Tschandala

by August Strindberg

ENSIMMÄINEN OSA.

Oppinut maisteri Andreas Törner istui kamarissaan ristikkorakennuksessa Pienen Harmaaveljestenkadun varrella Lundissa eräänä huhtikuun päivänä Kaarle XI:nnen hallituksen loppupuolella. Hänen mielensä oli raskas. Äskettäin perustetun yliopiston ylioppilaat, jotka enimmäkseen olivat tanskalaisia, joiden piti oppia ruotsinkieltä ja ruotsalaisia tapoja, olivat tapansa mukaan panneet toimeen meteleitä ja ilkivaltaisia kujeita, mutta menetelleet niin viisaasti, että syyllisiä ei voitu saada kiinni. Maisterille, joka ei milloinkaan astunut kateederiin ottamatta esille takataskusta ladattua ratsupistoolia, jonka hän painokkaasti asetti vesilasinsa viereen, oli tänään käynyt niin hullusti, että oli heti luennon alussa saanut istahtaa lattialle syystä, että tuoli oli säretty ja liimattu aivan heikosti jälleen kokoon. Tapaus ei ollut herättänyt minkäänmoista hilpeyttä, sen pahempi; sillä nyt ei ollut ketään, jonka olisi voinut antaa kärsiä asian vuoksi, ja perin turha työ olisi ollut panna toimeen tutkimuksia syyllisen kiinni saamiseksi.

Maisterin apea mieli oli myös hetki sitten saanut uutta virikettä; sillä nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, oli hän toivonut saavansa viettää kesän Vexiössä, mistä hän oli kotoisin, mutta rehtori oli juuri äsken antanut hänelle tiedon kuninkaallisesta päätöksestä, jonka mukaan hänen, katsoen siihen mielten kuohuun, mikä vallitsi valloitetuissa maakunnissa, oli jäätävä maahan ja läsnä-olollaan koetettava vaikuttaa taipumattomiin mieliin, seurustelulla ja sananvaihdolla tutustuttava väestön ajatustapaan ja työskenneltävä yhtäläistymisen aikaansaamiseksi.

Ei ollut mikään helppo tehtävä hoitaa dosentinvirkaa tähän aikaan, ja herättääkseen kunnioitusta ylioppilaissa oli rehtorilla tapana valita paikkaan väkeviä ja urhoollisia miehiä, jotka tarpeen tullen saattoivat käydä käsirysyyn kuuntelijakunnan kanssa, ja maisteri Andreas oli alkanut akateemisen uransa kädessä orapihlajakurikka, jonka avulla hän puolessatoista tunnissa oli torjunut hyökkäyksen kateederia vastaan sillä seurauksella, että hänet ja kuusi ylioppilasta oli vietävä sairashuoneelle. Hän oli kova mies, oli nuoruudessaan ollut sodassa, ottanut osaa Lundin taisteluun, ja kasvoissaan hänellä oli monia naarmuja. Hänen opetusalaansa kuului politiikka ja ekonomia, johon viimeksi mainittuun aineeseen luettiin eläin- ja kasvi-oppi, talousoppi ja fysiikka. Nyt kun kesä läheni, ja kotikaipuu synnyinseudun kuusikkoihin alkoi vaivata hänen mieltään, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tyydyttää tätä kaipuuta, oli hän kuulustellut kesä-asuntoa rannikolta, missä hänellä olisi ollut tilaisuus kerätä kasveja ja hyönteisiä ja asua jonkin suuremman metsän läheisyydessä perheensä kanssa, johon kuului vaimo ja kaksi lasta. Etukäteen hän oli kuitenkin päättänyt, että ei vuokraisi asuntoaan talonpojilta eikä kalastajilta, pitäen silmällä pikkueläjien keskuudessa vallitsevaa kaunaa Ruotsia kohtaan, mutta hän oli tiedustellut kauppiailta, joilta teki ostoksensa, olisiko jokin herrasperhe halukas luovuttamaan pari huonetta ja keittiön tarvittavine ulkohuoneineen, ja hän oli juuri rihkamakauppiaalta saanut kuulla hyvästä paikasta, jonka omistajaa lähipäivinä odotettiin kaupunkiin.

Maisteri Andreas ei ollut oikeastaan vaipuneena näihin kesämietteisiin istuessaan nahkatuolissaan ja poltellessaan hollantilaista kanasteria, kun hänen kamarinovelleen koputettiin. Hänen lausuessaan hajamielisesti "sisään!" raotti ovea ensin ja avasi sen sitten hetken kuluttua selki selälleen mustapintainen, keskikokoinen mies, joka oli varakkaan porvarin tavoin puettuna, ja iältään sangen nuori. Tulija mitteli nopeasti huonetta katseellaan, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin, tarkasteli kirjoituspöytää ja kirjahyllyjä ja kumarsi nöyrästi ja liehakoivasti maisterille, joka kehoitti hänen esittämään asiansa. Mutta mies ei tuntunut olevan taipuvainen puhumaan niinkään vain muitta mutkitta, vaan kiemuroi ja tahtoi todennäköisesti houkutella toiselta jotakin esiin, johon olisi saattanut vastata.

— Kuka olette? kysyi maisteri lopulta samalla sekä kärsimättömästi että levottomasti.

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta tulen puhumaan asunnosta, joka olisi kesäksi vuokrattavissa, vastasi tuntematon, puoleksi tanskan- ja puoleksi ruotsinkielellä.

— Vai niin, sanoi maisteri tanskaa murtaen ollakseen kohtelias. Mitä teillä on tarjolla?

Näytti siltä kuin tuntematon olisi punninnut vastaustaan ja tunnustellut, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä osua arkaan kohtaan. — Minulla on linna! puhkesi hän vihdoin puhumaan.

Maisteri nyrpisti nenäänsä.

— Nimittäin, jos sellaista halutaan. Rohkenenko muutoin kysyä, mitä herra tahtoo?

— Tahdon hyvän asunnon, jossa on puutarha…

— Sellainen on saatavissa, olen puutarhuri, puuttui tuntematon puheeseen.

Maisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi ollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.

— Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.

— En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse alhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.

Maisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo kauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar Kristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut. Ja ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan, ylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa herrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman mauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.

Kun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin kuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa nousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä kaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin välillä.

Seurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri Törnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään. Vapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät ja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin eukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut sivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat joka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat ollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä selkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan luotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti, niin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan ympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka näytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta. Hirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui hän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne olisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen, huomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa, hoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen oikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä hatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty, ja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.

Hetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen olla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan vaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä väikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin yövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä itseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta, mutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle puristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta naista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen ilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema näytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin ohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen rataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten. Tarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen uhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona vaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta pyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen pienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen vaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan obeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.

Seurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa. Vastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan alta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se olisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi poispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä ikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä kerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku poika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.

Maisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti vapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar, talon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:

— Ettekö pidä koirista?

— Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.

— Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on aina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko päivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan hillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut sydämensuru.

Portti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi kuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen yksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut omistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli rakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin virkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu tyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen näköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois muureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi, toiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin saakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna keskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin puusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa oli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia olivat ikkunanruudut, likainen portinlukko — niin että maisteri koetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät takaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan haltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun avainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään eteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti tulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty vuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta oli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla kiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen portaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea, jollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt pesemättömien käsien jälkiä.

Kun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla värisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli — päästäkseen eteenpäin.

Maisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta nyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja sen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin suuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta, niin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle parvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.

Salin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta, katto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja vanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet sateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun, jota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen koristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat soittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu, jossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin haiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi tyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä; lasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä ateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.

Kalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli multakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein vastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä, jonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen liinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien koirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt huomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi parvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar, joka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt noutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa todistajista, laski kielensä valloilleen.

Tämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän kertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa persoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi sanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin hovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine karjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen täytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän tilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä seurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut suvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko — tai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut selittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt mitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut viihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja seudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan syitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.

Sittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin kuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan viinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja hiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten, ja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin. Senjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja sylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä väärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan Ranskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta siitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.

Lyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty niin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä, noustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria. Hämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä jos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita, savi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja ikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia ja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.

Hämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä oli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen jälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia, kirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri oli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin hänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain oli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa olevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin alas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon hedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat puksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä, huvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko, jossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin, mikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä myöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli, johon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas, jonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon kappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet kiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot lahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli metsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin vastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut minkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon; että talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt keväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki jäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen, jossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien keskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.

Kun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin, missä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin kuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt otti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille posetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa kuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa tilanhoitaja katosi.

Maisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita, joista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely, ja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa salaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa posetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä, kampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne maaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo — tämä kaikki oli lievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.

Heidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku murjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän asettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen näköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään silmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.

Maisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää hänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä äänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä talossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan suurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.

Vapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan säestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka luultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa. Hänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri lauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja näytteli suuria valkeita hampaitaan.

— Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille, ja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta kotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei saattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko roistojen pariin.

Sitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä tehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa mistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa viiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin, ei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini vuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla taitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.

Aurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri pyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia, ja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi. Mutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee silmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa lajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti on kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen. Silloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle, olipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta. Hänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen kun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen. Tilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin, täyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu kietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu olevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään varmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut antaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.

Portaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun maisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta kuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu, tai synnytystuskissa oleva nainen.

— Mitä se oli? kysyi hän kääntyen tilanhoitajan puoleen.

— Mikä niin? kysyi tämä, pysyen yhä uskollisena talon tavalle, joka vältti vastausta.

— Ettekö kuulleet kirkaisua?

— En.

Maisteri tarttui tiukasti orapihlajakeppiinsä ja loi terävän katseen mieheen nähdäkseen valehteliko tämä. Ja sitten hän laskeutui alas. Vaunut olivat portaiden edessä, ja tuo alati virnistelevä ajaja seisoi vieressä vaivoin hilliten naurunpurskahdusta, kun hän siinä oli kuivailevinaan hevosia nuttunsa hihalla. Ja nyt maisteri näki, että hevoset olivat pelkkää luuta ja nahkaa; että nahka, joka kerran maailmassa oli ollut valkoinen, nyt oli miltei keltainen ja täynnä suuria mustia, ruskeita, punakeltaisia täpliä, ja että niissä roikkui likaa ihan kasapäässä.

Sittenkun tilanhoitajan suusta oli ihan virtanaan tullut vakuutuksia siitä, että parempaa paikkaa he eivät voineet löytää kuin tämä oli, eivät hiljaisempaa eivätkä halvempaa, lähtivät maisteri ja hänen vaimonsa ajamaan sieltä tiukasti päättäen, että eivät enää milloinkaan jalallaan astuisi tähän taloon.

* * * * *

Seuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamakauppiaan luo saadakseen joitakin luotettavia tietoja "Bögely" nimisestä paikasta, jota tämä oli suositellut. Rihkamakauppias hymyili ja myönsi, että sen asukkaat olivat hiukan omituisia ja "eristyneitä", mutta hän lisäsi, että ei oltu milloinkaan kuultu mitään pahaa heistä. Mies oli mustalaissukua ja oli saanut ajurin paikan vapaaherrattaren luona, oli sitten kohonnut tilanhoitajaksi ja tullut lopulta hänen rakastajakseen. Vapaaherrattaren isä oli myöskin ollut merkillinen mies ja käynyt puukengissä ja ryysyissä, ja hänen äitinsä oli aika ajoittain ollut sekapäisenä, jota paitsi avioliitto oli ollut onneton, ja olivat vanhemmat senvuoksi panneet testamenttiinsa sen ehdon, että tytär ei saanut mennä milloinkaan naimisiin; päinvastaisessa tapauksessa hän oli menettävä perintönsä.

Maisteri katsoi nämä tiedot riittäviksi ja heitti välinpitämättömänä koko asian sikseen, ikäänkuin se ei olisi häntä liikuttanut.

Mutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon synkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä päivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa paikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata "Bögelyn", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta vanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia kasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen että materia medican kannalta.

Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa, otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.

Siellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian pesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla; ikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut läkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot olivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien ovien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat sävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään, vaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut pyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.

Niillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä puutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja juuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli tekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa. Päivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että kahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa kuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta, variksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki olivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat Theatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet häpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen olisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin koettanut osoittautua rakastettavaksi.

Asuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli epäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin kuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton lehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän katolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu kaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi eläimiä koirilta.

Mutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta rakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään syödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat seinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia lahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa ei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän kurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli prameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään näiden kimppuun.

Maisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän kellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan siitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana hämärissä toisen, punapartaisen.

— Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi maisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun ajajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.

— Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä, mutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.

— Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?

— Iivanapa kait sen tekee.

— Kuka on Iivana?

— Tilanhoitajan veljeksi häntä väitetään.

— Tuoko pienoinen?

— Hänpä juuri.

— No, mutta eikö tilanhoitaja sitten ole maanviljelijä? kysyi maisteri uudelleen, yhäkin ällistyneempänä tästä taloudenhoidosta, joka oli niin täynnänsä yllätyksiä.

— Tilanhoitajahan on kuulemma tuoliseppä, vastasi Madsen, ja kellarista kuului naurunhohotus.

Maisteri ei tahtonut käydä tuttavalliseksi alustalaisten kanssa eikä ruveta heidän rikostoverikseen, jonka vuoksi hän keskeytti kuulustelun ja läksi puutarhaan. Toukokuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei ollut lapiokaan maassa käynyt. Rikkaruoho rehoitti korkeana, ja Tussilago oli jo kukkinut ja tehnyt siementä. Kasvihuoneeseen jouduttuaan hän näki meloonit siinä kuivuneina, ja kyynäränkorkuinen rikkaruoho peitti kukkaintaimia. Maisteri, josta tuntui säälittävältä, että parin kuukauden työ tuhlattaisiin täten tyhjiin, aukaisi oven ja astui sisään pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Nyt vasta sinne sisään jouduttuaan hän huomasi, että se ei ollut mikään muurattu kasvihuone, vaan maakuopan yli rakennettu, oljilla ja mullalla katettu lautavaja, jonka läpi tuuli ja sade pääsivät vapaasti kulkemaan. Tosin siellä oli lämpöjohto ja uuni, mutta kaikki tuntui pelkältä pilanteolta, ja lasit olivat poisotetut taimilavoista, jotka ammottivat siinä avonaisina ja huonosti hoidettuina, eikä niihin oltu vielä siementäkään kylvetty.

Kuitenkin alkoi maisteri kitkeä huoneessa rikkaruohoa, mutta ei ollut poiminut montakaan kortta, ennenkuin tunsi jonkin kylmän ja vastenmielisen koskettavan kaulaansa. Hän käännähti nopeasti astuen askelen syrjään, ja huomasi suuren mustan tarhakäärmeen, joka roikkui katossa kieltään näytellen. Silmänräpäyksessä maisteri kohotti lapion surmatakseen pedon, mutta kuuli samassa hätääntyneen rukoilevan äänen ovelta:

— Älkää, Herran nimessä, tappako tarhakäärmettäni!

Se oli tilanhoitaja.

— Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.

— Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.

— Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka salaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin tuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään. Miksi ette ole kastelleet melooneja?

Tilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:

— Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.

— Mikä se sellainen laji on?

— Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli saanut aikaa vastauksen keksimiseen.

Maisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä kyennyt vastaamaan.

Vasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja oli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden seuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään oli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen lakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä riikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea tekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.

Maisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri vallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata maita.

Tietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen oikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä oli tätä nykyä muissa töissä.

He kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä pisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita, vihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.

— Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän puhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?

Tilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa näyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:

— Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät paremmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.

— Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä hoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.

— No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on siten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas saattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön mies.

Ja niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja jouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä maisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli mitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa olevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa hiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.

— Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen kysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.

— Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta käsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me kylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että siemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.

— Mutta sepäs vasta eriskummallista! vastasi maisteri. Onko se jokin uusi menettelytapa?

— On, aivan ihka uusi.

He kävelivät edelleen pitkin viljavainioita ja pysähtyivät vihantarehupellon kohdalla. Siinä oli sekaisin ruista ja ohraa, ohdaketta ja sikuria, nauriita ja herneitä, olipa päälle päätteeksi vielä purjolaukkaakin. Maisteri nauroi partaansa, mutta ei tahtonut käydä suoraan asiaan.

— Missä olette oppineet maanviljelystä? hän kysyi jotakin kysyäkseen.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

— Olen oppinut kreivi Bille-Brahen luona Fyenissä.

— Ja te viljelette tilaanne käyttämättä väkeä apuna?

— Viljelen sitä itse, ja Iivana viljelee myöskin, ja hän tekee tiukasti työtä, niin pieni kuin onkin.

— Kuka on Iivana? kysyi maisteri koetellakseen, miten pitkälle tilanhoitaja saattoi mennä typerässä julkeudessaan.

— Hän on köyhä torpanpoika Landskronan tienoilta, jota olen auttanut eteenpäin, vastasi mustalainen.

Samassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä maalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä kurkkua laulaen.

Maisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään perille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä, olivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.

* * * * *

Tällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin hänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen huoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja maisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan nousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta perille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä erästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren asumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti maisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina lukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön koputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta suunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin ovenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat sattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin sysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.

Eräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat he kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti vapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli kuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä sisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi lokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta toisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää epäluuloa eikä kaunaa.

Maisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä suhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan. Tutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut keskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki, mikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti mitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt tuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin suhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja epämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään nälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä, puutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa ikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin mitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen sana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti päivässä — tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun aihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja viljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan vapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä havainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain kuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti omantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia, varsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin omaksi huvikseen.

