VOITTORIEMU
Hovimarsalkitar on noussut tilapäisesti yksinäiseltä aviovuoteeltaan ja pukeutunut aamunuttuunsa. Hän avaa parvekkeelle linnapuutarhaan vievän oven ja antaa heinäkuun aamun lämpöisen ilman virrata makuuhuoneeseen. Hänen parvekettansa, joka sijaitsee vanhan vallin katolla, ympäröi santakivisten toskaanalaisten patsaiden rintama, joille on asetettu ihanasta Urbinomajolika'sta tehtyihin ruukkuihin istutettuja ruusu- ja granaattipuita, ja näiden vihreiden puitten lomitse näkee hän Norrström'illä purjehtivat laivat, kauvempana Skeppsholman ja etäällä Valdemarsaarien tammien pyöreät ääriviivat. Aivan hänen allansa on linnapuutarha, jonnekka johtavat portaat yli kolmen penkereen, siellä on myöskin kuvapatsasrintama, mutta kuvapatsaat ovat lyijystä, öljyllä maalatut.
Kamaripiika asettaa sinne kullatulla nahalla päällystetyn nojatuolin sekä sijottaa karhuntaljan vielä kasteesta kostealle kivilattialle. Haltiatar käy muutaman kierroksen lattialla, mutta asettuu pian väsyneenä tuolille. Hän ottaa esille käsikuvastimensa, joka riippuu vyöstä, sekä tarkastelee kasvojaan. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kuusi vuotta kestänyt lapseton avioliitto sekä kolmen kuukauden ero sodassa taistelevasta miehestä ovat vaalentaneet vielä kiinteät ja täyteläiset posket, joilla näkyy pieniä juomuisia jälkiä päänalaisen poimuista. Taaksepäin silitetty musta tukka, jota enimmäkseen peittää helmillä tikattu valkoinen silkkihuntu, on vielä osittain vanukkeinen ikäänkuin raskaat unet olisivat saaneet otsan hielle. Isot, vahvasti kuvukkaat, ruskeat silmät, joihin heijastuu taivaan sini sekotettuna majolika-vaasien ja linnanikkunoiden pienoiskuvilla, eivät puhu muusta kuin väsymyksestä. Syvästi alaspäin leikelty leninki jättää korkeasti kaareilevan rinnan sekä laskeutuvan poven puolialastomaksi niin, että flandrilaisesta pitsistä tehdyt rintalaput vain niukasti suojelevat ilmavedolta. Kankea, purppuranvärinen atlashame nousee pystyyn eteenpäin niin, että portailla seisoja saattaa nähdä pitkät, kirjavilla kaistoilla varustetut, tikatut silkkisukat, ja pieni, korkeasti kaareva jalka on hautaantunut karhuntaljaan ikäänkuin niittämättömään ruohikkoon.
Hän haukotteli vasten omien kasvojensa kuvaa, niin että lämmin hengitys peitti peililasin ikäänkuin harsolla, jonka taakse hänen kasvonsa hetkeksi katosivat taas vähitellen ilmestyäkseen kostean harson kutistuttua ja kadottua. Tämä huvitti häntä hetken. Sen jälkeen otti hän saksensa, jotka riippuivat vyössä peilin vieressä sekä alkoi puhdistella kynsiänsä.
Silloin narskahti puutarhan santa ja suihkukaivon vierestä nousi pitkän miehen hahmo, joka oli maannut suullaan tarkastellen karppikaloja. Hänen toinen ruumiinosansa oli puettu papukaijan vihreään väriin, toinen osa tulipunaiseen; päässä oli hänellä vanhanaikuinen narrinkaapu, vaikka hän sillä hetkellä oli pistänyt kulkuset poimuihin, niin etteivät ne kilisseet hänen liikkuessaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat eivätkä sopineet hänen puvulleen, piirteet, joita hiukan peitti isot viikset sekä terävä suippoparta, muistuttivat saksalaisen ylioppilaan kasvonpiirteitä ja koko hänen olennossaan oli jotakin oppineen ilmettä tarkastellessaan ympäröivää maailmaa.
