HAUTAJAISET
Tynnyrintekijämestari istui parturivanhimman kanssa Trångsundin ravintoloitsijan luona ja he pelasivat viatonta maanihtipeliä oluttynnöristä. Tämä tapahtui kello yhden aikaan jälkeen puolenpäivän eräänä marraskuun lumisateisena päivänä. Ravintola oli jotenkin tyhjä, sillä tavalliset ihmiset olivat vielä työssään. Somasti paloi tuli savikamiinassa, mikä seisoi neljällä puujalallaan nurkassa ja näytti kirstulta; kuusenhavut lattialla tuoksuivat kodikkaalle, laudoitetut seinät estivät kaiken vedon ja näyttivät niin lämpöisiltä; häkissä viserteli punatulkku silloin tällöin ja kurkisteli ulos akkunasta, mutta sen täytyi laskea päänsä kallelleen nähdäkseen, oliko ilma kaunis. Mutta ulkona vain sateli lunta. Ravintolanisäntä istui pöytänsä takana laskien mustalle taululle piirrettyjä viivoja sekä lausut toisinaan kohteliaan sanan tai hauskan sutkauksen vieraille, joilla näkyi olevan hyvin hauskaa.
Silloin alkaa Isonkirkon iso kello soida kumeasti ja raskaasti, niinkuin sen tuleekin soida marraskuun päivänä.
"Mikä hiivatin kilinä ja kalina siellä taas on", sanoi tynnyrintekijä, joka oli liian tyytyväinen elämäänsä eikä sietänyt sitä, mikä muistutti kuolemasta.
"Hautajaiset taas", vastasi isäntä. "Eihän nykyään muusta kuule."
"Vie sun, miksi ihmiset pitivät niin paljon melua itsestään kuolemansa jälkeen", sanoi parturimestari. — "Kaada, tynnyrintekijä!"
"Jopa kaadoin", sanoi tynnyrintekijä ja pisti tikkinsä nahkaiselle esivaatteelleen.
Alhaalta katu-ahteelta, joka johti ylös Nikolainportille, kulki ruumissaatto. Kirstu oli yksinkertainen huonosti höylätty, mustalla liimavärillä maalattu niin, että oksapaikat loistivat sen läpi. Kannella oli vain yksi ainoa puolukanvarsista solmittu seppele. Neljä kantajaa kantoi paaria, he näyttivät hajamielisiltä ja heistä tuntui miltei häpeälliseltä kantaa peitteettömiä ja ripsuttomia paaria. Kirstun jälessä kulki kolme naista: äiti ja hänen kaksi tytärtänsä. He näyttivät murtuneilta. Ruumissaaton saapuessa kirkkotarhan portille, otti sen pappi vastaan ja ojensi sureville kätensä, ja sitte alkoivat hautajaismenot kahden eukon ja oppipoikien läsnäollessa, jotka lyöttäytyivät seuraan.
"Hannu kirjuria siellä haudataan, nyt minä sen huomaan", sanoi ravintolanisäntä kuljettuaan akkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä kirkkotarhalle.
"Eikä yhtään toveria seuraa haudalle", sanoi tynnyrintekijä.
"Kirjurit ovat kurjia ihmisiä."
"Minä tunsin sen raukan", sanoi parturihaavuri. "Eli kuin kirkonrotta ja kuoli nälästä."
"Ja hiukan ylpeydestä myös", sanoi ravintolanpitäjä.
"Eikä niin vähästäkään", sanoi tynnyrintekijä.
"Tunsin hänen isänsä. Myöskin kirjuri! Katsokaas, nykyään on elämässä muka parempi kirjoittaa ja lukea, ja siksi ollaan mieluummin ilman päivällistä ja kerjätään, jotta vain oltaisi hiukkastakin niinkuin parempia; ja kuitenkin on mies vain renki eikä koskaan pääse omille jaloilleen, sillä vain kuningas on oma herransa sillä alalla."