* * * * *

Eräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla taivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas torni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella oli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut ja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista tähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan takapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja pureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat, kalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä menoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.

Viimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka pistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen nuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille, jotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa imehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka jälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen, huuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt pyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta karkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat hetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten rynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä pyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.

Vallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa, pyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä alussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen kalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi kukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista verta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös pehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja ne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun riikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen matkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.

Tilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan, ja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla niiden kaulapusseihin.

Hevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä mitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat käymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista, ja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.

Tilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja maisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on niittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on saapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa elämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja vuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin saavat.

Sillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen vihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen auringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten päitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.

Sitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame, paljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa puukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei ole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa päätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia. Lehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on kuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia ota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan, että "lehmä varmaan on poikimassa", eikä voi silloin antaa maitoa. Vapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä mihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja tilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.

Maisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt tarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut. Niiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät sisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin paheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat suuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan peittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan ympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien laudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja nyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon kuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.

Niin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että uskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena valehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri oli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja oli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä kiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut että leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui jälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut parsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille, kuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan ollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen, joka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma uskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa. Toiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista uskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan lahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen suuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen rakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin tiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli ympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten etujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa, taipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella, mutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä kohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta. Ja pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla pettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä maisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui tuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä, jota hän itse pusersi mädistä hedelmistä — mädistä senvuoksi, että niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista Alicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli pyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina pilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia joitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan rikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman hinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita, joita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan, mutta joista keinotteli itsensä vapaaksi — niin katsoi maisteri itsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta hän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten muodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen, rotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain voidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen aseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä yhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.

No niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja palasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa rauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi maisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi Iivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän eteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi vainiolle.

Maisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka mustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään maahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat juurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja teki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä maahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän olisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti työnsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi esiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui ohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi katsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu brabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä siloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt — sillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat — ja kolmivaljakko täyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun ajaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.

Siis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja kyntämättömään maahan.

Tämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan huvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia karppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja laskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.

Ehtoisin, kun aurinko läheni laskuaan ja maisteri oli syönyt illallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin vuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa oli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän saattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut pyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia, kunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että lammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei tehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt tiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.

Hänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä viinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden ja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan lähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan pimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse auringonlaskun punervassa valossa.

— Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi täyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin liioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea, ikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja syytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen jälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka, kantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.

Maisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia laseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.

Tilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin hän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi:

Täällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian Kristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on koko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata taaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.

— Mutta sanokaahan minulle nyt — puuttui maisteri Andreas puheeseen — eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi seurustella?

— Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä, joka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää, maisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne, sillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä iso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen — ja ranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni, että olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista verta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi ja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin minua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.

Iivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen tarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen. Kun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle sellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.

— Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä matkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.

Maisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista salaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän kävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän, mutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi kuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti korvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.

— Maxima debetur pueris reverentia, se on: lapset ovat velvollisia kohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui tukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.

Mustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän kävi avosydämiseksi.

— Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla on kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli Kööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini taitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia. Ja kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja ammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja viskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä, kunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin juuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi — sillä menin kuninkaan neuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin saivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä saakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei yksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa, ja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa, myönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en milloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän teistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä te olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut minua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä hetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja kiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne, milloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni tielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille milloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta tuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar, joka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen, että se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja vaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä varastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen, jonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat häntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta, nähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään kanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän rakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia kuin ihmiset — paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät antaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten katalia ihmiset ovat!

Hän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja maisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa paljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.

Mustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen kivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon kevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot ajatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset tunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin alalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen jonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri puuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.

Vihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään jotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi, alkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:

Ma Luxemburin kreivi oon tralalalalala' lalala'! Öin, päivin metsän pimentoon käyn koirineni, torvet soi, harjulla lauluin ilakoi. Vait on, ken kuulee torvein raikuvan, sill' liitoss, olen kera Saatanan!

Sitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan kuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä roistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä pelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.

Viinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi, ja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa, joka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten hovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin että maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla päännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan ja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:

— Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä ankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies — ehkäpä valtakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!

Maisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta kehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä jalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita ja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä teitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava menestyäkseen meri-upseerina.

Sillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi vielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar tuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut hänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui hänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin seurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin samasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan humalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta puolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä suurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää, miten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän teki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui suorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle lasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi kätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat vaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä tavalla.

Sittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut korkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä — todennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat — pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan Luxemburgin kreivistä.

Luxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen määrin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän käytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja heittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä, nauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin oikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta pitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja mainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan laulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi vielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa kysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista oli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi rauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää. Hän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti liikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan ja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he olivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana, tarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu eteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen, keittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.

— Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi pyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi nähdä pienoiset eläimeni.

Näky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti kaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.

Se oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat mustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden joukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä käyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia, ja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat eivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain ympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia. Kaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi vain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi kiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.

— Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota kirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri milloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?

Tuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä pisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.

Nyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen. Ensimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky vuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista tanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli täynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä. Katossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut kyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta laihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui kissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti esille kokonaisen ankanpoikueen.

Kaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja lattia oli lian tahrima.

Vapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt avaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman kerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä, päästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka oli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä, että siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi vain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä oli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja; ikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin seiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin ja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä asuinhuoneelta.

Päättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan makuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö nyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni, huvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.

Mustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli tiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa äänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa, mutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina, viritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi sen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan pakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään sitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.

— Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän puoleen.

Ei, ei hänkään.

Kostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse tahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.

Tilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta, epämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.

Senjälkeen maisteri lauloi säestäen harpulla esitystään, soitti tansseja viululla ja kertoi lopuksi sadun.

Vapaaherratar oli haltioissaan, mutta mustalainen istui siinä kuin uitettu koira, joka oli saanut selkäänsä, ja oli valmiina milloin tahansa ottamaan vastaan haasteen kilpalaulantaan.

Eräällä väli-ajalla hänkin hypähti pystyyn, kakisteli kurkkuaan ja puhkesi puhumaan:

— Nyt minäkin pyytäisin saada esittää yhden numeron!

— Vaietkaa te, Jensen, kiltisti Luxembureinenne! keskeytti hänet vapaaherratar.

Mustalainen kuohui kateudesta ja kiukusta ja istuutui kostoa hautomaan.

— Niin, maisteri Andreas on kyllä oikea taikuri, puhkesi hän puhumaan, mutta kananpoikia hän ei kumminkaan osaa manata esiin hatusta!

— Enkö osaa? Osaan kyllä, Jensen hyvä, osaan kaikki temppunne ja vielä monta muuta lisäksi! vastasi maisteri hyvänsävyisesti.

— Todellakin, saammehan toki nähdä, saammehan toki nähdä! huudahti vapaaherratar ja taputti käsiään.

— Maisteri antoi heidän pyydellä hetken; sitten hän otti taskustaan pienen pullon ja kynän ja pyysi palan postipaperia. Pullossa oleva neste oli väritöntä, ja hänen kirjoitettuaan paperille ei siinä näkynyt kirjoituksesta niin jälkeäkään. Sitten hän sulki kirjeen hartsisinetillä. Tämän tehtyään hän pyysi mustalaisen avaamaan kirjeen ja lukemaan.

Mustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi nähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä kirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä sen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka ei ennustanut hyvää.

— Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä uteliaammaksi.

— Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee roomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen ymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän romani nimitystä itsestään.

Mustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta antautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen mieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava jano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.

— Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää sekä myrryksissään että nöyränä.

— Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte itse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja pusertaa mehun siitä.

— Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat luettavat?

— Luvut? — Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä, että minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille erään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi salatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa, vaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen kirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut että siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista paperia Teille; ja sitten olisin lausuillut: pax + max + nis + skaris. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu on sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen käy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy siniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!

Mustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle niin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen äänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli joutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli saanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti pystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:

— Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!

— Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.

— Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti hallitsevansa sen taidon.

— Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen ette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne vanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä riippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että ette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä siitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka ihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille, ilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?

Mustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan kuin käärme saappaankannan alla.

— Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen tulistuneena puhumaan.

— Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti ja varmasti.

— Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan! huudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.

— Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen äänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.

Sitten hän nousi.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään huoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät. Vapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten suuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.

Mustalainen tahtoi kaataa enemmän viiniä, mutta maisteri epäsi järkähtämättömästi, jonka jälkeen hänen isäntänsä saattoi hänet keittiöön saakka.

Siellä istui nyt vuoteen laidalla nuori puoliksi pukeutunut tyttö vetäen sukkia jalkoihinsa, tuijottaen ihmeissään vieraaseen, niin että unhoitti peittää sulojaan.

