen ja liikuta heidän kovat ja eksyneet mielensä… Mutta pitemmälle en ehtinyt, ennenkuin minut sysättiin kumoon ja kannettiin ulos.
Seuraavana päivänä minut piti poltettaman elävältä, koska en tahtonut tunnustaa nikealaista oppia. Kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeällä opillaan ollut mitään lievempää rangaistusta rikoksesta sellaisesta kuin minun. Sanottiin ettei ollut. Rovio oli valmis, ja puettuna kaapuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailmanruhtinaasta sarvet päässä ja kieli ulkona suusta — aatteles niitä herjaajia! — vietiin minut halkopinolle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia edessäni he valmistivat minua kuolemaan. En ollut ikinä uskonut, että semmoisia villejä ihmisiä saattoi asua meren saarilla. No niin, hetki oli tullut, ja minä luulin, että loppuni oli käsissä.
Silloin pimeni taivas ja pilvistä iski salama, monta salamaa, alas jumalan huoneeseen, epäjumalankuvien sekaan. — Näettekös, näettekös, huusin minä, jumala lyö mäsäksi oman huoneensa! Vieläkö uskotte hänen asuvan siinä! — Mustat hajaantuivat, minä riistäydyin irti. Otettuani rannalta veneen pakenin merelle, sillä parempi hukkua jumalan käden kautta kuin näiden pakanain. Ja nyt olen täällä ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään kanssani käännyttämään noita pakanoita ainoaan oikeaan uskoon. —
Lassi oli tarkkaavaisena kuunnellut papin eriskummaista kertomusta, mutta loppupuolella oli hän vielä tarkkaavaisemmin katsellut tulivuorta, joka etäisyydessään lähetti kidastansa ilmoille vähäisen savupilven.
— Mennään kotia ensin ja puhutaan asiasta ystävillemme, sanoi hän, ennenkuin lähdemme käännytysretkelle.
He menivät veneeseen ja soutivat kotiin päin, kaiken aikaa keskustellen opettavaisesti erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten alkuperästä. Kun he saapuivat kotiin, oli taivas jo mustana savusta, ja heikkoa jyskettä kuului etäältä. Kaikki olivat levottomia eivätkä tienneet mitä oli tulossa. Papin paluu ei herättänyt sanottavaa huomiota, sillä ihmisillä oli muuta ajattelemista. Koko yö valvottiin ja varustettiin veneitä, jotka varovaisesti kyllä oli pantu talteen ja pidetty kunnossa.
Taivas oli tulipunainen, ja ne, jotka kiipeilivät puissa matkaeväitä keräämässä, näkivät tulivuoren loisteessa tehdä työtään. Koko seuraava päivä jatkettiin veneitten varustamista vedellä, hedelmillä ja lehvillä, sillä nyt saatiin pelätä sekä nälkää että vilua. Jyske yltyi ja maa tärähteli. Kolmantena päivänä kuului ukkosenjyrähdyksiä, ja koskena syöksyi tulivuoresta hehkuvanpunainen laava.
Kaikki hyökkäsivät veneisiin ja murhemielin, itkien ja huokaillen lähtivät Onnellisten saaresta, jossa antelias luonto oli heitä elättänyt ja vaatettanut kolme vuotta, jossa he olivat eläneet rauhassa ja onnellisina, riidatta ja kiistatta, ja joka heidän nyt täytyi jättää lähteäkseen kohden tuntemattomia kohtaloita.
Heidän päästyään merelle alkoi saari vajota. Puut vaipuivat veteen, ja aallot huojuttivat niiden latvoja. Matalammat kukkulat katosivat vähitellen; viimein huuhtelivat tyrskyt tulivuorenkin keilaa. Jokainen aalto, joka loiskahti aukkoon, syöksyi ilmaan höyrypilvenä, joka oli punainen hehkuvasta laavasta, sinertävä palavasta tulikivestä ja vihreä vaskesta ja muista metalleista, jotka sulina läikkyivät tuon valtaisen uunin pohjalla.
Ja niin katosi Onnellisten saari noiden poloisten näkyvistä, jotka nyt jättäytyivät tuuliajolle kulkeakseen kuolemaa tai kenties vielä pahempaa kohden.