Tultuaan keskelle parvekkeelle vieviä portaita, seisahtui hän äkkiä ikäänkuin taulun lumoamana. Upea nainen loistavassa puvussa, valkoinen sukka ja musta karhuntalja, avonaiset ovet, jotka johtivat makuuhuoneeseen, missä sievä kamaripiika seisoi sängyn edessä levitellen, ravistellen sekä kokoonpannen lakanoita, kaikki tämä näkyi tekevän narriin odottamattoman melkein loukkaavan vaikutuksen.
Marsalkitar vavahti huomattuaan narrin, ja kun tämä aikoi heittäytyä polvilleen, saivat hänen kasvonsa niin epätoivoisen ja hurjan ilmeen, että narri paikalla pysähtyi, pyyhki lakin päästään ja teki naurettavan kumarruksen.
"Siitä on neljätoista päivää sitten kuin sinut viimeiseksi näin, Menelaus", sanoi marsalkitar niin iloisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista.
"Niin", vastasi narri ja hypähti varustukselle raappien päätään tohveliin puetulla jalallaan. — "Ja mitä te näette peilissä?"
"Minä olen epätoivoisesti huolissani, ja minä näen peilissä pitkäkasvoisen miehen punaisine partoineen ja mielettömine silmineen, hän seisoo isossa ruutusalissa, ikkunaverhon takana, tarkastelee meitä; mutta hän nauroi raapiessasi päätäsi, niin ettei vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta minulla on sinulle paljon puhuttavaa."
"Niin minullakin", sanoi narri, "minä olen epätoivoon saakka huolissani, menkäämme teidän kammioonne."
"Mahdotonta! Punainen epäilee meitä. Tule jälleen myöhemmin päivällä!"
"Mahdotonta! Minun täytyy ilveillä kulkueessa iltapäivällä."
"Sitte täytyy meidän nyt tässä puhua. Mutta osota, että sinä osaat ilveillä kuten ilveilijän tulee."
"Sitä en voi! Sitä en voi! En tänään! En! Kristuksen piinan ja kuoleman tähden, keksikää jotain muuta!"
"Mitä minä keksisin? — Hän aavistaa pahaa! Nyt hiipi hän akkunaverhojen taakse. — Odota, nyt minä sen keksin. Minä luen sinulle! — Anna! Anna!"
Kamaripiika tuli parvekkeelle.
"Mitä teidän armonne käskee?"
"Anna minulle sininen kirja, joka on yöpöydällä; ei, se on vaatekaapin alla."
Piika tuli takaisin tuoden neljännesarkin kokoisen kirjan sinisine karduanssikansineen.
"Mene ja sulje ovi", sanoi marsalkitar. — "Nyt sinä narri sekä punainen mies saatte iloisen hetken, sillä minä luen Boccaccio'n Decamerone'a".
"Hyvä. Mutta mistä hänen ylhäisyytensä ikkunan ääressä tietää, mitä te luette?" väitti siihen narri.
"Hän huomaa sen kansista, hän on lainannut minulle kirjan! Ajatteles! Hän tahtoo valmistella sieluani kunnes se on hengenheimolainen hänen oman sielunsa kanssa!"
"Jalo herra; me tunnemme hänet. Mutta teidän täytyy nyt puhua kuin kirjasta, sillä mielisairailla on tarkat silmät ja terävä järki. Viimeinen väitökseni kuulostaa kummalliselta, mutta niin on asian laita!"
"Ole levollinen, Menelaus, minä tunnen hänet liian hyvin. Ja kun minä kirjassa pääsen jollekin surulliselle kohdalle, täytyy sinun olla ilosta ja ihastuksesta kuin hullu!"
"Luottakaa minuun, rouva!"
"Sitte minä alan!"
Marsalkitar nosti kirjan ylös, etsi hetken lehdistä, sen jälkeen alkoi hän puhua yksitoikkoisella, hillityllä äänellä kuin se, joka lukee sisältä.