— Etkö häpeä, senkin letukka! huusi mustalainen sivaltaen häntä korvalle, jonka jälkeen viskasi peitteen tytön ylitse.

Maisteri kiirehti lausumaan jäähyväisiä ja nousi kamariinsa päästäkseen rauhassa nukkumaan valvotun yön jälkeen.

* * * * *

Maisteri Törner ei ollut saanut rahtuakaan unta silmiinsä tuon merkillisen yön jälkeen alhaalla vapaaherrattaren luona. Tavan takaa hän syventyi mielessään miettimään, miten oli saattanut tapahtua, että hänen sielunsa oli joutunut kosketukseen niin alhaisella asteella olevan yksilön kuin mustalaisen kanssa, niin että tämä askarrutti hänen ajatuksiaan, valvoipa hän sitten tai oli unessa. Saattoiko se olla yleisen vetovoimalain seuraus, joka lähentää eri eläinten ruumiitten nesteitä toisiinsa, joka panee ihmiset etsimään toisiaan, joka rakentaa johtoja ja yhdyssiteitä kaikkien yksilöiden välille. Yksinäisyys, tottumus jokikinen päivä tavata useampia kertoja vain yhtä ja samaa henkilöä, sopeutumiskyky, joka tekee seurustelun ihmisten kesken mahdolliseksi, mielenkiinto saada katsella sielun salaisiin työpajoihin ja etenkin laadultaan harvinaisen sielun, joka oli kehityksen alimmalla porraspuulla ja jollaisen näkemiseen yliopiston maisterilla ei monasti elämässään ole tilaisuutta — kaikki tämä yhteensä oli tehnyt sen, että mustalainen oli tunkeutunut maisterin ajatuksiin ja syöpynyt niihin olennaisena osana, jota ei voinut enää sieltä karkoittaa.

Hän oli, saadakseen itse olla rauhassa, tahtonut pitää seurustelua epämääräisenä, mutta tänä yönä heidän sielunsa olivat silmänräpäyksen ajan törmänneet vastakkain, kipuna lennähtänyt toisesta toiseen, edut joutuneet ristiriitaan, ja tuntui siltä kuin ilmassa olisi ollut taistelua. Maisteri oli väsynyt kehnoon osaansa esiintyä tuon katalan miehen ihailijana, oli näyttänyt ylemmyytensä tarttumatta kuitenkaan tuimemmin asiaan, mutta oli varomattomasti kyllä osoittanut, että toisen persoona ja asiat askarruttivat häntä. Mustalainen, joka oli luullut olevansa vahvassa turvassa valheittensa muurin takana, oli huomannut erehtyneensä, oli tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena, tuntenut sormen koskettavan sisälmyksiään, ja valveutunut sitten varmuudestaan. Maisteri huomasi tämän, ja haluamatta hukata aikaa ja voimia ryhtymällä hyödyttömään taisteluun katalan ja kunniattoman henkilön kanssa, päätti hän uudelleen saattaa tämän rauhaan ja antaa tuolle välttämättömälle seurustelulle niin välinpitämättömät ja ystävälliset muodot kuin suinkin, vetäytyä kuoreensa ja ummistaa silmänsä kaikelta, jota oli pakko nähdä ja kuulla.

Näissä aikeissa hän meni sunnuntai-aamuna puutarhaan tehdäkseen siellä kävelyretken. Oltiin nyt kesäkuun alussa, mutta vielä ei oltu maita yhtään muokattu, ja kaikki toivo nähdä jotakin istutettavan oli mennyttä.

Hiehoja, vuohia, lampaita ja hevosia oli lieassa hedelmäpuun rungoissa ja söivät ne siinä rikkaruohoa. Vuohet seisoivat takajaloillaan ja jyrsivät kallisarvoisia pensaita ja nuoria hedelmäpuita; eläimet olivat lianneet käytävät, tallanneet puksipensasrivit, kanat söivät kypsymättömät viinimarjat, ja kirsikkapuissa pesivät harakat ja kottaraiset. Kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus, eikä maisteri voinut käsittää, miten nämä ihmiset, joilla oli varoja, saattoivat sietää sellaisen katselemista; sillä vaikkakaan he eivät olisi tarvinneet siitä tuloja, niin olisi luullut, että he eivät ainakaan olisi tahtoneet luopua huvista voida käyskennellä puutarhassa. Ja tuo rehevä rikkaruoho, joka oli niin tumman ja myrkyllisen näköistä, kohotti tuota likaisuuden vaikutusta, jonka synnytti ylt'ympäri kukkalavoja tallattu eläinten saasta, pienet mustat myyränmättäät, lahonneet oksat ja menneen vuoden ruskeat varisseet lehdet.

Takiainen ja viholainen, jotka aina seuraavat ihmisen ulostuksia, olivat kasvaneet siellä monen kyynärän korkuisiksi, paljastaen sen mitä tavallisesti peitetään, ohdakkeet olivat, vainioilta karkoitettuina, juurtuneet tänne; Tussilago, jota kansa leikillään sanoo runsaudensarveksi sen uskomattoman sikiämiskyvyn vuoksi, oli levinnyt suurten harmaanvihreitten mattojen lailla, ja pimeimpiin soppiin oli kuin pimeyden töinä ilkeä villikaali kätkeytynyt haaskankeltaisine kukkineen, muistuttaen hyytyneen veren peittämää ruumista. Maisteri, jonka mieleen juohtui ne vaarat, joita tuo myrkyllinen yrtti saattoi aiheuttaa lapsille, kohotti keppinsä ja pani toimeen verilöylyn noita lempoja vastaan. Silloin kuului mustalaisen vaikeroiva ääni erään pensaan takaa. Tämä ei ollut mikään erikoinen yllätys maisterille, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään tämän hiipivän hahmon sukeltautuvan esille ja katoavan kaikkialla pensaiden ja aitausten taa — kaikkialla, missä vain oli jotakin, jonka taa piiloutua.

— Älkää lyökö villikaaliani, maisteri, pyysi mustalainen.

— Onko sekin pyhä? vastasi tämä, viitaten leikillisesti tarhakäärmeen murhaan.

— Ei se pyhä ole, mutta minä otan siemenet talteen!

— Vai niin, mitä sitten niillä teette? kysyi maisteri.

— Ne ovat hyviä olemassa monessa suhteessa, vastasi mustalainen salakavalasti vilhuillen, joka oli merkitsevinään sitä, että hänellä oli enemmän selvillä kuin mitä tahtoi ilmaista.

Maisterin mieleen muistui kerran myöhemmin tämä tapahtuma villikaaleista ja luuli hän täten saaneensa vahvistuksen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa siitä, että talon asukkaissa ja heidän hommissaan oli jotakin epäilyttävää.

Kuitenkin oli tämä vain johdantona siihen, mitä mustalainen tahtoi sanoa; sillä hän tarttui heti tilaisuuteen asettaa tuo myrkyllinen yrtti jonkin muun yhteyteen, mikä näytti olevan hänen sydämellään.

— Täällä on sitäpaitsi eräitä, ryhtyi hän jälleen aiheeseen kasvoillaan mietiskelevä ilme, ja työnsi esille huulet syvämietteisellä, salaperäisellä tavalla, kuten hän aina valhetellessaan teki, täällä on eräitä, jotka kyllä tarvitsisivat annoksen villikaalia.

— Mitä sillä tarkoitatte? puhkesi maisteri puhumaan, joka tunsi olevansa hämillään kuin se, jota epäoikeutetusti epäillään tai uhataan. Mitä on tapahtunut?

— Onpahan vain tapahtunut, että joku on aamusella varastanut toisen riikinkukon, sanoi mustalainen niin voimakkaasti puhettaan korostaen, että syyllisen täytyi ottaa se itseensä.

Maisteri hymähti ajatukselle, että häntä olisi voitu epäillä, mutta antoi heti houkutella itsensä suostumaan keskusteluihin asiasta, vaikka se ei kuulunut häneen. Tuo salaperäisyys itse tapahtumassa, että riikinkukko oli varastettu keskellä kirkasta aamupäivää ihan talon ikkunan alta ja aidatulta pihamaalta, jolla talonväki kulki edestakaisin, — kaiken tämän hän toi vastaväitteenä esiin, kun vapaaherratar, Iivana ja tuo pörhöinen piika yht'äkkiä ryöpsähtivät siihen meluten ja valittaen, voivotellen linnun menetystä.

Epäilykset kohdistettiin milloin mihinkin; paikka tutkittiin, ja löydettiin kappale linnun pitkää pyrstöä.

— Tietysti se on ollut kettu, vakuutti vapaaherratar, sillä sen tapana on aina nyhtää kanojen pyrstöt.

