YHDESTOISTA LUKU.
Yhteiskunta oli nyt saavuttanut takaperoisuuden huippukohdan eli ihanteen. Hyödyllistä halveksittiin ja hyödytöntä pidettiin kunniassa. Niinpä oli kunniakkaampaa piirtää omenan kuva, mistä pääsi professoriksi tai ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, mistä sai vain maksaa veroa. Näytelmän esittämistä pidettiin paljon suuremmassa arvossa ja kunniassa kuin näytelmän kirjoittamista, ja välistä nähtiin yleisön valjastavan itsensä jonkun näyttelijättären vaunujen eteen ja vetävän hänet teatterilta, kun oli saatu nähdä joku oikein hyvä kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat ehkäistä oikeutta, vastustaa viheliäisen tilan parantamista, suurentaa hätää, rangaista viatonta, palkittiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.
Ihanteellisimmaksi muodostui elämä kuitenkin kaupungeissa. Kuninkaankaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä paikalla, joka ei ollut kuin jonkun tynnyrinalan laajuinen. Nähdessään tämän kivihaudan, joka oli asukkaiden ylpeys, saattoi heti laskea, montako kuormallista törkyä sen alla oli, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.
Siitä nousi löyhkä, jota kaupunkilaiset eivät huomanneet, mutta joka synnytti tauteja. Näitä edisti suuresti myös ihanteellinen rakennustapa. Sen sijaan että talot olisi asetettu penkereittäin päivää vasten, rakennettiin ne pitkiin riveihin, joiden välissä kulki kujat niin kapeat, että aniharvat asukkaista saivat valoa huoneisiinsa. Samoin kuin eräissä kansoissa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorten välissä, syntyi täälläkin tauti nimeltä kretinismi, joka muuttaa aivojen toiminnan ja tekee tylsämielisyyden periytyväksi.
Kaupunkilaiset tulivatkin niin tylsiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt heidän puhettaan. He olivat myös saaneet kaikki käsitteensä niin hämmennyksiin, että ne, joilla oli varoja, nukkuivat päivällä ja söivät ja joivat yöllä, mikä tietenkin synnytti vielä enemmän tauteja.
Pienelle alalle sulloutuneina he olivat alituisesti tukkanuottasilla, mikä ei ihme, sillä olihan heidän pakko häiritä toisiaan, töykkiä toisiaan, tallata toisiaan. Yltyvän tylsyyden keralla tuli saamattomuus, joka läheni lapsen avuttomuutta. Monta tuhatta markkaa kultaa oli senvuoksi maksettava vartijoille, jotka poliisin nimisinä kulkivat kaduilla, taluttivat juopuneita kotiin, kantoivat yliajettuja kotiin, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selvää talonnumeroista, antoivat tietoja parturien osoitteista, ilotyttöjen tyyssijoista, ilmoittivat missä oli tulipalo ja sen semmoista.
Näihin tylsämielisten koteihin virtasivat maaseudulta kaikki pojat ja tytöt, joilla ei ollut perintömaata. Pojat otettiin orjiksi, tytöt hakivat orjattarenpaikkoja tai vartoivat tilaisuutta tullakseen raiskatuiksi. Kaupungissa näet oli nuorten miesten vaikea mennä naimisiin, ja sentähden raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapsilla ei ollut oikeutta vaatia toimia tai virkoja.
Onnettomia kun olivat kaupungissa, etsivät he yhtämittaa huojennusta väkijuomista, joita nautittiin yleisillä paikoilla. Suuremmissa ryyppytilaisuuksissa, jotka olivat vain miesten keskeisiä, oli tapana juoda erityinen lasi alkoholia kotona olevan naisen kunniaksi, joka ei voinut poistua lasten luota, sekä myöskin malja kodille, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suuret humalajuhlat alotettiin juomalla suuri lasillinen alkoholia kuninkaan ja isänmaan, välistä myös puhtaan helvettiopin kunniaksi.
