SEITSEMÄS LUKU.
Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Kulkurielämä metsissä oli vaikuttanut jotenkuten virkistävästi mieliin, ja riistan pitempiaikaisen säästämisen mahdottomuus teki ihmiset anteliaiksi. Nyt, kun kävi kätkeminen, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Metsästäjäheimot, jotka vielä liikuskelivat lähiseudun salomailla, katsoivat häpeälliseksi riistää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja jotkut jalomielisemmät päättivät kerran väkisin estää tämän eläinrääkkäyksen. Metsästäjät halveksivat kauan noita "vasikoita", kuten he sanoivat, mutta vielä enemmän he halveksivat heitä, kun saivat nähdä teurastuksen, jossa sidotut elukat ilman vastarinnan merkkiäkään mitä raaimmalla tavalla pistettiin kuoliaaksi ja veri vuodatettiin kuiviin. Se oli kerrassaan inhottava näky metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolinkamppausta eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Petter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei keksinyt kyllin kuvaavia sanoja ilmaistakseen suruaan ja ylenkatsettaan raakuuden yltymisen johdosta. Vielä pahempaa tuli, kun ruvettiin polttamaan metsiä ja ihmiset alkoivat syödä "ruohoa kuin elukat". Petterin mielestä tuli ensiksikin metsien hävitys turmelemaan maan; toiseksi oli hänestä typerää viljellä ruohonsiemeniä ja pitää suunnattomia maa-aloja kuivien korsien hallussa.
— Mokomaakin siivotonta, viheliäistä, raaistunutta joukkoa! puhkesi hän puhumaan nähdessään heidän kumarassa kuokkineen ja lapioineen tonkivan maata, jota täytyi höystää lannalla, kun se oli antanut sadon. — Niin pitkälle on raakuus mennyt, että he syövät sontaa! Eivätkö he vedä sitä navetasta pellolle, ja eivätkö he sitten vedä latoihinsa viljaa, joka on siitä kasvanut. Hyi, saakeli, semmoista väkeä! Ja sitten he rakentavat hirsistä umpinaisia tupia, joihin ei ilma pääse sisään, ja siellä rötköttävät ja haisevat ja polttavat tulta, niin että voivat pahoin, jos tulevat ulos raittiiseen ilmaan. Ja muuta he eivät saa maailmasta nähdäkseen kuin nokiset halmeensa ja armaat sontatunkionsa navetan nurkalla. Aatelkaas, kuinka älykkäiksi ja miellyttäviksi semmoinen toimi heidät tekeekään!
Lassilla, joka vielä toisinaan sovinnossa kohtasi Petterin, oli tapana väitellä hänen kanssaan ja aina huomauttaa, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla oli laihonsa taivasalla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka saattoivat hänen nukkuessaan viedä hänen satonsa.
Mutta Petter väitti vastaan, että ihminen, jolla oli omaisuutta, ei voinut koskaan nukkua rauhassa, vaan tuli aina elämään kadottamisen pelossa. Ja — jatkoi hän — kuinka maahan kytketyksi hän tunteekaan itsensä ja kuinka vaikea hänen on erota tästä viheliäisestä elämästä tietäessään jättävänsä tavaransa hunningolle. Saattaahan rankkasade, raekuuro, aidan sortuminen milloin tahansa hävittää työn hedelmät. Pelonalainen sukukunta siitä kaikesta syntyy; orjamaisen, tyhmistyneen kansan hän tulee saamaan näistä maantonkijoista, jotka lopuksi piintyvät siihen käsitykseen, ettei maailmassa muuta olekaan kuin heidän maatilkkunsa.
Lassi sai pian nähdä seuraukset. Orjat, joiden elatus kävi kalliiksi ja vartioiminen hankalaksi, täytyi päästää vapaaksi. He läksivät oitis metsiin ja rupesivat kaatamaan kaskea. Ja pian oli koko Lassin alue maanviljelijäin hallussa. Riitoja syntyi metsäpalstoista ja laidunmaista. Toisen elukat menivät toisen peltoihin tallaamaan. Silloin kaikki alkoivat vaatia yhteisiä sopimuksia, eikä Lassilla ollut muuta neuvoa kuin vetää taas esille lain ensimäinen kaari eli Maakaari, jonka nojalla itsekukin sai omistusoikeuden siihen maahan, jonka oli ottanut haltuunsa. Mutta pian tultiin huomaamaan, ettei lakia toteltu. Täytyi siis keksiä rangaistuksia. Koska väenkarttuminen uhkasi jo käydä liialliseksi ja vankiloista olisi tullut kohtuuton rasitus syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruuan ja asunnon tarvitsematta tehdä työtä, niin katsottiin parhaaksi tappaa lainrikkojat. Henki ei vielä ollut kellekään ylen kallis, sillä verrattaessa nykyisiä oloja entiseen ihanaan Onnellisten saaren aikaan pidettiin elämää yleensä taakkana. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemuiten, ja Rikoskaari tuli taas voimaan.