Mustalainen oli ensin yhtyvinään tähän mielipiteeseen, mutta näytti kuitenkin olevan neuvottomana siitä, mitä ajatella, ja antoi toisten puhua. Maisterista oli aivan uskomatonta, että kettu olisi keskellä valoisaa päivää uskaltanut tulla sinne, sillä kun oli yö käytettävänään, kun riikinkukot nukkuivat taivasalla.

Sittenkun oli puhuttu puoleen jos toiseenkin, jäi maisteri yksin mustalaisen kanssa.

Asiaa väänneltiin ja käänneltiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja maisteri pysähtyi järkevästi siihen mielipiteeseen, että ainoastaan joku itse talonväestä oli saattanut tehdä varkauden, ja kun siten käytiin läpi henkilökunta, täytyi epäilysten aivan luonnollisesti langeta noita kahta miltei aina näkymätöntä puuseppää vastaan. Mutta keskustelun ruvetessa kääntymään siihen suuntaan, kääntyi mustalainen äkkiä ihan toisaanne.

— Ei, se ei voinut tulla kysymykseenkään; puusepät olivat täysin rehellisiä; mutta oli olemassa toinen, joka varmasti oli syyllinen, ja se oli portinvartija, joka asui tuvassa tässä ihan lähettyvillä.

Maisteri, joka ei voinut ajatellakaan sellaista mahdollisuutta, että vieras keskellä valoista päivää kiipeisi kivimuurin yli avoimelle pihamaalle siellä varastaakseen, ei tahtonut tehdä vastaväitteillä asiaa vieläkin monimutkaisemmaksi; hän antoi senvuoksi keskustelun raueta ja nousi huoneeseensa tuntien vastenmielisyyttä koko seikkailua kohtaan, jota hän ei voinut selittää.

Tullessaan illalla puutarhaan hän kohtasi mustalaisen, joka kuleksi siellä joutilaana. Keskusteluaiheen puutteessa johtui puhe riikinkukkoon. He olivat ensin joutuneet kalkkunakopin läheisyyteen, jonne kukko jo oli ryöminyt, kanojen hautoessa munia ulkona erään olkiauman alla. Maisteri, joka ei tiennyt mitä sanoa, tuli nyt lausuneeksi, että ihmisen olisi mahdotonta tarttua käsin riikinkukkoon.

— Minäpä näytän, että voi, vastasi mustalainen, jonka vastaanväittämishalu näytti kiihtyneen. Jos voi tarttua kalkkunakukkoon, niin voi tarttua riikinkukkoonkin.

Tuossa tuokiossa hän oli kiertänyt käsivartensa tuon suuren vihaisen linnun ympärille ja pusersi sitä rintaansa vasten kuin kissanpoikaa, ja vieläkin selvemmin todistaakseen portinvartijan luulotellun varkauden mahdollisuuden, hän vakuutti nähneensä henkilöitä, jotka osasivat pyydystää kyyhkysen maasta. Sitäpaitsi oli ihmisiä, jotka taisivat niin monia temppuja; hän tunsi — toisin sanoen oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka houkuttelivat tykönsä toisten kanoja ja ankkoja jyväsillä, joita asettivat pitkiin juoviin, ja kaikkein ovelimmat olivat hevoshuijarit. Mennä vuonna ne olivat varastaneet punaisen hevosen naapurista, tienristeyksessä asuvalta talonpojalta, eikä oltu sen koommin nähty jälkeäkään siitä. Mutta hän kyllä tiesi, miten ne olivat menetelleet. Ne osasivat muuttaa hevosen värin voitelemalla sitä jollakin aineella niin, että karvat lähtivät, ja uusista karvoista, jotka sitten kasvoivat sijaan, ei tullut milloinkaan saman värisiä kuin entisistä lähteneistä, ja sitäpaitsi saattoi aina muutamalla veitsenviilloksella tehdä hevosen piirtopääksi, sillä leikellyt kohdat kävivät aina valkeiksi.

Nämä asiat olivat ihan uusia ja tuntemattomia maisterille, niin että hän kuuntelemisinnossaan unhoitti kysyä, mistä tilanhoitaja oli saanut kaiken tämän tietää. Ja he kävelivät edelleen, syventyen keskusteluun, joka näytti syvästi kiinnittävän mustalaisen mieltä. He siirtyivät puhumaan varkauksista yleensä, ja mustalainen ilmaisi ylenkatseensa varkaisiin, jotka tavallisesti eivät ymmärtäneet kaiken varkauden kahta tärkeintä kohtaa.

— Mitkä ne sitten ovat? kysyi maisteri niin viattomalla äänellä kuin suinkin heidän istuutuessaan kivipenkille lammikon partaalle.

— Nii-in, nähkääs — tässä mustalainen jäi hetkeksi miettimään — toinen on se, että aina tekee työnsä rikostovereitta, ja toinen se, että varaa kaksi todistajaa.

— Tarkoitatko että voi todeta alibin? Tiedättekö mitä se merkitsee?

Mustalainen oli pari sekuntia miettiväisen näköinen, eikä tuntunut tietävän mitään alibista, mutta ei tahtonut tapansa mukaan ilmaista tietämättömyyttään, jonka vuoksi vastasi:

— Sanokaahan Te ensin, mitä tarkoitatte — hm, niin minä sitten myöhemmin lausun mielipiteeni.

— Alibi, loihe maisteri lausumaan, on jokaisessa puolustuksessa tärkein, sillä jos voin todistaa, että kysymyksessä olevassa tilaisuudessa olen oleskellut muualla kuin siellä, missä rikos tehtiin, niin minut vapautetaan.

— Juuri samaa aioin minäkin sanoa, keskeytti mustalainen innokkaasti kuunnellen ja teeskentelemätön ilo kalpeilla kasvoillaan. Mutta, jatkoi hän, yksinolo on kuitenkin kaiken varkauden ensimmäinen sääntö.

— Niin, voipa se niinkin olla, tuumiskeli maisteri, mutta tärkeämpää on kuitenkin, että ei missään muodossa jätä jälkeensä mitään corpus delicti'ä. Tiedättekö, mitä corpus delicti on?

Kyllä, hän tiesi kyllä osapuilleen, mitä se oli, mutta ei voinut ilmaista sitä niin hyvin, ja senvuoksi hän olisi kernaasti kuullut maisterin mielipiteen ensin, hän kyllä sitten sanoisi oliko hän samaa mieltä.

— Corpus delicti, vastasi maisteri, joka äskettäin oli tutkinut lakitiedettä, voi olla esine, joka on pidätetyn hallussa, tai myöskin esine, joka on jäänyt varkaalta paikalle, jossa varkaus tapahtui — tai esim. ase, jos murha on kysymyksessä, hän lisäsi. Sitäkö tarkoititte?

— Sitä kyllä, lähinnä, vastasi mustalainen reippaasti, vaikkakin hänen naamansa oli venähtänyt hiukan pitkäksi.

— Edelleen, jatkoi maisteri, joka kuvitteli olevansa opetusistuimella — mikä oli hänen vaarallinen tapansa — edelleen on pidätetyn aina tunnustettava yksityisseikat, mutta kiellettävä pää-asia. Murhaajan on myönnettävä, että hän oli murhapaikalla saapuvilla, siltä varalta että joku olisi nähnyt hänet, mutta hänen on aina asetettava siten, että voi jotenkuten todennäköisesti väittää olleensa siellä muilla asioilla. Tuhmemmin ei voi tehdä kuin kieltää kaikki; silloin sekaantuu vain ristiriitaisuuksiin. Ja kaikkein tuhminta on se, ettei osaa hillitä kieltään, vaan lausuu uhkauksia ja toivomuksia, niin että jälkeenpäin, vaikkakin viattomana, voi joutua syylliseksi asioihin, joita ei ole koskaan tehnyt. Te olette varomaton mies, Jensen. Tässä eräänä päivänä Te lausuitte toivomuksen, että salama löisi talliin, jotta saisitte nostaa palovakuutussumman ja rakentaa uuden. Ajatelkaahan nyt, että talli palaisi ensi yönä! Epäilisin tietysti heti Teitä, senvuoksi että olette toivoneet niin tapahtuvan ja senvuoksi, että tästä tapauksesta olisi Teille hyötyä, Teidän silti kuitenkaan tarvitsematta olla syyllinen.

— Antaisitteko ilmi minut?. puuttui mustalainen äkkiä puheeseen.

Nyt maisterin täytyi jäädä miettimään, ja sen hän teki perusteellisesti.

— Nähkääpäs, sai hän lopulta sanelemaan, on olemassa jotakin, jota sanotaan vihjauksiksi ja jotakin, jota sanotaan ilmi-annoiksi. Vihjaukset merkitsevät sitä, että epäilen ja yksityisesti ilmaisen viranomaisille tämän epäluuloni siinä mielessä, että he panisivat toimeen itsenäisiä tutkimisia, joiden perusteella he yksinomaan voivat toimeenpanna satunnaisen vangitsemistoimenpiteen. Mutta — hän jatkoi, meidän oikeustoimemme menettelytavassa on niin paljon vanhentunutta ja huonoa, että minä puolestani näkisin siinä kernaasti paljon korjattuna. — Sanokaa minulle yksi seikka, ettekö aio osottaa portinvartijaa mahdolliseksi syylliseksi linnun varkauteen?