"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla…"
"Älkää unohtako, rouva, kääntää lehtiä", keskeytti narri.
"Puhut totta, mutta muistuta minua siitä, jos unohtaisin. — Nyt seisoo hän siellä taas, tuo hirviö, ja silmät kiiltävät kuin hiilet! Minä alan alusta."
"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla on kaunis Flommen niminen sisäjärvi. Pohjoisella Smålandille kuuluvalla rannalla on Ingelstad niminen talo, eteläisellä Blekingille, tahtoo sanoa, Tanskalle kuuluvalla rannalla on Edrup niminen talo. Edrupin isäntä oli minun isäni. Hänellä oli kaksi tytärtä; toinen niistä olin tietysti minä; toiseen oli Ingelstadin herra iskenyt silmänsä, oli kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja olisi vienyt morsiamensa kotiin taloonsa. Kuten tiedät, on Bleking kuulunut milloin Tanskan milloin Ruotsin kruunulle, mutta kuinka liekin asioiden laita, raja-asukkaat, jotka naimiskauppojen kautta ovat sekaantuneet toinen toisiinsa, eivät koskaan ole tunteneet itseään muuksi kuin yhdeksi kansaksi ja he ovat olleet ystäviä myötä- ja vastoinkäymisissä. Ovatpa sodan aikana olleet taistelemattakin sekä tehneet niinkutsuttuja talonpoikaisrauhanliittoja. — Olenko lukenut hyvin?"
"Te puhutte kuin kirjasta, rouvani", sanoi narri ja löi kätensä yhteen.
"Hän tuolla ylhäällä hymyilee, hän luuli lukeneeni jotakin sopimatonta! — Edelleen!"
"Edrupin ja Ingelstadin herrat olivat vanhoja hyviä ystäviä, ja koska ei ollut kuin neljännestunnin soutumatka yli talojen välisen järven, kohtasivat he usein toisensa kaikessa ystävyydessä. Loppu oli se, että Ingelstadin herra kosi minun sisartani, kuten jo kerroin."
"Kääntäkää!" sanoi narri. "Kääntäkää! Kääntäkää!"
Marsalkitar käänsi lehteä ja jatkoi:
"Oli kaunis kesäilta, kuten kirjoissa tavallista on, Ingelstadissa pestiin ja laastiin huoneita neljätoista päivää; lippuja asetettiin ikkunoihin, morsiusriukuja pystytettiin ja muuta sellaista, sillä talon herra aikoi illalla viedä morsiamensa kotiin. Ja Edrupilla oli varusteltu yhtä paljon; ja siellä häät vietettiin humussa ja sumussa. Illalla saattoivat vanhat ja kaikki hääväki nuorta paria yli järven heidän kotiinsa. Soihdunkantajilla ja soittoniekoilla täytettyjen veneiden seuraamina soudatettiin heitä yli tyynen vesikuvastimen, johon heijastui rannoille tehdyt tulet; kuu oli alhaalla, metsän-laidassa ja sen peitti silloin tällöin savu; torvet värähtivät, viulut soivat ja trumpeetit pärisivät."
"Hyvä", huusi Menelaus, "ihan niinkuin Decamerone'ssa."