"Ja miksi kirjoittaminen muka on parempaa?", sanoi parturihaavuri. "Eiköhän ole yhtä vaikeata leikata hovimiehen tukkaa, niin että hän päänuppinsa puolesta näyttää ihmiseltä tai iskeä suonta, että veri juoksee, kun ihminen on hengenhädässä!"
"Tahtoisinpa nähdä kirjurin, joka vähemmässä kuin kymmenen vuoden ajassa opettaa minua tekemään sata kannua vetävän tynnyrin; ja kuitenkin on päivänselvää, että poikanaskalit oppivat jo kahdessa vuodessa tuhertamaan muistiinpanoja."
"Ja mitäs se avittaa", sanoi ravintolanpitäjä. "Taidanko minä tuhertaa tuollaisia kirjaimia? Mutta kuitenkin pidän minä tarkan laskun kaikesta. Kas tähän piirrän minä krusiviksin piirustustaululle ja se tarkoittaa kirkonvartijaa, tuohon töherrän minä tynnyrin, ja minä tiedän sen merkitsevän tynnyrintekijää ja nähdessäni tuossa sakset panen pääni panttiin, että se tarkoittaa parturia, eikä siinä sitten muuta tarvita kuin että tökertelen niin monta viivaa, kuin siinä pitää olla, siten tiedän minä päivän selvästi, kuinka paljon kukin on juonut."
"Niinpä niin, ravintolanpitäjä, mutta kukaan muu kuin te ei voisi sitä lukea", sanoi muuan nuori mies, joka oli istunut ääneti nurkassa.
"Siinäpä se juuri niksi onkin", vastasi ravintoloitsija, "jos joku kävisi nuuskimassa minun laskujani, ja sentähden olen yhtä kirjoitustaitoinen kuin joku muukin."
Tynnyrintekijä ja parturi nauroivat hyväksyvästi.
"Minä tunsin vainajan isän", puuttui taas ravintolanpitäjä puheeseen. "Myöskin kirjuri! Hänen kuoltuansa sain minä pyhkiä pois monta liituviivaa, katsokaas sen takia, että hän vielä eläissään mukamas olisi saanut olla muita parempi. Ja hän jätti jälkeensä perintönä pojalle, joka nyt makaa töppöset taivasta kohden, kaikki kaikkiaan äidin ja kaksi sisarta. Poika tahtoi päästä puotipojaksi hankkiakseen ruokaa neljälle suulle, mutta sitä ei äiti tahtonut, sillä hän sanoi, että yläluokkalaiselle oli alentuminen häpeäksi. Voi jestas, kuinka se poika sai kirjoittaa. Minä tiedän justiinsa pilkulleen kuinka he elivät. He asuivat samassa huoneessa ja poika asui eri hökkelissä. Ja kaiken, minkä hän kokoon haali, sai hän jättää omaisilleen. Kun hän palasi kotiin päivällistä syömään, sai hän kuulla kunniansa. Ei ollut voita panna leivän päälle eikä sokeria kakun päälle! Ja sitte piti vanhimman sisaren saada uusi hame ja nuoremman sisaren uusi päällysnuttu. Silloin alkoi hän kirjoittaa pitkin öitä. Voi jestas, kuinka hän kirjoitti. Mutta kun hänen kylkiluunsa alkoivat näyttää puurokoukuilta ja kasvot olivat keltaiset kuin hihnat, silloin väsyi hän eräänä päivänä. Minä muistan niin hyvin sen päivän; hän tuli luokseni ja pyysi lainaksi viinaa. Kovin oli hän ikävissään, niin oli, mutta hän oli myöskin suutuksissaan. Sillä vanhin sisar oli sanonut tahtovansa samettisen päällysvaatteen samanlaisen kuin minkä hän oli nähnyt saksalaisissa puodeissa; ja äiti oli sanonut, ettei vähempi sopinut heidän säätyisille naisille! Poika riisti ja raastoi mutta ei enään samalla halulla. Ja ajatelkaas, ottaessaan minun luonani tuikun murheeseen rintakipunsa lieventämiseksi, arveli hän tekevänsä pahasti ja väärin, niin, hän luuli ihan varastavansa. Mutta hän sai muitakin murheita, poika raukka. Katsokaas, nuoremmalle sisarelle ilmestyi kosija; mies oli nuori tinanvalaja Pietari Apollon kujasta. Mutta sisar antoi kieltävän vastauksen, niin äitikin, tietenkin siksi, että mies oli tinanvalaja. Katsokaas, jos hän olisi ollut kirjuri, niin tyttö olisi antanut myöntävän vastauksen ja kuvitellut pojalle pitävänsä hänestä, se on hyvin luultavaa, silloin olisi tyttö hänestä pitänyt, sillä sellaista se on rakkaus!"