Mutta uusia selkkauksia uhkasi syntyä. Lassi näki, että asiat alkoivat sotkeutua, mutta niiden selvittäminen ei ollut mahdollinen; täytyi vain antaa kaiken mennä niinkuin meni.
Parin vuoden kuluttua, kun oli lakkaamatta riidelty ja säädetty lakeja aitausvelvollisuuksista, vesistöistä, joita jotkut olivat sulkeneet myllyillä, niin että toisten kalastus oli mennyt pilalle, tienteosta toisen maalle, kun toinen ei voinut päästä omalle alueelleen ajamatta naapurin maan kautta, ja muusta sellaisesta, sattui eräänä päivänä, että muuan talokas eli talonpoika, kuten nyttemmin nimitettiin niitä, jotka olivat asettuneet asumaan peltojen ja laidunmaiden laiteille, aivan äkkiä kuoli. Hän jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä. Kukin näistä tahtoi talon, mutta se ei voinut jaettuna elättää kaikkia, ja Lassi tahtoi ennemmin yhden talollisen kuin kuusi mökkiläistä ja siksi hänen täytyi vetää esiin vanha Perintökaari, jonka mukaan vanhin poika tuomittiin pitämään taloa ja elättämään äitiä. Muut siskokset saivat lähteä maailmalle palvelusta hakemaan. Tämä seikka sai toiset talonpojat varovaisemmiksi lasten hankkimiseen nähden, ja sittemmin oli harvinaista, että talonpojalla oli enemmän kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan palkollisia. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja joille ei riittänyt maata, muodostua tyytymättömien luokka. He olivat sangen vaarallisia, sillä kun heillä ei ollut mitään menetettävää, niin he eivät pelänneet mitään. He läksivät metsiin, koska eivät käsittäneet miksi heidän pitäisi raataa toisten hyväksi, jotka anastivat heidän työnsä hedelmät. Lassi sulkeutui papin kanssa moneksi päiväksi huoneeseensa ja koetti keksiä syytä, jonka nojalla toisten pitäisi tehdä työtä ja toisten syödä, mutta eivät he semmoista löytäneet.
Mutta kun nyt maata ei saanut lohkoa, sattui joskus hyvinä vuosina tulemaan niin runsas sato, että syntyi ylijäämä ja talonpojalla oli jotakin lajia enemmän kuin hän saattoi syödä. Silloin hän keksi vaihtaa toisilta sitä, mitä heillä oli yli tarpeen, ja pian tiedettiin tarkalleen, mihin aikoihin ja missä sai tavata niitä, joilla oli jotakin vaihdettavaa. Markkinapaikoilla kohdattiin, ja sinne tulivat metsästäjät turkiksineen, suoloineen, kaloineen ja riistoineen ja vaihtoivat niitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon helpottamiseksi älyttiin ruveta käyttämään sinkkilevyjä, jotka leimattiin numeroilla ja kävivät vaihtovälineenä. Mutta kun tällä tavoin alkoi kertyä rikkauksia, tuli osatonten ja perinnötönten kateus niin suureksi, että he ryhtyivät rosvoamaan ja ryöstämään.
Näin oli yhteiskunta joutunut suureen vaaraan, ja Lassin täytyi pestata seisova sotajoukko noista tyytymättömistä, joten entinen sotaväki yhä lisääntyi ja uusia veroja täytyi määrätä. Talonpojat maksoivat mielellään veroa, kunhan olivat turvassa. Mutta nuo heittiöt, jotka asuivat vasta-rakennetussa tornissa, söivät, joivat, soittivat ja tanssivat. Tehtävää ei heillä ollut mitään, ja niin he saivat sen käsityksen, että olivat parempia kuin maantonkijat. He olivat tavoiltaan raakoja eivätkä piitanneet Lassista mitään. He kuljeksivat teillä ja poluilla ja rosvoilivat vaihtajia, kun nämä palasivat markkinoilta.
Kauan kuului hiljaista nurinaa talonpoikain taholta, joilla ei ollut halua ylläpitää sortajia. Kuolemanrangaistus ei pelottanut ketään, sillä kaikki uskoivat kuoltuaan pääsevänsä takaisin Onnellisten saareen ja menivät kuolemaan kuin pitoihin ikään. Lassin oli siis pakko keksiä jotakin, mikä tekisi kuoleman kammottavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan etsiä.