Koko tämä kolmensadantuhannen hengen ihanneyhteiskunta väitti työskentelevänsä kansan hyväksi. Mutta jos kävi tulleissa tai torilla aamusella, kun talonpojat toivat heille ruokaa, sai nähdä, kuka se heidät elätti. Korvaukseksi talonpojat saivat hiukan rahaa, joka meni verojen maksuun; edelleen saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja ja näytelmiä, joita heillä ei koskaan ollut aikaa kuunnella, mutta se oli heidän oma syynsä, sillä olihan heillä tilaisuus kuulla niitä milloin tahtoivat, eri maksusta tietysti; sitäpaitsi he saivat opettajia, jotka heille opettivat helvettioppia ja ylistyskirjaa, eri maksusta tietysti, ja sunnuntaisin kauhallisen haukkumisia papilta, joka pauhasi että he olivat suuria konnia ja että he tulivat kuohituiksi, elleivät maksaneet veroja. Kaiken tämän, jota sanottiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, he saivat (eri maksusta) siitä, että veivät ruokaa kaupunkiin niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna olisivat jääneet tulematta torille. Ja se meni talonpoikiin!
Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja näistä täytyi lopulta ruveta pitämään huolta, sillä he kävivät vaarallisiksi. Sentähden perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita nimitettiin vankiloiksi ja joissa kokeiltiin, kuinka vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu selville, tehtiin huomio, että työväki eli ylellisesti. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työ oli vapaata, muutettiin työ pakolliseksi ja heidät ajettiin asevoimalla työhön.
Kun vihdoin tyytymättömyys ja mieltenkuohu kävivät ylen suuriksi, verot sietämättömiksi, ja kaikesta syytettiin hallitsijaa, niin tämä keksi uuden hallitusmuodon, joka monien rettelöiden perästä hyväksyttiin eduskunnallisen eli vastuujärjestelmän nimisenä. Samoin kuin monet sanomalehdentoimittajat painovapauslain pakottamina olivat sitä kiertääkseen panneet sijalleen niinsanottuja vastaavia, samoin valitsi kuningas nyttemmin ministereitä, jotka ottivat vastuulleen hänen tyhmyytensä siten turvaten kuninkaan kaikilta syytöksiltä. Mutta vastuu ei ollut sen vaarallisempi kuin että ministeri, joka oli seissyt syntipukkina kuninkaallisen tyhmyyden tähden, sai ottaa eron maaherrana tai kerubiimi-ritarina. Nämä vastuunalaiset paikat olivatkin senvuoksi hyvin miellyttäviä ja haluttuja.
Tähän liittyi läheisesti suunpieksämisjärjestelmä eli parlamentaarinen hallintomuoto. Joukko pohatoita kokoontui kerran vuodessa koettamaan ovelilla puheilla saada taas määrätyksi uhrin, jonka niskoille uusi vero oli mätettävä. Milloin olivat toisilleen liian ovelia, päättivät he sovussa olla sälyttämättä veroa toistensa niskoille tai myöskin vaihtoivat ja tekivät kauppaa verokuormilla.
Omituinen ja laatuaan oiva esimerkki tästä hallintomuodosta oli nahkurinammattia koskeva parlamenttiasiakirja. Kuusi nahkuria oli viidenkoImatta vuoden ajan tehnyt huonoa nahkaa korkeaan hintaan. Eräänä päivänä alkoivat metsästäjät, joita vielä asui naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa halvalla. Kansa riemuitsi uutisesta, mutta nuo kuusi nahkuria, jotka istuivat puhekamarissa eli parlamentissa, laativat anomuksen saadakseen pannuksi metsästäjien nahalle tullin. Kotimaista teollisuutta on suojeltava, oman maan lapsia ei saa näännyttää j.n.e. He saivat kuin saivatkin metsästäjien nahan tullin-alaiseksi! Näiden kuuden nahkurin takia oli kansan siis edelleenkin ostettava huonoa nahkaa kalliista hinnasta. Tätä nimitettiin suojelusjärjestelmäksi, koska sillä tavoin suojeltiin yksityisten etua yleisen kustannuksella. Vastuunalainen katsoi kuitenkin parhaaksi hakea maaherran paikkaa, oli kovin suuttunut olevinaan ja erosi; sai paikan ja lisäksi kerubiimi-ritariston merkin, jolla tavallisesti palkittiin vain suurmiehiä.
