VIIDES LUKU.
Kun matkamiehet viisi päivää harhailtuansa merellä vihdoin saivat näkyviinsä maan, olivat he menehtymäisillään vilusta. Uusi maa, joka nyt aukesi heidän silmäinsä eteen, näytti olevan manner tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maalle, olivat heidän ruokavaransa lopussa ja he kävivät ahnaasti käsiksi simpukkoihin, joita aallot olivat viskanneet rannalle, ja tämä raaninen ravinto sai heidän ruumiinlämpönsä vähitellen palautumaan. Seudun ilmanala tuntui olevan kylmänlainen, ja Onnellisten saaren ihanista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsässä kasvoi pyökkejä, tammia, koivuja ja ylempänä vuorten rinteillä mäntyjä ja kuusia. Nälissään kun olivat, koettivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta ne eivät tehneet kylläiseksi ja sitäpaitsi maistuivat inhottavilta. Mutta puiden seassa juoksenteli jäniksiä, metsäkauriita, villejä vuohia ja lampaita, ja pensaikossa elostivat metsot ja teeret. He oivalsivat siis heti, että täällä oli elettävä metsästyksellä ja kalastuksella ja että oli pakko niin pian kuin suinkin hankkia lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei mielitty paleltua kuoliaaksi.
Lassi kuulutti kohta suuren kokouksen ja esitti seuraavan tuuman.
Ensi päivänä sai kukin käydä rannoilla ja ravita itseään simpukoilla sekä etsiä luolia ja onttoja puita yömajoiksi. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet luolan tai kolon, piti kohta sen jälkeen kerätä simpukoita ja vettä muutamille niistä, jotka valmistivat jousia ja nuolia eläinten ampumista varten, sillä heidän aikansa tarvittiin tyyten. Jousen valmistuksen esitöiksi käskettiin etsimään teräviä kiviä, joita sopi käyttää veitsinä.
Yön tullessa ei oltu vielä ehditty muuta kuin koota teräviä kiviä, ja sitten ryömittiin nukkumaan luoliin, rotkoihin ja kumolleen kaadettujen veneitten alle. Seuraavana aamuna alkoi jousenteko, kun ensin kuitenkin oli kivittämällä tapettu jokusia eläimiä, joiden nahka heti nyljettiin ja käytettiin pienten lasten vaatteiksi. Kun joku määrä jousia oli kolmantena päivänä valmiina, läksivät miehet metsälle ja naisistakin ne, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lasta kaittavana. Tämä tapahtui äärimäisessä hädässä, sillä kaikki simpukat, jotka viimeinen myrsky oli heittänyt maalle, oli syöty. Riistansaalis ei ollut runsas. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat riitaan siitä, kumpi sen oli tappanut, ja olisivat ryhtyneet käsikähmään, ellei Lassi olisi astunut väliin ja ratkaissut asiata siten, että he saivat jakaa saaliin.
— Nyt alkaa tappelu, sanoi Lassi itsekseen, ja kohtaus teki läsnäolijoihin ikävän vaikutuksen.
Eläinten liha täytyi syödä raakana, mikä oli inhottavaa. Mutta aterialle, jolle nyt ruvettiin, tulivat kaikki raskaat vaimot ja ne, jotka olivat lasten tähden saaneet jäädä kotiin, ja pyysivät hekin syötävää. Ei kukaan tahtonut antaa omastaan. Silloin täytyi Lassin taas astua väliin, ja hän velvoitti jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, antamaan saaliistansa naisille. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä noina kolmena vuotena, jotka oli eletty Onnellisten saarella, olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitaa. Lassin täytyi jälleen mennä välittämään. Ja jaettuaan miehet ja naiset kahteen joukkoon hän käski kunkin naisen valita itselleen miehen. Sitten täytyi jokaisen naisen juhlallisesti luvata olla pitämättä yhteyttä muiden miesten kanssa, niin kauan kuin oma hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruuan ja vaatteet. Tämän katsoivat kaikki varsin kohtuulliseksi. Mutta Petter Snagg, jonka aina täytyi hangotella vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen oli tehtävä, jos nainen oli uskoton, johon Lassi vastasi, että mies silloin lakkasi olemasta velvollinen elättämään naista, toisin sanoen oli oikeutettu eroamaan hänestä tai ajamaan hänet luotaan, sillä luonto ei ollut tarkoittanut, että toisen pitäisi työllään maksaa toisen ilot.
— Ja niin on meillä avioliitto valmiina taas, tuumi Lassi itsekseen.
Kaikki puolikasvuiset lapset saivat tehdä syötyjen eläinten luista ongenkoukkuja, punoa ruohoista siimoja ja ruveta kalastelemaan.
Niin eli nuori yhteiskunta jonkun aikaa varsin tukalata elämää. Talvi oli luolissa ankara, sillä heillä ei vielä ollut tulta.