Kaikki nauroivat paitsi nuori mies, joka alkoi puhua.
"Mutta, kuulkaas, ravintolanpitäjä, poikahan piti hänestä vaikka tyttö oli niin köyhä ja hän toimeentuleva mies; sehän osoitti, että rakkaus voi olla myöskin todellinen, vai kuinka?"
"Pihkoja kans!" sanoi ravintoloitsija, joka ei tahtonut puuttua puheeseen. "Mutta lisäksi tuli vielä toinen juttu ja minä luulen, että se teki miehestä lopun. Hän rakastui. Katsokaas, sitä eivät äiti eikä sisaret olleet ottaneet lukuun, mutta se oli luonnon järjestyksen mukaista. Ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin, tiedättekö, mitä he silloin sanoivat? 'Onko sinulla siihen varoja?' Ja poika, joka oli hieman yksinkertainen, ajatteli asiaa ja huomasi, ettei hänellä ollut varoja perustaa uutta perhettä, koska hänellä ennestään jo oli perhe elätettävänään, eikä hän siis mennytkään naimisiin. Mutta hän meni kihloihin. Siitäkös vaikerrus syntyi, sillä muori ei tahtonut ottaa vastaan morsianta siksi, ettei hänen isänsä osannut kirjoittaa ja etupäässä sentähden, että tyttö itse istui neuloen kuja-ahteessa. Vielä pahemmaksi kävi asia, kun poika iltasin meni morsiamensa luo eikä enään viitsinyt kotona istua. Oi, oi, oi! niitä riitoja. Mutta työtä hän sentään teki äidin ja siskojen edestä ja minä tiedän, että hän kirjoitteli iltaisin morsiamensa luona tämän neuloessa voittaakseen vain aikaa sekä voidakseen sentään olla morsiamensa seurassa. Mutta äiti ja sisar ajattelivat hänestä ja hänen morsiamestaan rumia asioita, ja sen he osoittivatkin. Kerran eräänä sunnuntaina keskipäivän aikaan kertoi poika itse sen minulle pistäytyessään luonani ja saatuaan hiukan lievennystä rinnalleen, sillä hän yski siihen aikaan aivan kauheasti. Hän oli mennyt Brunkebergille kävelemään morsiamensa kanssa; ja kulkiessaan kotiin yli Norrebron sillan kohtasivatkin he äidin ja sisaret! Morsian tahtoi kääntyä takaisin, mutta poika puristi morsiamensa käsivartta ja veti häntä eteenpäin; kas vaan sitä poikaa! Mutta äiti seisahtui sillan käsipuiden ääreen ja katseli veteen, vanhin tytönletus sylki eteensä ja teki kuten äiti, mutta se nuorin vasta oli niitä pahimpia! Hän seisahtui tuijottamaan morsiamen villaista päällysvaatetta, ja sitte hän nauroi, sillä hänellä itsellään oli yllään englantilainen verkainen päällysnuttu, ja juuri sentähden, että hänellä sellainen oli, ei veljen morsiamella ollut varoja käydä verassa. Ajatelkaas sellaista riiviötä!"
"Tytön puolelta oli se vain ajattelemattomuutta", sanoi nuori mies.
"Ajattelemattomuutta!" huusi nyt tynnyrintekijä.
"Ajattelemattomuutta!"