Mustalainen vastasi nopeasti:

— En, sitä en uskalla tehdä, sillä hän on hyvissä väleissä viranomaisten kanssa.

— Siihen pitäisi Teidänkin pyrkiä, vastasi maisteri, joka tahtoi antaa toiselle pienen muistutuksen. Enkä käsitä, kuinka Te voitte vihata sitä, joka suojelee omaisuuttanne, ja jota ilman ette voisi nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.

Mustalainen puhkesi sadattelemaan portinvartijaa, teki tiettäväksi, että sen pahempaa konnaa ei voinut ajatella olevankaan, ja kiihdytti itseään siihen määrin, että tuli lopulta sanoneeksi, että toivoi näkevänsä tämän makaavan kaula katkaistuna ojan reunalla. Senjälkeen hän äkkiä hillitsi itsensä ja käänsi jälleen keskustelun rikoksiin ja rikollisiin yleensä. Maisteri, jolle uusi, tuntematon näköpiiri avautui, ja joka oli ihmetellyt sitä, miksi mustalainen, joka epäili portinvartijaa, ei antanut haastetta tälle, päätti nyt tunnustella, olisiko mahdollisesti ollut olemassa jotakin salaista syytä siihen, että mustalainen ei uskaltanut käydä naapurin kimppuun. Hän otti senvuoksi jälleen opettajamaisen äänilajinsa, ikäänkuin oli; jatkanut esitelmäänsä oikeudenkäynnistä ja oikeudenkäytöstä puhtaasti filosoofiselta näkökannalta katsottuna.

— Läpikotaisin ovelien rikollisten tavallinen menettelytapa on myös impliseerata asiaan henkilö, josta saatettiin odottaa vaarallisinta todistajaa.

— Mitä impliseeraamisella tarkoitetaan? kysyi mustalainen innokkaasti ja uteliaasti.

— Impliseerata voi monella tavalla. Yksi tapa on antaa peljätyn todistajan nähdä niin paljon rikoksen valmistuksesta, että rikollisen jouduttua vangituksi voidaan ilmoittaa todistajan tienneen rikoksesta, josta tämä on jonkun aikaa vaiennut; mutta samalla on katsottava, että tämä ei saa nähdä niin paljon, että voisi ilmoittaa asian viranomaisille. Ymmärrättekö dilemman eli ansan? Tehköönpä todistaja ilmiannon tahi olkoon tekemättä, on hän asiaan sotkeutunut, toisin sanoen impliseerattu siihen.

— Sehän on suurenmoista! huusi mustalainen poissa suunniltaan. Se on suurenmoista! Ja hänen kasvonsa säteilivät ihastuksesta.

— Toinen tapa, jatkoi maisteri, jota suuret rikolliset myöskin käyttävät, on se että koettavat edeltäkäsin saada inhabiliteettisyitä todistajaa vastaan. Tiedättekö, mitä inhabiliteetti on? Inhabiliteettisyynä pidetään sukulaisuutta tai vieläpä vain kihlaustakin tai löyhää tuttavuutta haastetun sukulaisen kanssa; sitten pidetään todistajaksi inhabiilina ilmeistä vihamiestä tai kadehtijaa. Siten Teidän puuseppänne olisivat inhabiileja todistajia portinvartijaa vastaan, jos voitaisiin näyttää toteen, että he ovat olleet vihamielisessä suhteessa häneen.

— Ei, mutta onko tämä todellakin mahdollista! huusi mustalainen ja oli tarttumaisillaan maisterin käteen. Kylläpä Te olette mahtaneet lukea ja tutkia monen moisia kirjoja tietääksenne ja taitaaksenne noin paljon!

Sitten hän katui osoittamaansa haltioitumista, ja ylpeyden perkele sai hänet jälleen valtoihinsa.

— Sanonpa Teille muutoin, että olen minäkin lukenut ison joukon, hän selitti; maisteri ehkä ei ole lukenut kertomuskirjaa Luxemburgin kreivistä?

— En, sitä en ole tehnyt, vastasi maisteri totuudenmukaisesti. Mutta olen kuullut puhuttavan hänestä, ja olen kuullut Teidän laulavan laulun hänestä.

— Oh, siinäpä vasta kirja, uskokaa pois, sanoi mustalainen pöyhkeillen toisen tietämättömyyden vuoksi, siinä kirja, josta joka ihmisellä on jotakin oppimista, ja sitten se on niin hauska. Ajatelkaahan kreiviä, joka varastaa ja murhaa, ja jota poliisi ei milloinkaan saa kynsiinsä, niin kernaasti kuin tahtoisikin! Se oli sukkela mies, uskokaa pois. Ajatelkaahan, hän kävi kirkkomaissa ja mestauspaikoissa, missä kaivettiin ruumiita maahan, ja myrkytti sitten neuloja, joita asetti sittemmin niiden henkilöiden tuolinistuimiin, joita tahtoi pois päiviltä; sillä, nähkääpäs, ruumiit ovat myrkyllisiä. Ja jotakin ottaessaan hän otti aina ja ainoastaan vain rahaa, sillä niitä nähkääs ei voi tuntea, ja ne menevät jälleen menoaan kuten tulevatkin; mutta kalleuksia ja jalokiviä hän ei ottanut milloinkaan, niin että poliisin tullessa ja ryhtyessä tutkimukseen ei ollut niin mitään löydettävissä!

Hän oli puhunut lämmöllä, mutta lopetti nyt äkkiä, ikäänkuin olisi sanojaan katunut.

Ja peittääkseen tekemänsä virheen hän kääntyi vihaisena porttitupaa kohti, joka pilkoitti pensaiden lomista, pusersi kätensä nyrkkiin ja puhkesi puhumaan:

— Tässä maailmassa on niin monta konnaa, ja tuo portinvartija on ilkeä roikale!

Maisteri tunsi olevansa pahoilla mielin tämän keskustelun jälkeen, ja puolittain katuen kaikkea sitä, minkä tiesi tämän illan kuluessa sanoneensa, hän laskeutui levottomana vuoteeseensa.

* * * * *

Kahdeksan päivää myöhemmin maisteri Törner oli tavallisella aamukävelyllään hyvin apeassa mielentilassa; sillä edellisellä viikolla oli tapahtunut sangen runsaasti sellaista, mikä olisi ollut omiaan järkyttämään levollisemmankin luonteen tasapainoa. Päivää jälkeen keskustelun rikoksista ja rikollisista maisteri oli metsäkävelyllään löytänyt muutamia varastetun riikinkukon sinisiä rintahöyheniä ja vienyt ne mukanaan kotia; oli näyttänyt löytöään, ja luullut siten vapauttaneensa portinvartijan epäluuloista, tuo löydetty saalis kun melkein suorastaan todisti ketun syylliseksi. Mutta hänen väitteisiinsä ei oltu oikein uskottu, ja mustalainen oli väittänyt vastaan, että kaikkein ovelimmat hirtehiset aina älysivät johtaa huomion toisaalle ja hommata väärän "corpus delictumin". — Siinä maisteri sai nyt ensikerran kuulla opetuksiaan — corpus delictum!

Mutta seuraavana aamuna maisteri oli löytänyt muutamia veitsellä terävästi katkaistuja siipisulkia, ja tuodessaan ne mukanaan kotia, oli mustalainen voitonriemussaan ja selitti, että ei kait kettu sentään kulkenut veitsi taskussa.

Seuraavana yönä oli kalkkunakukko varastettu, eikä siitä voitu löytää jälkeäkään.

Seuraavana iltana maisteri oli seissut rautaportilla mustalaisen kanssa, kun laamannin poika, joka oli tilanomistaja, oli tullut ratsastaen, pysäyttänyt hevosensa ja kysynyt kiivaasti saisiko hän ostaa koirasankan, jonka hän näki käydä lyllertävän siinä nurmikolla. Mustalainen vastasi hänelle kohteliaasti, että hän ei voinut myydä sitä.

Yöllä koirasankka hävisi.

Täällä oli muutamia seikkoja, jotka tekivät tapahtumat sangen salaperäisiksi. Jos kettu oli ottanut kalkkunakukon, joka oli sisällä kopissa orrellaan, ja jolla oli voimaa puolustaa itseään, miksi se ei sitten ollut ottanut kanaa, joka makasi hautomassa oljilla avonaisella paikalla ulkopuolella — semminkin kun asiantuntevat ihmiset vakuuttivat, että kettu ei voi viedä kalkkunakukkoa, mutta kanan kylläkin?

