TOINEN LUKU.
Seitsenpäiväisen rasituksen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat niin uuvuksissa, että heti paneutuivat maahan nukkumaan rantapuiden varjoon. Mutta Lassi Hulling ja kapteeni läksivät tiedusteluretkelle.
Eivät he olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen ihanaa maata; se oli ensi huomio, jonka he tekivät, sittenkuin olivat lämpimän vuoksi vähentäneet vaatteita yltään. Eniten ihmetytti heitä se, että siksi pohjoisella leveysasteella — sillä he olivat vielä kaukana päiväntasaajan pohjoispuolella — tapasivat näin lämpimän troopillisen ilmanalan; mutta selityksen he pian löysivät, kun näkivät tulivuoren, joka hiljalleen kohosi kuin suojamuurina pohjatuulta vastaan ja maanalaisella lämmöllään samalla muutti saaren ansariksi. Kaikkialla he näkivät palmuja taateleineen ja kokospähkinöineen, leipäpuita, banaaneja eli pisankeja, eräänlaisia oransseja, ananashedelmiä ja viikunapuita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko paraillaan kantoivat hedelmiä tahi kohta tulivat kantamaan. Maa oli saari, siitä ei ollut epäilystäkään. Puroja luikerteli tamarindien varjoisain holvikatosten alla, ja punaisesta graniitista he löysivät lähteitä, joiden vesi oli jääkylmää, mikä ihmetytti heitä, kun he tiesivät, että pohja oli tuliperäistä.
Papukaijat, mesilinnut ja tukaanit, joilla oli punaiset, vihreät, siniset, keltaiset ja kullanväriset höyhenet, lentelivät puissa ja lauloivat ihanasti, eivät niinkuin ne kirkujat, joita he olivat nähneet häkeissä, mutta ne olivatkin ainoat eläimet mitä tavattiin. He vaelsivat puiden siimeksessä ja halki kukkaniittyjen, jotka ulottuivat aina merenrantaan asti. Helle kävi yhä rasittavammaksi, niin että heidän täytyi heittää vaatekappale toisensa jälkeen tielle. Puolipäivän korvissa he nousivat tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa he saattoivat laskeutua levolle sen juurelle kumpikin palmunlehtensä alle, pelkäämättä ihmisten tai petojen hyökkäyksiä, sillä he olivat nyt saaneet vahvistuksen arveluilleen, että olivat saarella, joka oli vailla kaikkia vaarallisia eläimiä ja ihmisiä.
Palatessaan seuraavana päivänä maihinnousupaikalle he tapasivat matkakumppaninsa loikomassa puiden alla kylläisinä, puolialasti ja valveillaan uneksien. Lassi, joka oli sekä taitavin että tarmokkain heistä kaikista, valittiin puheenjohtajaksi neuvotteluun, joka nyt pidettiin. Tosin nähtiin saari sanomattoman ihanaksi, mutta täytyi ajatella tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä varrottiin talvea. Lassi vastasi tähän oitis huomauttamalla, että kaikesta päättäen oli nyt paraillaan sydäntalvi. Ne, joita miellytti asua ummehtuneissa majoissa, saivat huvitella kaatamalla ja kuorimalla puita kynsillään, sillä mitään työkaluja ei ollut. Ne, jotka mieluummin halusivat lepoa ja rauhaa, saattoivat tyytyä kyhäämään katoksia puiden alle. Toinen epäilys koski ravintoa. Lassi vakuutti, että sikäli kuin hän oli huomannut puista ja yrteistä, ei täällä tule ruuasta puutetta koko vuonna, sillä kun toinen puu herkesi kantamasta hedelmiä, niin toinen alkoi. Kolmas vastaväite tuli naisten taholta, jotka kauhulla ajattelivat sitä päivää, jolloin heidän täytyy olla ilman vaatteita. Lassi kiinnitti heidän huomiotansa siihen, että he ensinnäkin jo nyt keskellä talvea kävivät puolialasti, niin että heidän siis kevään tullen oli pakko kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko sitten tahtoivat tai eivät.
Kun siis näin oltiin turvatut ruuan, vaatteiden, asumusten, polttopuiden ja veden puutteelta, niin ei muuta kuin ala asettua. Ja niin he tekivätkin. Mutta sen neuvon Lassi heille antoi, ettei heidän pitänyt jäädä yhteen kohti, vaan että heidän tuli hajaantua ympäri saarta. Jos sattuisi yhteistä asiaa, lupasi hän kuuluttaa heidät kokoon torvella, jonka sanoi kyllä osaavansa hankkia. Ja niin he sillä kertaa erosivat, kun Lassi ensin oli huudettu päämieheksi ja pitänyt puheen, jossa hän kehotti heitä syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä nyt he olivat saapuneet erääseen noista niinsanotuista Onnellisten saarista, sitä ei ollut epäilemistäkään, ja hän vain toivoi, että saisi täällä käsiinsä professori Rudbeckin, niin panisi hänet syömään Atlanticansa nahkakansineen päivineen.