Mutta hän ei voinut sanoa enempää. Ravintolanpitäjä ei vastannut muistutukseen ja jatkoi.
"Oli joulunaatto, viimeinen joulunaatto hänen elämässään. Hän tuli luokseni kuten tavallisesti rintansa tähden ja nyt oli hän todellakin surkean sairas. — 'Hauskaa joulua, Hannu kirjuri', sanoin minä. — Minä istuin tavallisella nykyisellä paikallani, ja hän istui tuossa, ihan samalla paikalla, missä tämä nuori ystävä nyt istuu. — 'Koskeeko kovasti?' sanoin minä. — 'Kovasti!' sanoi hän. 'Ja taulu on täynnä…!' sanoi hän. — 'Ei merkitse mitään!' sanoin minä. 'Loput kirjoitamme isoon kirjaan! Eiköhän maistuisi kuuma lökäri näin joulunaattona!' sanoin minä. Hän yski peloittavasti ja sitte hän joi. Mutta silloin hänen kielensä pääsi siteistään. Hän kuvaili, kuinka hyljätyn onneton hän sinä iltana oli. Hän oli juuri poistunut kotoaan. Joulupöytä oli katettu; äiti ja sisaret olivat niin lempeitä, oikeinpa hellän nöyriä, jokaiseksi sellainen ilta ihmisen tekee. He eivät virkanneet sanaakaan, eivät pistelleet häntä, ja kun hän otti takkinsa ja aikoi mennä, itki muori; ensi kerran oli poika jouluiltana poissa kotoaan. Mutta luuletteko äidillä olleen edes niin paljon sydäntä sanoakseen: mene hakemaan häntä, tuo hänet tänne, ja eläkäämme sovussa kuten ystävät! Eipäs! Äiti valitti vain ja sitten meni poika kirvelevällä sydämmellä. Poika raukka! Noo, odottakaas nyt, niin saatte kuulla lopun. Sitten tuli hän morsiamensa luokse. Morsian oli iloinen ja onnellinen saadessaan yksin omistaa hänet ja hän huomasi, että poika rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta poika, jonka sydän oli rikkirevitty, ei ollut niin iloinen kuin tyttö olisi suonut; ja silloin tyttö närkästyi häneen, tietysti vain hiukkasen. Ja sitte puhuivat he taas naimaliitostaan, mutta poika ei voinut seurata tytön ajatuksenjuoksua. Ei, ei, hänellä oli velvollisuuksia isänsä seuraajatarta kohtaan. Mutta silloin sanoi tyttö, että pappihan käski luopumaan isästä ja äidistä ja olemaan vaimonsa lähellä; silloin selitti hän verta vuotavalla sydämmellä jättäneensä tänä iltana äidin ja kodin ollakseen morsiamensa luona, ja silloin sanoi tyttö kyllä huomanneensa, että hän jo tänne tullessaan oli murheellinen sentähden, että hänen täytyi sinä iltana olla morsiamensa luona, mutta silloin selitti poika, ettei hän sentähden ollut murheellinen, että hän oli tullut morsiamensa luoksi vaan sentähden, että hänen joulu-iltana oli täytynyt jättää vanha äitinsä; ja silloin väitti tyttö, ettei poika voinut kieltää olevansa murheellinen tullessaan hänen luoksensa… ja niin, niinpä niin! edes ja takaisin — kuten tiedätte!"
Tynnyrintekijä nyökäytti päällään merkiksi, että hän hyvin käsitti asian.
"Totta tosiaan, olipa hänellä hauska joulu! Niinpä niin, pala palalta tuli poika rikkirevityksi, naimisiin ei hän koskaan päässyt, mutta nyt lepää hän rauhassa, jos vain naulat kestävät, säälittää sitä miestä vaikka hän olikin yksinkertainen. Ja Jumala hänen sieluansa siunatkoon! Jos sinulla, Hannu-Kirjuri ei ole suurempaa syntiluetteloa kuin mitä sinulla minun kirjoissani on, niin on se piankin pois pyhitty."