Ja edelleen: miksi varastettiin koirasankka juuri laamannin pojan käynnin jälkeisenä yönä? Suorastaan järjetöntä olisi ollut epäillä rikasta ja ylhäistä miestä, eikä talonväestä kukaan uskaltanut viitata siihen suuntaan. Piilikö tässä jotakin, tai oliko se asianhaarain tilapäistä yhteen sattumista? Mutta entäs sitten sulat, jotka olivat selvässä tarkoituksessa asetetut maisterin tielle, jotta hän ne löytäisi? Mitä sillä oli saatettu tarkoittaa? Jos portinvartija oli varas, niin ei kait hän olisi mennyt panemaan esille todistuksia siitä, että kettu ei ollut voinut tehdä sitä! Yhtä vähän puusepät olisivat tehneet niin, jos olisivat olleet syyllisiä. Kuka sitten oli asettanut sulat sinne, ja missä tarkoituksessa? Pelkkiä arvoituksia!

Sitäpaitsi olivat sekä vouti että kivalteri käyneet näinä päivinä Bögelyssä tutkimassa paikkaa, missä varkaudet olivat tehdyt. Vapaaherratar ja mustalainen olivat valmistaneet voudille juhlallisen vastaanoton, tarjonneet viiniä ja lähettäneet maisteria noutamaan, jonka olivat kuvanneet innokkaaksi tanskanystäväksi, jonka jälkeen olivat ylistäneet häntä ja kerskuneet hänen kustannuksellaan rajattomasti, ikäänkuin olisivat tahtoneet kaapia kultaa hänestä, jolla sitten kullata itseään ja omaansa. Vieläpä mustalainen oli esittänyt maisterin hyvänä ja likeisenä ystävänään, opettajanaan, uskottunaan, niin että maisterista lopulta tuntui tukalalta, ja oli hän torjunut tuon imartelun, mikäli oli ollut mahdollista tehdä se toista loukkaamatta. Ja merkillisintä tässä seikassa oli se, että aivan sama esitys oli uudistunut kivalterin käynnillä, mikä tapahtui hiukan myöhemmin kuin voudin.

Senjälkeen portinvartija oli kaikessa kiireessä haastettu Hälsingborgin piirituomarin eteen, ei lintujen varkaudesta, vaan muutamien lankkujen vuoksi, ja oli joutua siitä syystä vankeuteen, kun mustalainen äkkiä kantajana oli esiintynyt jalomielisenä ja luopunut kaikista rangaistusvaatimuksista, jonka jälkeen portinvartija kyynelsilmin oli kiittänyt hyväntekijäänsä, jota piirituomarikin ylisti hänen kauniin menettelynsä vuoksi.

Mutta päivää ennen kuin riitapuolet menivät oikeuteen, oli nuo kaksi puuseppää kadonnut ja heidän sijassaan oli kaksi uutta, jotka saivat nimenomaisen määräyksen olla jalallaan astumatta portinvartijan oven sisäpuolelle, tämä kun muka piti salakapakkaa.

Tapauksia oli kertynyt ihan kasaantumalla, niin että maisteri Törner ei ollut voinut seurata mukana ja päästä perille niiden merkityksestä ja keskenäisestä yhteydestä, kaikkein vähimmän viimeksi sattuneesta, joka hämmästytti häntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli näet eräänä aamuna nähnyt tuon pörhöpäisen tytön kamarissaan panevan kokoon hänen vuodettaan, ja pyytäessään tähän selitystä vaimoltaan hän oli saanut kuulla, että tyttö oli otettu heille palvelukseen tilanhoitajan suosituksesta, jolta rouva oli tiedustellut piikaa, joka voisi häntä auttaa taloustoimissa. Sen lisäksi tuli, että talon puusepät olivat kertoneet piian olevan mustalaisen sisar, jota tämä ei tahtonut myöntää, niin että tytön kuten Iivanankin täytyi puhutella veljeään monsieur arvonimellä.

Kun maisteri nyt oli ennättänyt pyökkimetsän läpi ja joutui kuusipuistikkoon, missä nuorten kuusien kattama polku johti kulkijan ylös erästä mäkeä — sieltä hän oli löytänyt riikinkukonsulat — oli hän kuitenkin saanut vaikutelmansa jotakuinkin järjestykseen ja päässyt siihen lopputulokseen, että tuossa talossa oli salaperäisiä asioita tekeillä ja että paraillaan kudottiin minkä kerettiin hänen ympärilleen verkkoa, johon hän ehkä itse tietämättään oli antanut langat.

Kaiken tämän tarkoitusta hän ei kyennyt selvittelemään, sillä mustalainen teki syrjähyppäyksiä ja jätti tielleen levähdysjälkiä kuten jänis lumiselle tanterelle, eikä maisteri voinut seurata hänen hämmentyneitten aivojensa oikkuja. Mutta kaikkia epäluulojaan vastaan hän saattoi asettaa vain yhden ainoan vastasyyn: miehen hyvän taloudellisen aseman, jonka täytyi vapauttaa hänet kiusauksesta joutua varkaaksi.

Mustalaisen ja maisterin välit olivat viime päivinä olleet hyvät, ehkäpä edellinen oli ollut ystävällisempikin kuin muutoin ja ryömivämpi; mutta tuo vanha itsetietoinen äänilaji, jonka tämä alku-aikoina oli omaksunut, palasi jälleen, kun maisteri ei enää rasittanut häntä viisaudella, jota kukaan ei pyytänyt, ei musiikin, maanviljelyksen eikä taikatemppujen alalla.

Vapaaherratar ei näyttäytynyt milloinkaan, ja laulu ja soitto olivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että mustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään vaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon itselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt jotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon tyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.

Metsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri kulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan varisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan, kun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon kätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi heti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli erään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä tunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin. Äkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli piirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle että valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja viiruina aina kuusen juurelle saakka.

Maisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen todisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi häntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita lännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli nähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran varrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta kirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi hän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus eli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja nähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen johtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella yhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien tarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties koskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin esiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin kuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia, kuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi edelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli kauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin lähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja joilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja jotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.

Lujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan isännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui puoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi piian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.

Astuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja katselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan kohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli kihti jaloissa.

Maisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi sen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta mutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua päästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.

Sitten hän esitti asiansa.

— Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään erästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan ette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin muun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on toisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun astua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?

Talonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin suureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli niin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi näyttänyt houkuttelevan häntä.

— No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte isännästänne?

Sitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui kärkkäästi siihen:

— Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.

— Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.

— Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.

— Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.

— Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti päättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin palkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä, niittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi ruokansa.

— Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi talonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!

Nyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan vielä liian aikaista vetäytyä tulesta.

— Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla olemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken, lausui hän Ciceron De amicitian sanoilla, enkä ole minkäänlaisella tuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.

— Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään tiedä muuta kuin mitä kerrotaan! — Tällä seudulla häntä pidetään suurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja ellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se sitten on ilmetty ihme.

— Mitä sanottekaan? Oletteko todellakin sitä mieltä? puhkesi maisteri puhumaan. Eikö vapaaherratar sitten ole hyvissä varoissa?

— Hänellä kyllä on ollut sangen paljon, mutta sen tuo konna on tuhlannut, ja niin pitkälle on jo mennyt, että veroja ja tien kunnossapitorahoja on ulosmitattu. Mutta hän on ovela mies, ja kun vouti tulee ottamaan eläimiä, niin ne on pantu Jensenin nimiin hänen omaisuutenaan.

Maisteri oli saanut vahvistuksen tärkeimpään, mihin perusti epäluulojensa koko rakenteen nimittäin siihen, että vapaaherratar oli rutiköyhä; ja nyt hän käsitti, miksi talo päästettiin rappeutumaan, miksi siellä keitettiin pilaantunutta ruokaa, miksi… Tähän hän pysähtyi, ja jotta ei olisi joutunut kiusaukseen kehittää ajatuksiaan ääneen, hän lopetti kyselynsä, nousi, kiitti osalleen tulleesta hyväntahtoisuudesta sekä lausui jäähyväiset.

Talonomistaja näytti kummeksuvan keskustelun äkillistä loppumista, ja kihtinsä unohtaen hän nousi saattaakseen vieraan ulos.

Eteisessä juohtui maisterin mieleen, että hänen olisi sanottava kaikki ja voimakkaasti kumottava epäluulon varjokin siitä, että hän oli mustalaisen ystävä, minkä ihmiset helposti saattoivat uskoa, kun hän täten muitta mutkitta ohautti naapurin jokaisen tiedonannon, jotka tämä oli antanut ehkä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta toinen ajatus oli ristiriidassa toisen kanssa, ja talonomistajan kasvoista kuvastui jo sellainen kylmyys, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan nosti lakkiaan ja läksi.

Hän tunsi tehneensä tuhmuuden, kun sitä nyt ajatteli astuessaan portin läpi kulkeakseen niitun yli jälleen kotia. Mutta oli liian myöhäistä kääntyä takaisin, varsinkin kun näki mustalaisen kulkevan vartioimassa puutarhan ulkopuolella lähellä aitausta, ja oli tämä luultavasti hänet jo huomannut.