Ufka, eli entinen pastori Axonius, joka oli vaipunut jonkinlaiseen nautamaiseen horrostilaan, herätettiin taas ja lähetettiin maailmaan saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin pääkohdat olivat seuraavat: Kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet maata, ovat heittiöitä. Jumala on luonut heidät, mutta he olivat tottelemattomia, ja tottelemattomuus esivaltaa kohtaan on synneistä suurin; senvuoksi kaikki, joilla ei ollut maata ja jotka eivät mielineet tehdä työtä toisille, tulivatkin kuoltuansa joutumaan helvettiin, missä heitä elävältä paistetaan iankaikkisesta iankaikkiseen. Tämä järjettömyys ei aluksi tehnyt mitään vaikutusta ihmisten eksyttämättömiin mieliin, mutta tottumuksen voima on suuri, ja vähitellen Ufkan onnistui maalatuilla tauluilla saada naiset kuolemanpelon valtaan. Tämä oli ensi askel. Mutta soturit tekivät papista pilaa ja olivat parantumattomia. Lopuksi täytyi Lassin käyttää heitä kohtaan toista keinoa. Hän lahjoi heidät.
Maa jaettiin lääneihin, joihin kuhunkin pantiin soturi päämieheksi. Nyt kävi jotakuinkin pitäminen talonpoikia kurissa, sillä jokaisella lääninherralla oli torni ja linnaväki. Mutta nämä päämiehet sortivat suunnattomasti talonpoikia ja keksivät myöskin ottaa veroa jokaiselta kauppiaalta, joka kulki heidän alueensa kautta. Tätä veroa nimitettiin tulliksi ja sen tarkoitukseksi ilmoitettiin kaupan suojeleminen (nimittäin "suojelijoiden" rosvousta vastaan).
Niin kulki kehitys "eteenpäin".
Lassi oli nainut ja saanut lapsia. Hänen menonsa kasvoivat ja hänen täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin talonpojat valittivat. Heillä oli itsellään niin monta lasta elätettävänä, sanoivat he, etteivät tahtoneet elättää muiden omia; ja pojat ja tytöt tekivät lapsia minkä ennättivät. Lassi katsoi olevansa pakotettu antamaan uuden säännöksen, jossa ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin jokaista, jolla ei ollut maata eikä omaisuutta, tekemästä lapsia. Ja jotta kävisi tyystin valvominen niitä, jotka synnyttivät lapsia, velvoitettiin naimisiin aikovat ilmoittautumaan Ufkalle, ja hänen tuli ensin muokata heitä helvettiopilla, jonka kautta jokaisen mieskuntoisen nuorukaisen ja naimaikäisen tytön täytyi vannoa vala. Vanhemmat valittivat ja vaikeroivat, mutta siitä ei ollut apua, sillä sotavoima ratkaisi nyttemmin kaikki omantunnonkysymykset ensi ja viime kädessä. Lisäksi tuli eräs toinen seikka.
Naiset, jotka olivat lastensa vuoksi asettuneet miesten suojelukseen, olivat siten joutuneet sellaiseen riippuvaisuuteen, joka läheni palvelijan asemaa. Vaimo teki kotona kaikki pikku askareet, ja sisaret, jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiä. Mutta kun jokainen talollisenpoika, joka tahtoi naida, pelkäsi menojen lisääntymisen tähden joutuvansa huonoihin oloihin, niin tytöt olivat jäädä naimattomiksi. Vanhemmat keksivät silloin antaa heille huomenlahjan ja lopuksi puolen perintöoikeutta. Ne, joilla oli suuri perintö, pääsivät senvuoksi helpommin naimisiin kuin ne, joilla oli pieni. Näin pysyivät maanomistajat koossa maattomia vastaan, ja siten syntyi maa-aateli raa'an väkivallan eli varasaatelin rinnalle, mutta sen alapuolelle.
Mutta varas-aateliset olivat levottomia herroja, joissa metsästäjäkauden iloiset muistot vielä elivät, ja saadakseen jotain millä huvitella he anastivat itselleen ne harvat metsästysmaat, mitä vielä oli jäljellä, ja talonpojat kiellettiin pitämästä aseita. Toinen keksintö, jonka nämä varkaat tekivät ja joka herätti kaikkien talonpoikain oikeutetun suuttumuksen, oli se, että he kesyttivät susia, jotka eivät kuitenkaan tulleet kesymmiksi kuin että tottelivat herrojaan, mutta purivat kaikkia muita. Niitä pidettiin muka metsästyksen vuoksi, mutta itse asiassa niitä käytettiin suojelemaan varastettua tavaraa varkaiden nukkuessa humalassa. Tämä varkaiden ja villipetojen yhteenliittyminen suututti talonpoikia tavattomasti, mutta nyttemmin ei heillä enää ollut toivoa saada ääntänsä kuuluviin.