Sen sanottuaan otti ravintolanpitäjä mustan taulun tarjoilupöydältä, ja pyhki pois kädenhiallaan joukon liituviivoja, joita hän oli piirtänyt pitkiin riveihin erään merkin alle, mikä näytti mustepulloon pistetyltä kynältä.
"Katsokaas, katsokaas", sanoi parturi katsottuaan akkunasta salatakseen punaisia silmiään. "Tuollahan tyttö on!"
Kirkkotarhassa olivat hautajaiset loppuneet; pappi oli puristanut surevien käsiä ja aikoi lähteä; haudankaivuri nosti lapionsa peittääkseen haudan mullalla, kun mustiin puettu nainen tunkeutuu läpi kansanjoukon, laskeutuu polvilleen haudan partaalle ja rukoilee ääneti. Senjälkeen laskee hän valkoisen ruususeppeleen hautaan, haudan pohjasta kuuluu hiljainen huokaus ja kuiske, kun ruusunlehdet hujan hajan putoovat mustalle kannelle. Sitte nousee hän lähteäkseen. Suorana ja ylväänä astuu hän mutta ei huomaa tungoksessa, että hän kohtaa äidin, joka katsoo häntä hurjilla ja vihamielisillä katseilla ikäänkuin hän kohtaisi verivihollisensa, joka on ryöstänyt häneltä hänen kalleimpansa. Siinä seisovat he hetken vastatusten kostonhimoisina, taisteluun valmiina, mutta sitte kasvojen piirteet pehmenevät, väristys käy heidän kalpeiden kasvojensa yli ja sitte vaipuvat he toinen toisensa syliin ja itkevät, itkevät niin, niin ja syleilevät toisiansa kauvan ja suonenvedontapaisesti ja poistuvat sitte kulkien rinnatusten.
Ravintolanpitäjä itkee kuin lapsi koittamatta salata liikutustaan; parturi painaa nenänsä ruutua vastaan ja tynnyrintekijä ottaa kortit nahkaisesta esivaatteestaan niitä muka järjestääkseen; mutta nuori mies on asettunut seinää vasten kallistaen päänsä käsiinsä saadakseen tukea, sillä hän itkee niin, että koko ruumis värisee ja jalat hänen allansa vapisevat.
Ravintolanpitäjä katkaisee ensimmäisenä hiljaisuuden.
"Kukahan nyt pitää huolta perheraukasta? Nyt kyllä tinanvalaja olisi tervetullut, jos pitäisi itseänsä esillä."
"Mistä te sen tiedätte?", kysyi nuori mies kiivaasti ja astui lattialle.
"Kuulin sen eilen käydessäni heidän luonansa, sillä olin siellä auttamassa — hautajaisia puuhaamassa. Mutta eipäs tinanvalaja taidakkaan nyt tytöstä välittää, koska ei tyttökään silloin huolinut hänestä!"
"Kyllä hän huolii, ravintolanpitäjä!" sanoi nuori mies. "Hän ottaa tytön, vaikka tämä olisikin kuinka itsekäs ja ilkeä tahansa, kuinka köyhä ja kurja tahansa, sillä sellaista se on rakkaus!"
Ja sitte hän meni isännän ja tämän vieraiden hämmästykseksi.
"Peijakas, se oli tinanvalaja itse", sanoi parturi.
"Näin hyvin ei aina käy", sanoi tynnyrintekijä.
"Kävikö kirjurin lopulta hyvin?" väitti parturi.
"Ei hänen, mutta muiden kävi hyvin, ymmärrättekö! Heillähän olikin enemmän oikeutta elämään kuin pojalla, sillä he olivat ensin tulleet maailmaan ja joka ensimmäisenä myllylle saapuu, saa ensimmäisenä jauhaa."
"Poika oli tyhmä! Siinä koko juttu", sanoi parturi.
"Niin, niin", lopetti ravintolanpitäjä. "Tyhmäähän tämä tosin oli, mutta kaunista se joka tapauksessa oli!"
Ja siinä oltiin yhtä mieltä.