Hän ei tahtonut kernaasti tavata Jenseniä juuri nyt tullessaan naapurista, josta häntä oli varoitettu, mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kohtausta, jonka vuoksi ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli käydä suoraan vihollista vastaan.

Jensen kävi pää kumarassa, kädessään riuku ja oli mittaavinaan maata osoittamatta, että näki maisterin lähestyvän.

Tämä toivotti äänekkäästi hyvää huomenta. Mustalainen oli hämmästyvinään, mutta ei virkkanut sanaakaan, jonka vuoksi maisteri päätti itse käydä suoraan asiaan ja sanoa kaikki, minkä saattoi sanoa totuuden tulematta liian selvästi esille.

— Olen ollut naapurissamme pyytämässä lupaa saada kulkea hänen maansa kautta, hän selitti.

Mustalainen pakotti huulilleen hymyn, joka oli olevinaan ystävällinen, mutta samalla välinpitämätön kyseessä olevan asian suhteen. Hän vaikeni edelleenkin.

Maisterin oli mahdotonta peräytyä; hänen täytyi jatkaa, vaikkapa sitten olisi joutunut harhaankin, mikä hänelle perusteellisesti tapahtuikin, sillä hänet valtasi äkkiä vastustamaton tarve puolustaa itseään. Teillä ei ole ystäviä tällä seudulla, Jensen, hän sanoi. Talonomistaja tuolla puhui pahaa teistä.

— Sen kyllä uskon! vastasi mustalainen. Sillä hän tavoitteli aikoinaan vapaaherratarta ja tämän rahoja, mutta kun ei onnistunut, niin alkoi syytää törkyä minun niskoilleni.

Tämä nyt vasta oli valhetta, ajatteli maisteri, joka oli tottunut siihen, että mustalainen aina pyyhki likansa muihin; mutta oli uskovinaan syytteeseen.

— Sen minä hänelle sanoinkin, hän jatkoi, ja sanoin vielä paljon muutakin, siksi että hyvin huomasin hänen olevan kateellisen. Kiitin Teitä, Jensen, kelpo mieheksi ja epäitsekkääksi mieheksi, joka itse oli työssä vainiolla, vaikka olittekin tilanhoitaja, ja sitä ei tee kukaan muu tilanhoitaja koko maassa; ja minä sanoin hänelle suoraan, että vapaaherratar ei suinkaan ollut erittäin hyvä Teille, kun antoi Teidän noin raataa ilman palkkaa.

Tässä mustalainen meni ansaan, sillä hän uskoi järkähtämättömästi siihen, että maisteri ei osannut valehdella, koskapa tämä ei ollut valehdellut milloinkaan ennen; ja kiitollisena siitä, että oli onnistunut syöttämään maisterille valheensa, tarttui hän tämän käteen ja puristi sitä teeskentelemättömällä liikutuksella, ylistäen onnellista kohtaloa, joka viimeinkin oli sallinut hänen tavata rehellisen ihmisen, joka puhui hyvää hänestä. Ja hän antoi liikutukselleen vallan, avasi sydämensä, kertoi viime vuosien kadosta, mikä oli köyhdyttänyt heidät, ilkeistä ihmisistä, jotka olivat pettäneet heitä rahoissa, joita olivat näiltä lainanneet, huolistaan joka viikko hankkia ihmisille ja eläimille ruokaa, kaikesta, mikä saattoi herättää sääliä häntä ja hänen asemaansa kohtaan.

Maisteri käytti tilaisuutta miehen ollessa taipuvaisella mielellä ja näyttäessä olevan halukas kuuntelemaan hyvää neuvoa, osoittaakseen hänelle, miten mieletöntä oli olla maata viljelemättä, joka kuitenkin antoi leipää, ja koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, että taloudelliselta kannalta katsottuna oli parempi vuokrata väkeä hoitamaan maata ja työskentelemään vainioilla, kuin että tilanhoitaja itse tuhlaisi aikansa siihen.

— Jos lepäätte jollakin penkillä, polttelette piippua ja pidätte väkeänne silmällä, niin on se paljon suuremman arvoista kuin että Te itse, joka olette tavoiltanne hieno kaupunkilaisihminen, kuljette täällä ja raadatte, lopetti hän kehoituksensa.

Tuo penkillä makaaminen ja piipun poltteleminen mahtoi miellyttää mustalaista suunnattomasti, sillä ensikerran hän myönsi, että maisteri oli viisas mies, joka jakeli pelkkiä hyviä neuvoja, joita hän tulisi kiitollisena käyttämään hyväkseen.

Maisteri jätti kiitollisen oppilaansa säälien, kuten säälitään onnetonta, joka alentuu valittamaan kohtaloaan, ja tuntien sitä levollista tyydytystä, mikä aiheutuu tiedosta, että on saanut toisen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Hän tunsi itsensä tämän kohtauksen jälkeen turvallisemmaksi mustalaisen suhteen, ja kun hän ei enää pelännyt tätä, katosi hänestä kaikki pienten vääryyksien ja hävyttömyyksien synnyttämä kauna ja hän unohti kaikki epäluulonsa, jotka äsken saamansa tiedot miehen taloudellisesta asemasta olivat kuitenkin osoittaneet oikeiksi.

Hän kulki sangen ylevässä mielentilassa läpi puutarhan, kun näki samassa erään ihmisen makaavan silmillään maassa auringonkellon juuressa; hän huomasi tämän heti tuoksi pörhötukkaiseksi piiaksi.

— Miksi Magelone makaa täällä? hän kysyi, ihmetellen sitä, että näki tytön ulkona tähän aikaan päivästä, jolloin tämä tavallisesti siisti hänen huonettaan.

Tyttö nousi hitaasti, ja peittäen kädellään itkusta mustaviiruisia poskiaan ja punaisia silmiään, hän nyyhkytti:

— Rouva on ajanut minut pois!

— Miksi niin, lapseni, kysyi maisteri edelleen.

Piika oli hetken vaiti ja sanoi sitten nyyhkyttäen:

— Rouva sanoi, etten ollut kylliksi hieno, mutta minulla on vain tämä yksi ainoa hame, enkä voi sille mitään.

Maisteri katseli tuota pörhöistä piikaa, joka oli hyvin likainen, mutta kaulassa kaksi helminauhaa ja korvissa renkaat koristuksina. Ja vaikkakin hän hyvin hyvästi näki asian oikean laadun, ei hänellä ollut sydäntä sanoa tytölle, mitä asiasta ajatteli; hän pyysi senvuoksi, että tämä ei olisi vihoissaan rouvalle, joka oli hyvin sairas eikä varmaankaan ollut tarkoittanut pahaa.

Piika katseli maisteria haralla olevien sormien lomista ja kysyi niin rukoilevalla äänellä kuin taisi:

— Mutta maisteri kyllä ottaa minut takaisin jälleen?

— Niin, näepäs lapseni, niihin asioihin minä en puutu. Ne ovat vaimoni hallussa! hän vastasi ja jatkoi matkaansa, pahalla tuulella tästä yrityksestä saada hänestä ratkaisija riitaan, josta hän ei tiennyt niin mitään.

Jouduttuaan portaitten luo oli hänen lapsentyttönsä siellä sänkyvaatteita piiskaamassa.

— Mitä Magelonelle on tapahtunut? hän kysyi.

— Se vasta on siisti neitsyt, vastasi tyttö. Hän on tuonut syöpäläisiä sänkyihin ja tartuttanut vielä rohtumia lapsiin. Rouva on usein kieltänyt häntä suutelemasta heitä, mutta siitä huolimatta hän sen tekee. Ja kun hänet nyt sanottiin irti, sähisi hän kuin kissa ja vannoi ja kiroili, että se vielä kostetaan ruotsalaisroistoille.

Piian purkaessa närkästystään maisteri huomasi jotakin liikettä erään uutimen takana vapaaherrattaren huoneustossa, ja hän ymmärsi, että siellä kuunneltiin.

— Tämä oli ikävä juttu, virkkoi maisteri kuin itsekseen noustessaan kamariinsa, mielensä täynnä levottomia aavistuksia, sikäli kuin hän tunsi mustalaisten leppymättömän kostonhalun, kun niitä tavalla tai toisella oli loukattu. Mutta sitten hän muisti sen ystävällisen keskustelun, mikä hänellä äsken oli ollut veljen kanssa, ja senjälkeen ajatukset palasivat takaisin aamulliseen käyntiin naapurin luona, tietoihin, jotka hän oli täällä saanut, näkemiinsä salaperäisiin merkkeihin. Ja kaikki se pimeä ja epämieluisa, mitä talossa oli tapahtunut, avautui hänen eteensä, niin että hän hetkisen väkivaltaisessa kaipuussa päästä kaiken ulkopuolelle, päätti matkustaa pois kaikesta, yhdentekevää minne, mutta niin pian vain kuin mahdollista!

Täällä, sen hän tunsi, askarrettiin asioissa, ja punottiin juonia, jotka alkoivat kiertyä tiukasti hänen ympärilleen ja uhkasivat tukahuttaa hänet.