"Vastaanotto nuorten talolla oli loistava", jatkoi marsalkitar, "ja nuoret olivat kuin paratiisissa. Ja siellä tanssittiin ja laskettiin leikkiä aina yöhön saakka. Mutta keskellä soihtutanssia, johon kaikki vanhatkin oli saatu osaa ottamaan, kuului pihalta torven räikinä. Soitto hiljeni, tanssi taukosi, pelolla odotetaan öiseen aikaan tulijaa, sillä kuulihan sen, että tulossa oli vieras, jolla ei ollut hyviä uutisia. Huoneeseen astuu kuninkaan vouti sotapäällikön seuraamana ja ilmottaa salissa ääneen, että sota on syttynyt ruotsalaisen ja tanskalaisen kruunua välillä. Senjälkeen kehotetuin tanskalaisia heti kahdentoista tunnin kuluttua menemään kotiinsa valmistautumaan vastaanottamaan seurauksia. Ensin oli vallan hiljaista salissa, mutta sen jälkeen astui Ingelstadin herra esille käsi vapisevan morsiamensa ympärillä, tarttui täytettyyn viinimaljaan ja selitti ääneen ja kuuluvasti, että hän joi maljansa appinsa, ystäviensä ja naapuriensa onneksi, ja ennen saisivat he repiä morsiamen hänen sylistänsä kuin hän paljastaisi miekkansa morsiamensa isää vastaan. Maljat kohotettiin ja siinä juotiin syleillen ja ilohuutojen kaikuessa rauhan- ja sovunmaljoja. Mutta silloin alkoi päällikkö puhua ja selitti, ettei enään hyväksytty mitään talonpoikaisia rauhanliittoja, että jokaista, joka ei tullut lippujen alle, pidettäisiin valtakunnan vihollisena ja hänen talonsa poltettaisiin. Vanha Edrupin herra selitti, ettei hän eikä hänen väkensä nostaisi kättä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaan, joiden välillä ei ollut mitään riidan syytä, ja vakuutukset uudistettiin. Päällikkö ja vouti varottivat viimeisen kerran ja sanoivat jäähyväiset. Ja niin jatkettiin taas tanssimista, kunnes nuori pari vetäytyi kamariinsa nukkumaan, ja vieraat omiin huoneisiinsa jatkaakseen juhlallisuuksia seuraavana päivänä."
"Mutta seuraavana päivänä herätti ruotsalainen sotaväki talonväen. Sulhanen, joka aseilla puolusti huonettansa, voitettiin ja otettiin vangiksi; morsian — minun sisareni, tuli mielipuoleksi. Hän istuu nyt täällä, meidän jalkojemme alla, minun kätkemänäni kapula suussa, jottei hän ilmaisisi olinpaikkaansa; ja hänen sulhastansa — niin, häntä kuletetaan tänään riemusaatossa ja sitte häntä verille piestään. Hauska juttu? Taputa Menelaus!"
Narri syöksähti paikaltaan, heitti maahan lakkinsa, polki sitä ja repi partaansa.
"Jesuksen nimen tähden, taputa käsiäsi, hän katselee meitä", kuiskasi marsalkitar.
"Ei", sanoi narri. "Ripustakaa minut jalkaterästä makkaratikkuun ja puhkaiskaa silmälautani, mutta nyt saatte te kuulla minun juttuni — ilman kirjaa, ilman peiliä ja ilman kädentaputuksia!"
"Kristuksen, sovittajan ristin nimessä, ajattele edes meitä; hän on aukaissut akkunan ja kuulee jokaisen sanan, minkä sinä minulle sanot!"
"Sitä parempi! Hän saa kuulla sen minulta, koska hän ei saa kuulla sitä kirkossa eikä huoneissaan tuolla ylhäällä! Tämä on minun historiani: Minä olin pienen pohjois-Blekingissä sijaitsevan kirkon teini, mutta minä olen ruotsalainen synnyltäni, vanhempani olivat ruotsalaisia. Teini palvelee pappia ja sanoo aamen'en, kun pappi sanoo: niin. Minä väsyin sanomaan: niin, ja minä olin enemmän syntynyt sanomaan: ei. Minä pidin eräästä tytöstä, minä niinkuin kaikki muutkin miehiset miehet. Mutta me emme koskaan saaneet kootuksi niin paljon varoja, että olisimme