Yöksi majoittui jokainen muutamien lehtien alle, jotka ripustettiin puiden oksiin.
Mutta seuraavana aamuna Lassi kutsui koolle lähimmät ystävänsä, kapteenin, Petter Snaggin ja lääkärin. Kun he olivat hankkineet itsellensä aamiaisen ravistelemalla muuatta taatelipalmua, esitti Lassi eräitä tärkeitä kysymyksiä, joihin tulevaisuus oli antava varmimman vastauksen. Ensimäisen kysymyksen hän teki lääkärille: käykö eläminen päinsä ilman liharuokaa ja suolaa? Lääkäri arveli, kaiken sen mukaan, mitä oli lukenut matkakertomuksista, etteivät he näin lämpimässä ilmanalassa voisi edes sietää liharuokaa, ja mitä suolaan tuli, sisälsivät hedelmät niin paljon suoloja, ettei muuta tarvittu.
Juuri tästä keskusteltaessa kuului lähimmästä pensaikosta kirkaisu. Sieltä tuotiin esiin mies, joka oli kalmankalpea ja jossa näkyi ilmeisiä myrkytyksen oireita. Toimitetussa kuulustelussa kävi selville, että hän oli liharuuan-himossaan tappanut kivellä jonkin linnun ja koettanut syödä sen, mutta oli kohta alkanut tuntea inhoa ja saanut vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänen olemaan vasta syömättä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä kysymys ratkaistu.
Toisen kysymyksen esitti Petter Snagg, ja se koski yhteisen jumalanpalveluksen, henkikirjoituksen ja laillisen hallinnon järjestämistä. Hän tunsi ihmisten pahuuden, ja kun nämä monet heittiöt olivat jonkun aikaa vetelehtineet joutilaina, saatiin aivan varmaan nähdä, että rauhattomuudet tulivat häiritsemään heidän yhteiskuntaansa. Hän ehdotti senvuoksi kirkkokäsikirjan ja lakikirjan tarkastamista; kumpaakin oli hän saanut kappaleen pelastetuksi.
Lassi väitti vastaan, että nyt, kun ei ollut olemassa mitään riidanaiheita, nimittäin ruuan, vaatteiden ja asumusten puutetta, tulivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun oli joka päivä kaikkea yltäkyllin eikä tarvinnut koota? Kuka tahtoisi murhata, kun ei mitään kateuden syytä ollut olemassa, kaikki kun olivat yhtä rikkaita ja yhtä mahtavia? Kuka tahtoi murtautua toisen huoneeseen, kun ei mitään huoneita ollut, mihin murtautua? Kuka tahtoi tehdä lapsenmurhan, kun lapsilla oli ruokaa yltäkyllin eikä kenenkään tarvinnut pelätä joutuvansa yhteiskunnan rasitukseksi? Koetteeksi hän tahtoi ottaa lakikirjan ja tarkastaa joitakin kohtia, mitä eteen sattui.
Lassi aukaisi lakikirjan ja luki:
— Ensimäiseksi: Maakaari! Sen voimme huoleti sivuuttaa, koska ei meillä ole mitään maanomistajia. Hyväksytäänkö?
— Hyväksytään, vastasi kokous.
— Toiseksi: Perintökaari! Mitä perimistä meillä muka on? Viikunanlehti tai kokospähkinän kuori? Poisko? Häh?
— Pois, täytyi kokouksen vastata.
— Kolmanneksi: Rakennuskaari! "1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettavat. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakennettava." Kun nyt ei ensinkään rakenneta eikä jaeta maita, niin heitämme kai tämänkin kaaren, vai kuinka?
— Niin, vastasi kokous.
— Neljänneksi: Kirkkokaari! Koska meillä ei ole kirkkoa, saamme kai antaa tämänkin mennä?
— Niin, vastasi kokous.
— Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään sen nojalla, mitä olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun syyt ovat poissa?
— Niin, vastasi kokous.
— Kuudenneksi: Naimiskaari! Tahtooko kokous lykätä kysymyksen tuonnemmaksi, kunnes tulevaisuus on antanut jonkinlaisia kokemuksia? Sillä naiminen kuuluu maahan, ja kun ei omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan.
— Niin, vastasi kokous.
Petter Snagg pani vastalauseen.
— Nyt, keskeytti Lassi, olemme siis hylänneet koko lakikirjan ja jäljellä on vain kannet! Ne saa Petter Snagg muistoksi, vai miten?
— Saa, vastasi kokous nauraen, mutta Petter ei antautunut.