Mutta surkeinta oli, että tylsyys vähitellen tuli synnynnäiseksi samoin kuin ruumiinviat. Vähämieliset, jotka nimittivät itseään intelligenssiryhmäksi (sanasta intelligere, älytä, huomata), syystä etteivät älynneet vähämielisyyttään (vrt. non lucet, josta lucus), olivat aikojen kuluessa niin rappeutuneet, että olivat kadottaneet tietoisuuden aivopehmennyksestään ja päinvastoin pitivät itseään yhteiskunnan viisaimpina. Koska heillä oli sotavoima hallussaan, tuli yhteiskunta lähimmiten muistuttamaan houruinhuonetta, missä potilaat ovat nousseet kapinaan ja panneet lääkärinsä ja vartijansa telkien taakse. Tämä aiheutti mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Niinpä saattoi puhekamarissa kuulla jonkun ihan tosissaan paukuttavan, että Atlantica (se oli valtakunnan nimi tätä nykyä), jolla oli vain 50,000 soturia, saattoi menestyksellä pitää puoliansa Aqviloniata vastaan tai mitä muuta valtakuntaa hyvänsä, jolla oli 20 kertaa niin monta soturia. Toisella kertaa esitettiin pontevasti ja menestyksellä, että yhteiskunta menee hajalle, jollei kansa suostu maksamaan veroa eräille komeljanteille. Ja kerran oli valtion perikato varma, ellei kansa tahtonut myöntää palkkaa ja professorinvirkaa eräälle herrasmiehelle, joka oli pistänyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.
Kun näin saatiin vuodesta vuoteen nähdä tylsämielisyyttä vaalittavan, palkattavan ja tavoiteltavan, seurasi siitä, että monet poloiset halusivat päästä osallisiksi tylsyydestä, koska se tuotti kunniaa ja rahaa. Ja sitten tuli koulujen levittää sitä, mutta äkkiä se ei käynyt, sillä muisto pidätti vielä kansan mieliä kiinni entisyydessä, jossa oli toki ollut järjellisyyttä, vaikka se monessa kohden olikin ollut tukalampi. Mutta kun he aina ja alituisesti näkivät, että vain mahtimiesten mielipiteiden omaaminen tuotti arvonantoa, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin suullaan tunnustaa hyväksytyt mielipiteet, vaikkeivät sitten olisikaan niin ajatelleet, ja kun he ponnistuksillaan vihdoin olivat saavuttaneet yläluokan katsantokannan, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.
Niin syntyi yhteiskunnassa lakkaamaton ryntääminen, ikuinen riehunta ja levottomuus ja ehtymätön tyytymättömyys. Ja kun vähäväkiset joukolla nousivat mahtavia vastaan ja riistivät heiltä vallan, nähtiin entisten olojen pian uusiutuvan ja palaavan, niin että ne, jotka äsken olivat olleet sorrettuja, kapinan jälkeen aina havaitsivat olevansa sortajia, mitä eivät olleet koskaan edes uneksineet.
Ja silloin kaikki ajattelevat ihmiset heittäytyivät kiihkeästi pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta, ja joukoittain syntyi lahkokuntia, jotka pyhän innostuksen elähyttäminä tahtoivat mihin hintaan hyvänsä tehdä lopun onnettomuuksista, hädästä ja riidasta.
Eräs lahko, nimeltä engelskannahkakoulu, oli sitä mieltä, että yhteiskunnan tulisi saada kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ravinnosta silläkin uhalla, että rikkaruoho väkevämpänä ehkä vei voiton.
Toinen, nimeltä risalistit eli pikkulintukoulu, harrasti yleistä pienten, sairasten, heikkojen, typerien, laiskojen yhteenliittymistä, jonka nojalla heikomman oikeus vahvemman sortamiseen saavuttaisi perustuslain pyhyyden.
Kolmas lahko, nimeltä toivottomat, ei nähnyt mitään pelastusta selviämättömien kysymysten selvittämisessä, vaan arveli ainoaksi tehtäväksi räjähyttää hajalle koko Tellus-planeetin, jolle tyhjästä luotuna olisi parasta palata alkutilaansa.
Ja sillaikaa kuin nämä ja monet muut lahkot taistelivat ylivallasta, pysyi yhteiskunta edelleenkin vanhassa kiinni, entisyydestä etsien nykyisyyden kaikenpuolisen oivallisuuden todisteita, omaksuen vanhempia, aikansa eläneitä muotoja, tehden päätöksiä ja säädellen lakeja, niin ettei koskaan ennen ollut sellainen sopu vallinnut vallanpitäjien kesken, jotka senvuoksi uskoivat ja todistuttivat, että tämä se oli oikea onnellisten saari, kun taas vallanalaiset yhä vahvistuivat uskossaan, että se sittenkin oli onnettomien.