voineet ruveta yhdessä asumaan, mutta lapsen me saimme. Ja sitte lähdin minä Tukholmaan ja tulin siksi, mitä nyt olen! Kuinka! Sitä en muista! Mutta minä viihdyin hyvin ja olin ylpeä siitä, että olin ainoa, joka koko joukosta sain sanoa toden sanan. Mutta minä en palvellut vain sanoakseni tosia sanoja, vaan sanoakseni niitä hupaisella tavalla. Sen keksittyäni inhotti minua koko toimi, mutta oli myöhäistä hakea toista tointa, sitäpaitsi tuli poikani täysikasvuiseksi, minä säästin varoja hänelle ja äidille. Hän täytti tänä vuonna kahdeksantoista vuotta. Syttyi sota. Miksi? Siksi, että tanskalaisen kuninkaan maalari maalasi kolme kruunua neljän sijasta kuninkaan vaununovelle, tai siksi, että ruotsalaisen kuninkaan amiraali teki virheen kanuunoilla tervehtiessään jossakin kaukana merellä, jota seikkaa ei kukaan nähnyt? Kuka voi siihen vastata? Siitä syntyi sota! Te olette siitä itse äsken puhuneet! Aamulla lähdin minä soutuveneellä virralle; siellä oli kolme isoa laivaa ankkurissa ja ne kuivasivat purjeitaan. Laivoissa — minulla on vapaa pääsy kaikkialle — näin minä näkyjä, joita en koskaan unhota. Siellä oli blekingiläisiä, joiden ainoa rikos oli se, että olivat syntyneet Blekingissä aikana, jolloin kaksi pahankurista poikaa sai halun tukistella. — Niin kuuntele sinä vaan, sinä houkkio, joka seisoskelet siellä ylhäällä ja kurkistelet. — Näin naisia ja lapsia ilman vaatteita, niiden silmät olivat kuin vartaan päässä ja kerjäsivät leipäpalaa. Siellä minä lastiruumassa tapasin — sanokaamme — vaimoni, koska meillä oli yhteinen lapsi. Hän ei ollut mielipuoli, mutta ei kaukanakaan siitä. Mutta hän saattoi puhua siitä, mitenkä Ruotsin mies antoi huoviensa asettaa riveihin käräjämäellä kaiken asekuntoisen miesväen, ja sitte hakattiin heitä maahan rivi riviltä, kuten metsää kaadetaan — ja siinä oli mukana minunkin poikani! Onko sinulla yhtään poikaa, sinulla siellä ylhäällä, niin helvetti hänet nielköön, kuuletko sinä sen? Kuuletko sinä sen?"
Narri keskeytti puheensa hengittääkseen, mutta luodessaan katseen marsalkittaren kasvoille, huomasi hän hänen epätoivoisissa puoleksi sammuneissa katseissaan tehon, minkä oli saattanut hänelle ja itselleen, silmänräpäyksellisen päähänpiston vaikutuksesta kääntyi hän akkunata päin, jonne ei ennen ollut uskaltanut katsoa, heittäytyi suulleen marmorilattialle ja huusi korkealla äänellä:
"Ave Caesar imperator, morituri te salutant!"
"Hyvä, Menelaus!" vastattiin ikkunasta ja sitä seurasi heikko kädentaputus.
"Hän luulee minun vielä ilvehtivän", kuiskasi narri. "Me olemme pelastetut."
"Ja te, ihana rouva", jatkoi ääni linnanikkunasta, "te olette onnistuneet eduseeraamaan pilanäyttelijän, joka saattaa häpeään minun italialaiseni!"
Marsalkitar ehti vain istualtansa tehdä kumarruksen päällään, kun kamaripiika tuli oven kautta ilmoittamaan, että hovimarsalkki oli saapunut.
Pää akkunasta vetäytyi tyytymättömänä taaksepäin, narri sieppasi lakkinsa ja juoksi, marsalkitar nousi kohtaamaan miestään, jota hän ei kolmeen kuukauteen ollut nähnyt.
* * * * *
"Ja sinä", sanoi marsalkitar, tunnin kuunneltuaan miehensä selityksiä, "sinä, puoliso, olet tehnyt suunnittelun tulokulkueseen. Sinä itse kuljet ensi riveissä ja minun pitää, sanoit, olla kotona tekemässä seuraa kuninkaalle ja hänen hoviväelleen sen katsellessa terassilta tuloa! Sitä minä en koskaan tee!"