— Veto! kirkui hän. — Miten saattaa yhteiskunta pysyä pystyssä ilman lakeja?
— Kuulehan, Petter, vastasi Lassi. — Lait on laadittu yhteiskunnan puutteiden korjaamiseksi; yhteiskunta, jossa ei mitään puutteita ole, ei kaipaa lakeja! Onko oikein?
— Oikein on, vastasi kokous.
— Mutta Petter Snagg, jatkoi Lassi, — hän tahtoo mieluummin saada puutteellisen yhteiskunnan, jolla on lait, kuin täydellisen ilman lakeja.
Petter otti puheenvuoron.
— Minä jätän sikseen kysymyksen siviililaista, olkoon sen laita miten tahansa, mutta uskonnotta ei yhteiskunta voi pysyä pystyssä!
— Hyvä! sanoi Lassi. — Siinä olet oikeassa! Uskonto meillä pitää olla! Mutta katsokaamme, kelpaako vanha uskonto meidän uusiin oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?
— Tahtoo, vastasi kokous.
— Alan alusta, sanoi Lassi, eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät alasti paratiisissa eivätkä tehneet mitään työtä. Hyvä! Sitten he olivat tottelemattomia ja söivät tiedon puusta ja heidät ajettiin ulos maailmaan työtä tekemään! No niin! Me olemme jälleen löytäneet paratiisin, mutta paratiisin, jossa ei ole mitään tiedon puuta. Me siis emme voi tehdä syntiä, vaikka kuinka tahtoisimme. Ja vaikka me sitä tekisimmekin, ei meitä voida ajaa pois, sillä emme täältä mihinkään pääse, eikä meitä myöskään voida työntekoon pakottaa, kun ei ole mitään millä tehdä työtä. Siis jää syntiinlankeemus sikseen eikä sitä mitenkään käy sovittaminen nykyisiin oloihin. Myönnetäänkö tämä?
— Myönnetään, vastasi kokous, ja miehet raapivat korvallistaan, mutta kapteeni heitti paidan yltään ja läksi rantaan uimaan.
— Niin ollen, jatkoi Lassi, koska tiedon puuta ei ole, ei myöskään ole syntiä, ja koska ei ole syntiä, ei tarvita sovitusta, ja siihen raukeaa koko oppi. Hyväksytäänkö?
— Todistelu hyväksytään, sanoi Petter, mutta ihmisen synnynnäistä uskonnontarvetta ei käy tekeminen olemattomaksi.
— Myönnetään, vastasi Lassi, mutta jos se merkitsisi synnynnäistä tarvetta käydä kirkossa ja soittaa urkuja, niin tämä tarve tavattaisiin kaikilla kansoilla. Mutta eihän sitä ollut villikansoilla, ja siksi ei kirkossa nukkumisen, urkujen soittamisen, virrennumerojen taulullepanon ja kolehdinkokoomisen tarve ole synnynnäinen, vaan hankittu tarve. Hyvä! Mikä on hankittua, se voidaan kadottaakin. Saapa nähdä emmekö kadota tarvetta saada haukkumisia juopolta papilta, tarvetta antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on paasattava ruumista haudattaessa, ja niin edespäin, saapa nähdä, sanon.
Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja läksi hänkin merenrantaan.
— Hiton viisas se teologia, sanoi hän.
— Mutta, vastusti Petter Snagg, armonvälikappaleet, pyhäpäivät, nuo autuaan levon ihanat hetket!
— Armonvälikappaleita ei käy jakaminen, kun ei ole vihittyä pappia.
— Mutta, vastasi Petter, voimmehan vihityttää jonkun.
— Ei, sanoi Lassi, siihenhän tarvitaan piispaa, ja semmoista meillä ei ole. Eikä meillä muuten ole viiniäkään, sillä en ole täällä nähnyt viiniköynnöstä.
— Mitä viimemainittuun tulee, huomautti Petter, joka jo kylpi hiessä, sopisi viinin asemesta käyttää kokosmaitoa, ananas- tai viikunamehua.
— Mahdotonta, sanoi Lassi; silloin pitäisi väärentää teksti. Huomaa tarkoin: Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Minä olen viinipuu ja te olette oksat; ei hän sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, eikä: Minä olen ananas ja te olette piikit, eikä: Minä olen viikuna ja te olette lehdet. Jos aletaan väärentää tekstiä yhdestä kohden, pitää väärentää kaikki tyynni. Eikä meillä ole leipääkään. Siis saisimme ottaa pisangin tai ananaksen ja muuttaa kaavan tällaiseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisanki —
— Ei, sanoi Petter, nyt alkaa tulla liian kuuma. Nyt minä menen uimaan; tuletko mukaan?
— Ali right, sanoi Lassi, ja niin jätämme teologian.
Ja he läksivät uimaan.