Kevään tullen he kauhukseen huomasivat, että riista alkoi vähetä. Retket ulotettiin yhä loitommalle metsiin, mutta silloin saatiin nukkua taivasalla ja saaliin kotia-retuuttaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi käydä yhä yleisemmäksi, ja rauha häiriintyi. Silloin sattui oikeaan aikaan, kun yhteiskunta oli jo perikadon partaalla, että pastori Axonius eräänä päivänä tuli kotia kylään tuoden muassaan kauan kaivatun tulikiven. Se oli palanen rikkikiisua. Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lassi, joka yksin oli säilyttänyt muistinsa, lyöttäysi Axoniuksen kumppaniksi aarteen hoitoon. He olivat kauan nähneet, että kansa oli tyytymätön; he olivat huomanneet, että oli syntynyt jonkinlainen vastenmielisyys vaivalloista metsästystä kohtaan ja että kaikki kaipasivat niitä onnen päiviä, jolloin kenenkään ei tarvinnut tehdä työtä. Mieltenkuohu oli yleinen, ja halu päästä työnteosta levisi kuin synti koko yhteiskuntaan. Lassi ja Axonius, joilla oli täysi työ koettaessaan keksiä parannuksia jousien ja vaatteiden valmistuksen sekä riidanratkaisun alalla, eivät paljoa ehtineet metsästellä, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa toisilta, jotka vain vastenmielisesti luopuivat omastaan. Aika oli tullut, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he yhteiskunnalle tekemänsä suuren palveluksen vastineeksi saattoivat vaatia elatusta ja vaatteissa-pitoa. Talvi läheni, ja tulen tarve oli tuntuvampi kuin koskaan.
Lassi kutsui koko väen koolle. Sitten hän selitti, että oli välttämätöntä hajaantua eri tahoille ja etsiä uusia metsästysmaita. Tämä kävi päinsä vain siten, että kukin vei asunnon muassaan, sillä epävarmaa oli, tokko saattoi joka ilta löytää luolia. Mutta jotta kävisi laatuun asua teltassa, tarvittiin tulta. Se, joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, olisi uuden ajan suurin mies. Pastori Axonius oli saanut luonnonjumalilta syvemmät tiedot luonnon salaisuuksista kuin kukaan muu, ja Lassi oli käyttämällä hyväkseen pastorin tietoja yhdessä hänen kanssaan keksinyt tulenteon taidon. Nyt hän kysyi yhteiskunnan jäseniltä, tahtoivatko he elättää hänet ja pastorin siitä hyvästä, että saivat tulikiviä.
Kokous vastasi raikuvalla suostumushuudolla.
Sitten Lassi laitatti rovion. Heitti näädännahan papin päähän ja ketunnahan hänen hartioilleen. Sitten hän jupisi, kääntyneenä päin aurinkoa, jota hän ylisti tulen lähteeksi, joitakin heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi käsittämättömällä pominalla. Sen jälkeen hän käski kansan langeta polvilleen. Sitten pappi iski tulen, ja rovio syttyi palamaan.
— Nyt, sanoi Lassi kaikuvalla äänellä, on uusi aikakausi alkanut. Tulen kera voimme retkeillä ympäri maata, eikä tule metsän anti meiltä koskaan puuttumaan. Hilivoo, hokus pokus, paraskit, parai, Mahomet!
Ja kaikki kansa hyppi kuin humalassa kauniin nuotion ympärillä. Mutta pappi, jota tahdottiin kumartaa kuin jumalaa, palasi kiireesti luolaan ja piiloutui sinne.
Kun Lassi oli ottanut kaikilta lupauksen, että he määräaikoina tulevat tuomaan veronsa, jakoi hän heille tulikiviä ja käski heidän heti tehdä telttoja, jakautua viiteen joukkioon ja mennä menojaan. Lisää tulta tarvitessaan he saivat tulla takaisin.
Seitsemässä päivässä he saivat teltat kuntoon, ja sitten he läksivät matkoihinsa metsiin, mutta sillä puheella, että kokoontuvat, paitsi tuliveron tuontiin, joka vuosi määräpäivänä talvipäivänseisauksen aikaan, jolloin päivät alkavat pidentyä, juhlimaan kokon poltolla auringon paluuta ja tulen keksimistä. Sitäpaitsi selitti Lassi, että pastori Axoniuksen läheinen seurustelu jumalien kanssa ei enää sallinut hänen nähdä heitä niin usein kuin ennen; samaten antoi pastori Lassin kautta tietää, ettei hänen nimensä enää ollut Axonius, vaan oli se hänen tahdostaan oleva Ufka — syvämerkityksellinen sana, jonka varsinaista tarkoitusta Lassi ei vielä ollut keksinyt, sillä se oli niin syvällinen, että tarvittiin kuusi miespolvea sen selvillesaamiseen. Ja sitten he läksivät.
Mutta Lassi ja Axonius, eli, kuten häntä nyttemmin nimitettiin, Ufka, joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona valkean paisteessa herkutellen. Koska heillä oli ruokaa enemmän kuin jaksoivat syödä, lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut halua laukata pitkin metsiä, hoitamaan tultansa, paistamaan ruokaansa ja neulomaan vaatteitansa.
— Nyt on meillä herrat ja palvelijatkin, sanoi Lassi itsekseen. — Saa nähdä miten tämä päättyy.