"Monien asianhaarojen sitovaa voimaa vastaan, minä uudistan sen vielä kerran, emme me mitään voi, enkä minä kuningasta enkä velvollisuuttani petä, vaikkakin minä sen täytän verta vuotavalla sydämmellä."
Hovimarsalkki lähestyi vaimoaan ja tahtoi hyväillä hänen poveaan.
"Koska olet noin nuori", jatkoi hän, "ja niin ihana, ja koska sinulla on elämä edessäsi, tulee sinun mukaantua asianhaarojen sitovan voiman alle, sitä mieluummin, koska nämä asianhaarat voivat mukanansa tuoda etuja. Asianhaarojenhan voima asetti valtaistuimelle tämän roslagilaisen talonpojan, jonka poika nyt on kuninkaana. Etkö luule, että perustetaan useampia kreivikuntia kuin ne, jotka jaettiin kruunauksessa. Etkö arvele kreivinnan tuntevan itsensä onnellisemmaksi elämän vaikeissa oloissa kuin marsalkittaren…"
"Houkkio!" vastasi marsalkitar ja työnsi miehensä luotaan. "Jos olisi olemassa laki ja kunnia, en minä päivääkään enään jäisi sinun taloosi kuin jalkavaimo ikään vaan pudistaisin tomun jaloistani ja pysyisin niin kaukana täältä…"
"Anteeksi, rouva", keskeytti marsalkki. "Älkää puhuko laista ja oikeudesta, sillä laki antaa minulle oikeuden hyljätä teidät, koska vain haluttaa, sentähden, ettette lahjota minulle lapsia…"
"Anteeksi, marsalkki", vastasi marsalkitar leimuavin silmin, "teidän jalkavaimonne lahjottivat teille varmaankin liian paljon lapsia ennenkuin päätitte ruveta isäni perijäksi, niin ettette sentähden enään voi tulla laillisen pojan isäksi, sillä isäksi te ette koskaan voi tulla…"
"Rouvani! Keskustelu on lopetettu ja minä kutsun teidät velvollisuuteenne!"
Keskustelu oli todellakin loppunut siitä yksinkertaisesta syystä, että marsalkki poistui ja marsalkitar meni noutamaan lippaansa ja kirstujensa avaimia.
* * * * *
Linnankirkko oli koristettu lipuilla, savuttuneilla, verisillä, repaleisilla. Samettiin, silkkiin ja kultaan puetut ihmiset istuvat hartaina topatuilla penkeillä kuunnellen italialaisen soittokunnan vienoa viulunsoittoa, joka tuudittaa sielun suloisiin unelmiin varallisuudesta, ovet avataan ja kuninkaan astuessa kirkkoon kajahtavat urut, ja nyt yhtyy loistava seurakunta laulamaan Te deum laudamus, oi jumala, me ylistämme sinua! Me kiitämme sinua, koska olet auttanut meitä poroksi polttamaan viattomien, uutterien ihmisten asunnot, joita rakentamaan he ovat olleet kyllin julkeat suojellaksensa itseänsä sinun myrskyiltäsi, sinun lumeltasi, sinun pakkastasi vastaan ja sinun sadettasi vastaan. Oi, jumala, me ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä maahan hakkaamaan näiden äitien pojat ja isät sekä tempaamaan eloonjääneet turpeiltaan, joilla heillä oli asuntonsa, sekä kulottamaan heitä kaivoksiin ja suolapannujen luo, jotteivät he enään koskaan saisi nähdä sinun viheriätä maatasi ja sinun kullankeltaista aurinkoasi. Oi, jumala, me kiitämme sinua, koska et antanut murhapolttajien päälaelta hiushaituvankaan taittua etkä vihollisten viikatteiden ja varstojen piirrellä murhaajien selkiä!
Niin käänsi sointuvan latinan kolme miestä alhaalla virralla kelluvassa kalastajaveneessä. Ja muuan nuori mies, joka piteli alaslaskettua purjetta yli norssisäiliön, sanoi:
"Ja nyt ylistellään luultavasti samaa jumalaa Kööpenhaminan Mariakirkossa siitä, että hän auttoi kuningas Fredrikkiä polttamaan länsigööttejä. Sillä jumalalla on suuri sydän ja hän antaa lahjojensa sataa niin hyville kuin pahoille."