Lopulta herrojen saaliinhimo alkoi kohdistua toisiin herroihin, ja he tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat siinä aina joutuivat kärsimään, heidän peltonsa kun tallattiin herrojen hevosten jalkoihin, sillä herrat olivat ruvenneet liittoon näidenkin, heitä vahvempien eläinten kanssa. Talonpojat, jotka olivat aseettomia, eivät voineet mitään tehdä aseellisia miehiä ja villejä eläimiä vastaan. Mutta he valittivat Lassille. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä enemmän sotkeutuvan, ei keksinyt muuta keinoa kuin varustaa talonpojat aseilla ja heidän avullaan sekä omalla sotajoukollaan kurittaa herroja. Ja sen hän teki.
Sitten oli enää vain toinen puoli askelta jäljellä: hän huudatti itsensä kaikkien päämiesten päämieheksi eli kuninkaaksi. Antaakseen hankkeelle enemmän loistoa hän pani toimeen suuren kruunauksen. Puettuna punaiseen, siilinnahalla reunustettuun susiturkkiin ja närhin sulilla koristettu majavannahkalakki päässä hän esiintyi suurella niityllä, missä Ufka voiteli tervalla hänen suunsa ympäryksen, jonka jälkeen koko kansan täytyi tehdä uusi vala helvettiopin nimessä ja vannoa, että Lassi oli Jumalan lähettämä ja että Hulling-suku polveutui Jaafetista, Noakin pojasta, jonka vuoksi kaikkien torninpäämiesten piti olla hänelle alamaiset ja maksaa hänelle veroa. Viimemainittu asia ei ollut näille mikään vaikeus, sillä he vain panivat talonpojillensa uuden veron. Ja niinmuodoin oli Lassi I Hulling-suvusta voideltu kuninkaaksi Jumalan armosta. Mutta antaakseen kuningasnimelle suurempaa arvokkuutta hän kirjoitutti nimekseen: Lassi I Hugo, sukua Hulling von Japhetson.
Sitten tuli verrattain rauhallinen aika. Helvettioppi oli näet levinnyt, ja kuolemanpelko oli niin suuri, että rikoksia harvoin tehtiin.
Mutta uusi maattomien luokka oli syntynyt. Nämä eivät nyttemmin enää saaneet kuljeksia vapaasti, sillä kuljeskelu oli rangaistuksen uhalla kielletty, ja jotkut heistä olivat asettuneet asumaan lääninherrojen tornien ympärille ja valmistivat vaatteita ja saappaita laiskalle linnaväelle. Maksun he saivat kehnonlaisen, mutta nauttivat päämiehen suojelusta, s.o. saivat maksaa veroa siitä hyvästä, että tekivät työtä laiskureille. Mutta ihmisten järki oli jo niin pimitetty, etteivät poloiset räätälit ja suutarit älynneet tätä petosta, ja helvettiopin päästyä voimaan oli kuolemanpelko yltynyt niin suureksi, että ihmiset ennemmin elivät mihin hintaan tahansa, minkä sorron ja nöyryytysten alaisina hyvänsä, kuin tahtoivat uskaltaa kuolla. Mutta suutarien ja räätälien täytyi myöskin syödä ja juoda, ja tornin ympärillä ei kasvanut mitään.
Talonpoikien täytyi siis tuoda heille ruokaa saaden vastineeksi vaatteita, kenkiä ja rahaa. Mutta herrat aitasivat muurilla tornin ympäristön ja muuriin he panivat portin, portille kirjurin, sillä jo kauan oli ollut kirjureita, jotka kantoivat talonpojalta maksun siitä, että hän sai viedä tavaraa myytäväksi. Talonpojat eivät saattaneet käsittää, miksi heidän piti maksaa siitä, että vaivautuivat kuljettamaan ruokaa kaupunkiin, eikä sitä kukaan muukaan käsittänyt, mutta "niin oli kirjoitettu".
Vihdoin menivät eräänä päivänä jotkut ovelat kauppamiehet Lassin puheille ja saivat hänen päähänsä, että maanviljelys joutuu rappiolle, jos talonpojat matkustelevat kaupunkeihin kaupoille; senvuoksi he lupasivat ottaa toimekseen käydä ostelemassa tavaroita talonpojilta ja maksaa siitä määrätyn veron "majavalakille" — niin Lassia nyt nimitettiin. Hän suostui ehdotukseen, mutta silloin talonpojat kieltäytyivät myymästä. Kaupungissa syntyi nälänhätä, ja talonpojat velvoitettiin kuolemanrangaistuksen uhalla myymään kauppiaille. Silloin talonpojat ilkeyttään panivat tavaroilleen niin korkean hinnan, että Lassi oitis kirjoitutti taksat, jotka määräsivät talonpoikain karjan ja viljan hinnan. Ja nyt oli kaupungin ja varkaiden tulevaisuus taattu, ja rauha ja onni vallitsi viisi pitkää kuukautta, josta Lassi sai sotureiltaan nimen Lassi Läävänlukko, koska hänellä ikäänkuin oli avain, millä saattoi avata ja sulkea talonpoikain läävät mielensä mukaan.