Airoja nostettiin hiljaa, ja virta vei venettä alaspäin ohi linnanterassin, missä hovimarsalkin huoneet sijaitsivat ja siihen jäi se ankkuroituna odottamaan.
Koko Skeppsbron täytti kansa, joka myöskin odotti. Sillä jumalanpalveluksen jälkeen kulkisi suuri riemusaatto ohitse, ja kuningas katselisi sitä terrassilta.
Ja kun jumalanpalvelus oli toimitettu, ja arkkipiispa oli siunannut kuninkaan ja senjälkeen nimittänyt hänet Herran valituksi, kun hovi oli vaeltanut läpi linnanpihan, ilmestyi kuningas terassille ja vastaanotti liikutettuna ihastuneen kansan kunnianosotuksen, mikä ilmeni riemuhuudoissa sekä lakkien ja hattujen heiluttamisessa. Mutta marsalkitar oli ilmottanut olevansa kipeänä eikä sentähden voinut mieskohtaisesti vastaanottaa korkeita vieraitansa, johon kuningas oli vastannut armollisesti hymyillen.
Kanuunat paukkuvat, torvet toitottavat, patarummut pärisevät, kaikkien virralla liukuvien laivojen liput liehuvat tuulessa, aurinko paistaa niin loistavan heleästi, talon katot ovat täynnä ihmisiä, jotka heiluttavat viheriäisiä lehviä ja mukana on kaikki, mikä saattaa liikuttaa tyrtyneitä mieliä — ja nyt saapuu saatto!
Eturivissä astuu marsalkki kuuluttajien ja rummuttajien mukana; senjälkeen lippukunta saksalaisia ratsumiehiä kypärissä kukkaisseppeleitä, ruiskukkia ja päivänkakkaroita, voittomuistoja tallatuilta pelloilta, sitten kaikki päälliköt ratsain välillänsä iso verilippu, kypärillä laakerinseppeleitä; sen jälkeen palomestari, sama, joka valmisti murhapoltot, hänelläkin on laakeriseppele; senjälkeen pyöveli kahden narrin seuraamana ilman laakeria; sitte tulee valtion kavaltaja, valtion todellinen vihollinen, Ingelstadin herra, joka ei tahtonut polttaa ystävänsä taloa. Hänellä on olkiseppele päässä, kaulalla silkkiköysi ja hän ratsastaa takaperin ruvettuneella tammalla narrien puhaltaessa hänen ylistyksekseen tuohitorviinsa. Silloin kirkuu kansa riemusta, ja kuningas hymyilee. Kansa ei tunne miehen rikosta, mutta sen tuntee kuningas. Sitte tulevat ruotsalaiset huovit päässä tammenlehtiä, senjälkeen piiskurit ja tukkinihdit sotavankeineen. Heidän maansa on autiona, ihana Bleking, sitä ei sentään voitu mukaan ottaa, mutta voittosaaliiksi on kiskottu kansaa; eihän heillä tosin ole kultaa eikä hopeata, mutta heillä on vertavuotavia sydämiä ja loukkaantuneita mieliä, ja onhan sitä siinäkin koristuksia; he kantavat sylissään, käsillään kalleinta, mitä omistavat, mutta lapset eivät ole arvosta muille kuin niiden omistajille. Saaton lopettavat huovit ja soittajat.
Mutta terrassilla on kuningas istuutunut vapaaseen tuoliin ja katselee loistavaa kulkuetta, jossa hän itse hyvin mielellänsä olisi ollut mukana, jollei hänellä olisi ollut syytä poissaoloon. Kun hänen silmänsä on saanut kyllänsä, sammuu katse ja hän vaipuu tylsyyteen. Hovi seisoo ympärillä kunnioittavan näköisenä, mutta hiljaiset kuiskaukset sekaantuvat granaattipuista lähtevään tuulen suhinaan.
"Nyt ne taas vaivaavat häntä!" kuiskataan ruusupensaiden takaa.
"Omantunnonvaivat? Mitä?", kuiskataan oranssien takaa.
"Lähettäkää hakemaan doktor reverendus'ia!"
"Tai marsalkin rouvaa!"
Juuri samassa kulkevat vangit ohi. Silloin kuuluu ikäänkuin maan alta kiljahdus niin repivä, niin läpitunkeva, että kuningaskin herää ja katselee ympärilleen. — Mitä se oli? Joku ihminen elämöi kellarissa? Vielä kiljahdus, mutta nyt tuntui se poikivan nartun ulvonnalta, pitkältä hellittämättömältä laululta, joka säesti torvien ja patarumpujen juhlasoittoa. Kuningas nousee ja polkee marmorilattiaa ikäänkuin hän kävelisi kuumalla uuninarinalla. Hovi on säikähdyksissään, lähetetään hakemaan hovimarsalkkia, joka etujoukkoineen on jo saapunut linnan pihalle. Ulvonta loppuu ja kuningas tahtoo poistua, mutta joku asia häntä pidättää.
Vihdoin tulee hovimarsalkki.
"Sinun vaimosi on epäkohtelias", sanoo kuningas.
"Eikö hän ole täällä?"
Hovimarsalkki syöksyy rouvansa kamariin ja huomaa tyhjät lippaat ja laatikot. Hän palaa heti.
"Ei hän ole sielläkään!" sanoo hän sydän kurkussa.
"Hän on paennut!" sanoo kuningas.
"Eikä Menelaus ollut mukana kulkueessa", lisää siihen marsalkki.
"Siis paennut hänen kanssaan! Hyvä maku! Kaunis sikiö!" sanoo kuningas katkerasti.
"Sikiökö?" vastaanväitti marsalkki. — "Vaimoniko?"
"Ei, vaan narri!"
Hovimarsalkki unohtaa velvollisuutensa ja asianhaarojen sitova voima pakottaa hänet tekemään uhkaavan, liian halveksivan liikkeen niin, ettei hän kauvemmin saa kaulallaan kantaa Jesusvapahtajan ritaritähdistöä ja käsissään pitää marsalkin sauvaa.
"Matkusta kotiin ja viljele kaalinpäitäsi!" sanoo kuningas. "Mutta matkusta pian!"
Sen sanottuaan läksi hän hovinsa saattamana valtaistuinsaliin kuulemaan uutta puhetta sodan kauhuista ja rauhan siunauksista sekä toisekseen sodan välttämättömyydestä rauhan suojelemiseksi j.n.e.
Mutta virralla, Danviken'in myllyjen ulkopuolella purjehtii pieni kalastajavene yhdellä ainoalla raakapurjeella suunnaten päin Blockhuset'ia. Ruoria hoitaa Menelaus, veneen pohjalla hänen edessään istuu hänen — vaimonsa, koska hän niin häntä nimittää, ja keulassa istuu marsalkitar; kaikki ovat puetut kalastajiksi.
"Oi rakasta siskoraukkaa, jota en voinut mukaani saada", sanoo marsalkitar.
"Mitä nyt sanotaan meistä, teistä, marsalkitar, kun karkasitte narrin kanssa?", sanoo narri, joka on iloisella tuulella.
"Eihän toki koskaan voitane sanoa minun karanneeni narrin kanssa?", tuumii marsalkitar.
"Eihän toki niin pitkälle voida mennä", arvelee narri ja puristaa vaimonsa kättä. "Mutta jos tuuli yltyy, olemme piankin merellä, ja jollen ole väärin kuullut, niin tanskalaiset risteilijät ovat 'Svenska Högarne' saarien ulkopuolella, sinne kerran päästyämme ei ole enään pitkä matka Köpenhaminaan — jossa saamme nähdä uuden voittokulkueen — sekä saamme kuulla uuden Te deum'in!"